"Mä kyyneleillän' viillyttää
sun tuskas tahtoisin.
Ja kuolema sun puolestas
mun onnen' ihanin".
_Moore_.
Kersantti Dunham ei lakannut tuijottelemasta kauniiseen tyttäreensä, kun
tuli sytytettiin. Hänet jätettiin alas, kun heillä ei ollut mitään
keinoa nostaa häntä toiseen kerrokseen, ja Mabel pysyi hetkeksikään
poistumatta hänen vierellään, sillä elämän kallistuessa loppuun me
alamme antaa yhä suurempaa arvoa niille, joista meidän ainiaaksi täytyy
erota.
"Jumalan kiitos, lapseni, sinä kuitenkin olet pelastunut niiden
murhaavilta luodeilta", virkkoi isä, ja hänen tuskansa näyttivät
hetkeksi lakanneen. "Sano minulle, miten asiat täällä ovat,
Haukansilmä?"
"Huonosti, kersantti, ikävä kyllä. Että tässä on ollut petos pelissä, ja
vihollinen on johdettu tänne, on yhtä varmaa kuin sekin, että me nyt
olemme täällä hirsilinnassa. Mutta --"
"Majuri Duncan oli oikeassa", virkahti kersantti laskien kätensä toisen
käsivarrelle.
"Ei siinä merkityksessä kuin te tarkoitatte, kersantti -- juuri siinä
merkityksessä asia ei koskaan ole niin! Ei ainakaan minun mielestäni!
Tiedän, että luonto on heikko -- ainakin inhimillinen luonto, tarkoitan
-- emmekä voi lahjoillamme kerskua, olkaammepa sitten punaisia tai
valkoisia, mutta en usko, että näillä main sykkii uskollisempaa sydäntä
kuin on Jasper Westernin."
"Jumala teitä siunatkoon, Haukansilmä!" virkkoi Mabel sydämensä pohjasta
kiitollisena, ja hänen vaihtelevat tunteensa puhkesivat kyynelvirtana
ilmoille. "Oi, kiitos, kiitos teille, Haukansilmä! Rehellinen ei koskaan
tahdo sortaa rehellistä! Urhoollinen puoltaa aina urhoollista!"
Isä katseli huolestunein ilmein tyttärensä silmiin, kunnes tämä peitti
kasvonsa esiliinaansa salataksensa kyyneleitänsä, ja sitten haavoittunut
käänsi kysyvän katseensa oppaaseen. Mutta tämän silmistä ei voinut lukea
muuta kuin suoruutta, uskollisuutta ja rehellisyyttä, ja se tyynnytti
kersantin levotonta mieltä.
"Te muistatte, missä Käärme ja minä jätimme teidät", virkkoi
Haukansilmä, "eikä minun tarvitse kertoa, mitä ajattelin lähtiessäni,
sillä nyt on liian myöhä ruveta tehtyä katumaan, mutta jos minä olisin
jäänyt toisten joukkoon suuriin veneihin, tällaista ei olisi tapahtunut.
Muut saattavat olla yhtä hyviä oppaita -- ja epäilemättä ovatkin, mutta
luonto jakaa lahjojansa runsaammin toiselle kuin toiselle. Uskallan
otaksua, että Gilbert-parka, joka otti minun paikkani, sai menettää
henkensä sen erehdyksen vuoksi."
"Hän kaatui ihan minun vieressäni", vastasi kersantti hiljaisella,
surullisella äänellä. "Kaikki me olemme kärsineet erehdyksestämme."
"Ei, ei, kersantti, minä en tarkoita teitä, sillä miehiä ei ole
milloinkaan komennettu paremmin kuin tällä retkellä. En ole koskaan
nähnyt komeampaa ottelua, ja tapa, jolla kuljetitte venettänne niiden
haupitsin paukkuessa, olisi voinut olla opiksi itse Lundiellekin."
Kersantin silmät kirkastuivat ja hänen kasvoilleen ilmestyi
sotilaallinen voitonriemu, vaikka sen pian hälvensivät myöhempien
tapausten muistot.
"Ei se ollut huonosti tehty, ystäväni", hän sanoi, "ja me valloitimme
heidän varustuksensa väkirynnäköllä."
"Se oli uljaasti tehty, kersantti, vaikka pelkään, että kun kaikki käy
ympäri, nuo lurjukset saavat haupitsinsa takaisin. Niin, niin; älkää
panko sitä kovin sydämellenne, koettakaa unohtaa kaikki ikävä ja muistaa
vain se, mikä on mieluista. Sehän on teidän viisaustiedettänne ja
myöskin uskontoanne. Jos vihollinen on saanut haupitsinsa takaisin, ovat
he saaneet vain omansa, emmekä me voineet sitä auttaa. Ne eivät ole
vielä saaneet hirsilinnaa eivätkä saakaan sitä, elleivät pimeän turvissa
onnistu sytyttämään sitä tuleen. No niin, kersantti. Me erosimme
Käärmeen kanssa noin kymmenen penikulmaa tästä virran alajuoksulla,
sillä me emme koskaan tule silmät kiinni edes omalle asemapaikalle. Mitä
Chingackgookille on tapahtunut, en voi sanoa, -- vaikka Mabel kertoi
juuri, ettei hän ole kaukana täältä, enkä minä vähintäkään epäile, että
se jalosydäminen delawarelainen täyttää uskollisesti velvollisuuttansa,
vaikk'emme voi häntä nyt nähdä. Huomatkaa, mitä sanon, kersantti:
ennenkuin tämä seikkailu loppuu, me saamme jonakin ratkaisevana hetkenä
huomata, että hän voi ystäviä hädässä auttaa. Ah, Käärme on viisas ja
taitava päällikkö, ja kuka valkoihoinen tahansa haluaisi omata hänen
lahjansa, vaikk'ei hänen pyssynsä olekaan ihan yhtä tarkka kuin
hirvenkaataja. Niin, kun minä lähestyin saarta, minä kadotin savun
näkyvistäni ja se sai minut olemaan varuillani, sillä minä tiesin,
etteivät 55:nnen miehet tässä suhteessa osaa olla kyllin varovaisia,
vaikkakin heille on selitetty, kuinka vaarallista se on. Tämän vuoksi
minä tavallista varovammin lähestyin saarta, kunnes huomasin onkimaan
asetetun onnettoman ja yhdellä silmäyksellä tajusin intiaanien
pirullisen-viekkaan juonen, kuten juuri kerroin Mabelille. Minun ei
tarvitse sanoa teille, kersantti, että minun ensimmäinen ajatukseni
koski Mabelia, ja huomattuani, että hän oli täällä, tulin tänne
elääkseni tai kuollakseni yhdessä hänen kanssaan."
