"Yön tuuli nurkissa huminoi
ja sade virtana juoksi,
mut kirkkaana kajasti huomenkoi
ja saapuivat ystävät luoksi."
_Wordsworth_.
Aamun sarastaessa kiipesivät Haukansilmä ja Cap katolle tutkimaan,
millaisessa tilassa heidän saarensa nyt olisi. Rakennuksen seinät olivat
paljon korkeammalla kuin katto, joten muodostui jonkunlainen suojamuuri,
jos pysytteli katon keskikohdalla, sillä tämäkin oli rakennettu
puolustusta silmällä pitäen. Ottaen tämän seikan huomioon molemmat
katselijat olivat jokseenkin varmassa turvassa lähiseudun luodeilta,
mutta heillä oli kuitenkin laaja näköala yli salmien ja saarien.
Kävi navakka etelätuuli ja toisin paikoin vesi näytti vihreältä ja
vihaiselta, kun se taas aavemmilla seuduilla iloisesti hypellen kohosi
vaahtopäiksi laineiksi. Saari oli melkein soikio ja sen suurin pituus
oli lännestä itään. Tällä tuulella olisi sitä ympäröivissä salmissa
erinomaisesti saattanut purjehtia ja käyttää kaikkialla tuulta
hyväkseen. Sen Cap ensi silmäyksellä huomasi ja selitti toverillensa,
sillä molempien pelastuksen toivo oli siinä, että Oswegosta tulisi
heille apua. Yhä katsellessaan ja tutkiessaan kaikkia salmia Cap äkkiä
huudahti hauskalla, sydämellisellä tavallaan:
"Purje, hei!"
Haukansilmä käänsi heti katseensa samalle suunnalle kuin hänen
toverinsakin, ja siellä, toden totta, hän huomasi sen esineen, jonka
vanha merimies oli maininnut. Tältä korkealta paikaltansa he näkivät yli
läheisten saarien ja purjeet vilkkuivat puiden välitse, jotka suojasivat
lounaisrantoja. Laiva laski puolissa purjeissa, kuten Cap selitti, mutta
tuuli puhalsi niin voimakkaasti, että siitä huolimatta kiisi kuin
ilmojen lintu.
"Tulija ei voi olla Jasper", sanoi Haukansilmä pettyneenä, sillä hän ei
voinut tuntea ystävänsä kutteria valkoisesta purjeesta. "Ei, ei, poika
on kaukana täältä, ja tuo on joku alus, jonka ranskalaiset ovat
lähettäneet ystäviänsä auttamaan."
"Tällä kertaa te ystäväni olette huomannut väärin, jos ette milloinkaan
ennen", vastasi Cap, joka ei ollut menettänyt mahtipontisuuttaan
tässäkään vaaranalaisessa tilassa. "Olkoonpa vesi suolatonta tai
suolaista, tuo on kuitenkin Lokin pääpurje, sillä se on suipompi kuin
tavallisesti, ja huomaattehan, että siinä on uusi, siisti haarapurje ja
masto on nuoralla sidottu."
"Sitä minä en huomaa Lokin erikoiseksi tuntomerkiksi, sen tunnustan",
vastasi Haukansilmä, jolle kaikki purjeet olivat samanlaisia
haarapurjeita.
"Ettekö! Se hämmästyttää minua, sillä minä olen luullut, että teidän
silmänne voivat tunkeutua kaiken läpi! Minä puolestani näen tarkasti
mainitsemani tuntomerkit. Minun täytyy sanoa, arvoisa ystäväni, että
teidän sijassanne olisin sangen huolissani silmistäni, sillä niiden näkö
alkaa arveluttavasti himmentyä."
"Jos se nyt todellakin on Jasper, silloin minä en pelkää mitään. Silloin
me voimme Lokista ja hirsilinnasta pitää puoliamme kokonaista
mingo-heimoa vastaan. Jumala suokoon, ettei poika vain varomattomasti
laskisi maihin ja joutuisi niiden väijytyksen uhriksi, kuten kersantille
kävi!"
