"Kukin katsoo kohdastansa,
mitä tehdä voisi,
mikä hyödyn omillensa
taistelussa toisi."
_Cotton_.
On vaikea sanoa, kumpi tunsi suurempaa tyydytystä, Mabelko,
ilmestyessään esille ja juostessaan hänen jalkoihinsa huomattuaan, että
tulija oli Nuolenpään vaimo eikä Nuolenpää itse, vai Kevät nähtyään,
että hänen neuvoansa oli seurattu ja että hirsilinna suojasi sitä
henkilöä, jota hän pelolla ja vavistuksella melkein toivottomana oli
etsinyt. He syleilivät toisiansa ja yksinkertainen intiaanivaimo nauroi
herttaisesti pitäessään ystäväänsä molemmin käsin olkapäistä tullakseen
vakuutetuksi tämän läsnäolosta.
"Hirsilinna hyvä", virkkoi nuori intiaani, -- "ei antaa päänahka."
"Se on hyvin hyvä, Kevät", vastasi Mabel väristen ja sulkien samalla
silmänsä aivan kuin karkoittaakseen mielestään ne kauhun tapaukset,
joiden todistajana juuri oli ollut. "Sano minulle, Jumalan tähden, jos
tiedät, miten on käynyt minun rakkaalle enolleni. Olen katsellut
kaikille suunnille, mutta en voi missään häntä nähdä."
"Ei täällä hirsilinnassa?" kysyi Kevät hieman ihmeissään.
"Täällä hän ei ole; minä olen aivan yksin. Jennie, joka oli minun
kanssani, hyökkäsi ulos miehensä luo, ja sen rohkeuden hän sai
hengellänsä maksaa."
"Kevät tietää, Kevät näkee, paljo paha. Nuolenpää ei säälii vaimot -- ei
säälii oma vaimo."
"Ah, Kevät, sinun elämäsi kuitenkin on turvassa!"
"Ei tietää, Nuolenpää tappaa, jos tietää kaikki."
"Jumala siunatkoon ja suojatkoon sinua, Kevät. Hän varmaan suojelee ja
puolustaa sinua sinun hyvyytesi tähden. Sano minulle, mitä on tehtävä ja
onko minun enoparkani elossa."
"Ei tietää. Suolavedellä vene, ehkä mennyt jokelle."
"Vene on vieläkin rannassa, mutta enoa ja majoitusmestaria ei näy
missään."
"Ei tappettu, tai Kevät olisi näkenyt. Mennyt piiloon. Punanen mies
menee piiloon, ei häpeää kalpeanaamaa."
"Häpeää minä en pelkää, vaan pelkään, etteivät olisi kerjenneet piiloon.
Teidän hyökkäyksenne oli kauhean äkillinen, Kevät."
"Tuskaroora!" vastasi toinen ylpeästi hymyillen kehuessaan puolisoansa.
"Nuolenpää suuri soturi!"
"Sinä olet liian hyvä ja hento tällaiseen elämään, Kevät; sinä et voine
olla onnellinen nähdessäsi alituiseen tuollaisia näytöksiä?"
Kevään kasvot synkistyivät, ja Mabel oli näkevinään tulen välähtävän
päällikön vaimon silmistä hänen vastatessaan:
"Yenkee liian hävytön; ottaa kaikki metsästysmaat. Vainoaa kuusi heimo
yötä ja päivää. Kirottu kuningas, kirottu kansa. Kalpeanaama paljo
paha."
Mabel tiesi, että tänäkin kaukaisena aikana oli paljon totta tässä
mielipiteessä, vaikkakin hän oli liian hyvin kasvatettu ollakseen
huomaamatta, että kuningasta monesti syytettiin siitäkin, mistä hän
useimmiten oli aivan tietämätön. Hänestä tämä moite kaikissa tapauksissa
oli oikeutettu ja siksi hän vastauksen asemesta käänsi puheen itseensä.
"Ja mitä minun on tehtävä, Kevät?" hän kysyi. "Kauan ei kestä, ennenkuin
sinun heimosi tahtoo vallata tämän rakennuksen."
"Hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka."
"Mutta he huomaavat pian, ettei täällä ole puolustajia, elleivät he jo
tiedä sitä. Sinä itse sanoit minulle, montako meitä oli täällä ja
tietysti sinä olet kuullut sen Nuolenpäältä."
"Nuolenpää tietää", vastasi Kevät kohottaen kuusi sormea ilmaistakseen
miesten lukua. "Kaikki punaset miehet tietää. Neljä menettänyt päänahka
-- kaksi pitänyt se."
"Älä puhu siitä, Kevät. Se kauhuntyö hyytää minun vereni. Sinun joukkosi
ei voi tietää, että minä olen yksin hirsilinnassa, vaan luulee, että
enoni ja majoitusmestari ovat täällä. Varmaankin he sytyttävät huoneen
tuleen karkoittaakseen meidät täältä. Olen kuullut, että tuli tuottaa
tällaisissa paikoissa suurimman turmion."
"Ei polta hirsilinna", sanoi Kevät tyynesti.
"Sitä sinä et voi tietää, parahin Kevääni, eikä minulla ole mitään
keinoja, joilla voisin heitä estää."
"Ei polta hirsilinna. Hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka."
"Mutta sano minulle, Kevät, miksi ei. Minä pelkään, että he polttavat
sen."
"Hirsilinna märkä -- paljo sataa -- hirret vihreet -- ei palaa helppo.
