"Sinä aaveeksi mun luulet.
En ole lähetetty säikyttämään enkä pettämään sua,
vaan palkitsemaan uskollisuutesi."
_Wordsworth_.
Mabel Dunhamista tuntui kauhealta hänen kiirehtiessään etsimään
naistoveriansa, kun asiat olivat kehittyneet sellaisiksi, ettei hän
voinut toisille puhua mitään, vaikka tunsikin koko vastuunalaisuuden
painon lepäävän hartioillansa. On kyllä totta, että hänen pahoihin
aavistuksiinsa sekaantui jonkinlaista epäilystä Kevään tarkoituksia
kohtaan. Mutta kun hän ajatteli nuoren intiaanitytön antautuvaa ja
luonnollista esiintymistä ja muistellessaan, miten rehellinen ja
uskollinen tämä oli ollut koko heidän yhteisellä matkallansa, hän
inhoten karkoitti kaikki pahat luulot luotansa. Samalla hän näki, ettei
hän voisi kehoittaa tovereitansa olemaan varuillansa ilmaisematta
samalla Kevään salaista vierailua ja keskustelua hänen kanssaan. Mutta
vaikka olikin tottumaton tällaisiin tilanteihin, hän kuitenkin päätti
toimia varovasti ja harkitsevasti niin paljon kuin saattoi ilmaisematta
salaisuuttansa.
Hän kehoitti siis soturin vaimoa muuttamaan tärkeimmät tavaransa
hirsilinnaan ja kielsi häntä poistumasta koko päivänä vähääkään ulomma.
Mabel ei tarkemmin selittänyt, miksi tämä oli tarpeellista. Hän
huomautti vain kävellessään saarella löytäneensä jonkinlaisen merkin,
josta päätteli, että vihollisella saattoi olla enemmän tietoa heidän
asemastaan kuin he olivat luulleet, ja siksi ainakin heidän kahden
pitäisi olla valmiita pakenemaan suojaan vähimmänkin merkin saatuansa.
Ei ollut vaikea herättää hänen pelkoansa, sillä vaikka hän olikin
lujaluontoinen skotlantilainen nainen, hän oli kuitenkin valmis
kuuntelemaan kaikkia varoituksia, jotka kehoittivat suojautumaan
intiaanien julmuuksilta. Niin pian kuin Mabel huomasi, että hänen
toverinsa pelko oli herätetty ja tämä näytti aikovan ryhtyä kaikkiin
varovaisuustoimenpiteihin, hän lähti miesten luo saadakseen heidätkin
ymmärtämään asemansa ja hakemaan turvaa kaiken mahdollisuuden varalta.
Ensiksi hän tapasi korpraali M'Nabin ja virkkoi tälle:
"Minun isäni on antanut teille sangen vastuunalaisen tehtävän,
korpraali, sillä jos saari nyt joutuisi viholliselle, emme yksin me
menettäisi vapauttamme, vaan myöskin ne, jotka nyt ovat retkellä,
joutuisivat vangiksi, jos täällä vihollinen heidät äkkiä yllättäisi."
"Ei tarvitse tulla Skotlannista tänne asti ymmärtääkseen, että niin on
asian laita", vastasi M'Nab vakavasti hieman skotlanniksi murtaen.
"En ollenkaan epäile, ettette te ymmärtäisi tätä yhtä hyvin kuin
minäkin, herra M'Nab; mutta minä pelkään, että te vanhat veteraanit,
jotka olette tottuneet sodan vaaroihin, unohdatte joskus välttämättömän
varovaisuuden, mikä kuitenkin saattaisi meidän asemassamme tuottaa
hirveän onnettomuuden."
"Skotlanti ei ole mikään valloitettu alusmaa, nuori neiti, ja väärin on
otaksua, että sen lapset viheliäisinä raukkoina antaisivat yllättää
itsensä keskellä kirkasta päivää."
"Te ymmärrätte minua väärin. Ensiksikin, minä en tarkoita Skotlantia,
vaan tätä saarta, ja toiseksi minä en ollenkaan epäile teidän
valppauttanne, jos näette hyväksi sitä käyttää, mutta minua suuresti
peloittaa, että teidän rohkeutenne saa teidät unohtamaan
varovaisuustoimenpiteet."