Isä käänsi kiitollisen katseensa lapseensa, ja Mabel tunsi mielensä
masentuvan, sillä hänen ajatuksensa ei voinut irroittua siitä
varmuudesta, että hänen nyt täytyisi menettää isä ainiaaksi. Kun tämä
ojensi kätensä, tarttui Mabel siihen ja suuteli sitä itkien, ihan kuin
sydän olisi tahtonut haljeta.
"Mabel", virkkoi isä vakavasti, "Jumalan tahto tapahtukoon. On turhaa
koettaa pettää sinua tai itseäni; minun aikani on tullut ja minua
lohduttaa tieto, että saan kuolla, kuten sotilaan tulee. Lundie kyllä
menettelee oikeudenmukaisesti minua kohtaan, sillä hyvä ystävämme
Haukansilmä kertoo hänelle, mitä on tehty ja miten kaikki on tapahtunut.
Ethän sinä unohda meidän viimeistä keskusteluamme?"
"En, isä; ehkäpä minunkin aikani on tullut", huudahti Mabel, joka tunsi,
että kuolema tuottaisi suloista lohtua. "Minä en voi toivoa pääseväni
pakoon, ja Haukansilmä tekee viisaimmin, jos jättää meidät ja palaa
linnalle surullisine uutisinensa, niin kauan kuin hän voi sen tehdä."
"Mabel Dunham", sanoi Haukansilmä moittien, vaikka tarttui kohteliaasti
ja lämpimästi hänen käteensä, "tätä minä en ole ansainnut. Tiedän kyllä,
että olen villi, kömpelö ja ruma --"
"Haukansilmä!"
"Hyvä, hyvä; me unohdamme tämän. Te ette sitä tarkoittanut, ette voinut
ajatella sitä. Turhaa on ajatella nyt pakoa, sillä kersanttia ei voi
liikutella, ja hirsilinnaa täytyy puolustaa maksoi mitä maksoi. Ehkäpä
Lundie saa tiedon asemastamme ja lähettää meille apujoukon."
"Haukansilmä -- Mabel!" virkkoi kersantti, jota hirvittävä tuska oli
raadellut, niin että kylmä hiki kohosi otsalle. "Tulkaa molemmat minun
luokseni. Te ymmärrätte toisianne, toivon."
"Isä, älä puhu mitään siitä; kaikki on, niinkuin sinä toivot."
"Jumalan kiitos! Anna minulle kätesi, Mabel. Tässä Haukansilmä, ota se.
Minä en voi tehdä muuta kuin antaa sinulle tytön tällä tavalla. Minä
tiedän, että sinä tahdot olla hänelle hyvä puoliso. Älkää viivytelkö
minun kuolemani vuoksi, vaan antakaa vihkiä itsenne heti linnalle
päästyänne. Jos minun veljeni Cap elää, tahtoo hän tietysti heti palata
laivallensa, ja silloin ei lapsella ole ainoatakaan puolustajaa.
-- Mabel, sinun miehesi on minun ystäväni ja toivoakseni se tieto tuottaa
sinulle lohtua."
"Luottakaa tässä asiassa minuun, kersantti", keskeytti Haukansilmä,
"jättäkää tämä asia minun huolekseni viimeisenä toivomuksenanne, ja
kaikki käy niinkuin pitääkin."
"Luotan, luotan täydellisesti sinuun, sinä koeteltu ystävä, ja kehoitan
sinua menettelemään niinkuin menettelisin itse joka suhteessa. -- Mabel,
lapseni, anna minulle vettä; sinun ei koskaan tarvitse katua tätä yötä.
Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni! Jumala siunatkoon sinua ja ottakoon
sinut armosuojaansa!"
Tämä hellyys kohotti Mabelin tunteet korkeimmilleen ja hänestä tuntui,
ettei kirkon siunaus voisi heidän liittoansa pyhemmällä tavalla
vahvistaa. Paino hänen sydämellään oli kuitenkin raskas kuin vuori ja
suurelta onnelta olisi tuntunut saada nyt kuolla. Seurasi hetken
hiljaisuus, jonka jälkeen kersantti katkonaisin lausein kertoi lyhyesti,
mitä oli tapahtunut Haukansilmän ja Käärmeen lähdettyä. Tuuli oli
muuttunut myötäiseksi, ja muuttaen alkuperäisen suunnitelmansa jäädä
jollekin saarelle, hän oli päättänytkin jo tänä yönä saapua asemalle. He
varmaankin olisivat huomaamatta päässeet perille, elleivät muutamalla
lähimmistä saarista olisi laskeneet maihin, jolloin miesten ääni
varmaankin ilmaisi viholliselle heidän saapumisensa ja kehoitti heitä
pitämään varansa. He olivat lähestyneet ollenkaan aavistamatta uhkaavaa
vaaraa, vaikkakin olivat ihmetelleet, kun ei vahtisoturia näkynyt.