Punanen mies tietää -- hyvä asia -- ei polta -- ei antaa yenkee tietää
-- että irokeesi täällä. Isä tulee takasin -- ei voittaa hirsilinna
-- hirsilinna punasen miehen. Intiaani paljo viekas, ei polttaa."
"Uskon sinua, Kevät, ja toivon, että ennustuksesi on tosi. -- Miten
kauheata olisikaan, jos isä häviäisi! Ehkä hän on jo kuollut tai
antautunut."
"Ei koske isä -- ei tietää, mihin mennyt -- vesi ei jättää jälki
-- punanen mies ei osaa seuraa. Ei polttaa hirsilinna -- hirsilinna hyvä
-- ei antaa päänahka."
"Luuletko, että olen täällä turvassa, kunnes isä tulee?"
"Ei tietää; tytär sanoo, koska isä tulee."
Mabelia kiusasi Kevään mustien silmien loiste, sillä hänen mielessään
heräsi epämääräinen pelko, että toinen koetti udella heistä lähempiä
tietoja ilmaistakseen ne omalle joukolleen hänen isänsä ja heidän
joukkonsa turmioksi. Hän ajatteli juuri antaa karttelevan vastauksen,
kun ovelta kuului liikettä. Hänen toverinsa säikähtänyt ilme sanoi
hänelle, että sieltä villit sisään pyrkivät.
"Punanen mies", kuiskasi Kevät kohottaen sormeansa ja kehoittaen
varovaisuuteen.
"Niitä on neljä, kauheaksi maalattua verisine päänahkoineen. Nuolenpää
on mukana."
Kevät oli juossut nurkkaan, jossa oli varastossa pyssyjä ja ottanut
niistä jo yhden käteensä, kun hänen miehensä nimi seisahdutti hänen
liikkeensä. Mutta vain hetkeksi, sillä pian hän juoksi muutamalle
ampumaluukulle ja aikoi juuri pistää pyssyn piipun siihen, kun Mabel
tarttui hänen käteensä.
"Ei, ei, ei, ei, Kevät!" Mabel virkkoi -- "sinä et saa ampua omaa
miestäsi, et edes pelastaaksesi minun henkeäni."
"Ei ampuu Nuolenpää", vastasi Kevät hiukan vavahtaen -- "ei ampuu kukaan
punanen mies -- ei ampuu, vain pelkottaa."
Mabel ymmärsi nyt ystävättärensä tarkoituksen ja lakkasi estelemästä.
Kevät pisti pyssyn ampuma-aukkoon pitäen kyllin suurta kolinaa
varoittaakseen omiansa ja laukaisi. Tuskin oli pyssy pamahtanut, kun
Mabel kävi nuhtelemaan ystäväänsä siitä, että hän häntä puolusti.
"Sinähän sanoit, ettet aikonut ampua", hän virkahti, "ja nyt olisit
voinut surmata oman miehesi."
"Kaikki juoksut tiehen ennen ampuu", vastasi Kevät nauraen ja mentyään
toiselle ampumaluukulle katsomaan ystäviensä liikkeitä, hän nauroi vielä
sydämellisemmin. "Katsoo! Mennyt piiloon -- kaikki sotilaat. Luulee,
Suolavesi ja majoitusmestari täällä. Pitää paljo vara nyt."
"Taivas olkoon kiitetty! Ja nyt, Kevät, saanen hieman aikaa kootakseni
ajatukseni rukoukseen, etten kuolisi, kuten Jennie, ajatellen elämää ja
tämän maailman asioita."
Kevät pani pois pyssyn ja istahti lähelle sitä laatikkoa, jolle Mabel
oli hervotonna vaipunut. Hän katsoi vakavasti sankarittaremme kasvoihin
ja tämä luuli hänen silmissään näkevänsä sääliä ja lämmintä osanottoa.
"Nuolenpää suuri soturi", sanoi tuskarooran vaimo. "Kaikki heimon tyttöt
katsovat paljo häntä. Kalpeanaama kaunotar on silmät myös?"
"Kevät, mitä nämä sanat -- tuo katse -- tarkoittavat? Mitä sinä tahdot
sanoa?"
"Miksi sinä niin pelko, kun Kevät ampuu Nuolenpää?"
"Eikö olisi ollut kauheata nähdä vaimon surmaavan oman miehensä? Ei,
Kevät, mieluummin olisin itse tahtonut kuolla."
"Sekö kaikki?"
"Siinä kaikki, Kevät, niin totta kuin Jumala on todistajani, ja siinä
onkin kylliksi. Ei, ei, tänään on jo tapahtunut kylliksi kauhuntöitä,
ettei niitä enää saa tällaisella lisätä. Mitä muuta syytä sinä epäilet?"
"Ei tietää. Tuskarooratyttö paljo hupsu. Nuolenpää suuri päällikkö,
katsoo ympäri. Puhuu unissaan kalpeanaama-kaunotar. Suuret päälliköt
pitää moni vaimo."
"Voivatko päälliköt pitää teidän heimossanne monta vaimoa?"
"Pitää niin moni kuin jaksaa elättää. Suuri metsästäjä -- moni vaimo.
Nuolenpää ottanut vasta Kevät, mutta hän puhuu liian paljo, näkee liian
paljo kalpeanaama tyttö."