"Niin, siinäpä se vaara juuri onkin! Olisi pitänyt jo ennemmin laittaa
ankkurointipaikka vähän ulomma, sairashuone ja paljon muita varustuksia,
jos noille minkko-lurjuksille olisi antanut samanlaista arvoa kuin
oikeille vastustajille. Jos poika laskee maihin mihin paikkaan tahansa
tällä saarella, niin saamme varmasti pitää kutteria menetettynä. Ja eikö
meidän pitäisi kohdella Jasperia suorastaan ranskalaisten
sanansaattajana mieluummin kuin ystävänä? Minä tiedän, että kersantti
näkee asiat siinä valossa ja minusta näyttää, että koko tässä jutussa on
petos näytellyt suurta osaa."
"Saamme pian nähdä, saamme pian nähdä, herra Cap, sillä tuolla tulee
kutteri esille saarten välistä ja muutamassa minuutissa saamme
varmuuden. Välttämätöntä olisi voida varoittaa häntä jotenkin. Ei olisi
oikein, että hän joutuisi väijytyksen uhriksi ilman edelläkäypää
varoitusta."
Huoli ja epäilys estivät kuitenkin kumpaakin antamasta mitään
varoitusta. Ei ollut helppoa keksiä, miten se olisi ollut tehtävä, sillä
Lokki kulki tuulen yläpuolella sellaisella vauhdilla, ettei heille
jäänyt aikaa merkkien näyttämiseen. Sen kannella ei sitäpaitsi näkynyt
ainoatakaan elävää sielua, yksinpä sen ruorikin näytti olevan tyhjä,
vaikka sen liikkeet olivatkin yhtä varmat kuin joutuisatkin.
Cap seisoi ääneti ihaillen tätä harvinaista näytelmää. Mutta kun Lokki
tuli lähemmä hän huomasi, että peräsintä johdettiin ruoriköydellä,
vaikkakin peränpitäjä oli piilossa. Kutterin kantta ympäröivät melkoisen
korkeat reunat ja pian huomattiin, että miehistö oli piilottunut sen taa
suojaan vihollisen kuulilta. Tästä saattoi päättää, että miehistö oli
sangen harvalukuinen ja Cap kuuli tämän toverinsa selityksen pudistaen
pahaaennustavasti päätänsä.
"Se todistaa, että Suuri Käärme ei ole päässytkään Oswegoon eikä meillä
siis ole odotettavissa mitään apua linnasta", virkkoi Haukansilmä.
"Toivon, ettei Lundien olisi pälkähtänyt päähän pidättää Jasperia
toimestaan, sillä tällaisessa tehtävässä poika on kerrassaan verraton.
Me kolme muodostamme melkoisen sotajoukon -- te merimiehenä ymmärrätte
kutterin liikkeitä ja välitätte tietoja linnan ja laivaston välillä,
Jasper kykenee suorittamaan kaiken, mikä vesillä on mahdollista, ja
minä, jonka lahjat nyt tällaisessa tapauksessa ovat ainakin yhtä hyvät
kuin jonkun parhaimmankin mingon, voin myöskin jotakin tehdä. Minä
sanon, että meidän tulee miehekkäästi taistella Mabelin puolesta."
"Niin tulee ja niin me tahdomme", vastasi Cap sydämellisesti, sillä hän
alkoi tuntea, että hänen päänahkansa oli lujemmassa nyt, kun aurinko
nousi. "Minä pidän Lokin saapumista erikoisena asianhaarana ja alan
todellakin toivoa, että tuo Jasper Vesikoira sittenkin olisi yhtä
rehellinen kuin muutkin. Tämä Jasper on viisas nuorukainen, kuten te
väitätte, ja varmaankin olette oikeassa, sillä hän menettelee sangen
taitavasti tutkiessaan saaren joka puolelta, ennenkuin laskee maihin."
