"Sen kuohuissa vain suru sua vartoo
ja aaltoin loiske myrskyistä näin kertoo.
Pian tyyntyy meri, laine lepoon käy
eik' enää vaahtojuovat pinnallansa näy."
_Dryder_.
Miehet, jotka ovat tottuneet tällaisiin taisteluihin, eivät kentällä
ollessaan salli hellempien tunteitten suurestikaan tekoihinsa vaikuttaa.
Siitä huolimatta jokaisen sydän oli Mabelin luona, eikä karkeinkaan
soturi syönyt tätä riemun ja rauhan ateriaa nauraen ja leikkiä laskien,
kuten olisi ollut asian laita, ellei kersantti olisi ollut niin huonossa
tilassa.
Saapuessaan toisten luo Haukansilmä tapasi Muirin, joka vei hänet
sivulle keskustellakseen kahdenkesken hänen kanssaan. Majoitusmestarin
koko olennossa esiintyi niin ylenmääräinen kohteliaisuus, että siinä
melkein saattoi huomata piilevän jonkun sotajuonen, sillä vaikkakaan
tiede ei voi tarkalleen päättää pään muodosta ja ruumiin rakenteesta,
millainen ihminen luonteeltaan oikein on, sattuu kuitenkin tilaisuuksia,
jolloin kasvot ilmaisevat luonteen selvemmin kuin mikään muu. Sen huomaa
erittäinkin silloin, kun niillä leikkii mairitteleva hymy, vaikk'ei ole
mitään hymyn syytä ja kieleltä vuotaa tarkoituksettomien sanojen tulva.
Sellainen oli tavallisesti Muirin esiintyminen ja siihen liittyi
skotlantilainen kohteliaisuus ja skotlantilainen äänenpaino, joka
saattoi aluksi suuresti miellyttää. Hänen menestyksensä riippui
kuitenkin siitä, että hän oli tuttu Lundien perheessä. Sen lisäksi
majuri -- kuten niin monet ihmiset -- huolimatta omasta
etevämmyydestään, täsmällisyydestään ja rehellisyydestään, oli
taipuvainen silloin tällöin kuuntelemaan tällaisen ihmisen laverruksia,
vaikkakin epäili niiden todellisuutta ja motiiveja. Tässä tapauksessa
neuvottelijat olivat niin erilaiset kuin kaksi ihmistä ikinä voi olla.
Haukansilmä oli yhtä vaatimaton kuin majoitusmestari oli konstikas, yhtä
rehellinen kuin toinen väärä ja yhtä suora kuin toinen kiero. Molemmat
harkitsivat asioita kylmästi ollen kumpikin urhoollisen rohkeita, vaikka
eri tavalla ja eri määrässä. -- Muir ei koskaan yrittänytkään olla
rohkea muuten kuin huomiota herättääkseen puhumattakaan siitä, että hän
olisi uskaltanut antautua johonkin vaaraan, kun opas taas käsitti pelkoa
jonakin aivan järjettömänä, joka ei kuulunut hänen luonteeseensa eikä
siitä hänen luulonsa mukaan voinut mitään hyvää seurata.
"Rakkahin ystäväni", alkoi Muir, "nyt näiden päivien esiintymisenne
vuoksi te olette seitsemänkymmentäseitsemän kertaa rakkaampi meille kuin
ennen -- sillä teidän ansionne on, että asiamme nyt ovat tällä kannalla.
On totta, ettei aiota teistä tehdä upseeria, sillä se kai ei olisi
teidän lahjojenne eikä toiveittenne mukaista, luulisin, mutta oppaana,
neuvonantajana, uskollisena alamaisena ja pyssymiehenä te olette
näyttänyt olevanne täydellinen. Epäilen, voiko Amerikan joukkojen
ylipäällikkö niittää niin suurta kunniaa, kuin te olette tällä retkellä
niittänyt, ja te voisitte nyt jo jäädä lepäämään laakereillanne ja
iloita saavutuksistanne lopun ikänne. Menkää naimisiin, mies,
viivyttelemättä ja nauttikaa ihanasta onnestanne, sillä teidän ei enää
tarvitse pyrkiä saavuttaaksenne suurempaa kunniaa kuin teillä jo on.
Ottakaa taivaan tähden Mabel Dunham omaksenne ja silloin teillä on
kotoista onnea ja kuuluisuutta."
