"Ainoa ikuisesti kukoistava
kukka on hyve; aina arvonsa
säilyttävä kalleus -- totuus."
_Cowper_.
Kun soturit kantoivat Muirin ruumiin syrjään ja käärivät suureen
takkiin, palasi Chingackgook ääneti tulen luo paikoilleen ja molemmat,
sekä Sanglier että Haukansilmä, huomasivat, että tuore verinen päänahka
riippui hänen vyössään. Kumpikaan ei kysynyt mitään, vaikkakin edellinen
näytti tyydytyksellä ottavan vastaan varmuuden Nuolenpään kuolemasta.
Hän söi kylmästi soppaansa, niinkuin ei olisi koko aamiaisen aikana
mitään merkillistä tapahtunut. Hänen käytöksessään oli jonkinlaista
ylpeyttä, joka erosi intiaanin kohtaloonsa alistuvasta tyyneydestä,
mutta ilmaisi samalla täydellistä itsehillintää, luonteen lujuutta ja
synnynnäistä kylmäverisyyttä. Haukansilmän tunteet olivat vallan
toisenlaiset, vaikkakin ulkonainen esiintyminen oli samanlaista. Hän ei
ollut pitänyt Muirista, jonka viekkaus ja liukaskielisyys kokonaan erosi
hänen tavoistansa, mutta häntä oli kuitenkin järkyttänyt toisen
äkillinen kuolema ja tämän petollisuuden paljastuminen. Saadakseen
täydellisen selvyyden viimeksimainitusta, hän kääntyi heti, kun ruumis
oli korjattu, kapteeniin, ja alkoi lähemmin udella, kuinka tämä asia
oikein oli. Sanglierilla ei nyt, kun petturi oli kuollut, ollut mitään
järkevää syytä salata asian todellista laitaa, ja niin hän jutteli
seuraavaa, joka selittää lähemmin kuvaamiamme tapauksia.
Heti kun 55:s oli tullut näille main, oli Muir vapaaehtoisesti
tarjoutunut vihollisen palvelukseen. Tarjousta tehdessään hän oli
kehunut läheisestä suhteestaan majuri Duncaniin, joten hänellä olisi
mahdollisuus antaa kaikkia tarvittavia tietoja. Hänen tarjouksensa
hyväksyttiin ja monsieur Sanglier oli usein keskustellut hänen kanssaan
Oswegon läheisyydessä, olipa kerran viettänyt valepuvussa kokonaisen
yönkin itse linnassa. Nuolenpää kuitenkin välitti tavallisesti sanomia,
ja se nimetön kirje, jonka majuri Duncan oli saanut, oli Muirin
kirjoittama. Hän oli lähettänyt sen Frontenaciin, jossa se jäljennettiin
ja lähetettiin takaisin Oswegoon. Sitä tuomassa oli Nuolenpää ollut
silloin, kun hän joutui Lokille kiinni. Tarvitsee tuskin lisätä, että
oli välttämätöntä uhrata Jasper, että majoitusmestari olisi pelastunut
ja että viimeksimainittu juuri oli ilmaissut saaren aseman viholliselle.
Se käteentuntuva syy, joka oli kätkettynä hänen kukkaroonsa, oli
vaatinut häntä lähtemään tälle retkelle, ja hän oli antanut merkin,
milloin päällekarkaus voisi parhaiten tapahtua. Muirin taipumus toiseen
sukupuoleen oli hänen heikkoutensa ja hän olisi voinut naida Mabelin
yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin, joka vain olisi suostunut ottamaan
hänet. Mutta hänen ihastuksensa Mabeliin perustui siihen, että hän siten
sai sopivan tilaisuuden lähteä epäilyksiä herättämättä kersantti
Dunhamin retkikunnan mukaan. Tämän kaiken kapteeni Sanglier
peittelemättä tunnusti ja erittäinkin sen, joka koski Mabelia, sanoi
tietävänsä varmaan, koska oli kuullut sen Muirilta itseltään, eikä hän
voinut olla pilkallisesti nauramatta kuvaillessaan onnettoman
majoitusmestarin toimia.
"Kas niin", sanoi kylmäverinen soturi tarjoten Haukansilmälle jäntevän
kätensä lopettaessaan kertomuksensa. "Te on honnête ja se on beaucoup.
Te ottaa vakooja kuin ottaa paha rohto, vaikka te halveksii sen.
Touchez-là."
