"Kun ikuisuus kutsuu ja kuolinkello soi,
niin murhe ja maailma häipyy pois.
Et Luojasi tekoja moittia sa voi,
Vaikk' oudot hänen tiensä sulle ois.
On onnekas, ken tyynesti kohtalonsa kantaa
ja ohjaavi purtensa kohti kaukorantaa;
ei kuolo häntä kauhistaa voi."
_Faerie Queene_.
Päivälläkin vallitsi vielä yön rauha ja hiljaisuus. Vaikka Mabel ja
Kevät kulkivat ampuma-aukolta toiselle, eivät he aluksi voineet keksiä
ainoatakaan elävää olentoa. Sillä paikalla, missä M'Nab tovereineen oli
keittänyt, paloi puoliksi riittynyt tuli ja leijaileva savu kohosi
kevyenä ylös, aivan kuin viekoitellen retkelle-lähteneitä takaisin
saarelle, ja asumukset oli ulkoapäin järjestetty ihan entiseen kuntoon.
Mabel hätkähti, kun hän huomasi kolme 55:nnen punaiseen takkiin puettua
miestä, jotka oli asetettu ryhmään puoliksi loikovaan asentoon aivan
kuin he olisivat kaikessa rauhassa keskustelleet, ja veri oli jähmettyä
hänen suonissaan, kun hän tarkemmin katsottuaan huomasi verettömät
kasvot ja lasittuneet kuolleensilmät. Ne oli asetettu aivan lähelle
hirsilinnaa, ja kun heidän kankeat jäsenensä oli laitettu erilaisiin
asentoihin, näyttivät he etempää aivan eläviltä. Niin kauhea kuin tämä
ryhmä olikin, se oli kuitenkin järjestetty sellaisella taidolla, että
sadan kyynärän päästä olisi ollut mahdoton keksiä, mitä vehkeitä tässä
oli harjoitettu. Tutkittuaan tarkasti rannikkoa Kevät näytti
toverilleen, missä oli neljäs soturi. Hänet oli asetettu puuntyvelle
niin, että jalat riippuivat veden yläpuolella ja hän näytti innokkaasti
onkivan. Nahattomat päät oli peitetty hatuilla, ja jokaisen kasvoista
oli tarkasti pesty kaikki veren jäljet.
Nämä kauhunkuvat, jotka eivät kiihdyttäneet ainoastaan hänen ajatuksiaan
ja tunteitaan, vaan sotivat niin jyrkästi luontoa ja kaikkea
inhimillisyyttä vastaan, saivat Mabelin kokonaan pois suunniltaan. Hän
lysähti hervotonna istualleen muutamalle laatikolle ja kätkien kasvonsa
esiliinaan istui siinä useita minuutteja, kunnes Kevään matala ääni
kutsui hänet uudestaan ampuma-aukolle. Hän osoitti siellä Jennien
ruumista, joka oli pantu hieman etukumaraan seisomaan muutaman asumuksen
edustalle luuta kädessä ja hatun nauhat liehuen tuulessa, ikäänkuin hän
olisi kuunnellut miesten keskustelua. Välimatka oli liian suuri, että
olisi tarkasti voinut huomata kasvojenilmettä, mutta Mabelista tuntui,
kuin onnettoman suu olisi väännetty kauheaan hymyyn.
"Kevät, Kevät!" huudahti Mabel, "tämä voittaa kaiken, mitä minä
milloinkaan olen kuullut tai kuvitellut sinun heimosi viekkaudesta ja
ilkeydestä."
"Tuskaroora paljo viekas", Kevät vastasi tavalla, joka ilmaisi, että hän
mieluummin ihaili kuin tuomitsi tätä ruumiiden rääkkäystä. "Ei tekee
sotamiehille mikään paha. Auttaa irokeesit. Ottavat ensin päänahka,
sitten ruumis tekee palvelus. Sitten polttaa kaikki."
Tämä puhe ilmaisi Mabelille, kuinka suuresti hänen intiaaniystävänsä
ajatukset ja tunteet erosivat hänen omistansa, eikä hän moneen
minuuttiin voinut virkkaa hänelle ainoatakaan sanaa. Tätä tilapäistä
äänettömyyttä ja kylmyyttä ei Kevät kuitenkaan huomannut, sillä hän
laittoi kuntoon heidän yksinkertaista aamiaistansa, ikäänkuin ei mikään
olisi hänen tunteitansa järkyttänyt. Mabel söi vain sangen vähän, mutta
hänen toverillaan näytti olevan tavaton ruokahalu. Sitten he taas
heittäytyivät omiin ajatuksiinsa ja katselivat, mitä ihmeitä saarella
tapahtuisi. Vaikka sankarittaremme kiihkeästi halusi nähdä edes
vilahduksen ystävistään, ei hän koskaan mennyt ampuma-aukolle
vetäytymättä taas seuraavana hetkenä kauhusta väristen syrjään, mutta
taas heti hän palasi sinne uudestaan, kun kuuli lehtien ja oksien
rapisevan tuulessa ja luuli siellä ystäviensä liikuskelevan. Juhlallisen
kauheata oli katsella kuolleitten istuvan aina samassa huolettomassa
asennossa aivan kuin he olisivat laskeneet leikkiä toistensa kanssa.
Sankarittarestamme tuntui kuin hän olisi katsellut paholaisten
tihutöitä.
Vuosien pituinen päivä muuten kului hiljaa ja rauhallisesti eikä
ainoatakaan intiaania tai ranskalaista näkynyt. Yö laskeutui vihdoin
kaiken yli käärien salaperäiseen vaippaansa luonnon kauniit kuvat samoin
kuin ihmisten tihutyöt ja kaiken kurjuuden, mitä luomakunnan kruunu oli
aikaansaanut. Tämän yön Mabel nukkui rauhallisemmin kuin edellisen,
sillä hän oli yhä enemmän varmistunut siinä luulossa, ettei hänen
kohtaloansa ratkaistaisi, ennenkuin isä palaisi. Seuraavana päivänä
kersanttia kuitenkin jo odotettiin ja herättyään sankarittaremme riensi
kiihkeästi ampuma-aukoille saadakseen selville, millainen ilma oli, mitä
enteitä saattoi pilvissä havaita ja millaiseksi oli muuttunut saaren
elämä. Kauhistava ryhmä oli edelleen paikoillaan, kalastaja harjoitti
entistä ammattiansa ilmeisesti syventyneenä työhönsä ja Jennien
häväistyt kasvot kauheasti hymyilivät majan ovelta. Mutta ilma oli
muuttunut: rivakka tuuli kävi etelästä ja pilvet näyttivät ennustavan
myrskyä.
"Tämä käy yhä vaikeammaksi kestää, Kevät", virkkoi Mabel poistuessaan
aukolta. "Mieluummin tahtoisin nähdä itse vihollisen, kuin edelleen
katsella tuota kuolleitten kauheata näytelmää."
"Hiljaa! Ne tulee. Kevät luulee kuulee huuto, niinkuin soturi huutaa,
kun ottaa päänahka."
"Mitä sinä tarkoitat? Eihän siellä ole mitään teurastettavaa enää, ei
_voi_ olla!"
"Suolavesi!" huudahti Kevät nauraen katsellessaan ampuma-aukosta.