Mabel oli tätä aavistanut ja se oli julmasti häntä kiusannut heidän
viime retkellänsä, ja vielä enemmän häntä kammotti kuulla tämä vihjaus
vaimolta itseltään. Hän tiesi, että tavat ja tottumukset suuresti
vaikuttavat tällaisiin asioihin; mutta ajatus, että hän tahtomattaan
kilpaili vaimon kanssa, sai hänet melkein epätoivoon, sillä
mustasukkaisuus sangen vähän tässä tapauksessa teki hänen tilansa
turvallisemmaksi. Katsellessaan Kevättä tarkemmin hän kuitenkin tyyntyi,
sillä toisen koko olento ilmaisi niin täydellistä antaumusta ja
luottamusta, ettei vihalle eikä petokselle jäänyt vähääkään sijaa.
"Ethän sinä tahdo pettää minua, Kevät?" kysyi Mabel puristaen toisen
kättä. "Ethän tahdo antaa omaa sukupuoltasi olevaa, turvatonta olentoa
alttiiksi sotakirveen iskuille?"
"Ei sotakirves koskee sinut. Nuolenpää ei sallii sen. Jos Kevään pitää
saada sisarvaimo, tahtoo saada sinut."
"Ei, Kevät; minun uskontoni ja tunteeni, molemmat kieltävät sen, ja jos
minun täytyisi ruveta intiaanin vaimoksi, minä en milloinkaan suostuisi
kodassa ottamaan sitä paikkaa, joka on sinun."
Kevät ei vastannut, mutta hän näytti tyytyväiseltä ja kiitolliselta. Hän
tiesi, että Nuolenpään tuttavapiirissä oli olemassa harvoja, tuskin
yhtään, intiaanityttöjä, jotka kykenivät kilpailemaan hänen kanssaan
persoonallisissa avuissa; ja vaikka hänen miehellään olisi tusina
vaimoja, ei niiden vaikutus, Mabelia lukuunottamatta, tulisi hänelle
kovin vaaralliseksi. Niin lämpimästi hän oli kiintynyt sankarittaremme
kauneuteen, voittavaan esiintymiseen, kohteliaisuuteen ja naisellisiin
hyveihin, ettei edes herännyt mustasukkaisuus voinut sitä tunnetta
järkyttää, vaan sisäinen pelko oli antanut hänelle rohkeutta antautua
sellaiseen vaaraan pelastaakseen ystävänsä siltä vaaralta, jonka hän
äkillisessä päällekarkauksessa tiesi häntä uhkaavan. Sanalla sanoen,
Kevät naisen terävällä vaistolla oli tajunnut Nuolenpään ihailevan
Mabelia, mutta sen sijaan, että olisi mustasukkaisena alkanut
kilpailijaansa vihata, kuten sellaiset naiset, jotka eivät ole tottuneet
vahvemman sukupuolen tällaisiin oikkuihin, hän oli tutkinut
kalpeanaamakaunottaren katseita ja tunteita, kunnes hänen omat tunteensa
olivat heränneet ja hän oli alkanut häntä ihailla ja rakastaa --
vaikkakin luonnollisesti toisella tavalla kuin hänen miehensä
-- kuitenkin yhtä voimakkaasti. Nuolenpää itse oli lähettänyt vaimonsa
varoittamaan Mabelia uhkaavasta vaarasta, vaikk'ei hän nyt tiennyt, että
hänen vaimonsa taistelun aikana oli salaa saapunut saarelle ja
piilotteli nyt linnoituksessa yhdessä heidän molempien huolenesineensä
kanssa. Päinvastoin hän otaksui, että Cap ja majoitusmestari olivat
hirsilinnassa Mabelin kanssa ja että juuri miehet olivat äsken
karkoittaneet hänet ja hänen toverinsa hirsilinnalta.
"Kevät suruissaan Liljan vuoksi", -- niin oli intiaani runollisella
kielellään alkanut sankaritartamme nimittää -- "Kevät suruissaan, kun
Lilja ei ottaa Nuolenpää. Hänen maja iso, ja suuri päällikkö pitää saada
moni vaimo täyttää se."
"Kiitän sinua, Kevät, ystävyydestäsi, joka on suurempi kuin meidän
valkoisten naisten koskaan voisi olla", vastasi Mabel hymyillen
huolimatta peloittavasta tilanteesta, johon oli joutunut. "Mutta minä en
voi -- ehkäpä minä en -- milloinkaan mene naimisiin."
"Pitää saa hyvä mies", sanoi Kevät, "ota se Vesikoira, jos ei tahtoo
Nuolenpää."
"Kevät, tällainen keskustelu ei sovi tytölle, joka ei tiedä, vieläkö hän
seuraavana hetkenä on edes hengissä. Tahtoisin jotenkin saada selville,
onko minun enoni vielä elossa vai ei."
"Kevät menee katsoo."
"Voitko sinä? Tahdotko sinä? -- Olisiko sinun turvallista näyttäytyä nyt
saarella? -- Tietävätkö soturit sinun olevan mukana taistelutantereella
ja voivatko he sietää, että naiset seuraavat heitä?"
Nämä kysymykset Mabel teki kiihkeästi ja peläten, ettei vastaus olisi
hänen mielensä mukainen. Hän oli pitänyt mahdottomana, että Kevät
kuuluisi retkikuntaan, vaan luuli, että hän oli salaa kanotillaan
seurannut irokeesejä tullakseen varoittamaan häntä. Mutta tässä luulossa
hän oli täydelleen erehtynyt, kuten Kevät puutteellisella
kielitaidollaan antoi hänen tietää.
Nuolenpää, vaikka olikin suuri päällikkö, oli epäsovussa oman heimonsa
kanssa, vaikkakin toisinaan toimi heidän kanssaan täysin yksimielisesti.
Hänellä oli suuri kota, se oli totta, mutta harvoin hän siellä asusti.