"Minä puristan teidän kättänne, kapteeni, sillä te olette laillinen ja
luonnollinen vihollinen", sanoi Haukansilmä, "ja miehekäs vihollinen sen
lisäksi. Mutta majoitusmestarin ruumiin ei tule koskaan häväistä
englantilaista maata. Minä olin ajatellut viedä sen Lundielle, että hän
saisi tämän siellä siunata, mutta nyt hän saa levätä paikalla, jossa hän
viheliäistä ammattiansa harjoitti ja tuo petoksensa olkoon hänen ainoa
hautapatsaansa. Kapteeni Piisydän, minä luulen, että tällainen
seurustelu kavaltajien kanssa luonnostaan kuuluu sodan menoon, vaikka
minä en sitä ikinä ole voinut hyväksyä ja olen iloinen, että tämä asia
on teidän omallatunnollanne eikä minun. Mikä kauhea synninmyyrä! Hoippua
puolelle ja toiselle, pettää isänmaansa, ystävänsä ja Jumalansa! --
Jasper, poikaseni, lausuisin sinulle muutaman sanan täällä vähän
syrjässä."
Haukansilmä vei nyt nuorukaisen vähän sivulle ja puristaen kyynelsilmin
hänen kättänsä virkkoi:
"Sinä tunnet minut, Vesikoira, ja minä tunnen sinut, eivätkä nämä seikat
vähimmässäkään määrässä ole muuttaneet minun mieltäni. En koskaan
uskonut heidän puheitaan, vaikkakin ne joskus näyttivät hyvin vakavilta,
sen myönnän; niin, ne olivat vakavia ja panivat joskus minutkin
ajattelemaan. En kuitenkaan hetkeäkään sinua epäillyt, sillä minä tunnen
sinut, eivätkä sinun taipumuksesi sovellu sellaiseen; mutta se minun
täytyy tunnustaa, etten minä epäillyt majoitusmestariakaan."
"Ja hänellä oli hänen majesteettinsa valtakirja, Haukansilmä!"
"Se ei ole niin kovin suuri asia, Jasper Western -- se on varsin
vähäarvoinen. Mutta hänellä oli Jumalan valtakirja tehdä oikein ja
kohdella rehellisyydellä kanssaihmisiään. Kuinka kauheasti hän onkaan
pettänyt meitä?"
"Ja sanoi rakastavansa sellaista olentoa kuin Mabel, vaikka ei
rakastanut!"
"Se oli hyvin paha. Pojalla täytyi olla inhoittavaa mingoverta
suonissaan. Mies, joka voi naista sillä tavoin kohdella, on epäilemättä
sekarotuinen, sillä Jumala on luonut heikomman sukupuolen sitä varten,
että palkitsisimme heidän rakkautensa hellyydellä ja uskollisella
palveluksella. Tuolla on kersanttiparka kuolinvuoteellaan. Hän on
antanut tyttärensä minulle vaimoksi, ja Mabel, suloinen tyttö, on
suostunut siihen. Nyt minun tulee huolehtia kahden hyvinvoinnista; on
aina otettava lukuun kahden luonteen vaatimukset, mutta onpa sitten
kaksi sydäntäkin iloitsemassa. Sinä et usko, Jasper! Joskus minusta
tuntuu, etten minä ole kyllin hyvä sille suloiselle lapselle."
Vesikoira saattoi tuskin hengittää kuullessaan nyt ensi kerran tämän
uutisen ja vaikka hän salasi kaikki mielenliikutuksen ilmeet, valahtivat
hänen kasvonsa kuitenkin kuolemankalpeiksi. Kuitenkin hänen onnistui
vastata, ei vain lämmöllä, vaan myöskin tarmolla:
"Älä sano niin, Haukansilmä, sinä olet kylliksi hyvä kuningattarelle."
"Kyllä kai, poika -- jos sinun luulosi minun hyvyydestäni pitäisivät
paikkansa. Voinhan minä kaataa hirven, tai tarvittaessa mingonkin yhtä
hyvin kuin joku toinenkin, ja voin erehtymättä kulkea tuskin huomattavia
metsäpolkuja ja lukea tähtiä, kun muut eivät mitään ymmärrä. Epäilemättä
Mabelilla aina on kylliksi hirveä, kalaa ja kyyhkysiä, mutta saako hän
kylliksi tietoja maailman menosta, uusia ajatuksia ja miellyttävää
keskustelua, kun tulee tosi eteen ja me molemmat näytämme oikean
olemuksemme."
"Jos sinä näytät oikean olemuksesi, niin maailman arvokkain nainen on
onnellinen sinun kanssasi. Siinä suhteessa sinulla ei ole syytä mitään
pelätä."
"No, Jasper, luulenpa, että sinä ajattelet niin -- ei, minä tiedän, että
sinä ajattelet, sillä luonnollisesti ystävykset ajattelevat toisistansa
niin, koska he aina liioittelevat niiden hyviä ominaisuuksia, joita he
rakastavat. Jos minä voisin mennä sinun kanssasi naimisiin, minä
epäilyksittä antautuisin sinulle kokonaan, sillä sinä olet katsellut
aina kaikkea, mitä minä teen tai suunnittelen, ystävällisin silmin.