"Johan minä sanoin! Sanoinhan sen!" huudahti Haukansilmä ihastuksissaan.
"Tuolla on Käärmeen kanotti kutterin kannella. Päällikkö on päässyt
laivaan ja antanut oikeita tietoja asemastamme, sillä aivan toisin kuin
mingo, delawarelainen kertoo asiat oikein tai pitää suunsa kiinni."
"Eiköhän tuo liene kutterin kanotti", virkkoi aina epäuskoinen merimies.
"Vesikoiralla on aina kanotti mukanansa."
"On kyllä, Cap ystäväni, mutta jos te tunnette laivanne haarapurjeista
ja käärityistä mastoista, minäkin tunnen kanottini ja urani
rajaseutulaisen vainulla. Jos te voitte nähdä uuden kankaan purjeessa,
minä voin nähdä uuden kaarnan kanotissa. Tuo on Käärmeen kanotti. Se
kelpo poika on lähtenyt linnalle heti, kun on huomannut hirsilinnan
olevan piirityksessä, on tavannut Lokin ja tuonut sen tänne nähdäkseen,
eikö voisi jotakin tehdä. Luoja suokoon, että Jasper Western olisi
laivassa mukana!"
"Niin, niin; se saattaisi olla hyvä, sillä, olkoon petollinen tai
luotettava, poika osaa mainiosti kuljettaa alustansa myrskyssä, se
täytyy tunnustaa."
"Ja osaa myöskin koskia laskea!" sanoi Haukansilmä nykien
kyynärpäällänsä toverinsa kylkeä ja nauraen hiljaisella, sydämellisellä
tavallansa. "Meidän täytyy tehdä oikeutta pojalle, vaikka hän omin käsin
riistäisi meiltä päänahkamme."
Lokki oli päässyt niin lähelle, ettei Cap ehtinyt vastata. Näytelmä oli
nyt niin omituinen, että se ansaitsee oman kuvauksensa ja ehkä se voi
auttaa lukijaa saamaan selvemmän käsityksen siitä, mitä tahdomme
esittää.
Yhä kävi rivakka tuuli, joka oli kehittynyt melkein myrskyksi. Monet
hoikimmat puut taivuttivat latvansa melkein maahan tai hyökkäsi tuuli
niihin pyörittäen latvoja sellaisella voimalla kuin olisi tahtonut
vääntää ne solmulle.
Ilma oli täynnä lehtiä, sillä tänä myöhäisenä vuodenaikana niiden kannat
pääsivät helposti irti ja ne lensivät saarelta saarelle kuin
lukemattomat lintuparvet. Paitsi tätä elämää ympäristö lepäsi hiljaa
kuin hauta. Että villit vieläkin oleskelivat saarella, näki heidän
kanoteistaan, jotka 55:nnen veneitten vieressä olivat muutamassa
satamana käytetyn lahden poukamassa. Muuten ei heistä merkkiäkään
näkynyt. Lokin tulo oli niitä kauheasti hämmästyttänyt, mutta niin
täydellisesti he seurasivat tässäkin tilaisuudessa tapojansa, että
silmänräpäyksessä katosivat koloihinsa, joita saarella oli ylen
runsaasti, aivan kuin kettu luolaansa. Sama hiljaisuus vallitsi
hirsilinnassakin, sillä vaikka Haukansilmä ja Cap pitivät salmia
silmällä, he kuitenkin varovaisuuden vuoksi pysyttelivät muille
näkymättömissä. Ihmeellistä oli intiaaneista, ettei tuossa laivassa
ollut ainoatakaan elävää olentoa. Kuinka kummassa se saattoi liikkua
noin täsmällisesti? Vaistomaisesti he alkoivat pelätä, että jollakin
noitakonstilla oli tuo laiva hankittu tuhoamaan heitä ja tekemään heidän
yrityksensä turhaksi. Yksinpä Nuolenpääkin, vaikka olikin tottunut
valkoisten vehkeisiin järven tällä ja tuolla puolen, kuvitteli, että
tässä piili jotakin kauheaa ja kaikista mieluimmin hän nyt olisi
tahtonut olla mantereella.