"Minun rakas enoni! Jumalan kiitos! Hän elää! Oi, Kevät, Kevät, sinä et
voi antaa heidän tehdä pahaa _hänelle!"_
"Kevät heikko vaimo. Mitä soturit välittää, kun hän sanoo? Nuolenpää tuo
hänen tänne."
Sinä hetkenä Mabel oli ampuma-aukolla, ja siinä, toden totta, olivat Cap
ja majoitusmestari intiaanien käsissä. Kahdeksan tai kymmenen villiä vei
heitä nyt hirsilinnalle, jota heidän ei enää tarvinnut pelätä, koska
siellä ei ollut ainoatakaan miestä. Mabel tuskin uskalsi hengittää,
ennenkuin koko joukko oli ehtinyt ovelle ja hän helpotusta tuntien
huomasi, että ranskalainen päällikkö oli mukana. Seurasi hiljainen
neuvottelu, jossa molemmat, sekä valkoihoinen päällikkö että Nuolenpää
puhuivat vakavasti molemmille vangeillensa, jonka jälkeen
majoitusmestari puhui Mabelille niin kovasti, että tämä kuuli:
"Kaunis Mabel! Kaunis Mabel!" hän sanoi, "katsokaa jostakin
ampuma-aukosta ja säälikää tilaamme. Meitä uhataan heti paikalla
kuolemalla, jos te ette viivyttelemättä avaa ovea voittajille. Totelkaa
heitä tai ei kulu puoltakaan tuntia, ennenkuin me olemme menettäneet
päänahkamme."
Mabelista tuntui, että majoitusmestari puhui liian kevyesti niin
tärkeästä asiasta kuin oli hirsilinnan luovuttaminen ja siksi hänessä
heräsi halu viivyttää antautumista niin kauan kuin suinkin.
"Puhu minulle, eno", hän sanoi suu aivan aukossa, "ja sano, mitä minun
tulee tehdä."
"Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!" huudahti Cap, "sinun suloinen äänesi,
Magneettini, keventää sydämeni kuormaa, sillä minä pelkäsin, että sinä
olit jakanut Jennie-paran kohtalon. Viimeisen kahdenkymmenenneljän
tunnin ajan on hirvittävä rautainen kahle rusentanut minun rintaani.
Sinä kysyt minulta, mitä sinun olisi tehtävä, enkä minä voi neuvoa
sinua, vaikka oletkin minun oman sisareni tytär. Ainoa, mitä voin sanoa,
onneton tyttöseni, on, että kiroan sen päivän, jolloin sinä ja minä ensi
kerran näimme tämän suolattoman vesilätäkön."
"Mutta, eno, onko sinun henkesi vaarassa ja tahdotko sinä, että minun
pitäisi avata ovi?"
"Mitäkö sinun on tehtävä? En tahdo salata keneltäkään, joka ei ole
joutunut näiden riiviöiden käsiin, ettei hänen pitäisi avata eikä
päästää mitään joutuaksensa heidän käsiinsä. Majoitusmestari ja minä
olemme molemmat vanhoja emmekä edes miehiä siinä merkityksessä kuin
Haukansilmä tarkoittaa, eikä ole väliä, jos sellaiset matelijat
päättävät päivänsä tänä tai ensi vuonna. Ehkäpä keksisin jotakin, jos
olisin laivankannella tällaisessa tilanteessa, mutta täällä erämaassa
voin vain sanoa, että jos minä pääsisin edes sellaiseen suojaan, mitä
hirsilinna tarjoaa, saisivat intiaanit yrittää kauan, ennenkuin saisivat
minut sieltä ulos narratuksi."
"Älkää välittäkö siitä, mitä enonne sanoo, kaunis Mabel", pisti väliin
majoitusmestari, "sillä pelko on sumentanut hänen arvostelukykynsä, eikä
hän voi ollenkaan laskea, mitä seurauksia saattaa niskottelusta olla. Me
olemme täällä kelpo miesten vankina ja meitä kohdellaan, kuten
herrasmiehiä ainakin, eikä siis tarvitse mitään hävyttömyyttä heidän
puoleltaan pelätä. Se, mitä on tapahtunut, on tavallista sodassa, eikä
meidän sen vuoksi voittajiamme tarvitse kauhulla ajatella, sillä he
karttavat tekemästä vääryyttä vangeillensa. Olen varma, ettei herra Cap
enempää kuin minä itsekään saa syytä valittaa minkään puutetta sen
jälkeen, kuin antausimme herra Nuolenpäälle, joka on kuin roomalainen
tai spartalainen, ylevä ja lahjakas. Mutta muistakaa, että asia tulee
arveluttavammaksi, ja me voimme menettää tuossa paikassa päänahkamme,
ellette te avaa ovea ja pelasta meitä."
"Minä teen viisaimmasti jäämällä hirsilinnaan, kunnes saaren kohtalo on
ratkaistu" vastasi Mabel. "Vihollistemme ei minun vuokseni tarvitse olla
ollenkaan levottomia, sillä he tietävät, etten minä voi niitä
vahingoittaa, ja paljon mieluummin minä jään tänne, kuin antaudun
millään ehdolla villien armoille."
"Jos kysymys olisi vain teistä, Mabel, niin me kaikki nöyrästi
tottelisimme teidän toivomuksianne, mutta nämä herrat sanovat, että tämä
rakennus on suuresti heidän suunnitelmiensa tiellä ja tahtovat
välttämättä saada sen. Ollakseni teille rehellinen minä tunnustan, että
joutuessani enonne kanssa mitä vaarallisimpaan tilanteeseen, minä
suuremman tuhon välttämiseksi kuninkaallisen armeijan upseerina tein
antautumissopimuksen ja lupasin jättää hirsilinnan ja koko saaren
voittajille. Se on kohtalomme tässä sodassa ja siihen meidän on
alistuttava. Avatkaa siis ovi, kaunis Mabel, ja antautukaa niiden
turviin, jotka osaavat antaa oikean arvon nuoruudelle ja kauneudelle.
Ainoakaan skotlantilainen kreivi ei voisi kohdella teitä paremmin kuin
tämä herra, joka tuntee kaikki hienon esiintymisen lait."
"Ei jättää hirsilinna", kuiskasi Kevät, joka seisoi Mabelin vierestä
tarkasti seuraten, mitä tapahtui. "Hirsilinna hyvä -- ei antaa
päänahka."
Sankarittaremme oli ollut hetkisen kahden vaiheilla, avatako vai ei. Nyt
kun eno ja Muir olivat heidän vallassaan villit tiesivät, ettei
hirsilinnasta kukaan voisi heitä ampua ja jos he tahtoisivat, niin he
voisivat särkeä oven tai hakata aukon seinään. Ehkä olisi sittenkin
viisainta vapaaehtoisesti antautua armoille. Mutta nämä Kevään sanat
saivat hänet uudestaan epäröimään ja kun hän katsoi toista, tämän koko
olento ja ilmeet antoivat hänen sanoillensa tukea ja niin Mabel alkoi
luottaa yhä enemmän häneen.
"Ei vielä vanki", kuiskasi Kevät. "Antaa ne tekee ensin vanki ja sitte
vasta ottaa vanki. Puhuu kova; Kevät ei tohtii."
Mabel alkoi nyt puhua päättävämmin Muirille, sillä hänen enonsa näytti
pakosta pitävän suunsa kiinni ja ilmoitti horjumatta päättäneensä olla
antamatta heille hirsilinnaa.