Mutta nuori impi varmaan tahtoo ottaa miehekseen sellaisen, joka on
saman ikäinen eikä mies, joka kelpaisi melkein hänen isäksensä ja joka
ehkä voi peloittaa häntä. Minä ihmettelen, Jasper, ettei Mabel ole
mieltynyt sinuun mieluummin kuin minuun."
"Mieltynyt minuun, Haukansilmä!" vastasi nuori mies koettaen selvittää
äänensä kavaltamatta itseänsä. "Mitä minussa on, joka voisi miellyttää
Mabelin-laista tyttöä? Minussa on kaikki, mitä sinä pidät itsessäsi
vikana, mutta ei mitään niistä jaloista ominaisuuksista, jotka saavat
kenraalit rakastamaan ja kunnioittamaan sinua."
"Kaikki tapahtuu itsestään, me saamme sanoa, mitä haluamme. Minä olen
opastanut monen monta naista metsien läpi ja keskustellut linnoissa
heidän kanssansa, mutta minussa ei milloinkaan ole syttynyt sellaista
tunnetta, kuin nähdessäni ensi kerran Mabel Dunhamin. On kyllä totta,
että kersanttirukka sai minut ensiksi ajattelemaan tytärtänsä, mutta
tutustuessani häneen ymmärsin, ettei olisi tarvinnut puhua hänestä
edeltäpäin sanaakaan ja minä kuitenkin olisin ajatellut häntä yötä
päivää. Minä olen kestävä, Jasper -- niin, minä olen hyvin sitkeä ja
minä olen luja, kuten te kaikki tiedätte, mutta nyt luulen, että
sydämeni murtuisi, jos minä menettäisin Mabelin."
"Me emme puhu enää siitä, Haukansilmä", sanoi Jasper vastaten ystävänsä
kädenpuristukseen ja lähtien hiljakseen tulelle päin, niinkuin mies,
jolle on yhdentekevää, minne kääntyä -- "me emme puhu siitä enää. Sinä
olet Mabelin arvoinen ja Mabel ansaitsee sinut; hänen isänsä on valinnut
sinut hänen mieheksensä eikä kenelläkään ole oikeutta asettua
vastustamaan sitä. Mitä taas majoitusmestariin tulee, on hänen
valheellinen rakkautensa Mabeliin suurempi rikos kuin hänen petoksensa
kuningasta kohtaan."
Nyt he olivat niin lähellä tulta, että oli välttämätöntä vaihtaa
keskustelunaihetta. Onneksi saapui nyt joukkoon myöskin Cap, joka oli
koko ajan ollut lankonsa kuolinvuoteen ääressä eikä tiennyt mitään
viimeisistä tapauksista. Suurin osa hänen tavallisesta reippaudestaan
oli hävinnyt ja koko hänen esiintymisensä oli nyt hiljaista ja
miettivää, melkeinpä nöyrää.
"Kuolema", hän virkkoi, kun oli päässyt kyllin lähelle, "on surullinen
asia; se korjaa parhaimmankin meistä. Kersantti Dunham, joka epäilemättä
on kelpo soturi, on niin kiintynyt elämään, että tahtoisi kaikin mokomin
saada elämänsä lankaa jatketuksi, ja erittäinkin hän näyttää rakastavan
elämää tyttärensä vuoksi. Minä puolestani toivoisin, että hän
valmistuisi mieluumminkin sille pitkälle matkalle, jolle hänen
välttämättä on lähdettävä."
"Ette suinkaan tahdo kuolettaa kersanttia, ennenkuin hänen aikansa on
tullut?" vastasi Haukansilmä nuhdellen. "Elämä on vanhallekin rakas ja
olen nähnyt muutamia, jotka vasta erotessaan osaavat antaa sille oikean
arvon."
Todellisuudessa ei kuitenkaan mikään ollut kauempana Capin ajatuksista
kuin toivo jouduttaa lankonsa loppua. Hän oli tuntenut rakkaaksi
velvollisuudekseen koettaa lievittää kersantin tuskia ja tehdä hänen
loppunsa niin onnelliseksi kuin suinkin. Hämmästyen vähän, että hänen
sanoilleen oli voitu antaa sellainen merkitys, hän hieman nolona kävi
selittämään lähemmin ajatustensa juoksua: "Te olette liian vanha ja
kokenut, Haukansilmä, kurittaaksenne miestä, joka hajamielisyydessään
lausuu ajatuksensa hieman epäselvästi. Kersantti Dunham on minun lankoni
ja ystäväni -- niin läheinen ystävä, kuin soturi voi ikinä olla jollekin
merimiehelle ja minä rakastan ja kunnioitan häntä suuresti. En ollenkaan
epäile, ettei hän olisi elänyt, kuten kelpo miehen tulee eikä suinkaan
ole mitään pahaa toivoa jonkun pääsevän kotiin taivaaseen. Niin, me
olemme kuolevaisia, paraskin meistä -- sitä te ette voi kieltää ja
meidän pitäisi oppia olemaan ylpeilemättä nuoruudestamme ja
kauneudestamme. Missä on, Haukansilmä, majoitusmestari? Pitäisin
soveliaana, että hän menisi lausumaan jäähyväiset kersantille, joka
poistuu vain vähän ennen meitä."