"Minun rohkeuteni, neiti Dunham, ei ole puhumisen arvoinen, se on vain
skotlantilaisen rohkeutta. Teidän isänne on yankee, ja jos hän olisi
meidän kanssamme, niin epäilemättä olisi ryhdytty myöskin toisenlaisiin
varovaisuustoimenpiteihin. Jaa, jaa, siirtomaalaiset saavat isännöidä,
vieläpä komennella skotlantilaisia joukkojakin, enkä sen vuoksi
ihmettele, että taisteluissa hävitään ja asiat menevät hullusti."
Mabel joutui melkein epätoivoon. Mutta Kevään hiljainen varoitus muistui
taas hänen mieleensä niin selvästi, ettei hän voinut tyytyä tähän. Hän
muutti senvuoksi puhetapaansa toivoen yhä viisaudella saavansa kaikki
lähtemään hirsilinnaan tarvitsematta kavaltaa salaisuuttansa.
"Uskallan sanoa, että olette oikeassa, korpraali M'Nab", hän virkahti,
"sillä olen kuullut kerrottavan kotimaanne sankareista, jotka ovat
ensimmäisiä koko sivistyneessä maailmassa, jos kaikki kuulemani
kertomukset ovat tosia."
"Oletteko te lukenut Skotlannin historiaa, neiti Dunham?" kysyi
korpraali ja hänen rosoisille kasvoillensa ilmestyi ensimmäistä kertaa
hymynhäivä.
"Olen lukenut vähän, korpraali, mutta kuullut sitä enemmän. Sillä
rouvalla, joka minua kasvatti, oli skotlantilaista verta suonissaan, ja
ihastuneena hän puheli Skotlannista."
"Olen vakuutettu, ettei teidän isänne ole jättänyt kertomatta sen maan
maineesta, josta hänen rykmenttinsä on kotoisin?"
"Isälläni on ollut muuta ajateltavaa, ja sen vähän, minkä tiedän, olen
saanut mainitsemaltani rouvalta."
"Ei suinkaan hän liene unohtanut kertoa teille Wallacesta?"
"Olen lukenut melkoisen joukon hänen teoksiansa."
"Ja Brucesta ja Bannockburnista?"
"Sekä niistä että Culloden Muirista."
Tämä viimeksimainittu taistelu oli tapahtunut vain muutamia vuosia
sitten ja siksi sankarittaremme oli siitä jotakin kuullut, vaikk'ei
voinut aavistaa, minkä vaikutuksen tämä huomautus hänen toveriinsa
tekisi. Hän tiesi, että se oli ollut loistava, sillä hän oli usein
kuullut kasvatusäitinsä vieraitten puhuvan siitä voitonriemulla ja hän
otaksui, että se herättäisi myötätuntoa jokaisessa brittiläisessä
soturissa. Onnettomuudeksi M'Nab oli tuona onnen päivänä taistellut
kruununtavoittelijan puolella, ja muistona siitä hänen kasvoissaan oli
paksu arpi, joka oli jäänyt jäljelle hänen saksalaisen soturin miekasta
saamastaan haavasta. Hänestä tuntui, että Mabelin viitatessa tuohon
taisteluun haavat ratkesivat uudestaan vuotamaan. Veri syöksyi hänen
kasvoilleen aivankuin tuo häpeämerkki olisi auennut ja hurme olisi
tahtonut juosta kuiviin.
"Lörpötystä! Kirottua lörpötystä!" hän melkein karjui. "Hitto vieköön
teidän Cullodeninne ja Muirinne, nuori neiti; te ette asiaa ollenkaan
ymmärrä, ja osoitatte sekä viisautta että säädyllisyyttä puhuessanne
mieluummin teidän oman maanne monista puutteista. Epäilemättä on
kuningas Yrjöllä monta uskollista alamaista siirtomaissa, mutta kuluu
kauan, ennenkuin ne oppivat johtamaan valtiollisia asioita."
Mabel hämmästyi korpraalin kiivautta, sillä hänellä ei voinut olla
vähintäkään aavistusta, mistä kenkä puristi, mutta vieläkään hän ei
tahtonut jättää asiaa sikseen.
"Olen kuullut, että skotlantilaisilla on kaksi tärkeää sotilaan
ominaisuutta: rohkeutta ja varovaisuutta", hän sanoi, "ja minä tunnen
varmasti, ettei korpraali M'Nabilta puutu kumpaakaan."
"Kysykää omalta isältänne, neiti Dunham; hän tuntee korpraali M'Nabin
eikä tahdo salata hänen ansioitansa. Olemme olleet yhdessä taisteluissa,
ja koska hän on minun lähin päällikköni, hänellä on jonkinlainen oikeus
kuvata minun luonnettani."