Sill'aikaa risteili kutteri edestakaisin kevyesti kuin liitävä lokki.
Milloin se oli keskellä salmea, milloin taas melkein hipaisi rantaa
keinuen aallokossa ja kiitäen niin, että vaahto kokasta loitolle
pärskyi. Vaikka purjeet oli kääritty puoliksi kokoon, oli sen vauhti
kuitenkin ihan tavaton ja pian se laski myöskin salmesta hirsilinnan
ohi. Cap ja Haukansilmä astuivat Lokin lähetessä esille selvemmin
nähdäkseen, mikä oikein oli tarkoitus, kun molempien suureksi iloksi
Jasper hypähti pystyyn ja hurrasi iloisesti kolmesti tervehdykseksi.
Huolimatta vaanivasta vaarasta Cap nousi reunahirsille vastaten
tervehdykseen samalla tavalla. Onneksi vihollisen huomio oli kiintynyt
muuhun ja siksi kaikki oli hiljaa, eikä ainoakaan pyssy lauennut.
Haukansilmä muisti kuitenkin samalla, mikä tehtävä heillä oli ja
huomattuaan ystävänsä huusi hänelle niin paljon kuin jaksoi:
"Auta meitä, poikaseni ja voitto on meidän! Tervehdipä niitä tuonne
niemen pensaikkoon ja ne lentävät parkuen toiseen piiloon kuin
kaakottavat kanat."
Osan siitä Jasper kuuli, mutta toisen puolen vei tuuli ihan
päinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus. Pian kiisi kutteri ohi ja
katosi hirsilinnaa suojaavien tuuheitten puitten taa.
Kului pari minuuttia levottomassa odotuksessa, kun purjeet taas
ilmestyivät näkyviin tällä kertaa tuulen alapuolella. Sielläkin vihuri
kuitenkin oli kyllin luja tukemaan sen liikkeitä ja niin kutteri näytti
vaivatta puikkivan vastatuuleenkin ja ehkäpä aikovan kiertää taas tuulen
päälle. Kaikki tämä tapahtui kuin itsestään, purjeita ei liikuteltu ja
peräsintäkin näytti hoitavan salaperäinen, itsenäinen kone. Tarkoitus
lienee ollut tutkia seutua. Kun alus joutui samaan salmeen, josta se oli
tullut, käännettiin peräsintä äkkiä, niin että purjeet löyhinä
lepattivat ja alus pysähtyi. Kuullessaan kankaan vihurin kiskoessa
paukkuvan Cap ihastuksesta väristen virkkoi:
"Hänen majesteettinsa purjeet ovat erinomaiset, se täytyy tunnustaa;
samalla olkoon sanottu sekin, että poika hoitaa alusta aivan kuin hän
olisi saanut täydellisen merimieskasvatuksen. Hitto minut vieköön, herra
Haukansilmä, jos ollenkaan uskon, että tuo herra Vesikoira on kaiken
tuon oppinut näillä suolattomilla vesillä."
"Onpa niinkin, siinä ei epäilemistä. Hän ei ole koskaan nähnyt
valtamerta, vaan on valmistunut kutsumukseensa yksistään Ontariolla.
Minä olen aina uskonut, että hänellä on ihan synnynnäiset taipumukset
hoidella aluksia ja purjeveneitä ja suuresti olen häntä sen vuoksi
kunnioittanut. Petoksesta, vääryydestä ja kaksimielisyydestä, ystävä
Cap, Jasper Western on yhtä vapaa kuin mikä delawarelainen soturi
tahansa. Muuten jos tahdotte oppia tuntemaan oikein todella rehellisiä
ihmisiä, niin menkää asumaan delawarelaisten luo."