"Te unohdatte antaumussopimuksen, neiti Mabel", sanoi Muir, "hänen
majesteettinsa palvelijan kunnia on kysymyksessä ja palvelijan kautta
joutuu myös hänen majesteettinsa nimi häpeään. Tehän tiedätte, miten
tärkeä on sotilaan kunniasana?"
"Tiedän kyllä, herra Muir, kyllin paljon käsittääkseni, että te ette ole
retken johtaja, eikä teillä siis ole oikeutta luovuttaa hirsilinnaa.
Olenpa vielä kuullut rakkaan isäni sanovan, että upseeri menettää kaikki
sitoumusoikeutensa sinä hetkenä, jona hän joutuu vangiksi."
"Luokkakateutta, kaunis Mabel! Se vahingoittaa kuningasta ja alentaa
retkikunnan arvoa yhtä paljon kuin häpäisee kuninkaan nimeä. Te muutatte
päätöksenne, kunhan saatte hetkisen miettiä näitä asianhaaroja."
"Ai", pisti Cap väliin, "se todellakin on asianhaara ja onkin kirottu
haara!"
"Ei välittää, mitä eno sanoo", virkkoi Kevät nurkastaan, johon oli
vetäytynyt asevarastolle. "Hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka."
"Minä jään sinne, missä olen, herra Muir, kunnes saan joitakin tietoja
isältäni. Hän palaa kuitenkin ainakin kymmenen päivän kuluessa."
"Ah, Mabel, on turha yrittää narrata vihollista, joka sangen hyvin
tietää -- emme voi sanoa, miten, ehkäpä on saanut tiedon siltä
nuorukaiselta, jota suuresti epäilemme, että aurinko ei kertaakaan
laske, ennenkuin odotamme kersanttia tänne. Suostukaa siis ja alistukaa
siihen kohtaloon, jonka Luoja on meille määrännyt!"
"Herra Muir, te näytätte erehtyvän luulemaan, että tämä varustus on
huonompi kuin se todellisuudessa onkaan. Tahdotteko nähdä, miten minä
aion puolustaa sitä tarpeen tullen?"
"Sit'en voi tietee", vastasi majoitusmestari, joka aina murti
skotlanniksi, kun kiihoittui.
"Mitä sanotte tuosta sitten? Katsokaahan yläkerran ampuma-aukkoon."
Tuskin Mabel sai tämän sanotuksi, kun kaikkien silmät kääntyivät
sinnepäin ja huomasivat sieltä ojentuvan pyssyn piipun heitä kohti --
sillä Kevät oli taas tarttunut aseeseen, joka heitä niin suuresti oli
ennenkin auttanut. Tulos ei pettänyt odotusta. Tuskin olivat intiaanit
keksineet murha-aseen, kun he hyökkäsivät kukin taholleen ja
piilottautuivat pensaihin. Ranskalainen upseeri tarkasti piipun asentoa
ja huomasi, ettei se ollut ojennettu häntä kohden ja rauhallisesti hän
pisti nenäänsä nuuskaa. Kun ei myöskään Capilla eikä Muirilla ollut
mitään pelättävää, jäivät he paikoillensa.
"Olkaa viisas, kaunis Mabelini, olkaa viisas!" huudahti Muir, "älkääkä
turhan vuoksi härnätkö voittajia. Kaikkien Albionin kuninkaitten nimessä
kysyn teiltä, kuka on päässyt teidän luoksenne tähän puiseen linnaan.
Oletteko voinut taikakeinoja käyttää, sillä tämä käy yli meidän
ymmärryksemme?"
"Mitä te ajattelette Haukansilmästä, herra Muir? Eiköhän hänestä olisi
mahdollisimman suurta hyötyä tällaisen linnoituksen puolustamisessa?"
huudahti Mabel pistäen pienen hätävalheen, joka tässä tilaisuudessa oli
kuitenkin sangen anteeksi-annettava. "Mitä teidän toverinne ranskalaiset
ja intiaanit arvelevat Haukansilmän pyssyn tarkkuudesta?"
"Olkaa onnettomille armollinen, kaunis Mabel, älkääkä tehkö pilkkaa
kuninkaan palvelijoista! Jos Haukansilmä kuitenkin on hirsilinnassa,
niin antakaa meidän puhua hänen kanssaan ja pääsemme kyllä sovintoon.
Hän tuntee meidät ystäviksi eikä meidän tarvitse pelätä häneltä mitään,
kaikista vähimmän minulla on syytä pelkoon, vaikkakin kademieli joskus
voi saada unohtamaan tarpeellisen kunnioituksen, jos siten voi
vahingoittaa kilpakosijaa."
Vetoumus Haukansilmän ystävyyteen ei hämmästyttänyt ainoastaan
majoitusmestaria ja Capia, vaan myöskin ranskalainen upseeri, joka tähän
asti oli niin varmana seisonut paikoillaan, hätkähti ja vetäytyi syrjään
kuullessaan pelätyn nimen. Sellaisen kauhun oli tämä rautahermoinen mies
monivuotisilla sotaretkillänsä herättänyt vihollisissansa ja niin
suuresti kaikki kunnioittivat hänen hirvenkaatajaansa, että ranskalainen
upseerikin riensi pois niin pian kuin suinkin käskien vankien seurata
häntä. Mabelin mielen täytti rajaton ilo, kun hän näki vihollisten
hajoavan, mutta samalla koski häneen kipeästi, kun hän ei voinut enoansa
auttaa. Hän lähetti hänelle kuitenkin sormisuukon ampuma-aukosta ja
puhutteli häntä mitä viehättävimmillä lempinimillä, kun hän
vastahakoisen näköisenä toisten jäljessä löntysti pois.
Vihollinen näytti nyt ainakin toistaiseksi jättäneen enemmät yritykset
saada haltuunsa hirsilinnan, ja Kevät kertoi astuessaan alemma
yläkerrasta, josta hänellä oli parhain näköala joka puolelle, että
intiaanit laittautuivat syömään saaren etäisimpään osaan ja että Cap ja
majoitusmestari näyttivät jakavan heidän kanssaan kaiken tarjona-olevan
hyvän aivan kuin mikään ei heidän mieltänsä olisi painanut. Tämä
suuresti lohdutti Mabelia, ja hän alkoi nyt miettiä, olisiko hänen
todellakin antauduttava, vai koetettava päästä pakoon ja saatava sana
isälle, mikä kohtalo häntä täällä uhkasi. Kersanttia odotettiin takaisin
tänä iltana, ja Mabel hyvin tiesi, että hänen kohtalonsa ratkeaisi juuri
tulohetkenä.
Näin kului kolme tai neljä tuntia. Saari oli hautautunut täydelliseen
rauhaan ja hiljaisuuteen, ja päivä kallistui iltaan, eikä Mabel ollut
vielä mitään päättänyt. Kevät laittoi alakerrassa heidän vaatimatonta
illallistaan ja Mabel kiipesi yläkertaan, josta hän portaita myöten
pääsi katon rajaan. Siellä hän avasi luukun ja pääsi katolle ollen
kuitenkin saarelta katsojalta lehvien suojassa. Levoton tyttö ei
uskaltanut vapaasti näyttäytyä, sillä hän ajatteli, että voisi pistää
jonkun villin päähän lähettää kuula hänen ruumiinsa läpi. Niinpä hän
pisti vain päänsä reunahirsien yli ja kurkisteli lakkaamatta kaikkiin
väyliin odotellen, eikö ketään näkyisi.