"Te olette puhunut enemmän totta, herra Cap, kuin pitkiin aikoihin
ennen. Vielä suuremman totuuden olisitte lausunut, jos olisitte sanonut,
että pahinkin meistä on kuolevainen, sillä se on totta ja sillä on
terveellisempi vaikutus kuin lauseella, että parhainkin meistä on
kuolevainen. Mitä taas majoitusmestariin tulee, ei hänen jäähyväisensä
kersantille saata tulla kysymykseen, sillä hän on lähtenyt edeltä
sanomatta jäähyväisiä itselleen taikka muille."
"Ette lausu ajatuksianne ihan yhtä selvästi kuin tavallisesti,
Haukansilmä. Tiedän, että meidän ajatuksemme tällaisena hetkenä ovat
vakavat, mutta ei meidän silti tarvitse puhua merkkien eikä
tunnustähtien kautta."
"Elleivät sanani ole kyllin selvät, ajatukseni ovat. Lyhyesti, kun
kersantti on valmistellut itseänsä pitkälle matkalle, kuten
hänenlaisensa tunnollisen ja rehellisen miehen sopii, majoitusmestari on
eronnut äkkiä ja kiireesti ja matkustanut ennen häntä, ja vaikka minun
asiani ei olekaan tuomita, ajattelen kuitenkin, että he matkustavat niin
eri teitä, etteivät koskaan toisiansa kohtaa."
"Selittäkää tarkemmin, ystäväni", sanoi hämmästynyt merimies katsellen
levottomasti ympärilleen etsien Muiria, jonka poissaolo häntä suuresti
ihmetytti. "Minä en näe majoitusmestarista vilahdustakaan, mutta pidän
häntä kuitenkin niin miehenä, ettei hän juokse pakoon ilman muuta nyt,
kun voitto on saatu. Jos taistelu vielä jatkuisi, asiahan olisi silloin
aivan toinen."
"Tuolla takin sisässä on kaikki, mitä hänestä on jäljellä", vastasi opas
kertoen lyhyesti, miten luutnantin kuolema oli niin äkkiä tullut.
"Tuskarooran ase näyttää olleen myrkytetty", jatkoi Haukansilmä. "Minä
olen nähnyt monia taisteluja ja useita villien äkillisiä hyökkäyksiä,
mutta milloinkaan en ole nähnyt sielun eroavan ruumiista
odottamattomammin, tai miehen olleen vähemmän valmistuneen kuolemaan.
Hän kuoli valhe huulillaan ja näyttää kuin henki olisi eronnut kokonaan
pahan vallassa."
Cap kuunteli tätä suu auki ja yskähteli muutamia kertoja, niinkuin mies,
joka epäilee omia ajatuksiansa.
"Teidän elämänne on epävarmaa ja epämukavaa täällä suolattomien vesien
partailla ja villien parissa", hän virkkoi, "ja mitä pikemmin minä voin
nämä seudut jättää, sitä onnellisempana itseni pidän. Nyt kun te
kerrotte tätä, minäkään en voi olla ihmettelemättä, että mies
vihollisten hyökätessä juoksi koloonsa sellaisella kiireellä ja
vaistolla, ettei hän minuun tehnyt ollenkaan upseerin vaikutusta, mutta
silloin en sitä ehtinyt sen tarkemmin selvitellä, koska minulla oli
hirveän kiire häntä seuratessani. Jumala varjelkoon! Jumala meitä
varjelkoon -- petturi, valmis myymään maansa -- ja vielä ranskalaisille
lurjuksille!"
"Valmis myymään kaikki: maan, sielun, ruumiin, Mabelin ja meidän
päänahkamme, ja hän on kaikin puolin menetellyt samalla inhoittavalla
tavalla kuin ostajatkin. Kapteeni Piisydämen maamiehet usein
harjoittavat sellaista kauppaa."
"Juuri heidän tapaistaan -- valmiita antamaan, kun eivät voi voittaa ja
juoksemaan pakoon, kun ei ole tilaisuutta kumpaankaan."
Monsieur Sanglier kohotti hattuansa ja hymyili pilkallisesti tälle
huomautukselle. Mutta Haukansilmä oli liian rehellinen ja
oikeudenmukainen jättääkseen vastaamatta tähän syytökseen.