Miehet olivat jättäneet aseensa veneihin ja ottaneet vain tärkeimmät
tavaransa tuodakseen ne asuntoihinsa. Ammunta oli tapahtunut niin
läheltä, että pimeästä huolimatta se oli ollut sangen tuhoisa. Neljä tai
viisi sotureista oli kaatunut, vaikka jostakin erityisestä syystä
vihollinen ei ollut hyökännyt riistämään päänahkoja. Kersantti Dunham
oli kaatunut muiden mukana ja kuullut Mabelin äänen, kun tämä syöksyi
ulos hirsilinnasta. Tämä suloinen ääni oli herättänyt hänessä
isäntunteet ja antanut hänelle voimia vetäytyä varustuksen ovelle, jossa
hän seinän varassa nousi seisoalleen, kuten on jo mainittu.
Tämä yksinkertainen selitys oli uuvuttanut kersantin voimat, niin että
hän tarvitsi lepoa, ja kun hänen toverinsa ymmärsivät tämän, olivat he
vähän aikaa aivan hiljaa. Haukansilmä käytti tilaisuutta tutkiakseen
tilannetta ampuma-aukoista. Samalla hän tutki pyssyt, joita täällä
säilytettiin, sillä soturit retkillänsä käyttivät musketteja. Mutta
Mabel ei hetkeksikään jättänyt isänsä vuodetta, ja kun hän hengityksestä
päätti isänsä nukkuvan, hän lankesi polvilleen ja rukoili.
Tätä seuraava puolituntinen oli kauhistavan juhlallinen ja hiljainen.
Haukansilmän mokkasiinin ääni tuskin kuului toisesta kerroksesta.
Silloin tällöin vain kolahti pyssynperä kevyesti maahan, kun hän
tarkasteli kaikki aseet, olisivatko ne ampumakunnossa. Paitsi tätä ei
kuulunut mitään muuta kuin haavoittuneen miehen raskas hengitys. Mabelin
sydän olisi halunnut puhua isälle, jonka hän oli niin pian menettävä,
mutta hän ei voinut häiritä hänen lepoansa. Dunham ei kuitenkaan
nukkunut. Hän oli siinä tilassa, jolloin maailma äkkiä menettää
viehätyksensä, sen todellinen ja kuviteltu onni ja suuruus tuntuu
tyhjältä ja tuntematon tulevaisuus täyttää aavistelevan mielen
värähtelevän-salaperäisellä odotuksella. Hän oli asemassaan ollut
säädyllinen mies, mutta sangen harvoin oli mieleen johtunut, että kerran
tulee eteen tämäkin hetki. Jos taistelun melu olisi kuulunut hänen
korviinsa, olisi loppu muodostunut toisenlaiseksi, sillä se olisi
kokonaan kahlinnut hänen mielensä. Mutta tämän täydellisen hiljaisuuden
vallitessa, tässä melkein asumattomassa hirsilinnassa, katosi kokonaan
voiton ja elämisen toivo, ja hän alkoi nähdä asiat niiden todellisessa
valossa ja antaa kaikelle oikean arvon. Hän olisi antanut kaiken
maailman aarteet saadakseen uskonnollista lohdutusta, mutta ei tiennyt,
mistä sitä nyt voisi etsiä. Hän ajatteli Haukansilmää, epäillen
kuitenkin hänen kykyänsä tässä asiassa. Hän muisti Mabeliakin, mutta
vetoumus lapseen tällaisessa tilanteessa tuntui sotivan
luonnonjärjestystä vastaan. Sitten hän tunsi sen edesvastuun, joka oli
joutunut hänen hartioilleen, ja mielessä heräsi katkera syyllisyyden
tunto, ettei ollut orpolapsen kehityksestä pitänyt kyllin uskollista
huolta. Kun nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään, niin Mabel,
kuunnellessaan tarkasti hänen hengitystään, kuuli hiljaisen koputuksen
ovelta. Luullen, että tulija olisi Chingackgook, hän kiiruhti ovelle ja
vasta, kun oli avannut kaksi salpaa ja kohotti jo kolmatta, hän kysyi,
kuka siellä oli. Vastauksessa hän tunsi enonsa äänen ja tämä pyysi häntä
laskemaan hänet viivyttelemättä sisään. Hetkeäkään arvelematta Mabel
nosti viimeisen salvan, ja Cap työntyi aukosta huoneeseen. Kun hän astui
kynnyksen yli, Mabel kiireesti sulki oven, sillä kokemus oli tehnyt
hänet tässä asiassa jo melkoisen käteväksi.
Huomattuaan, missä tilassa hänen lankonsa oli, ja että he nyt kaikki
ainakin hetkellisesti olivat turvassa tämä hyväsydäminen merimies heltyi
melkein kyyneliin. Omasta tulostaan hän kertoi, että häntä oli
huolettomasti vartioitu, kun hänet ja majoitusmestari oli ensin
pakotettu juomaan viinaa, että he nukkuisivat odotetun kahakan aikana.
Muir oli jäänyt nukkumaan tai oli ainakin ollut nukkuvinansa, mutta Cap
oli rientänyt rantaan, löytänyt sieltä Haukansilmän kanotin ja
kiiruhtanut hirsilinnalle paetakseen yhdessä sisarensa tyttären kanssa.
Tarvitsee tuskin mainita, että hän muutti heti suunnitelmansa
huomattuaan lankonsa tilan ja nykyisen asemansa turvallisuuden.
"Pahimmassa tapauksessa, Haukansilmä", hän sanoi, "meidän täytynee
muuttaa purjetta ja antautua armoille. Miehistöllemme olemme kuitenkin
velkaa sen, että koetamme puolustaa tätä mahdollisimman kauan noita
riiviöitä vastaan -- kuten te sanotte, vaikka ne ovat villimpiä
vintiöitä, mitkä milloinkaan ovat maan pinnalla kierrelleet --"
"Oletteko te päässyt niitten luonteesta selville?" kysyi Haukansilmä,
joka puhui yhtä mielellään mingojen tavoista kuin ystäviensä hyvistä
avuista. "Jos te olisitte joutunut delawarelaisten käsiin, huomaisitte
tavattoman eron."