"Minun isäni ajattelee hyvää teistä, korpraali, muuten hän ei olisi
uskonut saarta ja kaikkia, mitä siinä on, m.m. tytärtänsä, teidän
huostaanne. Ennen kaikkea hän luottaa teidän viisauteenne. Hän pitää
varmana, että hirsilinna voi suojata äkillisiltä päällekarkauksilta."
"Jos hän tahtoo 55:nnen kunniaa suojata hirsiseinän takaa, hänen olisi
itsensä pitänyt jäädä komentajaksi, sillä, totta puhuen, on vasten
skotlantilaisen luonnetta paeta taistelukentältä, ennenkuin vihollinen
on tehnyt valloittamisyritystäkään. Me annamme iskun iskusta ja askel
askelelta on meiltä vallattava. Tämä Amerikan sotatapa, jolla niin
paljon kerskutaan, häpäisee hänen majesteettinsa mainetta, ellei
suorastaan tee sotaväkeä kelvottomaksi."
"Oikea soturi ei milloinkaan unohda varovaisuutta. Yksinpä majuri
Duncankin, jota uljaampaa soturia ei ole, pitää erinomaista huolta
miehistään."
"Lundiella on omat heikkoutensa ja usein hän unohtaa kykenevimmätkin
miehensä ja itse taistelut ajatellessaan ainaisia ampumakilpailujansa.
Mutta uskokaa minua, neiti Dunham. Ei ole varmempaa keinoa rohkaista
vihollisiamme, kuin osoittaa pelkäävänsä. Viitenäkymmenenäviitenä
ikävuotenani olen tullut kokemaan, ettei ole syytä lähteä pakoon,
ennenkuin on villi jokaisessa pensaassa. Me skotlantilaiset tulemme
aukeista seuduista emmekä ole tottuneet luottamaan suojaaviin pensaihin,
ja te saatte nähdä, neiti Dunham --"
Korpraali hypähti korkealle ilmaan, putosi suulleen maahan ja pyörähti
taas selälleen, kaikki niin äkkiä, että Mabel tuskin oli ehtinyt kuulla
kovan pyssynpamahduksen, josta kuolettava kuula oli mennyt soturin
ruumiin läpi. Sankarittaremme ei huutanut, ei edes vavissut, sillä
tapaus oli niin äkillinen, niin kauhea ja liian odottamaton, että hän
olisi voinut näyttää tällaisia heikkouden merkkejä. M'Nabissa oli vielä
eloa juuri sen verran, että hän saattoi ymmärtää, mitä oli tapahtunut.
Koko hänen kasvojensa ilme osoitti, että kuolema saapui aivan
odottamatta; ja myöhemmin Mabel tyynesti ajatellessaan luuli
huomanneensa niissä suuren syntisen katuvaa anteeksipyyntöä.
"Koettakaa -- päästä hirsilinnaan -- niin pian kuin suinkin", kuiskasi
M'Nab, kun Mabel kumartui hänen ylitsensä saadakseen selville, mitä
hänellä oli sanottavaa.
Sitten syöksähti sankarittaremme mieleen voimakkaana tietoisuus, että
hänen täytyi jotakin tehdä asemansa auttamiseksi. Hän heitti pikaisen
silmäyksen maassa makaavaan mieheen ja huomasi, että tämä oli lakannut
hengittämästä ja haavasta vuosi verta. Matka hirsilinnalle kesti juosta
vain muutaman minuutin. Mutta kun Mabel saapui sinne, sulkeutui ovi ihan
hänen nenänsä edessä, sillä Jennie, soturin vaimo, kauhuissaan oli
ajatellut vain omaa turvallisuuttansa välittämättä muista. Juuri kun
Mabel pyrki sisään kuului viiden tai kuuden pyssyn paukahdus herättäen
soturin vaimossa sellaisen kauhun, että hänen oli melkein mahdoton
avata. Odoteltuaan muutaman minuutin Mabel huomasi oven kuitenkin
avautuvan sen verran raolleen, että hänen hento vartalonsa mahtui
sisään. Tällä hetkellä Mabelin sydämen vallaton tykintä alkoi tyyntyä ja
hilliten itseänsä hän alkoi toimia harkiten. Kuuntelematta toverinsa
epätoivoista vaatimusta hän piti ovea auki kyllin kauan nähdäkseen
pyrkisikö joku hänen omasta joukostaan tänne suojaan, ja vasta sitten
hän antoi sulkea sen. Hän määräsi, että oveen pantiin vain yksi
poikkipuu ja Jennie sai määräyksen olla valmiina heti avaamaan, jos joku
ystävistä pyrkisi sisään. Sitten hän lähestyi portaita mennäkseen
yläkertaan, josta hän ampumaluukuista saattoi nähdä niin hyvin kuin
pensaat sallivat yli saaren. Kehoittaen toveriansa alhaalla pysymään
varmana ja valppaana paikallaan hän kävi tarkastamaan asemaansa niin
hyvin kuin nyt oli mahdollista.