Teeskennellen olevansa englantilaisten ystävä hän oli ollut kesän heidän
palveluksessaan, vaikkakin oli koko ajan toiminut ranskalaisten hyväksi,
ja hänen vaimonsa oli seurannut mukana näillä pitkillä matkoilla, joita
usein oli tehty kanotilla. Sanalla sanoen, hänen läsnäolonsa ei ollut
salaisuus, koska hänen miehensä harvoin liikkui ilman häntä. Kaikki tämä
rohkaisi Mabelia toivomaan, että hänen ystävänsä jättäisi hirsilinnan,
niin pian kuin sopiva tilaisuus tarjoutuisi.
He tutkivat saarta niin tarkasti kuin heidän asemansa salli tirkistellen
joka puolelle ampumaluukuista ja huomasivat, että valloittajat
valmistuivat juhla-aterialle etsittyään kaikkialta esille
englantilaisten ruokavarat. Vaikka suurin osa varastoista olikin
hirsilinnassa, löysivät he kuitenkin kylliksi jokapäiväisistä
käyttövaroista. Kuolleet oli korjattu pois ja aseet oli tuotu yhteen
kasaan lähelle juhlapaikkaa. Kevät huomautti, että jostakin erikoisesta
syystä kuolleet oli joko haudattu tai kätketty näkyvistä pensaikkoon.
Mitään ei saarella ollut muutettu, sillä joukon tarkoitus ilmeisesti oli
pettää kersantin joukko, kun he retkeltänsä palaisivat. Hän osoitti
Mabelille erästä miestä, joka oli kiivennyt puuhun ilmoittaakseen
omillensa heti, jos huomaisi veneen joltakin suunnalta lähestyvän,
vaikkakin he näyttivät aavistavan, että vain sattuma toisi heidät
takaisin näin pian. Tällä hetkellä ei ollut odotettavissa hyökkäystä
hirsilinnaa vastaan, ja Kevät huomautti, ettei sitä millään tavalla
vahingoitettaisi ennen kersantin paluuta, sillä muuten voisi
Haukansilmän terävä silmä huomata asiain oikean tilan. Vene oli
kuitenkin viety toiselle puolen ja kätketty lahdenpoukamaan intiaanien
kanottien luo.
Kevät sanoi nyt haluavansa ystäviensä luo, sillä hetki oli oikein sopiva
hänen jättää hirsilinna. Mabelin epäluulot taas heräsivät, kun he
astuivat portaita alas, mutta jo seuraavana hetkenä hän hylkäsi
sellaiset tunteet epäoikeutettuina toveriansa kohtaan ja arvottomina
hänelle itsellensä ja heidän päästyään alakertaan hänen luottamuksensa
taas oli horjumaton. Salvat avattiin mitä suurinta varovaisuutta
noudattaen ja ennenkuin viimeinen salpa nostettiin, Kevät asettui niin,
että hänen hoikka vartalonsa saattoi puikahtaa raosta eikä tarvinnut
ovea avata ihan selälleen. Sykkivin sydämin Mabel taas sulki oven, ja
ensimmäistä salpaa asettaessaan hän olisi voinut kuulla sydämensä
lyönnit. Nyt kuitenkin tuntui jo turvallisemmalta ja toiset kaksi salpaa
asetettiin hätiköimättä paikoilleen. Sen tehtyään hän kiipesi toiseen
kerrokseen, josta hän saattoi edes osiksi nähdä, mitä ulkona tapahtui.
Pitkät, tuskalliset ja ikävät tunnit kuluivat eikä Mabel saanut Keväältä
pienintäkään viestiä. Hän kuuli villien kirkunan, -- sillä he olivat
löytäneet viinaa ja se sai heidät unohtamaan kokonaan varovaisuuden --
näki joskus ampuma-aukoista vilahduksen heidän inhoittavista
olennoistaan tuntien joka hetki heidän peloittavan läsnäolonsa ja
kaikki, mitä hän kuuli ja näki, olisi voinut hyytää veren hänen
suonissaan, ellei hän jo ennemmin olisi nähnyt vielä kauheampia
näytelmiä. Puolenpäivän seuduissa hän luuli näkevänsä valkoisen miehen
saarella villien joukossa, vaikkakin hänen pukunsa ja esiintymisensä sai
Mabelin aluksi pitämään häntä vasta-saapuneena villinä. Hänen kasvonsa,
vaikkakin tummat ja likaiset, ilmaisivat kuitenkin Mabelille, että
ensimmäinen otaksuma oli oikea, ja hänestä tuntui lohduttavalta tietää,
että oli yksi, jonka asema intiaanien joukossa oli kai jokseenkin sama
kuin hänenkin ja joka tarpeen tullen varmaankin koettaisi puolustaa
häntä. Mabel-rukka vähän tiesi, miten heikosti valkoihoiset kykenivät
vaikuttamaan villeihin liittolaisiinsa, kun nämä olivat päässeet
verenmakuun ja miten vähän he kykenivät näitä estämään kauheimmistakaan
ilkitöistä.