"Minusta ne kaikki ovat kuin paholaisten kiljuva lauma, katselipa niitä
miltä puolelta tahansa. Suuri Käärme tietysti on intiaaniksi herrasmies
ja poikkeus kaikista muista. -- Kun nämä villit hyökkäsivät kimppuumme
ja tappoivat korpraali M'Nabin ja hänen miehensä, niinkuin he olisivat
olleet jäniksiä, pakenimme me muutamaan kallionkoloon, joita saarella on
niin runsaasti, ja siellä me olimme, kuin suljettuina laivan ruumaan,
kunnes nälkä ajoi meidät pois. Nälkä usein vaikuttaa sangen
ratkaisevasti ihmisten kohtaloihin. Minä pyysin majoitusmestaria
tekemään vastarintaa, sillä me olisimme voineet puolustaa itseämme pari
kolme tuntia niin vaikeata kuin se olikin, mutta hän vastusteli sillä
tekosyyllä, että villit eivät antaisi armoa, jos yksikään heistä
vahingoittuisi. Minun täytyi taipua, sillä ei ollut toivoa päästä
veneille, ja toiseksi meillä oli vastassa vihollinen, joka ei tunne
armoa, varsinkin, kun se neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestävän paaston
aikana oli ehtinyt oikein raivostua."
"Eno!" virkkoi Mabel murheellisella äänellä, "minun isäparkani on
pahoin, pahoin haavoittunut!"
"Totta, Magneetti, totta. Minä istun hänen vierellänsä ja koetan
lohduttaa niin paljon kuin voin. Ovatko salvat hyvin paikoillaan, tyttö,
sillä tällaisena hetkenä tahtoo olla rauhassa ja häiritsemättä?"
"Me olemme turvassa ulkoa uhkaavilta vaaroilta."
"Hyvä; mene sitten, Mabel, toiseen kerrokseen ja koeta rauhoittua, kun
Haukansilmä taas tutkii ampuma-aukoista asemaa. Sinun isälläsi voi olla
jotakin sanottavaa minulle yksityisesti ja siksi lienee hyvä, että
saamme jäädä kahden. Tämä on juhlallinen hetki ja minunlaiseni kokematon
ihminen ei aina voi tietää, mitä hän sanoo tai saa kuulla."
Vaikka Mabel ei voinutkaan ajatella, että eno kykenisi antamaan
uskonnollista lohtua kuolevalle sairaalle, hän kuitenkin otaksui, että
heillä ehkä oli jotakin salaista toisillensa kerrottavaa ja
viivyttelemättä hän totteli. Haukansilmä oli jo ennen astunut yläkertaan
tarkastelemaan ympäristöä ja langokset jäivät kahden. Cap istahti
kersantin vierelle ja vakavana hän tunsi hetken tärkeyden ja vaikean
tehtävänsä. Seurasi muutaman minuutin äänettömyys, jonka aikana merimies
kiihkeästi mietti, mitä sanoisi.
"Minun täytyy sanoa, kersantti Dunham", hän virkkoi häikäilemättömällä
tavallansa, "että tällä onnettomalla retkellä on monessa suhteessa
menetelty sangen taitamattomasti ja tällaisessa tilaisuudessa tunnen
velvollisuudekseni sanoa totuuden, enkä mitään muuta kuin totuuden.
Tässä suhteessa ei voi olla olemassa kuin yksi mieli, sillä vaikka
olenkin merimies enkä soturi, olen kuitenkin huomannut monia erehdyksiä,
joiden keksimiseen ei suurta kasvatusta tarvita."
"Mitä sinä tahdot, veli Cap?" virkkoi toinen heikolla äänellä. "Mikä on
tehty, on tehty, eikä sitä voi tekemättömäksi saada."
"Aivan totta, veli Dunham, mutta kuitenkaan ei ole liian myöhä katua.
Pyhä kirja sanoo meille, ettei koskaan ole liian myöhä katua, ja olen
usein kuullut, että tällainen on kaikista tärkein hetki. Jos sinulla on
mielessäsi mitään, lausu se peittelemättä julki, tiedäthän, että
ystävään voit luottaa. Sinä olit minun sisareni mies ja Magneetti-parka
on minun sisareni tytär, ja elämässä tai kuolemassa minä pidän sinua
omana veljenäni. Oli tuhat kertaa ajattelematonta, ettet veneinesi
pysähtynyt jonnekin ja lähettänyt kanottia tiedusteluretkelle. Siinä
tapauksessa olisit pelastanut joukkosi, eikä tämä onnettomuus olisi
meidän kaikkien osaksemme tullut. Niin se on, kersantti, me olemme
kaikki kuolevaisia ja jos sinä siirryt pois pikkuista ennen, välipä
tällä, me seuraamme kohta perässä. Sen tiedon täytyy lohduttaa sinua."
"Sen minä tiedän, veli Cap, ja toivon valmistuneeni kestämään soturin
kohtalon. Mutta Mabel-parka --"
"Niin, niin; sen minä tiedän, se on raskas pykälä. Mutta sinä et
tahtoisi ottaa häntä mukaasi, vaikka voisitkin, kersantti, ja siksi
olisi parasta koettaa tehdä ero niin keveäksi kuin suinkin. Mabel on
hyvä tyttö, ja sellainen oli hänen äitinsä ennen häntä. Äiti oli minun
sisareni ja minun kunnia-asiani on pitää huolta, että hän saa hyvän
miehen, jos me nyt saamme pelastetuksi elämämme ja päänahkamme, -- sillä
minä ajattelen, ettei kukaan halua liittyä sellaiseen sukuun, jolla ei
ole päänahkaa."
"Veli, minun tyttäreni on kihloissa, hänestä tulee Haukansilmän vaimo."