"Jaa, jaa", hän virkkoi, "minun mielestäni ei ole kovin suurta eroa
englantilaisen ja ranskalaisen välillä, sanottakoonpa mitä tahansa. He
puhuvat eri kieliä ja palvelevat eri kuningasta, se myönnettäköön, mutta
molemmat ovat inhimillisiä ja käyttäytyvät tilaisuuden sattuessa kuin
ihmiset."
Kapteeni Piisydän, kuten Haukansilmä häntä nimitti, kohotti uudestaan
hattuansa ja hymyili, mutta hymy oli nyt ystävällinen eikä ivallinen,
kuten äsken, sillä hän tunsi, että toisen tarkoitus oli hyvä, vaikk'ei
hän täydellisesti ymmärtänytkään toisen puhetta. Viisaan tyyneydellä hän
lopetti aamiaisensa välittämättä, mitä Cap suvaitsi ajatella tai sanoa.
"Minun asiani täällä oli keskustella majoitusmestarin kanssa", Cap
virkkoi vastattuaan hymyillen vangin mykkään puheluun. "Kersantin loppu
on lähellä ja ajattelin, että hän tahtoisi antaa ennen eroansa joitakin
tietoja lähimmälle päällikölleen. Se on nyt kuitenkin liian myöhäistä,
ja kuten sanotte, Haukansilmä, luutnantti on todellakin lähtenyt ennen."
"Niin on, vaikkakin toista polkua. Komennus kuuluu nyt luonnollisesti
korpraalille, vaikkakin hänen joukkonsa on pieni ja surkeassa kunnossa.
Jos jotakin tärkeätä ilmestyy, me kaikki yhdessä päätämme siitä.
Ajattelen kuitenkin, ettei meillä ole muuta tehtävää kuin haudata
kuolleemme ja polttaa hirsilinna ja asumukset, sillä ne ovat vihollisen
alueella, joskaan ei laillisesti, niin kuitenkin vihollinen pitää tätä
nyt omanaan, eikä näitä varustuksia voi jättää heidän käytettäväkseen.
Ei tule myöskään kysymykseen, että me edelleenkin käyttäisimme niitä
tukikohtana, kun ranskalaiset tietävät, missä tämä saari on. Se olisi
samaa kuin asettua suden luolaan. Tämän työn me Käärmeen kanssa otamme
tehdäksemme, sillä me olemme yhtä tottuneet peräytymään kuin
hyökkäämäänkin."
"Kaikki tuo on, niinkuin olla pitääkin, hyvä ystäväni; ja nyt minun
lankoni luokse. Vaikka hän onkin sotilas, me emme, minun mielestäni, voi
antaa hänen erota ilman lohdutuksen sanaa jäähyväisiksi. Tämä on ollut
onneton retki joka suhteessa, vaikka sellaista kai voi odottaa, kun
ajattelee tätä aikaa ja näitä riidanalaisia erämaita. Meidän täytyy
kuitenkin menetellä parhaamme mukaan ja koettaa auttaa sitä kelpo miestä
kohottamaan ankkurinsa turmelematta ruoriansa. Kuolema on kuitenkin
kaikesta huolimatta vakava asianhaara, herra Haukansilmä, voimmepa
sanoa, että se on tärkeimpiä kysymyksiämme, joka tulee kerran meidän
kaikkien eteen."
"Puhutte totta, puhutte aivan totta, ja juuri siitä syystä minä pidän
kaikista viisaimpana olla joka hetki valmiina. Olen usein ajatellut,
Suolavesi, että onnellisin on se, jolla on kaikista vähimmän
selvitettävää silloin, kun kutsu tulee. Sellainen luulen minä olevani:
olen metsästäjä, tiedustelija ja opas; ja vaikka en omista kämmenen
leveyttä maata, minä iloitsen kuitenkin, niinkuin minä olisin rikkaampi
kuin Albanian suurimmankin tilan omistaja. Siintävä taivas pääni päällä
saa minut ajattelemaan viimeistä metsästysretkeäni, ja minä astun
kuivilla lehdillä yhtä vapaasti, kuin minä olisin koko metsän herra ja
omistaja. Mitä muuta sydän voisi toivoa? En sano, etten rakastaisi
mitään, mikä on maasta, sillä kyllä minä rakastan, vaikk'en kovin
suuressa määrässä. Minulla on muutamia hyvärotuisia koiranpenikoita,
vaikka meidän täytyy nyt olla erossa, koska ne ovat liian äänekkäitä
tovereita näin sotaretkillä, ja sitten minä luulen, että minun on sangen
vaikeata erota hirvenkaatajastani; mutta minä en näe mitään järkevää
syytä, miksi meitä ei voitaisi panna samaan hautaan, sillä me olemme
molemmat hiuskarvalleen kuusi jalkaa pitkät. Näiden lisäksi minulla on
vielä muutamia matkustajilta saamiani pieniä esineitä ja Käärmeen
lahjoittama piippu, jotka minä pyydän panemaan pussiin ja pääni alle,
kun käsky tulee, ja niin minä olen valmis lähtemään millä hetkellä
tahansa."