"Kuinka, majoitusmestari, tämä neuvo tuntuu minusta uudelta kuulla
teidän suustanne. Minulle on sanottu, että te olisitte minun
kilpakosijani."
"Niin onkin, mies, niin onkin ja lisäksi vielä huomattava kilpakosija,
voin sanoa teille -- mies, joka ei ole koskaan turhaan kosinut, vaikka
onkin kosinut jo viisi kertaa. Lundie syyttää minua neljästä, mutta minä
kiellän sen luvun, sillä hänenkin laskutaitonsa saattaa joskus pettää.
Niin, niin, teillä on kilpakosijoita, mutta minua teidän ei enää
tarvitse sellaisena ajatella. Sydämestäni toivon, että onnistutte
aikomuksessanne Mabelin suhteen, ja jos meidän rehellinen kersanttimme
paranisi, puhuisin hänelle muutaman sanan puolestanne ja uskonpa, että
se auttaisi."
"Tunnen ystävyytenne, majoitusmestari, tunnen ystävyytenne, vaikka minä
en suuresti tarvitse kenenkään suosituksia, sillä me olemme kersantin
kanssa olleet kauan ystäviä. Te saatte pitää asiaa yhtä varmana kuin
mitä muuta tahansa näin sota-aikana, sillä Mabel ja hänen isänsä ovat
täydelleen määränneet kantansa tässä asiassa. Surullista on kuitenkin,
ettei kersanttiparka voi saada nähdä niin kauan toivomansa asian
toteutuvan."
"Mutta kuollessaan häntä voi lohduttaa tieto, että se kerran tapahtuu.
Jaa, jaa, Haukansilmä, eronhetkeä helpottaa suuresti tietoisuus, että
rakastetut jälkeläiset löytävät lohtua suruunsa. Kaikki rouva Muirit
ovat sitä vakuuttaneet kuolinvuoteellansa."
"Teidän vaimonne, majoitusmestari, ovat saaneet tuntea sen lohdutuksen."
"Osh, Haukansilmä! En olisi luullut, että te olette sellainen
koiranleuka! Niin, niin; suloiset sanat eivät pahenna ystävysten välejä.
Jos minä en voi kihlata itselleni Mabelia, te ette kuitenkaan voi saada
minua puhumaan muuta kuin hyvää hänestä -- samoin kuin teistäkin --
missä tilaisuudessa ja seurassa tahansa. Mutta voitte kai, Haukansilmä,
helposti ymmärtää, että kurja raukka, joka menettää niin ihanan
morsiamen, toivoo saavansa jostakin lohtua?"
"Luonnollisesti, se ei ole vaikeata, majoitusmestari", vastasi
yksinkertainen opas. "Minä tiedän, että Mabelin menettäminen saattaisi
olla minusta itsestäni äärettömän raskasta kantaa. Teidän on varmaan
hirveän vaikeata nähdä meidät naimisissa, mutta kersantin kuolema johtaa
ajatuksenne muuhun ja te saatte aikaa miehekkäästi vapautua koko
asiasta."
"Minä koetan, minä koetan kestää sen, vaikka kirveleekin sydäntäni, ja
te voitte auttaa minua, mies, antamalla minulle jotakin tehtävää. Te
ymmärrätte, että tämä retki on ollut sangen omituinen, sillä tässä minä
nyt olen vapaaehtoisena, minä, jolla on kuninkaan määräys, kun taas joku
minua paljon alempi komentaa retkikuntaa. Minua on pidetty toimettomana,
vaikka vereni kiehui, kun te taistelitte maanne kunnian ja kuninkaanne
oikeuksien --"
"Majoitusmestari", keskeytti opas, "te jouduitte niin pian vihollisen
käsiin, ettei teille sen paremmin voinut tehtäviä järjestää; seuratkaa
siis neuvoani ja puhukaa siitä niin vähän kuin suinkin."
"Se juuri on minunkin ajatukseni, Haukansilmä, emme puhu mitään siitä.
Kersantti Dunham, _minun edeltäjäni_ --"
"Mikä?" kysyi opas.