Suureksi ihmeekseen Mabel ei aluksi voinut nähdä elävää sielua, ei
ystävää eikä vihollista koko saarella. Ei näkynyt ranskalaisia eikä
intiaaneja, vaikkakin kevyt, leijaileva savupilvi ilmaisi hänelle, mistä
päin heitä oli odotettava. Pyssyjen pauke oli kuulunut juuri samalta
suunnalta, mistä Kevät oli tullut, vaikka hän ei voinut sanoa, oliko
vihollinen ampunut siltä saarelta, vai oliko se jo tullut heidän
saarelleen. Mentyään sille luukulle, josta voi nähdä korpraalin, hänen
verensä oli hyytyä, sillä korpraalin kolme soturia makasi ilmeisesti
hengetönnä hänen vierellänsä. Nämä miehet olivat ensimmäisen laukauksen
hälyyttäminä hyökänneet paikalle ja näkymätön vihollinen, jota korpraali
oli niin kovin halveksinut, oli ampunut heidät vastusta kohtaamatta.
Ei näkynyt Capia eikä luutnantti Muiria. Sykkivin sydämin Mabel tarkasti
jokaista puiden aukeamaa, menipä vielä ullakkokerrokseenkin, josta hän
esteettä näki yli saaren rantapensaihin asti, mutta yhtä huonolla
tuloksella. Hän oli odottanut keksivänsä enonsa ruumiin ruohokossa,
kuten sotilaittenkin, mutta missään sitä ei näkynyt. Kääntyen
katselemaan sinne, missä vene oli, hän näki, että se vieläkin oli
paikallaan rannassa, ja hän otaksui, että Muir oli jotenkin estetty
pakenemasta siihen suuntaan. Lyhyesti, saarella vallitsi kuolon
hiljaisuus, ja sotilaitten ruumiit antoivat sille näyn, joka oli yhtä
kauhistava kuin tavatonkin.
"Jumalan tähden, neiti Mabel", huudahti vaimo alhaalta, sillä vaikka
hänen pelkonsa oli tullut niin suureksi, ettei hän voinut pysyä hiljaa,
sankarittaremme esiintyminen, enemmän kuin hänen isänsä sotilasarvo, oli
vaikuttanut, että vaimo puhutteli tässäkin tilassa häntä säädyllisesti,
"neiti Mabel, sanokaa minulle, elääkö vielä jokukaan meidän
ystävistämme. Olen kuulevinani yhä hiljenevää valitusta ja pelkään, että
sotatappara on iskenyt heidät kuoliaaksi."
Mabel muisti nyt, että yksi näistä sotureista oli tämän vaimon mies ja
vapisi ajatellessaan, millä tavalla vaimon suru ilmenisi, jos hän äkkiä
saisi tiedon miehensä kuolemasta. Valituskin antoi vain vähän toivoa,
sillä hän luuli, että valittaja olisi juuri hänen enonsa, joka jossakin
näkymättömässä paikassa kamppaili kuoleman kanssa.
"Me olemme Kaikkivaltiaan turvissa, Jennie", hän vastasi. "Meidän täytyy
luottaa Luojaan, mutta emme saa lyödä laimin pienintäkään seikkaa
itsemme puolustamiseksi. Pidä tarkkaa huolta ovesta äläkä missään
tapauksessa avaa sitä ilman minun nimenomaista lupaani."
"Oi, sanokaa minulle, neiti Mabel, voitteko siellä missään nähdä Sandya.
Jos minä voisin ilmoittaa hänelle olevani turvassa, hänen olisi helpompi
olla, olkoonpa hän sitten vapaa tai vanki."
Sandy oli Jennien mies, ja hän makasi kuolleena kentällä, sen hyvin näki
siitä luukusta, josta sankarittaremme nyt katseli.
"Te ette sano, näettekö Sandya", kertasi vaimo kärsimättömänä, kun Mabel
vaikeni.