"Jaa, veli Dunham, kullakin on omat mielipiteensä ja oma tapansa
katsella asioita, ja minun mielestäni tämä avioliitto on kaikkea muuta
kuin mieluinen Mabelille. Minä en tahdo sanoa mitään miehen iästä, sillä
eihän nyt tarvitse olla poikakloppi tehdäkseen tytön onnelliseksi, vaan
viisikymmenvuotiaskin voi olla kelvollinen aviomieheksi. Enkä minä voi
sanoa mitään asianhaaroja, jotka suorastaan sotisivat liittoa vastaan,
vaikkakin asianhaarat näyttelevät hiton suurta osaa naimisasioissa. Minä
voin vielä senkin unohtaa että Haukansilmä tietää vähemmän kuin Mabel.
Sinä olet tutustunut tyttöön sangen pintapuolisesti että sinä voisit
hänen onnestaan päättää. Mutta jätä hänen itsensä ratkaistavaksi ja
vapaasti päätettäväksi, hän kyllä itse valitsee toverinsa ja luo
onnensa, joka hänelle parhaiten soveltuu."
"Hän on hyvä lapsi -- rakas, hyvä lapsi", mutisi kersantti ja kyynelet
täyttivät hänen silmänsä, "ja minun onnettomuuteni on, etten ole
tuntenut häntä ennemmin."
"Hän on hyvä tyttö ja tietää paljon enemmän kuin Haukansilmä, joka,
vaikka onkin järkevä ja kokenut mies tavallaan, ei kuitenkaan ymmärrä
jalompaa elämää paremmin kuin sinä avaruus-geometriaa."
"Ah, veli Cap! Jos Haukansilmä olisi ollut meidän kanssamme veneissä,
tämä onnettomuus ei olisi tapahtunut."
"Se on minunkin mielestäni varma, sillä hänen pahinkin vihollisensa
myöntää, että mies on erinomainen opas; mutta jos saa sanoa toden,
kersantti, sinä suunnittelit tämän retken häilyvälle pohjalle. Sinun
olisi pitänyt jäädä odottamaan ja lähettää tiedustelija, kuten jo
sanoin. Sitä asiaa kannattaa katua, ja sanon sen sulle, koska
tällaisessa tilanteessa aina puhutaan totta."
"Minun erehdykseni ovat kalliisti maksetut, veli, ja minä tunnen, että
Mabel-parka joutuu sen vuoksi kärsimään. En kuitenkaan usko, että
onnettomuus olisi tapahtunut, ellei olisi ollut pettureita. Minä
pelkään, että Jasper Vesikoira on kavaltanut meidät."
"Se on minunkin varma vakaumukseni, sillä tämä suolaton vesi ennemmin
tai myöhemmin perinjuurin turmelee purjehtijansa siveellisen tarmon.
Ollessamme luutnantti Muirin kanssa kolossamme tällä saarella
keskustelimme tästä ja tulimme siihen varmaan vakaumukseen, että ilman
Jasperin petollisuutta emme olisi joutuneet tähän onnettomuuteen. Niin,
niin, kersantti. On parasta, että rauhoitat mieltäsi ja ajattelet muita
asioita, sillä kun laiva on laskemassa outoon satamaan, on viisaampaa
miettiä ankkuripaikkaa siellä, kuin muistella seikkailuja, joita on
ollut matkan varrella. On olemassa muistikirja, johon kirjoitetaan
kaikki, ja loppusummassa näkyy, mikä puhuu meidän puolestamme, mikä
meitä vastaan. -- Mitä nyt, Haukansilmä? Onko jotakin tekeillä, kun te
hyökkäätte portaita alas kuin intiaani, joka luulee saavansa päänahan?"
Opas kohotti sormensa hiljaisuuden merkiksi ja viittasi Capia seuraamaan
häntä ensimmäiseen kerrokseen ja Mabelia tulemaan hänen sijaansa sairaan
luo.
"Meidän täytyy olla viisaita ja samalla rohkeita", hän kuiskasi. "Villit
yrittävät nyt tosissaan sytyttää hirsilinnan tuleen, kun tietävät, ettei
enää hyödytä mitään säästää sitä. Minä kuulen heidän äänensä. Nuolenpää
on heidän joukossaan ja kiihoittaa heitä toteuttamaan pirullisen
suunnitelmansa jo tänä yönä. Meidän täytyy siis, Suolavesi, olla
varuillamme ja myöskin tarpeen tullen toimia ripeästi. Onneksi meillä on
vettä, sillä se on tarpeen piirityksessä. Elleivät aavistukseni petä,
niin varmaankin pian saamme tietoja siltä kelpo pojalta -- Käärmeeltä,
-- joka on vapaudessa."
Cap ei antanut pyytää kahta kertaa, vaan pian hän oli ylemmässä
kerroksessa Haukansilmän kanssa, kun taas Mabel istahti hänen paikalleen
isänsä vaatimattoman sairasvuoteen viereen. Haukansilmä avasi muutaman
aukon, ensin asetettuaan kynttilän syrjään, ettei jäisi jonkun
petollisen kuulan maalitauluksi; ja odottaen heidän vaativan antautumaan
pysytteli siinä lähellä voidakseen heti vastata. Hiljaisuuden keskeltä
kuuluikin vihdoin herra Muirin ääni.
"Herra Haukansilmä", virkkoi skotlantilainen, "ystävä pyytää teitä
keskustelemaan kanssaan. Tulkaa vapaasti johonkin ampuma-aukkoon, sillä
teidän ei tarvitse pelätä mitään niin kauan kuin olette keskustelussa
55:nnen upseerin kanssa."
"Mitä te tahdotte, majoitusmestari, mitä te tahdotte? Minä tunnen
55:nnen ja uskon, että se on urhoollinen rykmentti, vaikkakin itse
oikeastaan kuulun 60:nteen, kuten useimmat ystävistäni delawarelaisista.
Mutta mitä te tahdotte, herra Muir? Teidän on täytynyt saada tärkeä
tehtävä, kun olette lähtenyt tähän aikaan yöstä ampuma-aukon luo, vaikka
tiedätte, että hirvenkaataja on sisäpuolella."
