"Kun kuljin erämaata yksinäin
yl' ikivanhain sammalkallioiden,
siell' ihanaisen salonruusun näin,
mi sulollansa hurmas henget soiden."
_Campbell_.
Kun Mabel seuraavana aamuna heräsi, ei ollut ainoastaan valoisa päivä,
vaan aurinko oli jo kohonnut korkealle. Hänen unensa oli ollut
levollinen, sillä hän nukkui hyvällä omallatunnolla eikä ainoakaan
varhainlähteneen ääni ollut häirinnyt tämän väsyneen matkamiehen
suloista lepoa. Hypättyään jaloilleen hän pukeutui kiireesti ja jo
seuraavana hetkenä oli ulkona hengittämässä aamun raitista tuoksua. Ihan
ensiksi hänen sielunsa antautui nauttimaan seudun verrattomasta
kauneudesta, mutta samalla hän tunsi, että paikka oli kaukainen ja
yksinäinen. Päivä näytti tänään kirkastuvan yhdeksi noista myöhäsyksyn
hohtopäivistä, jotka joskus tässä ilmastossa ilostuttavat mieltä
innostaen ja virkistäen, mutta katoavat yhtä äkkiä kuin tulevatkin.
Mabelin koko olento ihasteli ja nautti siitä, vaikkakin hän luuli
sydämensä raskaaksi niiden vaarojen vuoksi, joiden kuvitteli uhkaavan
hänen isäänsä. Olihan hän vasta löytänyt hänet ja rakasti, kuten vain
naisen sydän voi koko antaumuksellansa rakastaa.
Nyt koko saari näytti muuttuneen täydelliseksi erämaaksi. Tulevat ja
lähtevät joukot olivat edellisenä iltana antaneet saarelle eloa, joka
nyt näytti kerrassaan hävinneen, ja sankarittaremme ehti tarkata melkein
jok'ikistä esinettä, ennenkuin huomasi merkkiäkään inhimillisistä
olennoista. Vihdoin hän kuitenkin keksi kaikki, jotka oli saarelle
jätetty, kokoontuneena ryhmään muutaman majan edustalle. Enonsa
persoonan Mabel hyvin tunsi ennestään ja toisia hän tutki sillä
tarkkuudella, joka hänen asemassaan oli aivan luonnollinen. Siinä olivat
Cap, majoitusmestari, korpraali, kolme soturia ja vaimo, joka laittoi
ruokaa. Asumukset olivat hiljaisia ja tyhjiä, ja matalan linnamaisen
hirsilinnan harja kohosi hieman pensaitten yli, vaikka ne peittivätkin
sen melkein kokonaan, ja täydensi kuvan kokonaisvaikutusta. Aurinko
pilkisti juuri metsän yli ruohokentälle, ja pohjaton sinitaivas
kaareutui hänen päänsä päällä ihastuttavan kuulakkaaksi kuvuksi. Ei
ainoatakaan pilvenhattaraa näkynyt ja olo tuntui niin huolettomalta ja
turvalliselta, ettei mikään tätä rauhaa voisi häiritä.
Huomattuaan, että kaikki toiset valmistuivat aamiaiselle tyydyttääkseen
luonnon vaatimuksia, Mabel asteli kenenkään huomaamatta etäisimpään
saaren päähän, johon hän pian katosi puiden ja pensaitten taa. Siellä
hän painui aivan pensaitten sisään taivuttaen vesoja syrjään ja pääsi
siten ihan veden rajaan, jossa lukemattomat pienet aaltoset hiljaa
lipattivat rannan kivissä -- aivan kuin kaukaisena kaikuna
viitisenkymmentä penikulmaa tästä olevan suuren ulapan mahtavista
aalloista. Luonnonkieli oli vivahdusrikasta ja viehättävää, ja
sankarittaremme helposti huomasi kauneimmat puolet luonnossa. Hän
tuijotteli saarien välisistä aukoista eri maisemia, eikä luullut missään
nähneensä suloisempia seutuja.