"Muutamat meidän väestämme kokoontuvat juuri M'Nabin ruumiin ympärille",
hän vastasi, sillä hänestä tuntui jumalattomalta lausua suoranaista
valhetta tässä tilassa, jossa hän nyt oli.
"Onko Sandy niiden mukana?" kysyi vaimo äänellä, joka kaikui terävänä ja
tarmokkaana läpi hiljaisuuden.
"Kyllä kai hän lienee, sillä minä näen yksi, kaksi, kolme, neljä, ja
kaikki rykmentin punaisessa takissa."
"Sandy!" huusi vaimo mielipuolen vimmalla. "Miksi sinä et pidä huolta
itsestäsi, Sandyy? Sandyy, tule heti tänne ja ja'a onnettomuus kuten
onnikin vaimosi kanssa. Älä viivy hetkeäkään tyhmän tottelevaisuuden ja
turhan kunnian vaatimusten vuoksi. Sandy! Sandy!"
Mabel kuuli salpaa nostettavan ja sitten ovi kitisi saranoillaan.
Odotus, ellemme sano kauhu, piti häntä liikkumatta paikallaan
luukulla ja pian hän näki Jennien syöksyvän pensaitten välitse tuonne
tuonen niittomaille. Kesti vain hetkisen, ennenkuin vaimo oli
onnettomuuspaikalla. Se oli tapahtunut niin äkkiä, ettei vaimo
kauhuissaan ollut ehtinyt ajatella seurauksia. Jokin villi ja
epämääräinen toivo oli vallannut hänet ja hän luuli, että miehet vain
leikkivät hänen pelollansa. Hän otti miehensä käden omaansa, se oli
vielä lämmin ja hän oli näkevinään heikon hymyn karehtivan hänen
huulillansa.
"Sandy, miksi sinä ihan turhan tautta antaudut ilmeiseen vaaraan?" hän
huudahti puristaen hänen kättään. "Intiaanit murhaavat teidät, jos ette
heti paikalla turvaudu hirsilinnaan. Kiirehtikää! kiirehtikää
hukkaamatta hetkeäkään kallista aikaa."
Epätoivoissaan koetti hän nostaa miestään ylös ja kun hän silloin käänsi
tämän päätä, huomasi hän ohimossa pienen luodin reiän, josta veri
pulppusi vielä. Nyt vasta hän ymmärsi todellisen syyn miehensä
äänettömyyteen. Kun kauhistava todellisuus näin hänelle selvisi, hän löi
kätensä yhteen, päästi kauhean parahduksen ja kaatui hervotonna miehensä
päälle. Kuinka kauhea, sydäntä-särkevä ja korvia-vihlova tämä huuto
olikin, oli se sulolaulua sen äänen rinnalla, joka nyt seurasi kaikuna
kiiriskellen yli ympäröivien saarien. Intiaanien hirveä sotahuuto kaikui
kaikilta saaren kulmilta ja maalattuina ja täysissä aseissa hyökkäsi
parikymmentä intiaania ryöstämään kaatuneitten vihollistensa päänahat.
Nuolenpää oli ensimmäisenä ja vinkuen ilmassa hänen sotakirveensä
halkaisi tajuttoman Jennien pään, ja hänen verinen päänahkansa riippui
pedon vyössä, ennenkuin oli kulunut kahtakaan minuttia siitä, kun hän
jätti hirsilinnan. Hänen toverinsa halusivat päänahkoja yhtä kiihkeästi
kuin hän, eivätkä hetkisen kuluttua korpraali M'Nab ja hänen soturinsa
näyttäneet miehiltä, jotka uinuvat levossa ja rauhassa. Villit jättivät
heidän ruumiinsa pahasti runneltuina ja raiskattuina paikalleen
virumaan.
Kaikki tämä tapahtui paljon vähemmässä ajassa kuin on mennyt sen
kuvaamiseen ja Mabel oli sen todistajana. Hän oli ollut kuin naulattuna
siihen paikkaan katsellen tätä kauheaa näytelmää, niinkuin se olisi
ollut satua, joka kiihdytti mielikuvitusta, eikä sen aikana kertaakaan
johtunut mieleen pelko hänen omasta kohtalostaan. Mutta heti kun hän
näki, miten villit riemuitsivat, kun heidän kauhea yrityksensä oli
onnistunut, hän muisti, että Jennie oli mennessään jättänyt oven auki.