"Niin, kersantti ei voi hoitaa päällikkyyttä enää ja tuskinpa voidaan
näin tärkeän retken johtoa jättää jollekin korpraalille, ja minä olen
sen vuoksi ajatellut, että päällikkyys luonnollisesti kuuluu nyt
minulle, jolla on luutnantin valtakirja. Yksikään miehistä ei uskalla
sanoa sanaakaan vastaan ja mitä taas teihin tulee, teillä on nyt paljon
kunniaa, Mabel ja hyvä omatunto, että olette hyvin täyttänyt
velvollisuutenne. Kun tämä lienee teille kylliksi, niin en luule
kenenkään asettuvan tätä suunnitelmaa vastaan."
"55:nnen sotilaitten komennus kuuluu luonnostaan teille, luutnantti, se
on teidän oikeutenne -- otaksun -- enkä luule, että ainoakaan täällä
tahtoo väittää sitä vastaan, vaikkakin te olette ollut vankina ja voi
olla joitakin, jotka eivät voi tuntea täydellistä kunnioitusta entistä
vankia kohtaan. Mutta kuitenkin luulen, ettei kukaan täällä asetu
toiveitanne vastaan."
"Sitähän minäkin, Haukansilmä. Ettekä te suinkaan tahdo omia ansioitanne
ja vaatimuksianne suurennellen kertoa, että minä tämän onnettomuuden
aikana ehdotin hirsilinnan luovuttamista ja arvostelin yleistä asemaa."
"Turhaa, minun vaatimukseni ja ansioni, majoitusmestari! Lundie tietää,
mihin minä pystyn metsässä ja varustuksissa ja kenraali tietää sen
vieläkin paremmin. Minusta ei pelkoa. Kertokaa itse osanottonne ottaen
huomioon, ettei tehdä vääryyttä Mabelin isälle, joka on komentava
upseeri vielä tällä hetkellä."
Muir lausui ilonsa tästä järjestelystä ja lupasi tehdä oikeutta
kaikille, ja niin he lähtivät tulelle, johon toiset olivat kokoontuneet.
Täällä majoitusmestari ensi kertaa Oswegosta lähdön jälkeen alkoi vaatia
sitä kunnioitusta, johon hänen asemansa häntä oikeutti. Hän kutsui
viimeisen elossa-olevan korpraalin luoksensa ja sanoi, että hän
toistaiseksi tahtoo esiintyä virassa-olevana upseerina käskien tätä
samalla ilmoittamaan tämän muutoksen myöskin miehistölle. Tämä
hallituksen vaihdos pantiin toimeen ilman vastaväitteitä, sillä kun
kaikki tunsivat luutnantin lailliset oikeudet, ei kukaan totellessaan
mutissut vastaan. Lundien ja hänen suunnitelmansa kyllä olivat olleet
erilaiset ja nyt hän sanoi huomaavansa, että hänen kuitenkin nyt tulee
seurata omaa päätänsä. Tämä riitti sotilaille, sillä kersantti Dunhamin
haavoittuminen antoi kyllin selvän selityksen, jos selitystä olisi
kaivattu.
Koko ajan oli kapteeni Sanglier syönyt aamiaistansa kuin ahmatti, ottaen
kohtalonsa filosofin ja kylmäverisen veteraanin tyyneydellä vastaan,
esiintyen kuitenkin joka hetki vilkkaana ranskalaisena. Tämä mies oli
nyt ollut siirtomaissa kolmisenkymmentä vuotta ja Ranskan armeijassa
hänellä oli jokseenkin sama asema kuin Muirilla 55:nnessä. Hänellä oli
rautainen terveys ja kovettuneet hermot ja sentähden hän mainiosti
soveltui toimimaan villien retkien johtajana. Näin hän oli myöskin
kohonnut kapteenin arvoon ja toimiessaan villien kanssa pitkiä aikoja
hän oli omaksunut toveriensa tavat ja katsantokannat niin täydellisesti,
että vain ranskalaiselle sellainen on mahdollista. Villien retkiä
johtaessaan hän oli käyttäytynyt niin epäinhimillisesti, että häntä
pidettiin sivistyksen pahimpana vihollisena. Joskus hän kuitenkin
hillitsi villien pahuutta ja kiihkoa, ikäänkuin inhimillinen ääni hänen
sielussaan olisi hämärästi kaikunut. Lyhyesti: hän oli mies, jonka
kohtalo oli heittänyt sellaiseen asemaan, jossa luonne lakkaamatta tuli
esille, olipa kysymyksessä hyvä tai paha. Hänen nimensä liittyi
läheisesti kaikkiin kauhun töihin, mitä näissä siirtomaissa tapahtui.