Päivä laski vihdoin, mitään tietoa ei odotetuilta tullut ja Mabel
kiipesi kattoluukulle tarkastaakseen ympäristöä viimeisen kerran ja
toivoen, että retkikunta palaisi pimeän tullen, jolloin intiaanien
salainen väijytys ei voisi tulla niin turmiolliseksi kuin muuten, ja hän
toivoi voivansa antaa ystävilleen jonkin merkin uhkaavasta vaarasta. Hän
oli katsellut tarkkaan joka puolelle ja ajatteli juuri palata alas, kun
jokin kiinnitti hänen huomiotansa. Saaren asema oli sellainen, että
kahdeksan tai kymmenen salmea muiden saarten välitse oli näkyvissä, ja
muutamassa, joka oli tuuheimpien pensaitten ja kallistuvien puitten
peitossa, hänestä näytti olevan kanotti. Siinä epäilemättä oli joku
inhimillinen olento. Ajatellen, ettei hänen merkkinsä vahingoittaisi,
jos kanotissa olisi joku vihollinen, mutta hyödyttäisi, jos siinä olisi
ystävä, innokas tyttö heilutti pientä lippua, jonka hän oli valmistanut
isällensä, pitäen huolta, ettei hänen merkkinsä saaren toiselle puolen
näkynyt.
Mabel uudisti merkkinsä kahdeksan tai kymmenen kertaa turhaan ja alkoi
joutua epätoivoon, ettei hänen merkkiänsä huomattaisi, kun toinen teki
airollansa hänelle vastaan merkin ja tuli esille sen verran, että Mabel
tunsi hänet Chingackgookiksi. Siinä vihdoinkin oli ystävä -- ystävä,
joka tahtoi ja voi häntä auttaa. Siitä hetkestä hänen tarmonsa ja
neuvokkuutensa terästyivät. Mohikaani oli nähnyt hänet, ja varmaankin
myöskin tuntenut hänet, koska tiesi, että hän oli mukana: ja varmaankin
pimeän tullen ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin hänen vapauttamisekseen.
Että hän tiesi vihollisten läsnäolosta, siitä ei ollut epäilystäkään ja
sen saattoi myöskin helposti päättää hänen tavattoman varovista
liikkeistään; ja hänen viisauteensa ja neuvokkuuteensa saattoi luottaa,
sen Mabel kyllä tiesi. Hänen ainoa huolensa oli nyt Kevät, sillä Mabel
oli nähnyt hänen uskollisesti palvelevan heimoansa kaikessa, vaikka
olikin nyt auttanut häntä, ja hän varmaankin koettaisi estää päästämästä
hänelle vihamieliseen heimoon kuuluvaa intiaania hirsilinnaan,
päinvastoin hän koettaisi sitä estää ja jotenkin kutsuisi Nuolenpään
apuun. Ensimmäinen puolituntinen, joka kului Suuren Käärmeen
ilmestymisestä, oli tuskallisin aika Mabelin elämässä. Hän näki
toivomansa pelastuksen olevan käden ulottuvilla, mutta hän ei keksinyt
mitään keinoja toiveensa toteuttamiseksi. Hän tunsi Kevään neuvokkuuden
ja kylmäverisyyden samoin kuin hänen hyvyytensä ja naisellisuutensakin,
eikä hän voinut päästä muuhun tulokseen, kuin koettaa pettää toverinsa
ja puolustajansa. Soti kyllä kaikkia tämän rehellisen ja puhdassydämisen
tytön tunteita vastaan, kun piti keksiä keinoja, miten voisi pettää
sellaisen ystävän kuin Kevät oli, mutta hänen oman isänsä elämä oli
pelissä eikä toinen kärsisi mitään suoranaista vääryyttä, jos hän
koettaisi kaikin voimin auttaa hädässä-olevia heimolaisiansa.
Kun yhä pimeni, Mabelin sydän löi sitä kiivaammin ja hän laati
mielessään ainakin tusinan suunnitelmia, jotka hän yhden ainoan tunnin
kuluessa ehti myöskin hylätä. Kevät näytti aina olevan tiellä. Mabel
tiesi, että epäilemättä Chingackgook jonakin hetkenä ilmestyisi ovelle;
ja miten hänen silloin tulisi menetellä, sillä hänen valpas toverinsa
varmaankin koettaisi estää häntä avaamasta ovea? Aika kului kuitenkin:
hänen mohikaani-ystävänsä varmaankin saisi turhaan käydä ovella, eikä
hän kykenisi häntä auttamaan sisään. Delawarelaisen oli liian
uhkarohkeata jäädä kauaksi saarelle ja täytyi tehdä jokin varma päätös,
olkootpa seuraukset mitkä tahansa. Ajateltuaan asiaa monta kertaa päänsä
ympäri Mabel tuli toverinsa luo ja sanoi niin kylmästi ja rauhallisesti
kuin ikinä voi:
"Etkö sinä pelkää, Kevät, että sinun heimolaisesi, luullessaan nyt
Haukansilmän olevan täällä, koettavat sytyttää hirsilinnan tuleen?"
"Ei ajattelee sellainen. Ei polttaa hirsilinna. Hirsilinna hyvä -- ei
antaa päänahka."
"Kevät, sitä emme voi tietää. He piilottautuivat, kun minä sanoin, että
Haukansilmä on täällä meidän kanssamme."
"Säikähtää. Pelko tulee äkki, menee äkki. Pelko saa juoksee pois, järki
saa tulee takasin. Pelko tekee soturi hupsu, kuin nuori tyttö."
Tässä Kevät nauroi, kuten vain hänen sukupuolensa nauraa voi, kun
jotakin hyvin hupsua johtuu mieleen.
"Minä olen niin levoton, Kevät. Minä toivon, että sinä menet yläkertaan
ja tarkastat koko saaren, ettei vain mitään vehkeitä meitä vastaan ole
käynnissä. Sinä tunnet heimosi merkit paremmin kuin minä."
"Kevät menee, Lilja tahtoo, vaikka paljo hyvin tietää, että soturit
nukkuu nyt ja odottaa isä. Soturit syö, juo, nukkuu, kun ei taistelee
tai kiertää tiedustelumatkat. Silloin ei nukkuu, ei syö, juo -- ei
tuntee mikään. Soturit nukkuu nyt."
"Suokoon Jumala, että niin olisi! Mutta mene ylös, rakas Kevät, ja katso
tarkasti joka puolelle. Vaara voi tulla silloin, kun sitä vähimmin
odotamme."
Kevät nousi ja alkoi kiivetä portaita, mutta pysähtyi ensimmäiselle
puolapuulle. Mabelin sydän löi niin kovasti, että hän pelkäsi toisen
kuulevan sen jyskytyksen, ja hän luuli, että jokin hänen käytöksessään
oli ilmaissut ystävälle hänen todellisen tarkoituksensa. Osiksi hän
olikin oikeassa, sillä intiaanitar oli pysähtynyt miettimään, eikö
toinen ehkä ajatellut tehdä jotakin harkitsematonta yritystä. Ajatus,
että Mabel aikoi paeta, johtui ensiksi hänen mieleensä, mutta sen hän
hylkäsi tietäen, ettei kalpeanaamalla ollut mitään keinoja päästä pois
saarelta ja että hirsilinna hänelle oli kaikista turvallisin paikka.