Päivä tuntui Mabelista kuukauden pituiselta ja vain ne hetket, jotka hän
käytti rukoukseen, kuluivat kiduttamatta häntä. Näin hän koetti saada
lohtua, ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen hän tunsi mielensä
rohkeammaksi ja asemansa varmemmaksi. Hän ymmärsi Kevään perusteluja ja
alkoi varmistua siinä luulossa, että villit jättäisivät hirsilinnan
hävittämättä niin kauaksi, kuin hänen isänsä palaisi, koska he toivoivat
voivansa yllättää hänet hänen aavistamattaan, eikä hänellä siis tällä
hetkellä ollut suoranaista vaaraa. Mutta tulevaisuus ei näyttänyt
antavan toivolle sijaa ja hän alkoi mietiskellä, miten menettelisi, jos
hänen olisi antauduttava. Silloin hänen mieleensä johtui Nuolenpään
ihailu, ja sankarittaremme hyvin tiesi, että sellainen kohtalo oli
tullut monen osaksi hänen sukupuolestaan. Vaikka he olivatkin hengissä
pelastuneet, olivat he joutuneet lopuksi elämäkseen voittajan kodan
asukkaiksi. Sellaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään saaden
hänet tämän tästä lankeamaan polvilleen ja rukoilemaan voimaa tässä
ahdistuksessa.
Päivän kestäessä sankarittaremme asema oli koko ajan levottomuutta
herättävä, mutta kun ilta heitti varjojaan yli saaren, se kävi
kauhistavan peloittavaksi. Villit olivat nyt juoneet kaiken
englantilaisilta ryöstämänsä viinan ja joutuneet sellaiseen raivoon,
että hyppivät ja kirkuivat, kuin paholainen olisi heidät riivannut.
Kaikki ranskalaisen päällikön yritykset pitää heitä aisoissa olivat
aivan hyödyttömät ja viisaasti kyllä hän itse oli vetäytynyt läheiselle
saarelle, jossa hän oli tarpeellisen välimatkan päässä siinä
tapauksessa, että hänen ystäviensä mieleen johtuisi kohdella häntä,
kuten muitakin valkoihoisia. Ennen lähtöänsä oli hänen kuitenkin
henkensä kaupalla onnistunut sammuttaa tuli ja hävittää kaikki
tavalliset sytytysvehkeet. Tähän varovaisuustoimenpiteeseen hän oli
ryhtynyt estääkseen intiaaneja polttamasta hirsilinnaa, joka olisi
tehnyt tyhjäksi hänen lähimmät suunnitelmansa. Hän yritti myöskin ottaa
heidän aseensa, mutta se oli mahdotonta, koska heidän puukkonsa ja
sotakirveensä riippuivat vyössä, sillä pyssyjen valtaaminen ei olisi
mitään hyödyttänyt, koska he kuitenkin tällaisissa tilaisuuksissa
käyttivät näitä lähimpiä aseita. Tulen sammuttaminen oli ollutkin sangen
viisas ajatus, sillä tuskin oli päällikkö poistunut, kun yksi todellakin
ehdotti, että he polttaisivat hirsilinnan. Nuolenpääkin oli vetäytynyt
pois heti, kun huomasi heimolaistensa joutuvan pois järjiltään, ja
asettunut muutamaan pirttiin, jossa hän heittäytyi oljille saadakseen
sitä lepoa, jonka kahden yön tarkka vaaniskelu oli tehnyt
tarpeelliseksi. Siitä seurasi, ettei intiaanien joukkoon jäänyt
ainoatakaan, joka olisi pitänyt Mabelin turvallisuudesta huolta,
vaikkapa he olisivat tienneetkin hänen läsnäolostansa, ja kahdeksan tai
kymmenen hirviönnäköistä juopunutta riiviötä otti polttoehdotuksen
hyväksyvästi kirkuen ja meluten vastaan.
Mabelille tämä oli hirvittävä hetki. Juopuneina intiaanit vähät
välittivät niistä kivääreistä ja tavaroista, mitä täällä mahdollisesti
säilytettiin, yhtä vähän kuin ihmisistäkään, joita he hämärästi
aavistivat siellä olevan, ja he lähestyivät hirsilinnaa hurraten ja
kirkuen kuin paholaiset. He olivat nousuviinassa ja ripeimmillään ja
ensimmäinen yritys oli tehty ovelta, jota vastaan he ruumiillaan
ryntäsivät kaikin voimin. Mutta se oli tehty jykevistä hirsistä ja kesti
vankkumatta kaikki heidän koetuksensa. Vaikka sata miestä tällä tavalla
olisi yrittänyt, olisi se ollut yhtä turhaa. Sitä Mabel ei kuitenkaan
tiennyt, ja sydän kurkussa hän odotti, milloin villien ryntäys
onnistuisi. Vihdoin hän huomasi, että ovi kesti kuin kallioseinä
vähintäkään peräänantamatta, ja vain raskaitten saranain narahtelu
ilmaisi, ettei se ollut samaa seinää. Se rohkaisi häntä ja hän kiipesi
muutamalle ampuma-aukolle saadakseen selville, kuinka suuri häntä
uhkaava vaara oli. Hiljaisuus, joka ensi yritystä seurasi, lisäsi hänen
pelkoansa, sillä mikään ei tee uhkaavaa vaaraa niin suureksi kuin
tietämättömyys, miten ja mistä se tulee.
Mabel huomasi, että pari kolme penkoi tulisijaa, josta he sammutetusta
tuhasta löysivät pieniä lämpimiä hiiliä. Tuli näytti kokonaan sammuneen
ja joku valkoihoinen olisi hylännyt toivottomana tällaisen työn, mutta
nämä luonnonlapset olivat eläneet niin paljon erämaassa, että he voivat
saada tulen syttymään ilman sivistyneen elämän välineitäkin. He
kokosivat kuivia lehtiä ja puhuivat hiiliin, kunnes saatiin syttymään
pieni liekki. Lehtiä ja kuivia oksia koottiin nyt oven eteen, ja kun
Mabel katseli muutamasta aukosta, hän huomasi, miten tuli tarttui
oksasta oksaan, kunnes koko kasa loimusi iloisissa liekeissä.