"Samoin minäkin", vastasi merimies heidän astellessaan sille asunnolle,
jossa sairas oli, mutta innostuksissaan kokonaan unohtaen sen ikävän
tehtävän, jota suorittamaan he olivat matkalla. "Juuri niin minäkin
ajattelen. Kuinka usein olenkaan tuntenut ollessamme joutumaisillamme
haaksirikkoon mielihyvää siitä, ettei alus ole minun! 'Jos se hukkuu',
minä olen sanonut itselleni, 'minäkin voin kyllä hukkua, mutta minun
henkeni elää eikä minulle tule aineellista vahinkoa', ja se tuottaa
lohtua. Eikö olekin kumma, että mies lukitessaan muutamia dollareita
kirstuunsa tavallisesti lukitsee sinne myöskin sydämensä? Haukansilmä,
mies ilman sydäntä on saman arvoinen kuin kala, jonka ilmarakko on
mennyt rikki."
"Sitä minä en varmasti tiedä, mutta mies ilman omaatuntoa on onneton
luontokappale, siitä annan sanani pantiksi ja sen voi myöskin jokainen
huomata tutustuessaan mingoihin. Minä en paljoa välitä dollareista,
mutta voin kyllä uskoa, että mies, jolla on niitä arkullinen, voi kyllä
lukita sydämensä niille seuraksi samaan arkkuun. Viime rauhan aikana
minä metsästin kaksi kesää peräkkäin ja kokosin turkiksia niin paljon,
että melkein alituiseen ajattelin niitä. Ne ovat sittemmin mielestäni
unohtuneet, mutta nyt minusta on mieluista, että silloin tuli kerätyksi,
voinhan niiden avulla tehdä Mabelin elämän miellyttäväksi."
"Te olette filosofi, Haukansilmä, ja siitä huolimatta voitte olla
kristitty ihminen."
"Minä saattaisin suuttua silmittömäksi mieheen, joka uskaltaisi väittää,
että minä en ole kristitty, herra Cap. On kyllä totta, että
hernhutilaiset eivät tehneet kristityksi minua, kuten niin monta
delawarelaista, mutta minä olen saanut kristillisyyden samalla kuin
valkoiset lahjani. Minusta valkoiselle miehelle on yhtä vähän eduksi
olla olematta kristitty kuin punaiselle olla uskomatta onnellisiin
metsästysmaihinsa. Huolimatta siitä eroavaisuudesta, mikä on tavoissa ja
siitä erilaisesta tavasta, miten kukin hengen luulee kuoleman jälkeen
elävän, delawarelaiset ovat hyviä kristittyjä, vaikkeivät ikinä olisi
nähneet ainoatakaan hernhutilaista. Samoin on hyvä kristitty myöskin
hyvä delawarelainen. Käärmeen kanssa me usein puhumme näistä asioista,
sillä hän on suuresti mieltynyt kristinuskoon --"
"No, hitto olkoon!" keskeytti Cap. "Ja mitä hän kirkossa tekee ensin
kerättyään vyöhönsä niin monta päänahkaa kuin suinkin."
"Älkää muodostako turhia luuloja, ystävä Cap, älkää omaksuko vääriä
otaksumia. Nehän ovat vain nahkakappaleita ja niiden ottaminen riippuu
kasvatuksesta ja luontaisista taipumuksista. Katsokaa ympärillenne ja
sanokaa minulle, miksi te näette punaisen soturin tuolla, mustan täällä
ja toisissa paikoin valkoisia armeijoita. Nämä ja paljon muuta on
järjestetty jostakin syystä, eikä meidän tule paeta tositapahtumia ja
kieltää totuutta. Ei, ei; jokaisella ihonvärillä on omat taipumuksensa,
omat lakinsa ja omat tapansa eikä kenelläkään ole oikeutta tuomita
toista niiden vuoksi, vaikk'ei hän niiden tarkoitusta ymmärrä."
"Te olette varmaan lukenut hirveän paljon, Haukansilmä, nähdäksenne
asiat noin selvässä valossa", vastasi Cap, johon toverinsa
yksinkertainen selitys oli voimakkaasti vaikuttanut. "Kaikki tuo on
minulle nyt päivän selvää, vaikk'en ollenkaan ole ennen tullut sitä
ajatelleeksi. Mihin lahkoon te kuulutte, ystäväni?"
"Mitäh?"