"Tuolta se nyt tulee niemen ympäri!" huudahti ihastunut Cap, kun Lokki
taas kiisi entistä vauhtiansa, "ja nyt me saamme nähdä, mitä se poika
oikein tahtoo. Hän ei suinkaan aikone koko ikäänsä kierrellä noissa
salmissa kuin ilakoiva tyttö joissakin tanssiaisissa."
Lokki laski nyt suoraan satamaa kohden ihan kuin ankkuroidakseen, kuten
katselijat hirsilinnan katolla luulivat. Villit taas tähystelivät sen
liikkeitä, niinkuin nälkäinen tiikeri, joka näkee pahaa-aavistamattoman
uhrinsa lähestyvän sen lymypaikkaa. Mutta Jasperin tarkoitus ei suinkaan
ollut laskea maihin: tuntien veden syvyyden ja rannan joka paikasta hän
saattoi laskea ihan rantaan kiinni ja päästä taas vapaasti väljille
vesille. Hän laski siis pienen valkamalahden pohjaan ja tarttuen
köysiin, joilla soturien veneet oli kiinnitetty, hän veti ne mukanaan
salmeen ja sitoi kutterin jälkeen. Kun intiaanit olivat sitoneet kaikki
kanottinsa Dunhamin veneisiin, ei heillä ollut nyt enää muuta keinoa
kuin uiminen päästäkseen saarelta ja he näyttivätkin silmänräpäyksessä
oivaltavan tämän tosiasian. Hyökäten koloistansa esille he täyttivät
ilman toivottomalla kirkunallaan ja paukuttivat turhaan pyssynsä
tyhjiksi. Kun he näin päättöminä peuhasivat, pamahti kaksi pyssyä
melkein yht'aikaa. Toinen kuului hirsilinnalta päin ja yksi irokeesi
tuiskahti aivot lävistettyinä maahan. Toinen luoti tuli Lokista. Se
lähti delawarelaisen pyssystä, mutta kun se ei ollut ihan yhtä varma,
kuin hänen ystävänsä hirvenkaataja, se ei surmannut, vaan teki maalin
sotatielle kelvottomaksi koko eliniäksi. Lokin väki hurrasi, ja villit
pakenivat taas koloihinsa.
"Tuo oli Käärmeen ääni", virkkoi Haukansilmä niin pian kuin toinen pyssy
laukesi, "minä tunnen hänen pyssynsä pamahduksen yhtä hyvin kuin oman
hirvenkaatajani. Se oli hyvä yritys, vaikk'ei se varmasti tappanut.
Niin, niin; Jasper ja Käärme vesillä ja te ja minä linnoituksessa, onpa
ihme, ellemme opeta noille mingo-riiviöille oikeata taistelutaitoa."
Koko ajan Lokki kuitenkin liikkui. Jasper vei saaliinsa laajimpaan
salmeen, jossa hän päästi ne mennä lekottelemaan myötävirtaan, ja kun
tuuli niitä auttoi, niin ne ajautuivat maalle vasta puolisen penikulman
päässä. Sieltä Lokki kääntyi ja ilmestyi taas toiseen salmeen.
Hirsilinnan varusväki huomasi nyt, että jotain erikoista oli tekeillä
Lokin kannella, ja juuri kun kutteri pääsi lähelle sitä paikkaa, johon
suurin osa vihollisista oli piiloutunut, lähetti Lokin ainoa haupitsi
oikean kuulasateen pensaikkoon. Viiriäisparvi ei olisi lähtenyt
sukkelammin lentoon kuin irokeesit, kun he odottamatta saivat tällaisen
rautaraesateen niskaansa; samalla kaatui taas yksi villi hirvenkaatajan
luodista ja toinen linkutti pakoon Chingackgookin pyssyn tervehtimällä.