Heitettyään tuleen vielä suuret määrät kuivia puita ja pilkkeitä
intiaanit julmasti riemusta kirkuen poistuivat varmana siitä, että nyt
heidän tekonsa onnistui. Liekit kasvoivat kasvamistaan, kunnes ne löivät
siihen aukkoon, josta Mabel katseli ja pakottivat hänet peräytymään
pois. Kun hän pääsi toiseen päähän huonetta, leimusivat liekit sisään
siitä aukosta, josta hän oli poistunut, ja valaisivat tätä puolipimeää
huonetta kertoen lohduttomalla tavalla Mabelille, millainen hänen
loppunsa oli oleva. Pelastuksen tie oli tukossa, sillä ainoa ovi oli
liekkien peitossa ja niinpä hän lankesi polvilleen viettääkseen
rukoillen elämänsä viimeisen hetken. Minuutin ajan olivat hänen silmänsä
suljettuina ja hänen sielunsa näytti siirtyneen kauaksi tästä kauhun
paikasta. Mutta elämänhalu oli kuitenkin liian voimakas ja
vaistomaisesti hän avasi silmänsä huomaten suureksi ihmeekseen, että
liekit olivat asettuneet. Ampuma-aukon ympärillä olivat puut hiiltyneet
ja heikko liekki pilkahti niistä silloin tällöin ilmavirran
vaikutuksesta. Muutamassa nurkassa oli vesitynnyri, ja Mabel toimien
enemmän vaiston kuin järjen ohjaamana otti siitä kiulun vettä täyteen ja
kaasi sen hiiltyneille puille. Savu esti häntä katsomasta alas pariin
minuuttiin, mutta kun se hälveni sen verran, että hän saattoi lähestyä
sitä, löi hänen sydämensä rajusti ilosta, sillä hän huomasi, että rovio
oven edestä oli heitetty syrjään ja ovi valeltu vedellä, niin että se
oli kokonaan sammunut, vaikkakin siitä vielä kohosi höyrynsekaista
savua.
"Kuka siellä on?" kysyi Mabel asettaen suunsa ampuma-aukkoon. "Kenen
ystävällisen käden on hyvä Luoja lähettänyt minun turvakseni?"
Hän kuuli alhaalta keveitten askelten sipsutusta ja huomasi, että ovea
varovasti jytyytettiin.
"Kuka tahtoo päästä sisään? Oletko se sinä, iäkäs, rakas eno?"
"Suolavesi ei täällä. Avaa kiire", kuului vastaus, "tahtoo pääsee
sisään."
"Jumala sinua siunatkoon, Jumala siunatkoon sinua, Kevät!" huudahti
sankarittaremme melkein pois suunniltaan ilosta. "Jumala on lähettänyt
sinut hyvänä enkelinänsä suojelemaan minua!"
Mabel sai nyt vilkkautta liikkeihinsä ja muutamissa minuuteissa nämä
kaksi olivat yläkerrassa istuen, kuten ennenkin käsi kädessä ja
pieninkin epäluulo oli hävinnyt Mabelin mielestä.
"Sano minulle nyt, Kevät", virkkoi Mabel niin pian kuin oli päästänyt
toisen lämpimästä syleilystä -- "oletko sinä nähnyt tai kuullut mitään
minun enoparastani."
"Ei tietää. Joku ei näkee hänet; joku ei kuulee hänet; joku ei tietää
mikään. Suolavesi mennyt jokelle, minä luulee, minä ei löytää hänet.
Majoitusmestari mennyt myös. Minä etsii, etsii, etsii, mutta ei näkee
kumpikaan ne."
"Jumalan kiitos! He ovat varmaankin pelastuneet, vaikk'emme tiedä,
miten. Luulen nähneeni jonkun ranskalaisen täällä saarella, Kevät."
"On. Ranskalainen kapteeni tullut ja myös mennyt. Intiaanit paljo
saarella."
"Oi, Kevät, Kevät, eikö ole mitään keinoa varoittaa rakasta isääni
joutumasta intiaanien salaisen väijytyksen uhriksi?"
"Ei tietää. Luulee, että soturit odottaa pensaikkoissa. Yenkeesit
menettää päänahka."
"Toden totta, Kevät, sinä, joka olet niin paljon auttanut tytärtä, et
voi kieltäytyä auttamasta myöskin isää."
"Ei tuntee isä, ei rakastaa isä. Kevät rakastaa oma heimo, auttaa
Nuolenpää, mies rakastaa päänahka."
"Mutta sinä itse, Kevät? Minä en voi, en halua uskoa, että tahdot nähdä
koko meidän väkemme murhattuna!"
Kevät käänsi tummat silmänsä Mabeliin ja hetkisen hänen katseensa oli
terävä, mutta pian se muuttui hellänsurumieliseksi.
"Lilja yenkeesi tyttö?" kysyi hän, niinkuin asia olisi hänelle ollut
tärkeä.
"Tietysti, ja yenkeesityttönä minä tahdon pelastaa maanmieheni
teurastuksesta."
"Paljo hyvä, jos voi. Kevät ei yenkeesi. Kevät tuskaroora, saanut
tuskaroora mies -- tuskaroora sydän -- tuskaroora tunne -- kaikki
tuskaroora. Ei tahtooko Lilja sanoo, isä tullut voittamaan
ranskalainen?"