Näin katsellessaan Mabel äkkiä hätkähti, sillä hän oli huomaavinaan
pensaitten välitse vilahduksen ihmisolennosta juuri hänen kohdallaan
toisella saarella. Välimatka yli salmen oli tuskin sataa kyynärää; mutta
vaikka hän pelästyi ja oli joutua pois suunniltaan, ei hän kuitenkaan
voinut ajatella, että joku tahtoi häntä vakoilla. Tietäen kuitenkin
varmasti, ettei hänen sukupuolensa suojelisi häntä vihollisen luodilta,
jos joku irokeesi huomaisi hänet, tyttö vetäytyi vaistomaisesti
pensaitten taa piiloon lakkaamatta tarkaten vastaista rantaa ja turhaan
odottaen jonkun aikaa, että muukalainen uudestaan ilmestyisi. Hän oli
juuri jättämäisillään paikkansa mennäkseen ilmoittamaan sedälleen
epäilyksistänsä, kun hän näki lepän oksan kohoavan pensasten yli
toisella saarella ja viittovan hänelle merkitsevästi ja ystävällisesti,
kuten hänestä tuntui. Tämä oli jännittävä ja ankara hetki rajaseudun
sotatapoihin niin tottumattomalle, tytölle, kuin meidän sankarittaremme
oli, mutta samalla hänelle selvisi, että täydellinen mielenmaltti yksin
saattoi pelastaa pulasta ja terävällä silmällä täytyi tehdä havaintoja
niin paljon kuin suinkin.
Näiden Amerikan rajaseutujen ominaisuuksiin kuului, että naisetkin
saivat usein osoittaa niin suurta urheutta, johon he missään muissa
oloissa eivät olisi kyenneet; ja Mabel hyvin tiesi, että rajaseudun
soturi mielellään luo kaikenlaisia taruja siitä tavattomasta tarmosta ja
tahdonlujuudesta, jota heidän vaimonsa ja sisarensa koetuksen hetkellä
ovat osoittaneet. Kuullessaan sellaisia juttuja hänen kateutensa oli
herännyt, ja äkkiä iski hänen mieleensä, että nyt oli hänen hetkensä
tullut näyttää olevansa oikea Dunham. Kuten sanottu, oksan heiluttaja
näytti tekevän sen ystävällisessä tarkoituksessa; ja hetkisen
epäröityänsä Mabel taittoi pienen oksan, sitoi sen keppiin ja kohottaen
sen muutamasta aukosta ylös heilutti sitä vastaukseksi jäljitellen
toisen liikkeitä niin paljon kuin suinkin.
Tämä mykkä puhelu kesti pari kolme minuuttia molemmilla puolilla, kun
Mabel huomasi, että pensasta toisella rannalla varovasti taivutettiin ja
aukosta kurkistivat esiin inhimilliset kasvot. Yhdellä silmäyksellä
Mabel tajusi, että ne olivat punanahan kasvot ja että katselija oli
nainen. Toinen silmäys ja tarkempi huomio ilmoitti hänelle, että vieras
oli Kevätkaste, Nuolenpään vaimo. Matkustaessaan tämän vaimon kanssa oli
Mabelin kokonaan voittanut se ystävällisyys, alttius ja nöyrä
kuuliaisuus, jota tämä vaimo lakkaamatta osoitti miehellensä. -- Kerran
tai kahdesti heidän matkallaan Mabel kuvitteli tuskarooran osoittaneen
hänelle kiusallista huomiotansa ja vaimo oli silloin näyttänyt
surulliselta ja loukkautuneelta. Kun Mabel kaikin mokomin tahtoi
hyvittää kaiken sen tuskan, jota täten tahtomattaan oli toiselle
tuottanut, hän kohteli tätä mitä suurimmalla ystävyydellä ja
rakkaudella, joka näytti kokonaan voittavan vaimon sydämen, ja kun he
erosivat, tunsi sankarittaremme kaihoten, että hän Kevätkasteessa oli
menettänyt ystävän.
Hyödytöntä on koettaa kuvata kaikkia niitä seikkoja, joiden kautta sydän
liittyy toiseen. Sellaisen tunteen oli kuitenkin tuskarooran vaimo
herättänyt myöskin sankarittaremme sydämessä, siksipä Mabel tahtoikin
välttämättä lähemmin saada tietää, mitä tämä outo vierailu merkitsi.