"Oh, te ette tahdo vahingoittaa ystävää, Haukansilmä, siitä olen varma,
ja se onkin minun ainoa suojani. Te olette oikeudenmukainen mies ja
olette tullut kuuluksi näillä rajaseuduilla rohkeudestanne ja terävästä
älystänne. Te sangen hyvin ymmärrätte, hyvä ystäväni, ettei hyödytä
mitään itsepäisesti koettaa pitää puoliansa vastoin kaikkia sodan
tapoja, kun kerran tilanne on tällaiseksi tullut, vaan kun vihollinen on
liian vahva, on silloin viisainta antautua sotavangiksi."
"Kiitän teitä tästä neuvosta, majoitusmestari, ja kai sen joku voisi
hyväksyäkin ja ehkä se olisi helpointa. Mutta minun luonteeni mukaista
ei ole antautua viholliselle ilman vastarintaa niin kauan kuin minulla
on tarpeeksi vettä, ruokavaroja ja ampuma-tarpeita."
"Minä en tahtoisi mitenkään väittää sitä vastaan, jos näkisin pienenkään
mahdollisuuden, että voitte puolustaa sitä. Ette taida tietääkään, että
herra Cap on kaatunut?"
"Eikä ole, eikä ole!" mörisi merimies muutamasta ampuma-aukosta. "Hitto
vie, luutnantti, minä voin vallan mainiosti, enkä aio lähteä näin
verrattomasta paikasta semmoisten raakalaisten valtaan, niin kauan kuin
voin estää sen. Tänne hirsilinnaan pääsyni on asianhaara, ja minä tahdon
käyttää sitä hyväkseni."
"Jos tuo on elävän ihmisen ääni", virkkoi Muir, "niin minä suuresti
iloitsen, sillä me kaikki luulimme, että te olitte kaatunut viimeisessä
kauheassa ottelussa. Mutta, herra Haukansilmä, vaikka olettekin yhtyneet
ystävänne Capin kanssa -- joka lienee suuri ilo -- minä tiedän kahden
päivän kokemuksesta, että piiritettynä on paha olla. Ja nyt tiedämme,
ettei kersantti Dunham voi tuoda apua, koska hän on kaatunut
komennettuaan viimeistä retkikuntaansa. Se oli Lundien tahto, vaikka
tällaisen retkikunnan komento olisi luonnollisesti kuulunut jollekin
upseerille. Dunham oli kuitenkin urhoollinen mies, olkoon se sanottu
hänen muistoksensa."
"Taaskin erehdytte, majoitusmestari; te erehdytte taas", virkkoi
Haukansilmä ääntänsä kohottaen. "Kersantti on myöskin turvassa
hirsilinnassa, ja koko perhe on siis koolla."
"Hyvä, minä iloitsen sen kuullessani, sillä me luulimme kersantin
kuuluvan kuolleihin. Jos kaunis Mabel on hirsilinnassa, älkää taivaan
tähden pidättäkö häntä hetkeäkään siellä, sillä vihollinen aikoo
täydellä todella sytyttää hirsilinnan heti tuleen. Te tunnette tulen
kauhean voiman ja teette viisaasti, jos luovutatte varustuksen ajoissa,
ennenkuin hautaatte itsenne ja toverinne sen raunioihin."
"Minä tunnen hyvin tulen voiman, majoitusmestari, ja tiedän, että sitä
voi käyttää muuhunkin kuin päivällisen keittoon, ei teidän näin myöhällä
tarvitse tulla sitä sanomaan. Mutta te lienette myöskin kuullut
kerrottavan pyssystä, jonka nimi on hirvenkaataja, ja se, joka uskaltaa
tulla asettelemaan palavia risukimppuja tämän rakennuksen seinustoille,
saa tuntea, mihin tämä pyssy kelpaa. Nuolilla ne eivät koskaan voi
sytyttää tätä, sillä katto ei ole tuohista, vaan hirsistä ja paksusta
kaarnasta, ja siellä on runsaasti vettä. Se on sitäpaitsi tasainen,
joten me hyvin voimme siellä liikkua eikä niin ollen ole mitään vaaraa
sieltä päin pelättävissä. Minä olen rauhallinen mies, kun ei kukaan tee
minulle pahaa, mutta varjele taivas, jos joku uskaltaa tulla panemaan
hirsilinnaa tuleen! Silloin minä sammutan tulen hänen verellään."
"Tuo on turhaa ja järjetöntä puhetta, Haukansilmä, sen myönnätte
itsekin, kun tarkemmin ajattelette asiaa. Puolustautuminen olisi nyt
hullua uhkarohkeutta, eikä oikea soturi koskaan antaudu sellaiseen."
"Kun nyt molemmat meistä ovat lausuneet ajatuksensa, enempää sanoja ei
tarvita. Jos villipedot aikovat todellakin pirullisen suunnitelmansa
panna täytäntöön, niin yrittäkööt heti, sittenpähän saamme nähdä, kuinka
käypi. He voivat polttaa puuta ja minä poltan ruutia. Jos minä olisin
intiaani, voisin paljonkin kerskua, mutta minun tunteeni ovat valkoisen
miehen, ja minä mieluummin toimin kuin puhun. Kuninkaan upseeriksi te
olette puhunut tässä asiassa ihan kylliksi, eikä meistä kumpikaan sen
vuoksi tahdo kantaa kaunaa teille."
"Haukansilmä, ette kai tahtone viedä Mabelia, kaunista Mabelia,
kanssanne onnettomuuteen?"
"Mabel Dunham on haavoittuneen isänsä luona ja Jumala on suojeleva
rakastavaa lasta. Hiuskarvaakaan ei ole häneltä taittuva, niin kauan
kuin minun käteni ja silmäni pysyvät ennallaan. _Te_ voitte luottaa
mingoihin, herra Muir, minä en sitä tee. Teillä on seurassanne
tuskaroora-lurjus, joka läsnäolollaan turmelee parhaimmankin ihmisen
luonteen ja on valmis johtamaan mingotkin turmioon, kun sen pään ottaa.