"Kuinka minä kehuisin?" vastasi Mabel puristaen melkein epätoivoissaan
toisen kättä. "Kuinka minä tällaisessa tilassa kehuisin? Mutta sinä
palvelet minua, Kevät, autat minua, olet pelastanut minut. Miksi sinä
olet sen tehnyt, jos sinun tunteesi ovat samat kuin muidenkin
tuskaroorain?"
"Ei tuntee vain kuin tuskaroora -- tuntee kuin tyttö -- kuin vaimo.
Rakastaa kaunis Lilja. Lilja hyvä asuu minun rintassa."
Mabel suli kyyneliin ja painoi tätä altista olentoa sydäntänsä vasten.
Kului melkein minuutti, ennenkuin hän kykeni edelleen kyselemään, mutta
sitten hänen kysymyksensä olivatkin rauhalliset ja johdonmukaisemmat
kuin äsken.
"Sano minulle pahinkin, Kevät", hän virkkoi. "Tänään sinun heimolaisesi
juovat ja juhlivat; mitä he tekevät huomenna?"
"Ei tietää, pelkää näkee Nuolenpää, pelkää kysyy kysymys; luulee,
punanen mies menee piilo, odottaa yenkeesi tulee."
"Eivätkö he aio koettaa saada hirsilinnaa haltuunsa? Sinä näet, mitä he
voivat tehdä, jos tahtovat."
"Liian paljo viina. Nuolenpää nukkuu, tai ei uskaltaa; ranskalainen
kapteeni mennyt pois, tai ei uskaltaa. Kaikki nukkuu nyt."
"Ja sinä luulet, että minä olen turvassa ainakin tämän yön?"
"Liian paljo viina. Jos Lilja kuin Kevät, tekee nyt paljo apu oma
heimo."
"Minä olen sinun kaltaisesi, Kevät, ja toivoessani voida auttaa
maanmiehiäni, minä uskallan ryhtyä yhtä rohkeaan tekoon kuin sinäkin."
"Ei, ei, ei!" mutisi Kevät matalalla äänellä, "ei ole sydän, ei Kevät
antaa tekee, jos uskaltaa. Kevään äiti kerta vanki ja sotilaat juo paljo
viina, minun äiti hakkaa sotakirves kaikki päähän. Niin tekee
intiaanivaimo, kun oma heimo uhkaa vaara ja tahtoo ottaa päänahka."
"Sinä puhut totta", virkkoi Mabel väristen ja vaistomaisesti työnsi
luotaan Kevään käden. "Minä en voi tehdä sellaista. Minulla ei ole
voimaa, ei rohkeutta, eikä halua tahrata käsiäni vereen."
"Minä myös luulee niin. Sinä on siis hirsilinnassa. Hirsilinna hyvä, ei
antaa päänahka."
"Sinä luulet siis, että minä olen täällä turvassa ainakin niin kauan
kuin isäni tulee?"
"Tietää, että on. Ei uskaltaa koskee hirsilinna huomenna. Kuule! Kaikki
hiljaa nyt. Juo viina, kunnes pää putoo näin, sitten makaa kuin hako."
"Eikö minun pitäisi paeta? Eikös saarella ole useita kanotteja? Eikö
minun pitäisi ottaa yhtä ja mennä ilmoittamaan isälleni, mitä on
tapahtunut?"
"Osaako käyttää airot?" kysyi Kevät luoden salaisen silmäyksen
toveriinsa.
"Ehk'ei niin hyvästi kuin sinä, mutta toki niin paljon, että pääsen
täältä pois aamuun mennessä."
"Mitä tekee sitten? Ei jaksaa soutaa kuusi -- kymmenen -- kahdeksan
penikulma!"
"Sitä en tiedä. Minä teen kuitenkin mitä tahansa varoittaakseni isääni
ja kelpo Haukansilmää ja koko joukkoa uhkaavasta vaarasta."
"Rakastaa Haukansilmä?"
"Jokainen, joka hänet tuntee, rakastaa häntä. Sinäkin pitäisit, ei,
rakastaisit häntä, jos tuntisit hänen sydämensä!"
"Ei pitää hänet yhtään -- liian hyvä pyssy -- liian hyvä silmä -- liian
paljo ampuu irokeesit ja Kevään heimo. Täytyy ottaa hänen päänahka, jos
voi."
"Ja minun täytyy se pelastaa, jos voin, Kevät. Siinä asiassa me olemme
täydelleen eri mieltä. Minä etsin kanotin nyt, kun kaikki nukkuvat ja
jätän tämän saaren."
"Ei voi; Kevät ei sallii; kutsuu Nuolenpää."
"Kevät, sinä et tahdo pettää minua? Sinä et voisi saattaa minua turmioon
ensin tehtyäsi niin paljon minun hyväkseni."
"Juuri siksi", vastasi Kevät tehden kädellään torjuvan liikkeen ja
puhuen sellaisella lämmöllä ja vakavuudella, jota Mabel ei ennen ollut
huomannut hänessä. "Huutaa kovasti Nuolenpää. Vaimon huuto herättää
soturi ylös. Kevät ei antaa Lilja auttaa vihollinen -- ei antaa intiaani
vahingoittaa Lilja."
"Minä ymmärrän sinua, Kevät, ja tunnen, että menettelysi on luonnollinen
ja oikeudenmukainen; ja varmaankin on minun parasta jäädä tänne, sillä
olen ehkä liioitellut voimiani. Mutta sano minulle: jos minun enoni
tulee yöllä ja pyrkii sisään, annathan sinä minun avata oven hänelle?"
"Tietty. Hän on täällä vanki ja Kevät pitää vanki ennempi kuin päänahka;
päänahka tyydyttää kunnianhimo, vanki tyydyttää tunne. Suolavesi paljo
piilossa, ei tietää itse myös, missä on."