Toinen ajatus oli, että Mabel oli ehkä saanut jonkinlaisen merkin isänsä
tulosta. Mutta sekin kiisi yhtä pian hänen aivoistansa, tiesihän hän,
ettei Mabel ymmärtänyt merkkejä hetikään niin hyvin kuin hän itse, ja
kun hän ei ollut mitään huomannut, ei mitään ollutkaan. Kun hän ei
mitään epäiltävää keksinyt, alkoi hän siis kiivetä ylös.
Juuri kun hän saapui toiseen kerrokseen, iski Mabelin mieleen onnellinen
ajatus, ja esittäen sen kiireesti, mutta hätäilemättä hän pääsi aimo
askelen lähemmäksi päämääräänsä.
"Minä menen ovelle kuuntelemaan", hän sanoi, "kun sinä, Kevät, olet
yläkerrassa, ja silloin me molemmat pidämme varamme, sinä ylhäällä, minä
alhaalla."
Vaikka Kevät tiesi, että tällainen oli turhaa varovaisuutta, koska
kukaan ei voinut päästä hirsilinnaan, ellei sisältäpäin autettu, hän ei
kuitenkaan asettunut ehdotusta vastaan, vaan antoi Mabelin tyynnyttää
levotonta mieltänsä, miten parhaiten osasi; ja kun tämä ehdotus oli
tehty suoruudella, tuli se ottaa vastaan ilman epäluuloa. Näin ollen sai
sankarittaremme näennäisen syyn asettua ovelle, kun toinen kiipesi
ullakolle. Välimatka näiden kahden välillä nyt oli liian suuri, että he
olisivat voineet mitään keskustella, ja kolme neljä minuuttia toinen
kurkisteli aukoista ja koetti nähdä, mitä saarella tapahtui, niin
tarkasti kuin pimeys suinkin salli, kun taas toinen kuunteli ovella
henkeä pidättäen aivan kuin keskittäen koko olentonsa kuuloelimiin.
Kevät ei korkealta paikaltansa mitään huomannut, sillä pimeys riisti jo
melkein kaiken toivonkin, että jotakin voisi nähdä. Mutta ei ole helppo
kuvata Mabelin tunnetta, kun hän luuli jonkun koettaneen avata ovea
ulkoapäin. Peläten, ettei kaikki olisi, niinkuin pitäisi ja antaakseen
Chingackgookin tietää, että hän oli lähellä, hän alkoi laulaa matalalla
ja värisevällä äänellä. Niin täydellinen oli hiljaisuus, että hento
sävel kiiriskeli ylös aina Kevään kuuluville, ja silmänräpäyksessä tämä
alkoi kavuta alas. Heti tämän jälkeen kuului ovelta kevyt koputus.
Mabelin kiihko kasvoi äärimmilleen, sillä hetkeäkään ei ollut hukata.
Toivo vahvisti hänen voimiansa ja vapisevin käsin hän alkoi avata oven
salpoja. Kevään mokkasiinin sipsutus kuului toisesta kerroksesta hänen
päänsä päältä, kun yksi ainoa salpa vasta oli avattu. Toinen salpa pääsi
juuri, kun Kevät ilmestyi alimmille portaille.
"Mitä sinä tekee?" huudahti Kevät vihoissaan. "Juokseeko sinä pois --
jättää hirsilinna? Hirsilinna hyvä." Molempien kädet tarttuivat
viimeiseen salpaan: toinen koetti avata ja toinen sulkea, mutta juuri,
kun se oli pääsemässä irti, vetäistiin ovea ulkoapäin, niin että salpa
putosi melkein paikoilleen. Epäilemättä olisi Kevät voittanut, ellei
toinen, vielä kovempi ponnistus ulkoapäin olisi kiskaissut irti
viimeistä koukkua, joka sitä piti kiinni, ja niin lensi ovi auki.
Aukkoon ilmestyi kookkaan miehen muoto, ja molemmat naiset hyökkäsivät
tikapuille, aivan kuin peläten tämän kamppailun seurauksia. Muukalainen
sulki tarkasti oven ja tutkittuaan visusti alimman kerroksen hän astui
tikapuille mennäkseen yläkertaan. Niin pian kuin oli tullut pimeä, oli
Kevät sulkenut luukut toisessa kerroksessa ja sytyttänyt kynttilän.
Tämän hämärässä valossa molemmat naiset odottivat sykkivin sydämin, kuka
aukosta ilmestyisi. Ei ole helppoa sanoa, kumpi oli enemmän hämmästynyt,
kun muukalainen kiipesi ylös ja he näkivät Haukansilmän edessään.
"Jumala olkoon kiitetty!" huudahti Mabel, jonka mielestä hirsilinna oli
valloittamaton, kun siinä oli sellainen puolustaja. "Oi, Haukansilmä,
miten on käynyt minun isälleni?"
"Kersantti voi hyvin ja hänellä on ollut onni myötä, vaikk'ei ihminen
kykenekään sanomaan, kuinka kaikki tulee päättymään. Mutta eikö tuo ole
Nuolenpään vaimo, joka istuu kokoon lyyhistyneenä tuolla nurkassa?"
"Älkää puhuko moittien hänestä, sillä minun on kiittäminen yksin häntä,
että vielä elän ja olen turvassa. Sanokaa minulle, mitä on tapahtunut
minun isälleni ja hänen väellensä ja miten te olette täällä, ja minä
kerron teille ne kauhuntyöt, mitä täällä on tehty."
"Siihen ei monta sanaa tarvita, Mabel, sillä joka on oppinut intiaanien
julmuuksiin, tietää, miten he menettelevät. Retkellämme kävi kaikki,
niinkuin olimme odottaneetkin, sillä Suuri Käärme oli vaanimassa, ja toi
meille kaikki ne tiedot, mitä suinkin saatoimme odottaa. Me valtasimme
kolme venettä täynnä intiaanitavaroita, ajoimme ranskalaiset karkuun ja
mitä emme voineet mukanamme kuljettaa, upotimme joen syvimpään
suvantoon. Sekä ruutia että muita ampumatarpeita saimme runsaasti emmekä
menettäneet ainoatakaan miestä, eipä edes saatu naarmuakaan vihollisen
luodeista. Lyhyesti, retki oli juuri sellainen, kuin Lundie toivoo --
paljon harmia viholliselle ja vähän vahinkoa itsellemme."
"Ah, Haukansilmä, pelkään että majuri Duncan kuullessaan kaikesta täällä
tapahtuneesta pahasta katuu, että ollenkaan tuli tähän retkeen
ryhtyneeksi."
"Minä tiedän, mitä tarkoitatte, Mabel, minä tiedän, mitä tarkoitatte;
mutta kun minä kerron kaikki, niin ymmärrätte asiat paremmin. Heti kun
kersantti oli toimessaan onnistunut, hän lähetti minut ja Suuren
Käärmeen kertomaan teille, miten matka oli onnistunut. Me tulimme
kanoteilla ja hän seuraa kahdella veneellä, mutta ne ovat niin paljon
raskaammat, ettei hän voi olla täällä ennen aamua. Aamupäivällä me
erosimme Chingackgookin kanssa ja päätimme saapua toinen toista väylää
nähdäksemme, että tie on vapaa. Sen jälkeen minä en ole päällikköä
nähnyt."
Mabel kertoi nyt, miten hän oli huomannut mohikaanin ja luullut hänen
saapuvan hirsilinnaan.