Hän oli peto, joka nautti verenvuodatuksesta ja tunsi suurinta onnea
saada kiduttaa turvattomia ja avuttomia uudisasukkaita, lapsia ja
naisia, ja siksi hän oli saanut liikanimen Piisydän.
Kun Haukansilmä ja Sanglier tapasivat toisensa nuotion ääressä,
katselivat he ainakin minuutin ajan toisiansa puhumatta sanaakaan.
Kumpikin tunsi, että hänellä oli huomattava vihollinen edessään ja että
he molemmat olivat tavallaan sotilaita, mutta luonteiltaan ja
harrastuksiltaan ihan erilaiset. Toinen palveli rahasta, mutta toinen
siksi, että kohtalo oli asettanut hänet elämään erämaissa ja hänen
metsästysmaansa tarvitsivat hänen kättänsä ja kokemuksiansa. Halu kohota
nykyistä asemaansa ylemmä ei milloinkaan ollut häirinnyt Haukansilmän
rauhaa; hän ei ollut tuntenut edes kunnianhimoa siinä merkityksessä kuin
sitä tavallisesti ajatellaan, ennenkuin hän oli tutustunut Mabeliin. Sen
jälkeen hän oli joskus epäillyt itseänsä, asettanut Mabelin
ajatuksissaan niin korkealle, että toivo voida tarjota Mabelille hänen
arvoansa vastaava asema oli joskus tuottanut hänelle levottomia hetkiä,
mutta hänen luonteensa suoruus ja vaatimattomuus oli sangen pian
karkoittanut nämä ajatukset hänen mielestään, ja hänelle selvisi, että
nainen, joka ei arvelisi ottaa häntä mieheksensä, suostuisi myöskin
jakamaan hänen onnensa, vaikkakin se tarjosi vaatimattoman ulkonaisen
aseman. Hän kunnioitti Sanglieria urhoollisena soturina ja tiesi, että
häntä syytettiin paljosta, johon hän ei ollut tehnyt itseänsä
vikapääksi, sillä huhu usein liioittelee ja sotkee syyllisimmät ja
vähemmän syylliset sekaisin, mutta samalla hän ei voinut unohtaa hänen
itsekkäisyyttänsä, harkitsevaa toimintaa omaksi hyväksi ja kaikista
vähimmän sitä, että hän unohti "valkoiset lahjansa" ja vaihtoi ne
"punaisiin". Toiselta puolen Haukansilmä oli arvoitus kapteeni
Sanglierille. Jälkimmäinen ei voinut ymmärtää edellisen toiminnan syitä.
Hän oli usein kuullut oppaan suoruudesta ja rehellisyydestä, jotka
olivat usein johtaneet hänet täydellisesti harhaan, sillä suoruudella ja
avomielisyydellä valtiomies säilyttää salaisuutensa paremmin kuin
vaikenemisella ja kiertelyillä.
Kun molemmat sankarit olivat täten tuijotelleet toisiinsa, monsieur
Sanglier kohotti hattuansa, sillä raaka ja villi elämä ei ollut voinut
kokonaan hävittää hänestä sitä käytöksen hienoutta, johon hän
nuoruudessaan oli tottunut ja joka on ranskalaiselle ominaista.
"Monsieur Haukansilmä", hän virkkoi murtaen hullunkurisesti, vaikka
ystävällisesti hymyillen, "yks soturi kunnioittaa rohkeus ja la loyauté.
Te puhuu irokeesit?"
"Kyllä, minä ymmärrän niiden riiviöiden kieltä ja voin tulla toimeen
tilaisuuden sattuessa", vastasi totuutta-rakastava opas, "mutta se ei
kuulu niihin kieliin, joista minä pidän. Kenessä ikinä tapaatte
mingoverta, Piisydän, hänessä tapaatte samalla hirveän roiston. Olen
nähnyt teitä usein, mutta se on tapahtunut taistelussa ja minun täytyy
sanoa, että olen huomannut teidät etunenässä. Te olette kuullut
varmaankin usein meidän kuuliemme vinkuvan?"
"Ei mikään, herra, teidän kuula. Une balle teidän pyssy lähettämästä on
varma kuoli. Te tappo minun paras sotilaat tämän saaren päällä."
"Voi olla, voi olla, vaikka minä uskallan väittää, jos toden saa puhua,
että ne olivat mitä suurimpia lurjuksia. En tahdo moittia teitä, herra
Piisydän, mutta te kuljette hirvittävän huonossa seurassa."