Uudet piilot löytyivät kuitenkin pian ja kumpikin puoli näytti
valmistautuvan uuteen koetukseen. Mutta nytpä ilmestyi Kevät kantaen
kädessään valkoista lippua ranskalaisen upseerin ja Muirin seurassa ja
silloin aseet laskeutuivat itsestään, ja rauhanneuvottelut alkoivat.
Keskustelut alkoivat aivan hirsilinnan lähellä, niin että Haukansilmä
saattoi pitää silmällä, ettei vilppiä vihollisten puolelta harjoitettu.
Jasper myöskin ankkuroi aluksensa, mutta piti kuitenkin haupitsin
valmiina vihollisryhmää kohti kaiken varalta, niin että omat ja
viholliset tunsivat olevansa vartioituina. Chingackgook puolestaan pysyi
yhä piilossa enemmänkin intiaanitottumuksesta kuin epäluulosta.
"Te olette voittanut, Haukansilmä", huudahti majoitusmestari, "ja
kapteeni Sanglier on itse tullut keskustelemaan ehdoista. Te ette
suinkaan tahtone kieltää urhoolliselta viholliseltanne kunniallista
peräytymistä, sillä hän on taistellut vain kuninkaansa ja maansa
puolesta. Te olette itse liian uskollinen alamainen voidaksenne pitää
toisen maan alamaisen uskollisuutta vikana. Vihollinen on valtuuttanut
minut sopimaan, että se jättää saaren rauhaan, vangit vaihdetaan ja se
antaa pois ryöstämänsä päänahat."
Välimatkan vuoksi keskustelut piti suorittaa melkein huutamalla, joten
kaikki, mitä sanottiin, kuului sekä hirsilinnaan että kutterille.
"Mitä sinä sanot, Jasper?" huudahti Haukansilmä. "Sinä kuulet
ehdotuksen. Annammeko vintiöitten mennä ilman muuta, vai merkitsemmekö
heidät, kuten kylissä merkitään lampaat, että tunnemme heidät toisella
kertaa?"
"Mitä on tapahtunut Mabel Dunhamille?" kysyi nuorukainen vetäen otsansa
kurttuun, että sen saattoi huomata aina hirsilinnalle asti. "Jos he ovat
taittaneet hiuskarvankaan hänen päästään, niin koko intiaaniheimo saa
tuntea, mitä se merkitsee."
"Ei, ei; hän on turvassa alakerrassa ja hoitelee kuolevaa isäänsä, kuten
hänen sukupuolelleen soveltuu. Kersantin kuolemasta emme voi vaatia
heitä tilille, sillä sellaista aina sattuu sodassa; mitä taas Mabeliin
--"
"Hän on täällä", huudahti tyttö, joka oli kiivennyt katolle heti, kun
huomasi minkä suunnan asiat olivat saaneet. "Hän on täällä, ja pyhän
uskontomme ja Jumalan nimessä, jota voitostamme saamme kiittää, älköön
enää lisää verta vuodatettako! Sitä on jo tapahtunut ihan kylliksi. Jos
nuo miehet tahtovat mennä, Haukansilmä, jos he tahtovat rauhassa
poistua, Jasper -- älkää pidättäkö yhtään heistä. Minun isäni vetää pian
viimeisen henkäyksensä, ja parempi olisi, jos hän saisi sen tehdä
rauhassa koko maailman kanssa. -- Menkää, menkää ranskalaiset ja
intiaanit! Me emme enää ole teidän vihollisianne emmekä tahdo teille
mitään pahaa."