"Ei hän, ei hän! Oikea opas ei tule milloinkaan seinien ja hirsien
suojaan, niin kauan kuin hän voi pysytellä vapaassa ilmassa ja keksiä
hyödyllistä toimintaa. En minäkään olisi tullut, Mabel, mutta minä
lupasin kersantille lohduttaa teitä ja pitää huolta teidän
turvallisuudestanne. Niinpä niin! Miten raskaalla sydämellä
lähestyinkään saarta tänä aamuna! Kuinka katkeraa olikaan ajatella, että
te olisitte kuolleitten joukossa!"
"Mikä onnellinen sattuma kielsi teitä soutamasta suoraan saarelle ja
joutumasta vaanivan vihollisen käsiin?"
"Sama, minkä Luoja on antanut koiralle, että hän tietää, missä hirvi on
ja hirvelle, kuinka väistää koiraa. Ei, ei; tuo ruumiiden hirveä häväisy
voisi ehkä pettää 55:nnen sotureita, mutta ei niitä, jotka koko elämänsä
ovat metsissä viettäneet. Minä tulin sitä reittiä, johon saattoi nähdä
onkimaan asetetun ruumiin. Mutta vaikka pedot ovat asettaneet onnettoman
mahdollisimman luonnolliseen asentoon, eivät he kuitenkaan ole tehneet
sitä kyllin hyvin, että voisivat pettää tottunutta silmää. Ongenvapa oli
liian korkealla -- sillä 55:nnen miehet oppivat onkimaan Oswegolla,
vaikk'eivät olisi sitä ikinä ennen osanneet; ja sitäpaitsi mies istui
liian hiljaa odottaakseen nykäisyä. Lisään tähän vielä, ettemme
milloinkaan tule asemapaikoillemme sokeasti, ja olen maannut
linnoitusten edustalla kokonaisia öitä vain sen tähden, että vahdin
asemaa oli muutettu. Ei Suuri Käärme enkä minäkään anna noin ilmeisellä
tavalla pettää itseämme, vaikkakin tuollaiseen ansaan voisivat mennä
skotlantilaiset, jotka kykenevät taistelussa melkein vaikka mihin, mutta
eivät koskaan ole kyllin varuillaan, kun intiaanien vehkeistä on
kysymys."
"Luuletteko, että he voivat pettää minun isääni ja hänen miehiänsä?"
kysyi Mabel äkkiä.
"Ei, jos minä voin sen estää, Mabel. Te sanotte, että Käärme myöskin on
väijyksissä, ja siinä tapauksessa me kaksi kyllä onnistumme antamaan
hänelle ajoissa tiedon uhkaavasta vaarasta, vaikk'emme voikaan sanoa,
mitä reittiä hän aikoo tulla."
"Haukansilmä", sanoi sankarittaremme juhlallisesti, sillä ne
kauhunkuvat, jotka hän oli saanut nähdä, olivat tehneet kuoleman hänelle
tavallista kauheammaksi. "Te olette sanonut rakastavanne minua ja --
tahtovanne tehdä minut vaimoksenne?"
"Olen uskaltanut puhua siitä asiasta, Mabel, ja kersantti on ihan
äskettäinkin puhunut, että te olette tuumaan taipuvainen, mutta minä en
ole mies, joka haluan kiusata sitä, jota rakastan."
"Kuulkaa minua, Haukansilmä. Minä ihailen teitä, kunnioitan teitä ja
asetan teidät kaikkien muiden edelle. Pelastakaa minun isäni näin
kauheasta kuolemasta ja minä tahdon koko ikäni palvella teitä. Tässä on
käteni, jonka juhlallisesti lupaan teille, kun tulette vaatimaan sitä."
"Siunatkoon, siunatkoon teitä, Mabel! Tämä on enemmän kuin minä
ansaitsen -- enemmän kuin ikinä ansaitsen. Mitään lupausta ei kuitenkaan
tarvita siihen, että minä tekisin kaikkeni kersantin pelastamiseksi. Me
olemme vanhoja tovereita ja olemme toisillemme kiitollisuudenvelassa
elämästämme, vaikka minä pelkään, ettei isän toveruus ole mikään
erikoinen suositus tyttärelle."
"Te ette tarvitse muita suosituksia kuin omanne -- teidän rohkeutenne ja
uskollisuutenne. Kaikessa, mitä te teette tai sanotte, Haukansilmä,
minun sydämeni tahtoo -- ei, sen tulee -- teitä seurata."
"Tällaista onnea en voinut tänä iltana odottaa. Mutta me olemme Jumalan
kädessä ja hän suojaa meitä omalla tavallansa. Nämä ovat suloisia
sanoja, Mabel. Mutta niitä ei ollenkaan tarvita, että nykyisessä
tilassamme tekisin kaiken voitavani; ne eivät kuitenkaan vähennäkään
minun toimintatarmoani."
"Nyt me ymmärrämme toisiamme, Haukansilmä", lisäsi Mabel käheästi.
"Älkäämme siis viivytelkö hetkeäkään. Emmekö me voisi mennä kanottiin ja
kiiruhtaa isääni vastaan?"
"Sellaista neuvoa minä en antaisi. Minä en tiedä, mitä väylää kersantti
saapuu ja niitä on kaksikymmentä. Luottakaa siihen, että Käärme
ilmoittaa hänelle asiain oikean laidan. Ei, ei; minä neuvoisin teitä
jäämään tänne. Tämän rakennuksen hirret ovat vielä vihreät eikä ole
helppoa sytyttää niitä palamaan ja ellei ole tulenvaaraa, voin minä
puolustaa hirsilinnaa koko heimoa vastaan. Irokeesit eivät ikinä voi
karkoittaa minua täältä, kun vain voimme estää heitä sytyttämästä tämän
tuleen. Kersantti on nyt yöpynyt jollekin saarelle, eikä hän tule tänne
ennen aamua. Jos me pidämme hirsilinnan, me voimme ajoissa varoittaa
häntä esimerkiksi ampumalla tai muuten, ja jos hän katsoisi parhaaksi
karata villien kimppuun, kuten hänenlaisensa mies mielellään tekee, niin
suureksi hyödyksi on, että tämä varustus on meidän hallussamme. Ei, ei;
minun mielestäni meidän on jäätävä tänne, vaikkei pako olisi kovin
vaikea."
"Jääkää", mutisi Mabel -- "Jumalan tähden jääkää, Haukansilmä. Kaikki,
mitä tahansa minun isäni pelastamiseksi."
"Niin, niin, se on luonnollista. Minä olen hyvin iloinen kuullessani
teidän sanovan niin, Mabel, sillä tunnustan, että minäkin tahdon
kersanttia kaikin voimin tukea. Asiain näin ollen hän on esiintynyt
edukseen, ja jos hän voisi kunnialla suoriutua näistä roistoista ja
saisi poltetuksi palaamaan lähtiessään täällä kaikki varustukset, Lundie
varmaan muistaisi sen tilaisuuden tullen. Niin, niin, Mabel. Meidän ei
ole vain pelastettava kersantin henkeä, vaan myöskin turvattava hänen
tulevaisuutensa."
"Minun isääni ei ollenkaan voida syyttää saaren menettämisestä."