"Mihin lahkoon te olette liittynyt? Minkä kirkon te olette itsellenne
omistanut?"
"Katsokaa ympärillenne ja päättäkää itse. Minä olen kirkossa nyt. Minä
syön kirkossa, juon kirkossa, nukun kirkossa. Maa on Herran temppeli ja
minä odotan Häntä päivittäin, tunnittain enkä koskaan kadota
yksinkertaista toivoani. Ei, ei; minä en kiellä vertani enkä väriäni,
vaan minä olen kristittynä syntynyt ja samassa uskossa tahdon kuolla.
Hernhutilaiset miellyttävät minua suuresti, ja eräs kuninkaan
kappalainen puhui sangen vaikuttavasti minulle kerran, vaikka ne ovatkin
sellaista joukkoa, jotka harvoin intoa herättävät, samoin puhui minulle
myöskin eräs roomalainen lähetyssaarnaaja, kun minä johdin häntä erämaan
läpi viime rauhan aikana. Mutta kaikille olen vastannut samalla tavalla,
että minä olen jo kristitty enkä halua tulla hernhutilaiseksi, en
paavinuskolaiseksi enkä kuulua Englannin valtiokirkkoon. Ei, ei; minä en
tahdo kieltää vertani enkä syntyperääni."
"Minä luulen, että teidän puheenne voisi valaista kersantille matkaa
kuoleman virran karikoitten yli, Haukansilmä. Hänellä ei ole ketään
muuta kuin hentoinen Mabel, ja tämä on, kuten tiedätte, paitsi hänen
tyttärensä, kaikesta huolimatta tyttöhuitukka ja lapsi."
"Mabel on hento ruumiiltansa, Cap ystäväni, mutta tällaisissa asioissa
hän epäilemättä on voimakkaampi kuin useimmat miehet. Mutta kersantti
Dunham on minun ystäväni ja teidän lankonne ja siksi on luonnollista,
että me molemmat menemme hänen luokseen ja viivymme siellä yli
eronhetken. Minä olen ollut monen ihmisen kuolinvuoteen ääressä, herra
Cap", jatkoi Haukansilmä pysähtyen ja ottaen toisen takin napista kiinni
-- "minä olen nähnyt monen viimeisen ilmeen ja kuullut heidän viimeisen
hengityksensä, sillä kun taistelun melu on ohi, on aikaa tutkistella
sitä onnettomuutta, mikä on kohdannut ja millä tavalla mikin ottaa sen
vastaan. Toiset käyvät tietänsä yhtä tyhminä ja tietämättöminä, kuin he
eivät olisikaan saaneet Jumalalta järkeä eikä ylhäistä asemaa elämässä,
kun taas toiset eroavat niin iloisina, kuin saisivat jättää raskaan
taakan hartioiltansa. Minä luulen, että järki sellaisena hetkenä on
kirkas, ystäväni, ja menneet tapaukset palaavat mieleen niinkuin kaikki
muistoa himmentävä sumu olisi haihtunut."
"Sen minäkin olen huomannut, Haukansilmä. Sellaisen todistajana minäkin
olen ollut ja uskonpa, että se on tehnyt minut paremmaksi. Muistan erään
hetken, jolloin luulin, että minun aikani oli tullut: masto kaatui
hirveällä vauhdilla ja pelkäsin, etten pääsisi pois alta. Minä en ole
ollut kovin suuri syntinen, Haukansilmä ystäväni -- tarkoitan, etten ole
harjoittanut sitä suurimmassa määrässä, vaikkakin täytyy sanoa, ellen
tahdo totuutta kieltää, että minua, kuten kaikkia muitakin vastaan,
voidaan löytää yhtä ja toista pientä, mutta en ole koskaan ollut
osallisena merirosvouksessa, valtiopetoksessa, murhapoltossa tai muussa
sellaisessa. Emme nyt puhu salakuljetuksesta emmekä muusta sellaisesta
pienestä, sillä minä olen merimies ja kullakin ammatilla on omat heikot
puolensa. Uskallanpa sanoa, ettei teidänkään toimenne ole kiusauksia
vailla, niin kunnioitettava ja hyödyllinen kuin tehtävänne onkin."
"Monet oppaista ja tiedustelijoista ovat aika lurjuksia ja, kuten nyt
majoitusmestari, ottavat maksua molemmilta puolilta. Minä toivoakseni en
kuulu niihin, vaikka voikin joutua useinkin kiusaukseen. Kolmesti minä
olen elämässäni joutunut koetukseen ja kerran minä annoin vähän perään,
vaikka toivonkin, ettei se raskauta minun viimeistä hetkeäni. Minä,
nähkääs, minä löysin metsästä nahkakimpun, jonka tiesin muutaman
ranskalaisen sinne jättäneen. Hän metsästi meidän puolella, johon
hänellä ei ollut oikeutta. -- Siinä oli kaksikymmentäneljä mitä ihaninta
majavannahkaa. Kiusaus oli sangen suuri, sillä tiesinhän, että laki
olisi oikeastaan ollut minun puolellani, vaikka olikin rauhan aika.