Enempää arvelematta hän siis astui esille pensaasta ja ilokseen huomasi,
että Kevätkaste palkitsi luottamuksen luottamuksella astumalla hänkin
pois piilostaan. Molemmat tytöt -- sillä tuskaroora, vaikkakin
naimisissa, oli nuorempi kuin Mabel -- tekivät nyt toisilleen ilmeisiä
ystävyyden merkkejä, ja Mabel viittoi toista tulemaan lähemmä, kun ei
itse tiennyt, miten pääsisi yli. Eikä Kevätkaste vitkastellut
näyttämästä, että se oli hänen vallassaan, sillä kadottuaan hetkeksi hän
pian ilmestyi uudestaan kaarnakanotissa, jonka hän oli tullessaan
kätkenyt pensaikkoon. Mabel oli juuri käskemäisillään häntä tulemaan
yli, kun hän kuuli enonsa kovan basson huutelevan hänen nimeänsä. Tehden
äkkiä merkkejä tuskarooratytölle piiloittaa itsensä Mabel juoksi
pensaikosta kentälle ja tultuaan toisten luo huomasi, että he juuri
olivat asettumassa ruoalle ja pyysivät häntä liittymään joukkoon. Mutta
hän kieltäytyi sillä tekosyyllä, ettei ollut vielä ihan valmis, vaan
palaisi hetken kuluttua, ja niin hän kiiruhti takaisin pensaikkoon
jatkamaan keskusteluansa intiaanivaimon kanssa.
Kevätkaste ilmestyi taas heti näkyville ja muutamalla aironvedolla hän
pääsi yli ja kanotti kätkettiin asemasaaren pensaisiin. Seuraavana
hetkenä Mabel piti hänen kättään omassaan ja johti häntä viidakon läpi
omalle asunnolleen. Onneksi se sijaitsi sellaisessa paikassa, että se
oli täydelleen piilossa ruokailijoitten silmiltä, joten he pääsivät
sinne kenenkään huomaamatta. Kiireesti Mabel selitti vieraalleen, että
hänen täytyi hänet hetkiseksi heittää yksin ja vietyään hänet omaan
huoneeseensa, jota hän ei voinut luvatta jättää, Mabel riensi toisten
luo ja istuutui pöytään hilliten mielensä niin täydellisesti, kuin ei
mitään olisi tapahtunut.
"Viimeksi tulleelle viimeksi tarjotaan, Mabel", sanoi hänen setänsä
haukaten hiilellä paistettua lohta suunsa täyteen, sillä vaikka
valmistaminen olikin ollut puutteellista, oli ruoka kuitenkin
herkullinen; "viimeksi tulleelle viimeksi tarjotaan, se on hyvä sääntö
ja pitää kuhnurit aisoissa."
"Minä en ole kuhnuri, eno, sillä minä olen jo tuntikausia ollut ylhäällä
ja tutkinut tätä meidän saartamme."
"Siitä teille o' vähä hyötyy, neiti Mabel", pisti Muir väliin julmasti
murtaen. "Lundie, -- tai taitaa olla parasta sanoa häntä majuri
Duncaniksi tässä seurassa" -- tämä sanottiin luottavasti hillityllä
äänellä korpraalille, sillä soturit söivät aivan siinä lähellä -- "ei
ole suuresti hyödyttänyt hänen majesteettinsa valtakuntaa ottamalla
haltuunsa tämän saaren, joka on tulojensa ja rikkautensa puolesta
samanlainen kuin Sancho -- josta epäilemättä herra Cap on kuullut tai
lukenut laiskoina hetkinänsä jotain."
"Minä tiedän paikan, jota tarkoitatte, majoitusmestari -- Sanchon Saari
-- koralliriutta myöhemmältä ajalta ja niin paha päästä maihin pimeinä
öinä kuin ikinä joku synninmyyrä voi toivoa. Se on kuuluisa paikka
kookospähkinöistään ja kitkerästä vedestään tämä Sanchon saari."
"Se ei kuitenkaan ruokailijoissa herätä erikoista ruokahalua", vastasi
Muir kunnioittavasti hymyillen Mabelille, "enkä usko, että kannattaa
paljon päällistää sen ja tämän paikan välillä. Minun arveluni mukaan,
herra Cap, tämä ei sotilaallisessa suhteessa ole ollenkaan viisaasti
valittu ja pelkään ennemmin tai myöhemmin koituvan onnettomuuden sen
omistamisesta."