"Siitä ei ole kysymys, siitä ei ole kysymys; sotilaallinen kunnia on
mitä omituisin asia maailmassa. Olen nähnyt joskus delawarelaisten
niittävän kunniaa enemmän hävitessään kuin voittaessaan. Mies tekee
virheen luottaessaan täydellisesti onneensa ja vielä enemmän hän erehtyy
täydellisesti luottaessaan sotaonneen. Harvoin soturi kuitenkaan jää
kauaksi miettimään seurauksia, voittipa hän tai hävisi."
"Minun isäni ei ollenkaan voinut aavistaa, että vihollinen oli saanut
selville näiden varustusten paikan", huomautti Mabel, jonka ajatukset
lakkaamatta askartelivat samoissa asioissa ja varsinkin hän koetti saada
selville, mitä seurauksia oli isälle oleva.
"Se on totta, enkä minä mitenkään voi ymmärtää, kuinka ranskalaiset ovat
sen löytäneet. Paikka on hyvin valittu, eikä ole helppo niidenkään,
jotka moneen kertaan ovat täällä käyneet, sitä löytää. Petos siinä on
ollut mukana, pelkään minä. Niin, niin, siinä on harjoitettu varmaan
petosta."
"Oi, Haukansilmä! Olisiko se mahdollista!"
"Mikään ei ole sen helpompaa, sillä petos on muutamille ihmisille yhtä
luonnollista kuin syöminen. Kun minä tapaan miehen, joka paljon puhuu,
minä mielelläni tahdon tutkia häntä tarkemmin, sillä kun sydän on oikea
ja tarkoitus hyvä, silloin antaa elämän puhua mieluummin kuin kielen."
"Jasper Western ei kuulu lörpöttelijöihin", sanoi Mabel kärsimättömästi.
"Yksikään nuorukainen ei ole käytöksessään rehellisempi, eikä vähemmän
halukas käyttämään kieltä pään asemesta kuin hän."
"Jasper Western! Sen pojan kieli ja sydän ovat oikealla paikalla,
luottakaa siihen, Mabel, ja se epäluulo, jonka Lundie, majoitusmestari,
kersantti ja teidän enonnekin ovat omaksuneet, on yhtä väärä, kuin
luulla auringon paistavan yöllä ja tähtien päivällä. Ei, ei;
Vesikoirasta vastaan omalla päänahallani ja jos tarvitaan myöskin
pyssylläni."
"Jumala teitä siunatkoon, Haukansilmä!" huudahti Mabel tarttuen toisen
raudankovaan käteen ja kiihkoissaan puristaen sitä kaikin voimin. "Te
olette oikeudenmukainen ja jalo; Jumala palkitsee teille sen."
"Ah, Mabel! Jos se olisi totta, minä en voisi toivoa itselleni
teidänlaistanne vaimoa, vaan antaisin jonkun linnan herroista saada
teidät, kuten teidän etevät lahjanne ansaitsisivat."
"Me emme puhu siitä enää tänä iltana", Mabel vastasi niin pehmeällä
äänellä, että se melkein vapisi. "Meidän täytyy ajatella juuri tällä
hetkellä vähemmän itseämme ja enemmän ystäviämme. Mutta minä iloitsen
koko sydämestäni siitä, että te pidätte Jasperia syyttömänä. Puhukaamme
nyt muista asioista! Eikö meidän pitäisi päästää Kevät pois?"
"Minä olen kyllä ajatellut vaimoa, sillä ei olisi turvallista, että me
hirsilinnan seinien sisällä sulkisimme häneen nähden silmämme silloin,
kun hänen ovat auki. Jos me panisimme hänet yläkertaan ja ottaisimme
pois tikapuut, hän olisi ainakin vanki."
"Minä en voi kohdella sillä tavalla ihmistä, joka on pelastanut minun
elämäni. Eikö olisi parasta päästää häntä vapaaksi, sillä luulen, että
hän on liian paljon minun ystäväni voidakseen vahingoittaa minua."
"Te ette ymmärrä sitä heimoa -- Mabel -- te ette tunne sitä heimoa. On
kyllä totta, ettei hän ole täysiverinen mingo, mutta hän asustaa
kuitenkin niiden riiviöiden kanssa ja on varmaan oppinut heidän
vehkeitänsä. -- Mitä tuo on?"
"Se kuuluu kuin aironloiske. Joku vene kulkee ohi salmesta."
Haukansilmä sulki heti aukon, joka vei alakertaan estääkseen Kevään
paon, sammutti kynttilän ja meni kiireesti ampuma-aukolle Mabelin
seuratessa häntä ja koettaessa henkeään pidättäen kurkkia hänen olkansa
yli, näkyisikö mitään. Tätä kesti pari minuuttia, jolloin Haukansilmä
sai hämärän selvän, mistä oli kysymys: kaksi venettä oli saapunut ja
laskenut maihin tavalliseen valkamaan, joka oli noin viidenkymmenen
kyynärän päässä hirsilinnasta. Pimeys esti näkemästä muuta, ja
Haukansilmä kuiskasi Mabelille, että tulijat saattoivat yhtä hyvin olla
vihollisia kuin ystäviäkin eikä hän voinut otaksua, että kersantti olisi
saapunut näin pian. Veneistä astui maihin muutamia miehiä, ja sitten
kuului kolme englantilaista ilonhuudahdusta, jotka eivät jättäneet
epäilylle sijaa. Haukansilmä riensi luukulle ja kiskaistuaan sen auki
solahti alakertaan ja riensi ottamaan auki salpoja ovesta kiihkolla,
joka todisti, miten vaarallisena hän ystäviensä asemaa piti. Mabel oli
seurannut häntä ja koetti auttaa, mutta hidastutti työtä enemmän kuin
joudutti, ja vasta yksi salpa oli poissa, kun kuului ankaraa pyssyn
pauketta. He odottivat jännittyneinä hetkisen, kun kaikkialta kaikui
intiaanien sotahuuto. Ovi avautui nyt ja Haukansilmä ja Mabel
hyökkäsivät ulos. Kaikki oli taas hiljennyt. Kuunneltuaan hetkisen
Haukansilmä oli kuulevinaan hiljaista valitusta veneiltä, mutta tuuli
tohisi ja oksat löivät toisiansa vastaan niin kovasti, ettei hän
ollenkaan päässyt varmuuteen. Mutta Mabel oli joutunut pois suunniltaan
ja hyökkäsi hänen ohitsensa veneille päin.
"Se ei käy, Mabel", sanoi opas vakavasti matalalla äänellä ja tarttuen
hänen käteensä, "se ei mitenkään käy. Siitä seuraisi varma kuolema eikä
hyödyttäisi ketään. Meidän täytyy kääntyä hirsilinnaan."
"Isä! Minun rakas, murhattu isäparkani!" sanoi Mabel hurjasti, vaikkakin
totutusta varovaisuudesta tänäkin kauhun hetkenä hyvin hiljaa.
"Haukansilmä, jos rakastatte minua, niin päästäkää minut isäni luo."
"Se ei käy, Mabel. Ihmeellistä, ettei kukaan puhu -- ei kukaan vastaa
tuleen veneiltä, ja minä olen jättänyt hirvenkaatajani hirsilinnaan!
Mutta mitä hyötyä olisikaan pyssystä, kun ei mitään näy?"