"Te on, herra", vastasi ranskalainen, joka huonosti ymmärtäessään kieltä
luuli toisen lausuneen hänelle kohteliaisuuden, "liika hyvä. Mutta mitä
se merkitsee? Mitä se jeune homme tekee?"
Kapteeni Sanglierin käsi ja silmät saivat Haukansilmän kääntämään
katseensa toiselle puolen nuotion, jossa kaksi sotamiestä juuri oli
tarttunut raa'asti Jasperiin pannakseen Muirin käskystä hänen kätensä
rautoihin.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti opas syöksyen miesten luo ja antaen
heille sellaiset iskut, että he kepertyivät maahan. "Kellä on sydäntä
kohdella Jasper Vesikoiraa tällä tavalla? ja kenellä on rohkeutta
yrittää tällaista minun läsnä-ollessani?"
"Se tapahtuu minun määräyksestäni", vastasi majoitusmestari, "ja teen
sen omalla vastuullani. Te ette suinkaan uskalla asettua vastustamaan
kuninkaan virkamiehen määräyksiä?"
"Tällaista määräystä minä vastustan, vaikka kuulisin sen kuninkaan
suusta. Miten Jasper on tämän ansainnut? Eikö hän juuri ole pelastanut
meidän päänahkaamme, puolustanut meitä ja antanut meille voittoa? Ei,
ei, luutnantti. Jos tämä on ensimmäinen yritys näyttää arvovaltaanne,
niin minä olen myös ensimmäinen vastustamaan sitä."
"Tuopa kuuluu tottelemattomuudelta", vastasi Muir, "mutta Haukansilmältä
minä voin sietää paljon. On totta, että Jasper näyttää auttaneen meitä
tässä asiassa, mutta emme saa unohtaa, mitä aikaisemmin on tapahtunut.
Eikö majuri Duncan itse varoittanut kersanttia hänestä, ennenkuin me
lähdimme Oswegosta? Emmekö ole omin silmin nähneet todistuksia, että
meitä on petetty? ja eikö ole luonnollista ja melkein välttämätöntä
luulla, että tuo nuorukainen on kavaltaja? Ah, Haukansilmä, teistä ei
tule suurta valtiomiestä eikä suurta kapteenia, jos te uskotte liian
paljon ulkonaisiin asianhaaroihin. Varjelkoon! Varjelkoon, ellen usko,
kuten te itse, Haukansilmä, usein sanotte, että tekopyhyys on vielä
yleisempää kuin kateus ja kuuluu myöskin inhimilliseen luonteeseen."
Kapteeni Sanglier kohautti olkapäitänsä; sitten hän käänsi katseensa
vakavasti Jasperista majoitusmestariin ja majoitusmestarista Jasperiin.
"Minä en välitä teidän kateudestanne tai tekopyhyydestänne enempää kuin
inhimillisestä luonteestannekaan", vastasi Haukansilmä. "Jasper
Vesikoira on minun ystäväni. Jasper Vesikoira on urhoollinen poika,
kunniallinen poika ja uskollinen poika, eikä ainoakaan 55:nnen soturi
saa edes Lundien omasta määräyksestä sormellaankaan kajota häneen, jos
minä voin sen estää. Teillä voi olla määräysvalta sotureihinne nähden,
mutta Jasper ja minä emme ole vähimmässäkään määrässä teidän
mielivallastanne riippuvaisia, herra Muir."
"Bon!" äännähti Sanglier kiihkeästi seurattuaan keskustelua.
"Ettekö halua harkita järkeviä syitä, Haukansilmä? Te ette suinkaan
unohtane epäilyksiämme ja päätelmiämme ja on muitakin syitä ja
asianhaaroja, jotka todistavat olettamuksemme oikeiksi. Tässä on pieni
kangaskaistale, jonka Mabel löysi muutaman puun oksasta vähän ennen kuin
vihollisten hyökkäys alkoi ja jos otatte vaivaksenne tarkastaa, niin
huomaatte, että se on leikattu Lokin purjeesta. Todistuskappaleet eivät
voi koskaan olla sitovammat."
"Ma foi, c'est un peu fort, ceci", murisi Sanglier hampaittensa välistä.