Hänen sydämensä löi kiivaasti, sillä hän ymmärsi, että tämä ovi yksin
saattoi suojata häntä äkilliseltä kuolemalta, ja hän juoksi tikapuille
mennäkseen sulkemaan sen heti. Mutta tuskin hän oli päässyt toiseen
kerrokseen, kun oven saranat taas natisivat ja hän luuli viimeisen
hetkensä tulleen. Langeten polvilleen kauhistunut, mutta rohkeamielinen
tyttö koetti rukoilla Jumalaa päättäen kaikin voimin valmistua
kuolemaan. Elämänhalu oli kuitenkin voimakkaampi kuin tarve rukoilla, ja
samalla kuin huulet liikkuivat, terästetyt aistit tarkkasivat jokaista
alhaalta tulevaa ääntä. Silloin hän kuuli, että salvat pantiin taas
oveen eikä vain yksi, kuten hän oli käskenyt odotellessaan enoansa, vaan
kaikki kolme ja nousten ylös rukousasemastaan hän tunsi, ettei ehkä
vielä kaikki toivo ollut lopussa ja siksi koko hänen olentonsa oli
pelkkänä korvana.
Sellaisena kauheana hetkenä ajatukset toimivat vilkkaasti. Ensin Mabel
luuli, että hänen enonsa oli astunut hirsilinnaan ja hän oli juuri
juoksemaisillaan portaille mennäkseen hänen luokseen ja heittäytyäkseen
hänen syliinsä, kun mieleen iski ajatus, että se saattoi olla joku
intiaani, joka oli sulkenut oven saadakseen vain toisten häiritsemättä
paremmin ryöstää. Täydellinen hiljaisuus alhaalla oli aivan toista kuin
Capin raskaat, levottomat liikkeet; nämä paremminkin tuntuivat
ilmaisevan vihollisen. Jos oli kysymys ystävistä, siellä saattoi
olla vain hänen enonsa tai majoitusmestari. Samalla selvisi
sankarittarellemme se kauhistava tosiasia, että koko joukosta vain he
kolme olivat jäljellä -- niistäkin kahden kohtalo tuntui epävarmalta.
Tämä ajatus piti häntä kuin kiinni naulattuna parin minuutin ajan,
jolloin tuskin hengitystä kuului koko rakennuksessa. Tämän ajan tyttö
seisoi yläkertaan johtavien tikapuitten juurella, kun taas alakertaan
johtava aukko oli toisessa päässä huonetta. Mabelin silmät olivat
lakkaamatta kiinnitetyt tuohon aukkoon, sillä hän alkoi kiihkeästi
odottaa sitä hetkeä jolloin intiaanin inhoittava pää siitä ilmestyisi.
Tämä pelko tuli niin suureksi, että hän katseli ympärilleen, mihin voisi
piilottua. Joka hetki tuli loppu yhä lähemmäksi, mutta piilottumalla hän
toivoi voivansa siirtää sitä edes jonkun sekunnin. Huoneessa oli useita
tynnyreitä ja kahden taa Mabel puikahti, ja lakkaamatta katseli niiden
välistä yli lattian aukolle. Vielä kerran hän koetti rukoilla, mutta
hetki oli liian kauhea suodakseen tätä lievitystä. Äkkiä hänestä tuntui,
kuin joku äärettömän varovasti olisi astunut tikapuun alimmalle
puolapuulle. Samalla kuului natinaa, kuten hänen itsensäkin astuessa oli
kuulunut muutamasta poikkipuusta. Tämä oli sellainen hetki, jolloin koko
eletty elämä muiston siivillä palaa mieleen. Elämä, kuolema, ikuisuus ja
kauhein ruumiillinen tuska sulautuvat yhteen ja ihmisen kohtalosta
määrää horjumaton täytymys. Tänä hetkenä hän oli kuin kuvapatsas, sydän
tuntui lakanneen lyömästä ja kasvot olivat kalpeat kuin marmori. Mutta
tätä jännitystä ei kestänyt kauan, ennenkuin hän näki selvästi pelkonsa
toteutuvan. Tosin ei aukosta vielä mitään näkynyt, mutta hänen kuulonsa
ja salaperäinen vaistonsa ilmoitti, että joku lähenemistään läheni
aukkoa. Ensimmäinen, mitä hänen silmänsä keksi, oli intiaanin musta
tukka, joka vähitellen kohosi lattian yläpuolelle; sitten ilmestyi musta
naama, jonka keskeltä kiilsivät mustat villit silmät. Kun se tuuma
tuumalta kohosi yhä ylemmä ja Mabel ehti tarkemmin nähdä koko pään, hän
huomasi nöyrät -- levottomat ja vieläkin kauniit Kevään kasvot.