Juuri sinä hetkenä huomasi Haukansilmän tarkka silmä, joka lakkaamatta,
ikäänkuin pimeyden läpi tunkien oli tutkinut ympäristöä, että viisi tai
kuusi tummaa olentoa koetti etukumarassa hiipiä hänen ohitsensa
katkaistakseen häneltä peräytymistien hirsilinnaan. Siepaten Mabelin
syliinsä kuin pienen lapsen hän hyökkäsi kaikin voimin varustukselleen
takaisin ja pääsi kuin pääsikin hirsilinnaan, vaikka hänen vainoojansa
tuntuivat olevan ihan kintereillä. Heittäen kuormansa maahan hän löi
oven kiinni ja ehti juuri saada yhden salvan eteen, kun voimakas vetäisy
oli kiskaista sen pois saranoiltaan. Toisten salpojen pano paikoilleen
oli vain hetken työ.
Mabel astui nyt toiseen kerrokseen, kun taas Haukansilmä jäi
vahtipalvelukseen. Sankarittaremme oli nyt siinä tilassa, jolloin ruumis
toimii ilman ajatuksen johtoa. Hän sytytti koneellisesti kynttilän ja
palasi toisen luo, niinkuin tämä oli pyytänyt. Saatuaan valoa
Haukansilmä etsi tarkasti kaikki kerrokset päästäkseen varmuuteen, ettei
vihollinen ollut piilottunut sinne salakavalasti vaanimaan hänen
henkeänsä. Tulos oli se, ettei hirsilinnassa ollut ketään muita kuin hän
ja Mabel; Kevätkin oli kadonnut. Päästyään tästä varmuuteen Haukansilmä
johti sankarittaremme suurimpaan huoneeseen ja pantuaan kynttilän
pöydälle tarkasti hirvenkaatajansa lukot ja istahti.
"Pahimmat aavistuksemme ovat toteutuneet!" sanoi Mabel värisevällä
äänellä, sillä viimeisen viiden minuutin aikana hän oli ollut kuoleman
tuskassa. "Minun rakas isäni ja kaikki hänen väkensä on joko tapettu tai
vangittu!"
"Sitä me emme tiedä -- aamu näyttää meille kaiken. Asia ei voi olla niin
yksinkertainen tai me kuulisimme riiviöitten hirveän riemuhuudon.
Kaikissa tapauksissa saamme olla varmat, että jos vihollinen on todella
voittanut, ei kestä kauan, ennenkuin ne tulevat vaatimaan meiltä
hirsilinnaa. Akka kyllä kertoo, minkälainen puolustusvoima meillä täällä
on, ja kun ne tietävät, etteivät he voi polttaa hirsilinnaa päivän
aikaan, niin kauan kuin hirvenkaataja voi iskeä tulta, saatte luottaa
siihen, että he pimeän aikaan koettavat käryyttää meidät ulos täältä."
"Totisesti minä kuulen valitusta!"
"Se on luulottelua, Mabel. Kun mieli -- varsinkin naisten mieli -- on
kiihtynyt, silloin kuvittelee asioita, jotka eivät vastaa todellisuutta.
Olen tavannut ihmisiä, jotka väittävät, että unet ovat tosia."
"Ei; minä en erehdy; totisesti siellä joku valittaa tuskissaan."
Haukansilmän täytyi myöntää, ettei Mabelin terävä vaisto ollut
erehtynyt. Hän huomautti kuitenkin, että Mabel hillitsisi tunteitaan,
sillä villit usein käyttävät kaikenlaisia keinoja päästäksensä
tarkoitustensa perille ja että he luultavasti pitäen tällaista
valittavaa ääntä koettivat narrata heitä ulos tai avaamaan edes oven.
"Ei, ei, ei", sanoi Mabel kiihkeästi. "Tuo valitus ei ole teeskentelyä,
vaan siellä on joku kärsivä ihminen. Se on hirvittävän luonnollinen."
"Hyvä, pian saamme nähdä, onko siellä joku ystävä vai ei. Peittäkää
kynttilä, niin minä puhuttelen sitä ampuma-aukosta."
Hän tiesi, että mitä suurin varovaisuus oli tarpeen. Senpä vuoksi hän
otettuaan sulun ampuma-aukosta ei pannut suutansa juuri siihen, vaan niin
lähelle, että saattoi puhua kohottamatta ääntänsä ja samaa varovaisuutta
hän noudatti myöskin kuunnellessaan.
"Kuka siellä on?" kysyi Haukansilmä. "Valittaako siellä joku? Jos se on
ystävä, virka, ja luota meidän apuumme."
"Haukansilmä!" vastasi ääni, jonka sekä puhuteltu että Mabel tunsivat
kersantin ääneksi. -- "Haukansilmä, Jumalan nimessä sano minulle, miten
on käynyt minun tyttärelleni."
"Isä, minä olen täällä, vahingoittumattomana, turvassa; ja jospa voisin
toivoa sinulle samaa!"
Molemmat kuulivat iloisen kiitollisuuden mutinan, mutta se tukehtui pian
tuskaiseen valitteluun.
"Minun kauheimmat aavistukseni ovat toteutuneet!" sanoi Mabel aivan kuin
tuska olisi tyynnyttänyt hänen kiihkoansa. "Haukansilmä, minun isäni
täytyy saada tänne sisään, vaikka henkemme menettäisimme sitä
tehdessämme."
"Se on tehtävä, sillä sitä vaatii sekä oma tunteemme että rakkauden
laki. Mutta, Mabel, pysykää kaikin mokomin tyynenä. Kaikki, mitä ihminen
kykenee kersantin hyväksi tekemään, se tehdään. Mutta pysykää tyynenä."
"Minä olen, minä olen tyyni, Haukansilmä. Eläissäni minä en ole ollut
tyynempi ja päättävämpi kuin tänä hetkenä. Mutta muistakaa, miten
turmiollinen voi joka hetki olla. Taivaan tähden, mitä teemme, tehkäämme
se pian."
Haukansilmää hämmästytti Mabelin äänen varmuus ja hän tunsi melkein
pettyneensä huomatessaan Mabelissa niin paljon tahdonlujuutta ja
mielenmalttia. Missään tapauksessa hän ei nähnyt olevan mitään syytä
viivytellä, vaan astui kiireesti ovelle ja alkoi avata salpoja. Hän teki
sen kuitenkin hyvin varovasti, mutta kun hän aikoi työntää sen auki,
tuntui kuin jokin olisi painanut sitä. Kun hän oli saanut sen melkein
selälleen, kersantin ruumis kaatui raosta poikittain kynnykselle. Kesti
vain hetkisen, ennenkuin Haukansilmä oli saanut hänet sisään ja oven
salpaan. Mikään ei nyt estänyt heitä osoittamasta jakamatonta huoltansa
haavoittuneelle miehelle.
Tänä kauhun hetkenä Mabel käyttäytyi sellaisella tarmolla, että se hänen
sukupuolelleen on melkein yliluonnollista. Hän otti tulen, toi vettä,
jolla kostutti isänsä polttavia huulia ja kehoitti Haukansilmää hakemaan
olkipatjan, jolle laitettiin vuode ja koottiin vaatteita päänaluseksi.
Tämä suoritettiin vakavasti ja tuskin virkettiin sanaakaan; Mabel ei
vuodattanut edes ainoatakaan kyyneltä, ennenkuin kuuli isänsä
kiittelevän häntä hänen huolestaan ja hellyydestään. Haukansilmä tutki
suurella huolella haavaa huomaten, että kiväärin kuula oli vaarallisesti
lävistänyt hänen ruumiinsa, ja samalla hänestä tuntui, kuin ystävän
tuska tarttuisi häneenkin.