"Toivottavasti se ei tapahdu, ennenkuin meidän tehtävämme on
suoritettu", huomautti Mabel. "Minun ei ollenkaan tee mieleni opetella
ranskaa."
"Saamme pitää itseämme onnellisina, ellei se olisi irokeesien kieltä.
Olen koettanut saada Duncanin ymmärtämään sen, mutta 'hullu mies pitää
päänsä'. Minun ensimmäinen tehtäväni liittyessäni tähän retkikuntaan oli
koettaa miellyttää ja auttaa teidän sisarenne tytärtä, herra Cap, ja
toiseksi saada selville, kuinka paljon on minun hoitooni uskottuja
varoja heitetty täällä hukkaan, kun vihollinen on vienyt ja hävittänyt
kaiken."
"Luuletteko, että asia on niin vakava?" kysyi Cap lakaten puremasta
hirvenpaistia -- sillä vaihteen vuoksi hän siirtyi lohesta hirveen ja
päinvastoin -- saadakseen vastatuksi. "Luuletteko, että jokin vaara
uhkaa?"
"En tahdo sanoa juuri sitä enkä tahdo väittää sitä vastaankaan. Sodassa
uhkaa aina vaara, ja se on suurempi kaukaisilla pienillä asemilla kuin
pääasemilla. Siksi minä en ollenkaan hämmästyisi, jos ranskalaiset
yllättäisivät meidät millä hetkellä hyvänsä."
"Ja mitä hittoa sellaisessa tilaisuudessa on tehtävä? Kuusi miestä ja
kaksi naista kykenee vain heikosti puolustamaan tällaista paikkaa, jos
vihollinen yllättää meidät ranskalaisten tavalla -- kuten epäilemättä on
asianlaita -- vahvasti asestettuna."
"Silloin kohtalomme riippuu hiuskarvasta. Sotilaallinen suunnitelma
tulisi heti panna täytäntöön saaren puolustamiseksi -- sehän nyt on
varma -- ja pitäisi olla valmis ilmisotaan, vaikka meiltä ehkä puuttuisi
voimaa käydä sitä erittäin edullisella tavalla. Ensiksikin sotaväen
osasto olisi lähetettävä rannalle estämään vihollisen maihinnousua;
voimakas osasto tulisi heti sijoittaa hirsilinnaan, linnoitukseemme --
jonka toiminnan tieltä muiden osastojen tulisi väistyä odottamaan
ranskalaisten tuloa; ulomma pitäisi laittaa vahva tukikohta sotaväelle,
sillä olisihan sotilaallisessa suhteessa tyhmää antaa vihollisen saapua
ihan valleille. Paaluvarustus pitäisi ratsuväkeä kurissa, ja järeä
tykistö, jonka asettaisimme tuon metsän suojaan, pitäisi huolta
jalkaväestä. Vahvat etuvartiojoukot siellä täällä voisivat aikalailla
estää vihollisen vapaita liikkeitä, ja nuo eri asumukset hyvin
varustettuina voisivat sillä kulmalla muodostaa melkoisen suojan."
"Vhuiiii! Ja mistä hitosta te, majoitusmestari, otatte ne miehet, jotka
voivat sen suunnitelman panna täytäntöön?"
"Kuninkaalta, siitä ei kysymystäkään. Hän on sodan nostanut ja hän saa
luvan kantaa myöskin sen kuorman."
"Ja meitä on vain kuusi! Se on sanottu niin, että tuntuu! Teidät kai
täytynee lähettää rannalle estämään maihinnousua, Mabel muodostaa
retkeilevät osastot, soturin vaimo asettuu paalutukseksi pitämään
kurissa ratsuväkeä, korpraali saa komentaa ulkovarustuksia, nämä kolme
miestä miehittävät nuo viisi asumusta ja minä otan osalleni hirsilinnan.
Vhuiiii! Te kuvittelette hyvin, luutnantti ja teistä olisi pitänyt tulla
muotokuvaaja sensijaan, että nyt olette soturi."
"Ei! Minä olen suoraan ja sananmukaisesti kuvannut meidän nykyistä
asemaamme. Ettei täällä ole kylliksi voimaa panemaan suunnitelmaa
toimeen, on syy hänen majesteettinsa ministerien eikä minun."