Mutta silloin johtui mieleeni, ettei sellainen laki ollut meitä
metsästäjiä varten ja ajattelin, että miesparka oli voinut suunnitella
koko tulevaisuutensa ottamalla huomioon sen rikkauden, jonka hän ensi
talvena myydessään näistä saisi, ja minä jätin ne sinne, missä ne
olivat. Moni meikäläisistä sanoi minulle, että tein väärin, mutta se
rauhallinen uni, joka virkisti seuraavana yönä mieltäni, sanoi, että
minä olin tehnyt oikein. Toinen koe oli, kun löysin pyssyn, joka oli
ainoa näillä main yhtä hyvä kuin hirvenkaataja. Ottamalla sen omakseni
tai piilottamalla sen minä olisin kerta kaikkiaan tullut ensimmäiseksi
pyssymieheksi samalla kuin omistin parhaimman aseen. Silloin minä olin
nuori enkä millään tavalla huomattu, kuten myöhemmin on tapahtunut, ja
nuorenahan jokainen tahtoo olla erinomainen. Mutta Jumalan kiitos! Minä
voitin tuon halun ja voitin myöskin kilpailijani linnassa
ampumakilpailuissa, jolloin kenraali oli katselijana, vaikka hänellä oli
hänen erinomainen pyssynsä!" Tässä Haukansilmän puhe keskeytyi nauruun,
voitonriemu vieläkin loisti hänen silmistään ja päivettyneille kasvoille
kohosi voimakas puna. "Seuraava ottelu paholaisen kanssa oli kaikista
vaikein. Kerran minä, nimittäin, tapasin muutamassa metsäsaunassa kuusi
mingoa nukkumassa. He olivat panneet aseensa ja ruutisarvensa syrjään,
niin että minä olisin ne vaivatta voinut ottaa itselleni herättämättä
heitä. Mikä erinomainen tilaisuus se olisikaan ollut Chingackgookille,
joka olisi nutistanut puukollaan ne kaikki toisen toisensa perästä ja
ripustanut kuusi päänahkaa vyöhönsä vähemmässä ajassa kuin minulta menee
tähän kertomiseen. Ah! Hän on erinomainen soturi tuo Chingackgook ja hän
on yhtä rehellinen kuin urhea ja yhtä hyvä kuin rehellinen!"
"Ja mitäs te teitte silloin, herra Haukansilmä?" kysyi Cap, joka
kiihkeästi halusi kuulla lopun, "minusta tuntuu, että te menettelitte
silloin hyvin onnellisesti tai hyvin onnettomasti."
"Se kävi sekä onnellisesti että onnettomasti, kuinka sen nyt ottaa.
Onneton se oli siksi, että olin langeta kiusaukseen, mutta onnellinen
sentähden, että kaikki päättyi hyvin. Minä en taittanut hiuskarvaakaan
heidän päästään, sillä valkoihoinen ei ota päänahkaa, enpä edes ottanut
ainoaakaan heidän pyssyistään. Minä tahdoin voittaa itseni, kun tiesin,
että mingot eivät ole minun lemmikkejäni."
"Päänahkojen suhteen olitte epäilemättä oikeassa, kelpo ystäväni, mutta
aseet ja varastot teidän olisi pitänyt takavarikoida ilman muuta."
"Ehkäpä olisi, ehkäpä olisi; mutta silloin mingot eivät olisi oppineet
ymmärtämään, että valkoinen mies ei voi hyökätä aseettoman ja nukkuvan
vihollisen kimppuun. Ei, ei; minä menettelin, kuten käskee omatuntoni,
värini ja uskontoni. Minä odotin, kunnes he heräsivät ja lähtivät
sotaretkillensä, silloin olen antanut heille senkin edestä, niin että
vain yksi heistä palasi kotaansa -- ja sekin vaivaisena -- kertomaan
retkistänsä. Kuten siis näette, ei mitään menetetty sen kautta, että
minä tein oikein."
Cap ei puhunut mitään, ihmettelihän vain ystävänsä horjumatonta
oikeudentuntoa, vaikkei voinutkaan täydellisesti ymmärtää hänen
menetelmiensä perussyitä. Innostuksissaan he olivat pysähtyneet
keskustelemaan, mutta nyt he olivat kuitenkin joutuneet niin likelle
sairaan lepopaikkaa, ettei enää käynyt jatkaminen tätä keskustelua, vaan
kumpikin mielessään valmistui ottamaan viimeiset jäähyväiset eroavalta
ystävältänsä.