"Lörpötystä, lörpötystä, Magneetti!" pisti Cap. "Tuo kuulostaa
uskonnolliselta ja ehkäpä runolliseltakin, mutta se ei sovi yhteen
todellisuuden kanssa. Vihollinen on kyllä vieläkin valmis iskemään,
mutta Jasper ja Haukansilmä pitävät kyllä heitä aisoissa. Me voimme
saada henkirahat, päärahat ja kunniaa päälle päätteeksi, jos sinä nyt
puolisen tuntia pysyt vaiti etkä pyri välittämään."
"Hyvä", sanoi Haukansilmä. "Minä olen taipuvainen ajattelemaan Mabelin
tavalla. Tässä on liiaksikin vuodatettu verta, kun on täytynyt suojata
henkeänsä ja kuninkaan oikeuksia, ja kunnian vuoksi sellaista
saattaisivat tehdä rekryytit ja nuoret luutnantit, mutta eivät kokeneet
kristityt miehet. Oikeudenmukainen toiminta tuottaa miehelle aina
kunniaa ja vääryys halventaa häntä. Minusta on väärin tuhota edes mingon
elämä ilman pakottavaa syytä ja oikein kuunnella joka hetki järjen
ääntä. Niin, luutnantti Muir, antakaapa nyt kuulua, mitä teidän
ystävillänne ranskalaisilla ja intiaaneilla on puolestaan sanottavaa."
"Minun ystävilläni!" huudahti Muir hätkähtäen. "Ette suinkaan kutsune
kuninkaan vihollisia minun ystävikseni, Haukansilmä, sen vuoksi, että
onneton kohtalo on heittänyt minut heidän käsiinsä? Muutamat suurimmista
sotureista sekä vanhalla että uudella ajalla ovat olleet sotavankeina.
Samoin on ollut myöskin herra Cap, joka voi todistaa, emmekö tehneet
kaikkea voitavaamme päästäksemme pakoon onnettomuutta."
"Niin, niin", vastasi Cap kuivasti, "pako on oikea nimitys. Me juoksimme
koloomme ja piilouduimme niin täydellisesti, että olisimme voineet jäädä
sinne tähän hetkeen asti, ellei ponnisteleva vihollinen vatsassamme
olisi ajanut meitä leivän hakuun. Te hautauduitte niin sukkelaan kuin
kettu, ja mistä hitosta te sen kolon keksittekään niin äkkiä, sitä minä
suuresti ihmettelen. Oikea laiskajaakko ei mene laivalla piiloon
pikemmin, kun purjenuora on korjattava, kuin te kipasitte koloonne."
"Ja ettekö te seurannut mukana? On tilanteita ihmiselämässä, jolloin
vaisto toimii terävämmin kuin järki --"
"Ja ihmiset sukeltavat maakoloihin", keskeytti Cap nauraen äänekkäällä
tavallansa ja hänen iloisuutensa tarttui Haukansilmäänkin. Yksinpä
Jasperkin, vaikka vieläkin huolissaan Mabelin tähden, hymyili.
"Sanotaan, ettei paholainen ota merimiestä, joka pyrkii ylös ja sama
taitaa koskea soturia sillä ehdolla vain, että hän pyrkii alas!"
Tämä hyväntuulen puuska, vaikkakin se oli Muirista kaikkea muuta kuin
miellyttävä, vei aika askelen rauhaa kohti. Cap kuvitteli sanoneensa
asian tavallista paremmin ja se sai hänet myöntymään muiden tahtoon
pääkohdissa. Lyhyen keskustelun jälkeen kaikki saarella olevat villit
kokoontuivat ilman asetta noin sadan kyynärän päähän hirsilinnasta, ja
kun Lokin tykki piti niitä varalta, Haukansilmä astui ovelle ja määräsi
ehdot, joita vihollisen saaren takaisin luovuttamisessa oli
noudatettava. Asianhaaroihin katsoen ne eivät olleet kummallekaan
riitapuolelle vaikeat hyväksyä. Intiaanien tuli antaa kaikki aseensa,
vieläpä varovaisuuden vuoksi veitsensä ja sotakirveensäkin, sillä
luvultaan heitä vieläkin oli paljon enemmän kuin heidän vihollisiansa.