"Mutta ilmestyvätkö teidän vihollisenne todellakin?" kysyi Mabel
suuremmalla uteliaisuudella kuin muuten, ellei olisi muistanut
huoneessaan olevaa vierasta. "Mille suunnalle meidän olisi paettava?"
"Kaunis Mabel, minun neuvoni saisi aikaan sellaisen häiriön kuin oli se,
joka teki Xenophonin niin kuuluksi."
"Luulen teidän tarkoittavan peräytymistä, vaikka vain puoliksi voin
arvata teidän kuvittelujanne."
"Te olette keksinyt sen luontaisella terävyydellänne, nuori vallatar.
Olen varma, että teidän kunnioitettava isänne on selvittänyt
korpraalille määrätyn suunnitelman, jonka avulla tämä saari voitaisiin
pitää siinäkin tapauksessa, että ranskalaiset keksisivät sen aseman.
Mutta vaikka kersantti onkin teidän isänne ja velvollisuuksissaan niin
uskollinen kuin ikinä voi toivoa, ei hän ole Kaikkivaltias, eipä edes
herttua Marlbrough. Minä en kiellä kersantin kykyjä hänen omalla
alallaan, vaikkakaan en voi liioitella hänen lähimmän päällystönsä
ominaisuuksia -- olkootpa ne kuinka erinomaiset tahansa. Kersantti
Dunham on kuunnellut sydämensä eikä päänsä neuvoa lähtiessään
toimeenpanemaan sellaisia määräyksiä. Mutta jos linna menee, eihän syy
ole sen, jonka sitä pitää puolustaa, vaan sen, joka sen miehitti.
Määräysvalta on nyt kuitenkin kersantilla, ja hänen on keksittävä
pelastuskeinot, jos ranskalaiset tai heidän liittolaisensa eksyisivät
tänne, eikä hyvä päällikkö koskaan jätäkään tekemättä valmisteluja
peräytymistietä varten, jos tarve vaatisi. Minä neuvoisinkin herra
Capia, joka on laivaston amiraali täällä, laittamaan veneen kuntoon,
että hädän tullen voisimme tyhjentää tämän saaren. Suurin vene, joka
meille on jätetty, voi kantaa melkoista purjetta ja kuljettamalla sen
tälle toiselle puolen voi sen panna kuntoon ja siellä pensaitten
suojassa voi kiireellisesti astua siihen, jos äkillinen pako olisi
välttämätön. Sitten te, suloinen Mabel, saatte huomata, ettei ole
viittäkäänkymmentä kyynärää kahden muun saaren välillä olevaan salaiseen
salmeen, jossa voimme olla piilossa niiden katseilta, joiden ehkä olisi
onnistunut päästä isänniksi tänne."
"Kaikki mitä sanotte, herra Muir, saattaa olla totta. Mutta eikö
vihollinen tule juuri tuolta suunnalta? Jos siitä on hyvä paeta, on
siitä myöskin hyvä saapua."
"He eivät voine niin viisaasti tietänsä keksiä", vastasi Muir vilkuillen
vähän levottomasti ja puoliksi varkain ympärilleen. "Heillä ei voi olla
niin selvää käsitystä paikasta. Teidän ranskalaisenne ovat nurinkurista
väkeä ja tavallisesti he kulkevat ihan umpimähkään; siksi me saamme
odottaa niitä, jos ne nyt ollenkaan tulevat, toiselta puolen saarta."
Keskustelu kävi nyt aivan hajanaiseksi koskien pääasiassa kuitenkin
hyökkäysmahdollisuuksia ja miten niitä olisi vastustettava.
Tähän kaikkeen Mabel kiinnitti sangen vähän huomiota, vaikkakin häntä
hämmästytti, että luutnantti Muir, jonka rohkeus oli hyvässä maineessa,
avoimesti neuvoi pakenemaan ja jättämään uskotun toimen ja
velvollisuuden täyttämättä; erittäinkin se vaivasi Mabelia siksi, että
saaren puolustaminen oli jätetty juuri hänen isälleen. Hänen ajatuksensa
askartelivat kuitenkin koko ajan hänen vieraassaan, niin että hän
ensimmäistä mahdollista tilaisuutta käytti hyväkseen jättääkseen pöydän
ja oli pian taas vieraansa luona. Huolellisesti hän sulki oven ja
nähtyään, että vaatimaton verho oli pienen akkunan edessä, Mabel johti
Kevätkasteen tai Kevään, kuten häntä englanniksi puhutellessa sanottiin,
ulommaiseen huoneeseen osoittaen kaikella tavoin ystävyyttä ja
luottamusta.