"Turha on puhua minulle lipuista ja merkeistä, kun minä tunnen sydämen",
väitti Haukansilmä. "Jasperilla on rehellisyyden lahja ja se on liian
ihana lahja, että sitä voitaisiin venytellä sinne ja tänne, kuten mingon
omaatuntoa. Ei, ei; pitäkää kätenne erillään tai me saamme nähdä, kuka
taistelee paremmin, -- tekö ja nämä muutamat 55:nnen miehet, vai Käärme,
hirvenkaataja ja Jasper laivamiehineen. Te liioittelette voimaanne,
luutnantti Muir yhtä paljon kuin koetatte vähentää Vesikoiran
luotettavaisuutta."
"Tres bon!"
"Hyvä, Haukansilmä, te pakotatte minua puhumaan selvemmin. Kapteeni
Sanglier tässä ja tämä uljas tuskaroora ovat sanoneet minulle, että tuo
onneton poika on kavaltaja. Kuultuanne tällaisen todistuksen te ette voi
estää minua ryhtymästä tarpeen vaatimiin toimenpiteihin."
"Scélérat", mutisi ranskalainen.
"Kapteeni Sanglier on urhoollinen soturi eikä voi mitenkään todistaa
väärin rehellistä merimiestä vastaan", virkahti Jasper. -- "Onko täällä
joku petturi, kapteeni Piisydän?"
"Niin", lisäsi Muir, "antaa hänen sitten puhua, koska te, onneton
nuorukainen, niin haluatte, että saadaan kuulla totuus! Toivon vain,
että voisitte välttää viimeistä rangaistusta, kun sotaoikeus kokoontuu.
-- Miten on asia, kapteeni? Onko, vai eikö ole petturia meidän
joukossamme?"
"Oui -- on, herra, -- bien sur."
"Liian paljo vale!" karjaisi Nuolenpää syvimmällä äänellänsä ja armotta
iski nyrkillänsä majoitusmestaria rintaan. "Missä minun sotilaani? Missä
yenkeesit päänahka? Liian paljo vale!"
Majoitusmestarilta ei puuttunut kokonaan rohkeutta eikä kunniantuntoa.
Hän ymmärsi väärin tuskarooran todellisen tarkoituksen, mutta
puolustaakseen kunniaansa hän peräytyi pari askelta ottaakseen
kiväärinsä. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat vihasta ja hänen
katseensa ilmaisi kyllin selvään hänen aikomuksensa. Mutta Nuolenpää oli
häntä nopeampi: vilkaisten kiiluvin silmin ympärilleen hän pisti kätensä
vyönsä alle, josta veti esille piilottamansa puukon ja hyökäten
majoitusmestarin luo iski sen päätä myöten hänen rintaansa. Kun
majoitusmestari lysähti polvillensa ja sitten kaatui, kasvoillaan
odottamattoman kuoleman kauhu, otti Sanglier tyynesti nuuskaa ja sanoi
kylmästi:
"Voilà l'affaire finie; mais", olkiaan kohauttaen, "ce n'est qu'un
scélérat de moins."
Kaikki kävi niin nopeasti, ettei sitä voitu estää, ja kun Nuolenpää
kiljahtaen hyökkäsi metsään, ei ainoakaan valkoihoinen tointunut häntä
jäljestä ajamaan. Chingackgook kuitenkin oli valmiimpi, ja tuskin oli
pensas sulkeutunut Nuolenpään jälkeen, kun se taas avautui
takaa-ajavalle delawarelaiselle.
Jasper Western puhui sujuvasti ranskaa ja Sanglierin sanat ja käytös
suuresti ihmetytti häntä. "Puhukaa, monsieur", hän sanoi englanniksi,
"_olenko_ minä kavaltaja?"
"Le voilá", vastasi kylmäverinen ranskalainen, "tuo on meidän tiedustaja
-- asiamies -- ystävä -- ma foi -- c'était un grand scélérat -- voici."
Puhuessaan Sanglier kumartui ruumiin yli ja kaivoi majoitusmestarin
taskusta esille rahakukkaron. Hän tyhjensi sen kentälle ja sieltä tuli
runsaasti ranskalaisia kultarahoja, joita soturit kilvan kokosivat.
Heittäen halveksien kukkaron luotaan hän kävi syömään keskeytettyä
aamiaistaan niin kylmäverisen tyynesti, että parhainkin
intiaanipäällikkö olisi kadehtinut sitä mielenmalttia.