Puhe loppukoon nyt. Kukin käyköön toimeen, niinkuin parhaiten taitaa."
Koko keskustelun ajan Haukansilmä oli pysytellyt syrjässä aukosta, ettei
kavalan vainolaisen kuula olisi voinut tehdä hänelle pahaa ja nyt hän
kehoitti Capia nousemaan katolle ottamaan vastaan ensimmäistä
hyökkäystä. Vaikka merimies totteli viivyttelemättä, hän huomasi
kokonaista kymmenen palavaa nuolta katon kaarnassa, ja koko ilma oli
täynnä villien huutoa ja kirkunaa. Sitä seurasi hillitön pyssyjen pauke
ja kuulat naksahtelivat seiniin osoitukseksi siitä, että valloitusyritys
todellakin oli alkanut.
Nämä synnyttivät kuitenkin vaaratonta melua, joka ei peloittanut Capia
eikä Haukansilmää, ja Mabelilla oli liian paljon puuhaa haavoittuneen
hoitamisessa, että hän olisi joutanut sitä kuuntelemaan. Sitäpaitsi hän
oli jo tottunut tällaiseen meluun ja ymmärsi antaa sille vain sen arvon,
minkä se ansaitsi. Mutta -- isää nämä tutut äänet innostivat ja lapselle
tuotti tuskaa, kun hän tällaisena hetkenä näki jo melkein lasimaisen
silmän välähtävän ja punan kohoavan harmaankalpeille kasvoille hänen
kuunnellessaan taistelun melua. Ensi kertaa Mabel nyt huomasi, että
sairas alkaa hourata.
"Eteenpäin, toverit, mars!" mutisi sairas. "Krenatöörit, ampukaa!
Uskaltavatko ne rynnätä meidän linnaamme? Miksi ei tykistö puhu mitään?"
Juuri sillä hetkellä kuului tykin jyrinä, puut ruskivat ja yläkerrasta
kuului räjähdys, joka pani koko rakennuksen heilumaan. Haukansilmä
pelastui töin tuskin tuholta, ja Mabel parahti kauhusta, sillä hän
luuli, että kaikki elävät olennot hänen yläpuolellaan olivat kuoleman
omia. Hänen kauhunsa yhä lisääntyi, kun isä huusi: "Ampukaa!"
"Mabel", kuului Haukansilmän ääni ylös johtavasta aukosta -- "tämä on
oikeata intiaanien touhua -- kuta enemmän ääntä, sen parempi. Vintiöt
ovat ottaneet sen haupitsin, jonka me valtasimme ranskalaisilta ja nyt
ne ovat laukaisseet sen hirsilinnaa kohti, mutta onneksi siinä oli vain
tämä yksi panos, niin etteivät ne enää tällä kertaa voi sillä säikytellä
meitä. Tosin laukaus on tehnyt vahinkoa, mutta kukaan ei ole
haavoittunut. Enonne on vieläkin katolla, ja minä olen ollut liian usein
tulessa voidakseni saada surmani mingo-lurjusten ainoasta
tykinkuulasta."
Mabel kuiskasi kiitoksensa ja kohdisti nyt kaiken huomionsa isäänsä,
jota vain hänen ääretön heikkoutensa esti ryntäämästä ylös. Tytär oli
niin kiintynyt sairaan isänsä vaalintaan, että tuskin huomasi villien
hirvittävää melua, joka olisi voinut järkyttää vahvempiakin hermoja kuin
hänen. Se elämä oli kuitenkin niin kauheaa, ettei hän olisi voinut sitä
kestää, elleivät hänen ajatuksensa kokonaan olisi olleet kiintyneenä
muuhun.
Cap säilytti ihailtavasti kylmäverisyytensä. Huoneen katolla hän oli
aivan kuin laivan kannella ja kun hänen ei tarvinnut pelätä laskevansa
harhaan, hän liikkui villien kuulasateesta huolimatta melkein
uhkarohkeasti, ja Haukansilmä varmaan olisi varoittanut häntä, jos olisi
tullut hänen käytöstänsä tarkanneeksi. Sen sijaan, että olisi koettanut
suojata ruumistansa, kuten intiaanisodassa on välttämätöntä, hän liikkui
katolla vapaasti joka puolella ja kaateli huolettomasti vettä oikealle
ja vasemmalle, missä vain huomasi nuolien kytevän. Hän todellakin näytti
haavoittumattomalta, sillä vaikka kuulat lakkaamatta vinkuivat joka
puolella ja vaatteet olivat täynnä reikiä, ei hänen nahassaan ollut
naarmuakaan. Kun räjähdys alemmassa kerrassa tapahtui, hän heilutti
hattuaan ja päästi kolme riemuhuudahdusta. Tämä rohkeuden näyte varmasti
pelasti hänen henkensä, sillä intiaanit lakkasivat heti ampumasta
katolle, tähdäten nyt palavat nuolensakin hirsilinnan seiniin, sillä
heidän mieleensä oli vaistomaisesti hiipinyt kauhea pelko, että
Suolavesi on noita, ja kuten aina, he varoivat nostamasta kättänsä sitä
vastaan, joka oli liitossa manan henkien kanssa.
Haukansilmän esiintyminen oli vallan toisenlaista. Kaikkia hänen
liikkeitään ohjasi pitkäaikaisen kokemuksen opettama järkevä harkinta.
Hän pysyi tarkasti syrjässä ampumalinjasta tähystellessään aukoista, ja
se paikka, jonka hän otti puolustusasemakseen, oli aivan turvallinen.
Tämä kuuluisa opas oli usein joutunut mitä kriitillisimpiin
tilanteisiin. Kerran hän oli joutunut intiaanien polttoroviolle ja
kärsinyt vapisematta villien julmuutta ja pilkkaa, ja monia tarinoita
kerrottiin hänen kylmäverisyydestään ja neuvokkuudestaan vaaran hetkenä.