Tässä Kevät nauroi tyttömäisellä, hilpeällä tavallansa, sillä hänestä
hänen mielijohteensa oli niin hullunkurinen. Tätä seurasi pitkä
keskustelu, jossa Mabel koetti saada selville hänen todellisen tilansa,
toivoen samalla keksivänsä jonkun keinon palaavien ystäviensä
auttamiseksi. Kevät vastasi kaikkiin kysymyksiin yksinkertaisesti ja
varovasti koettaen tarkasti ottaa lukuun kaikki pikku asiatkin, jotka
voisivat vaikeuttaa hänen ystäviensä toimintaa. Kaikki tiedot, mitä hän
suostui antamaan, voimme supistaa seuraavaan.
Nuolenpää oli kauan ollut ranskalaisten kätyrinä, vaikka tässä
tilaisuudessa oli ensi kertaa heittänyt pois naamarin. Hän ei enää
voinut jäädä englantilaisten pariin, sillä hän oli huomannut heissä
epäluuloa häntä kohtaan ja varsinkin Haukansilmä näytti pitävän häntä
silmällä, ja sen vuoksi hän näytti tahtovan kerskua kavalluksellaan
mieluummin kuin salata sitä. Hän oli johtanut soturien retkeä saarta
vastaan, vaikkakin varsinainen päällikkyys oli mainitsemallamme
ranskalaisella upseerilla. Kevät ei kuitenkaan tahtonut sanoa varmaan,
oliko saaren keksijä juuri hänen miehensä vai joku toinen. Tästä hän ei
puhunut sen enempää, vaan huomautti, että hän ja hänen miehensä olivat
vaaniskelleet Lokin liikkeitä silloin, kun he joutuivat Lokilla kiinni.
Saaren aseman olivat ranskalaiset saaneet ilmi ihan äskettäin, ja Mabel
tunsi piston sydämessään, kun huomasi intiaanivaimon puheessa
viittauksen, että joku Duncan of Lundien palveluksessa oleva kalpeanaama
on neuvonut tien viholliselle. Tämä oli vain hämärä vihjaus, ja kun
Mabel jälkeenpäin mietti sitä, hän luuli toista ymmärtäneensä väärin ja
toivoi sydämensä pohjasta, että Jasper Western selviäisi tahratta tästä
jutusta.
Kevät ei epäillyt tunnustaa, että hänet oli lähetetty saarelle ottamaan
selvää, kuinka paljon oli todella miehiä jätetty, vaikka hän samalla
ilmaisi omalla yksinkertaisella tavallaan senkin, että hänen halunsa
auttaa Mabelia oli kuitenkin suurimpana syynä hänen tuloonsa. Hänen
tietojensa ja omien havaintojensa perustalla vihollinen siis tiesi,
kuinka suuri voima oli heitä vastassa. He tiesivät senkin, montako
miestä oli mennyt kersantti Dunhamin mukana ja mitä tarkoitusta varten
he olivat liikkeellä, vaikk'eivät tienneet, missä paikassa he olivat
päättäneet odotella ranskalaisten veneitä. Olisi ollut tavattoman hauska
nähdä sitä kiihkoa, millä nämä yksinkertaiset naiset koettivat saada
toisensa ilmaisemaan kaikki tietonsa, joita he kumpikin voisivat käyttää
omien ystäviensä ja heimolaistensa hyväksi, ja miten tarkasti molemmat
karttoivat virkkamasta yhtään ainoata sellaista sanaa, joka voisi
vahingoittaa hänen omiansa. Kevät tahtoi tietää, mihin kersantti oli
lähtenyt ja koska hän palaisi, aivan yhtä kiihkeästi, kuin Mabel halusi
saada selville muita seikkoja. Edellinen asetti kysymyksensä niin
taitavasti, että sellainen olisi tuottanut kunniaa korkeammankin
sivistyksen saaneelle yksilölle, eikä hän jättänyt käyttämättä mitään
kiertotietä, jolla hän luuli saavansa selville tämän kiihkeästi
haluamansa asian. Mutta kun Mabel puolestaan kysyi jotakin, joka olisi
valaissut villien suunnitelmia ja aikomuksia, hän kuunteli vaieten
melkeinpä epäillen eikä vastannut mitään.
Näin kuluivat tunnit ihan huomaamatta, sillä molemmat olivat liian
innostuneita ajatellakseen lepoa. Aamupuolella vaati luonto kuitenkin
oikeutensa, ja Mabel laskeutui levolle muutamalle sotilaita varten
tehdylle olkivuoteelle ja vaipui pian syvään uneen. Kevät lepäsi hänen
vierellänsä, ja koko saarella vallitsi metsien pyhä rauha, niinkuin
ihminen ei olisi sitä koskaan häirinnyt.
Kun Mabel seuraavana aamuna heräsi, paistoi aurinko ampuma-aukoista
sisään ja hän huomasi, että päivä oli jo pitkälle kulunut. Kevät nukkui
vielä siinä olkipatjalla niin levollisesti, kuin ei mikään milloinkaan
olisi hänen rauhaansa häirinnyt eikä herättänyt levottomuutta hänen
mielessään. Mabelin liikkeet herättivät hänet kuitenkin pian, sillä hän
oli aina tottunut olemaan varuillansa, ja sitten he katselivat
ampuma-aukoista saadakseen selville, mitä heidän ympärillään oli
tapahtunut ja molemmat toivoivat ystävilleen menestystä.