"Minä olen niin iloinen nähdessäni sinut, Kevät", sanoi Mabel
voittavimmalla äänellään ja suloisimmasti hymyillen -- "oikein iloinen
nähdessäni sinut. Mikä sinut on tänne tuonut ja miten sinä löysit tämän
saaren?"
"Puhu hidas", sanoi Kevät vastaten hymyyn hymyllä ja puristaen pientä
kättä, jota hän piti omassaan ja vaikka hänen oma kätensä olikin työn
kovettama, ei se kuitenkaan ollut toisen kättä suurempi -- "paljo hidas
-- liian sukkela."
Mabel kertasi kysymyksensä hilliten kuohuvia tunteitansa ja hänen
onnistuikin puhua niin selvästi, että toinen ymmärsi.
"Kevät ystävä", vastasi intiaanivaimo.
"Uskon sinua, Kevät -- uskon sinua koko sydämestäni. Mutta mikä on sinun
asiasi?"
"Ystävä tulee katsoo ystävää", vastasi Kevät hymyillen.
"Siinä on jokin muu syy, Kevät, ilman et sinä koskaan olisi antautunut
tällaiseen vaaraan, ja yksin. Oletko sinä yksin, Kevät?"
"Kevät sinu kansa -- ei yksi muu. Kevät tuli yksin, souti kanotti."
"Toivon sitä, ajattelen niin -- ei, minä _tiedän_ sen. Sinä et tahdo
olla minulle petollinen."
"Mikä petollinne?"
"Sinä et tahdo pettää minua, et tahdo antaa minua ranskalaisille,
irokeeseille, Nuolenpäälle?" Kevät pudisti vakavasti päätään. "Sinä et
tahdo myydä minun päänahkaani?"
Tässä Kevät kiersi ihastuneena kätensä Mabelin hennon vyötäreen
ympärille ja puristi häntä niin hellästi sydäntänsä vasten, että se
nosti kyynelet sankarittaremme silmiin. Siinä oli naisen huoltavaa
hellyyttä eikä voinut olla mahdollista, ettei se olisi edullisesti
vaikuttanut samaa sukupuolta olevaan niin nuoreen ja kokemattomaan
henkilöön. Mabel vastasi syleilyyn ja piti sitten toista käsivarren
matkan päässä ja katsoi suoraan silmiin jatkaessaan kysymyksiänsä.
"Jos Keväällä on jotain sanottavaa ystävälleen, puhukoon hän selvästi",
hän virkkoi. "Minun korvani ovat auki."
"Kevät pelko, Nuolenpää tappaa hänen."
"Mutta eihän Nuolenpää saa sitä koskaan tietää." Mabel punastui
hiusmartoa myöten, sillä hän tunsi, että hän koetti saada vaimon
kavaltamaan miehensä. "Se on, Mabel ei kerro hänelle."
"Hän hautaa sotakirves Kevään päähän."
"Se ei saa koskaan tapahtua, rakas Kevät. Mieluummin saat olla puhumatta
enää mitään kuin antautua sellaiseen vaaraan."
"Hirsilinna hyvä paikka makata, hyvä paikka olla."
"Tarkoitatko sinä, että pelastan elämäni pysyttelemällä hirsilinnassa,
Kevät? Varmaankaan, varmaankaan Nuolenpää ei voi vahingoittaa sinua, jos
sanot minulle sen. Hän ei voi toivoa minulle kovin suurta onnettomuutta,
sillä minä en koskaan ole loukannut häntä."
"Nuolenpää ei tahtoo mikään paha kaunis kalpeanaama", vastasi Kevät
kääntäen pois päänsä, ja vaikka hän tavallisesti puhui pehmeällä,
hillityllä intiaanitytön äänellä, hän nyt antoi äänensä painua niin,
että siihen tuli värähtelevä, surumielinen vivahdus. "Nuolenpää rakastaa
kalpeanaama tyttö."
Mabel punastui tietämättä miksi, ja häneen tarttui toisen
hentomielisyys, niin ettei hän vähään aikaan voinut mitään kysellä.