Mutta joku, joka ei olisi häntä tuntenut, olisi pitänyt hänen
varovaisuuttaan pelkuruutena. Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaan hän
ajatteli koko ajan Mabelia ja sitä kohtaloa, johon tyttörukka joutuisi,
jos hän menettäisi puolustuskykynsä. Tällainen väärä luulo olisi vain
terästänyt hänen valppauttaan ja tehnyt hänen viisaan varovaisuutensa
vieläkin suuremmaksi. Hän oli tottunut niin vaaroihin, ettei olisi
voinut ymmärtää niitä, jotka hänen käytöstänsä olisivat pelkurimaiseksi
arvostelleet.
Ensimmäisten kymmenen minuutin kuluessa Haukansilmä ei kohottanut
pyssynsä perää lattiasta muuten, kuin siirtyessään toiseen paikkaan,
sillä hän tiesi hyvin, ettei summamutikassa kannattaisi ampua. Mutta kun
hän kuuli mokkasiinin astuntaa ja lehtien kahinaa, arvasi hän, että nyt
ne aikovat sytyttää seinähirret tuleen. Hän käski sen vuoksi Capin astua
katolta alas, sillä siellä nyt ei ollut mitään vaaraa ja asettua
vesisankoineen ampuma-aukolle, joka oli juuri sytytettävän kohdan
yläpuolella.
Joku vähemmän kokenut olisi hätääntynyt tällaisena hetkenä pois
suunniltaan, mutta meidän sankarimme ei. Hänen tarkoituksensa ei ollut
vain saada sammutetuksi tuli, jonka tuhoa hän ei kovin suuresti
pelännyt, vaan hän tahtoi antaa viholliselle opetuksen, jonka tämä
muistaisi lopun ikänsä. Siksi hän päätti kärsivällisesti odottaa, kunnes
liekit kasvaisivat niin suuriksi, että hän niiden valossa voi saada
intiaanit taas muistamaan, millä kunnioituksella Haukansilmää on
lähestyttävä. Niinpä saivat irokeesit häiritsemättä koota kuivia
risujansa seinää vasten, sytyttää ne ja palata pensaihinsa. Cap odotti
tyynesti vesitynnyreineen aukolla valmiina tarvittaessa kaatamaan sen
liekkeihin. Hän ei kuitenkaan saanut määräystä, ennenkuin liekit
valaisivat lähimpiä pensaita ja Haukansilmä oli huomannut kolme tai
neljä hiipivää villiä ihailemassa työnsä onnistumista läheisessä
pensaassa. Silloin virkkoi Haukansilmä:
"Ystäväni Cap, oletteko valmis? Kuumuus alkaa tulla sietämättömäksi, ja
vaikka nuo vihreät hirret eivät välitä pahanilkisten villien nuolista,
ne kuitenkin voivat suuttua, jos liekit niitä liian kauan härnäävät.
Onko teidän vesisankonne valmiina? Katsokaa, että vesi menee oikeaan
paikkaan eikä pisaraakaan joudu hukkaan."
"Valmis olen!" vastasi Cap, kuten vain merimies voi vastata tällaiseen
kysymykseen.
"Odottakaa sitten määräystäni. Älkää olko liian kärsimätön tärkeällä
hetkellä, enempää kuin taistelussakaan hullunrohkea. Odottakaa
komennusta."
Antaessaan näitä määräyksiään Haukansilmä teki omia valmistuksiansa,
sillä nyt oli tullut aika toimia. Hirvenkaataja tarkastettiin,
ojennettiin ja laukaistiin. Tähän kaikkeen oli mennyt puolisen
minuuttia, ja nyt oli pyssy maassa ja ampuja tarkasti tulosta.
"On kuitenkin yhtä lurjusta vähemmän", mutisi Haukansilmä itsekseen.
"Olen nähnyt tuon villityn ennen ja tiedän, että hän oli oikea
paholaisen esikuva. Hyvä, hyvä; mies toimi lahjojensa mukaan ja on
saanut lahjojensa mukaisen palkan. Vielä yksi ja me pääsemme niistä
täksi yöksi rauhaan. Päivän tullen me voimme saada kuumempaa työtä."
Tällä aikaa Haukansilmä latasi uudestaan hätäilemättä, ja ennenkuin hän
oli puheensa lopettanut, kaatui toinen villi. Se riitti karkoittamaan
koko joukon pakosalle, sillä yksikään ei enää halunnut jäädä
hirvenkaatajan maalitauluksi, vaan kukin etsi mahdollisimman etäisen
piilopaikan niin pian kuin suinkin.
"Kaatakaa nyt, herra Cap", sanoi Haukansilmä, "minä olen huomauttanut
noille hurjimuksille, mitä heidän rauhaansa sopii, eikä meillä enää tänä
yönä ole tulipalon pelkoa."
"Helei!" huudahti Cap kaataen astiansa tyhjäksi niin taitavasti, että
liekit heti paikalla tukehtuivat.
Tähän loppui taistelu tällä kertaa ja loppuyö kului rauhallisesti.
Haukansilmä ja Cap vartioivat vuoron perään, vaikk'ei voida sanoa, että
kumpikaan olisi silmäänsä ummistanut. Eipä näyttänyt uni olevan heille
välttämätönkään, sillä he molemmat olivat tottuneet valvomaan ja
vartioimaan, ja oli aikoja, jolloin Haukansilmä näytti kokonaan
unohtaneen nälän ja janon sekä suurimmatkin vaivat.
Mabel valvoi isänsä vuoteen ääressä ja alkoi ajatella, miten paljon
meidän onnemme tässä maailmassa riippuu kuvitelluista seikoista. Tähän
asti hän oli elänyt ilman isää, sillä se hänen vanhemmistaan, joka oli
vielä elossa, oli ihannekuva eikä todellinen ihminen; mutta nyt, kun hän
oli menettävä hänet, hän tunsi, että maailma isän kuoleman jälkeen olisi
tyhjä, eikä hän luullut enää elämässään tämän jälkeen yhtään ainoaa
ilonpäivää näkevänsä.