Ranskalainen upseeri monsieur Sanglier, kuten häntä tavallisesti
kutsuttiin ja hän itse halusi itseänsä nimitettävän, vastusti kaikin
voimin tätä pykälää, se kun halvensi hänen päällikkökunniaansa enemmän
kuin mikään muu, mutta Haukansilmä tiesi, ettei asestettuun intiaaniin
ollut luottamista ja sai tahtonsa kuuluville. Toinen pykälä määräsi,
että kapteeni Sanglierin täytyi vapauttaa kaikki vangit, joita he olivat
tarkasti vartioineet juuri Muirin ja Capin piilopaikassa. Kun nämä
miehet ilmestyivät esille, huomattiin, että neljä ei ollut ollenkaan
loukkaantunut: he olivat kaatuneet vain varovaisuudesta, kuten
tällaisessa sodassa usein tehtiin, ja kaksi vain oli saanut lieviä
haavoja, mutta eivät hekään olleet joutuneet palvelukseen kelvottomiksi.
Kun he toivat muskettinsa mukanaan, heidän tulonsa antoi Haukansilmälle
ylivoiman, sillä otettuaan kaikki vihollisen aseet hirsilinnaan, hän
miehitti sen nyt ja pani vahdin ovelle. Muut soturit olivat kuolleet,
sillä vaikeammin haavoittuneet oli heti tapettu, että saataisiin
ryöstetyksi himoittu päänahka.
Heti kun Jasperille oli ilmoitettu ehdot ja hän katsoi ne voivansa
hyväksyä ja huomattuaan aseman turvalliseksi, hän irroitti Lokin ja
laski sinne, mihin veneet olivat pysähtyneet ja tehden muutamia
risteilypolvia, toi ne tuulen suojassa olevalle rannalle. Siellä villit
astuivat heti niihin ja Jasper tarttui köyteen kolmannen kerran ja
laskien myötätuuleen vei niitä noin penikulman päähän saaresta.
Intiaaneilla oli vain yksi ainoa airo kussakin veneessä ja pitäen sillä
perää he saattoivat tuulen kuljettamina joutua Canadaan aikaisintaan
seuraavana aamuna.
Kapteeni Sanglier, Nuolenpää ja Kevät yksin jäivät saarelle, kun toiset
lähtivät. Ensinmainittu sanoi laativansa luutnantti Muirin kanssa
kirjallisen sopimuksen, koska herra Muir hänen mielestään nyt oli
retkikunnan laillinen johtaja. Nuolenpää vaimoineen -- kaikille muille
tuntemattomasta syystä -- ei tahtonut lähteä ystäviensä irokeesien
mukaan. Näille kolmelle jätettiin kanotteja paluumatkaa varten, kun he
katsoisivat sopivaksi lähteä.
Sill'aikaa, kun Lokki vei veneitä, Cap ja Haukansilmä valmistivat
aamiaista, sillä melkein koko joukko oli saanut olla ilman ruokaa
kaksikymmentäneljä tuntia. Sinä lyhyenä aikana, jonka Lokki viipyi
matkallansa, Haukansilmä pistäytyi myöskin kersantin luona lausumassa
Mabelille muutaman ystävällisen sanan ja antamassa ohjeita, joiden hän
luuli helpottavan kuolevan viimeisiä hetkiä. Mabelia itseänsä hän koetti
saada nauttimaan joitakin virvokkeita ja kun nyt ei enää ollut mitään
syytä turvautua hirsilinnaan, hän antoi kantaa sairaan tämän omaan
asuntoon, jossa tyttärellä oli mukavampi hoidellessaan isäänsä. Kun nämä
järjestelyt oli suoritettu, palasi Haukansilmä tulen ääreen, johon jo
koko seura, Jasper mukaan luettuna, oli kokoontunut.