Mutta välttämätöntä oli saada tietää enemmän, sillä hänet oli vallannut
ankara pelko ja siksi täytyi edelleen koettaa udella.
"Nuolenpäällä ei voi olla mitään syytä rakastaa tai vihata _minua_," hän
sanoi. "Onko hän sinun lähelläsi?"
"Mies aina lähellä vaimo, täällä", sanoi Kevät asettaen käden
sydämelleen.
"Ihmeellinen olento! Mutta sano minulle, Kevät, pitääkö minun olla
hirsilinnassa tänään -- aamulla -- juuri nyt?"
"Hirsilinna hyvä -- paljo hyvä vaimolle. Hirsilinna pitää päänahka."
"Minä pelkään, että ymmärrän sinua liiankin hyvin, Kevät. Tahdotko sinä
tavata minun isääni?"
"Ei täällä; mennyt pois."
"Sitä sinä et voi tietää, Kevät, voit nähdä, että saari on täynnä hänen
sotilaitaan."
"Ei täynnä mennyt pois." Tässä Kevät kohoili neljä sormeansa. "Näin moni
punanen takki."
"Ja Haukansilmä? Etkö tahdo häntä nähdä? Hän osaa puhua sinulle
irokeesien kieltä."
"Kieli meni hänen kansa", sanoi Kevät nauraen. "Pitää kieli oma suu."
Intiaanin lapsellisessa naurussa oli jotakin niin suloista ja tarttuvaa,
ettei Mabel voinut olla yhtymättä siihen niin suureksi kuin hänen
pelkonsa kaiken tämän johdosta oli kasvanutkin.
"Sinä näytät tietävän, tai luulet tietäväsi kaikki, mikä meitä koskee,
Kevät. Mutta vaikka Haukansilmä olisikin mennyt, Vesikoira osaa puhua
sinulle ranskaa. Sinä tunnet Vesikoiran. Juoksenko hakemaan hänet
puhumaan kanssasi?"
"Vesikoira mennyt myös -- sydän jäänyt. Se on täällä." Sanoessaan tätä
Kevät taas nauroi, katsoi toisaalle karttaakseen toisen katsetta ja pani
kätensä Mabelin rinnalle.
Mabel oli kuullut paljon intiaanien ihmeen tarkasta vainusta ja siitä
hämmästyttävästä tavasta, jolla he ottivat asioita selville, mutta
tuskin hän saattoi ymmärtää sitä suuntaa, jonka keskustelu oli saanut.
Tahtoen muuttaa puheenaihetta ja samalla kiihkeästi haluten saada
tietää, kuinka suuri heitä uhkaava vaara todella oli, hän nousi
pölkyltä, jolle oli istahtanut, ja ottaen arvokkaan asennon jatkoi:
"Sinä tiedät, Kevät, itse, kuinka paljon tai vähän sinä voit minulle
kertoa, ja toivon sinun rakastavan minua niin paljon, että voit ilmaista
minulle sen verran kuin tarvitsen välttämättä tietää. Minun rakas enoni
on myöskin saarella ja sinä olet, tai sinun pitäisi olla hänen ystävänsä
yhtä hyvin kuin minunkin, emmekä me kumpikaan unohda sinua, kun palaamme
Oswegoon takaisin."
"Ehkä te ei koskaan sinne palaa; kuka tietää?" Tämä lausuttiin niin
epäillen kuin joku hylkää epävarman ehdotuksen, eikä sen tarkoitus
näyttänyt olevan ilkkua tai peloitella.
"Eihän tiedä muut kuin Jumala, mitä vielä voi tapahtua. Elämämme on
Hänen kädessään. Kuitenkin luulen, että sinä olet hänen apulaisensa
meidän pelastuksessamme."
Tämä kävi yli Kevään ymmärryksen ja hän katseli Mabelia tietämättömän
näköisenä, vaikka ilmeisesti näytti tahtovan auttaa.
"Hirsilinna paljo hyvä", hän kertasi niin pian kuin epäilevä ilme hänen
kasvoiltaan katosi pannen erikoista painoa kahteen viime sanaan.
"Hyvä, sen minä ymmärrän, Kevät, ja nukun siellä ensi yön. Tottahan saan
sanoa enolleni, mitä sinä olet sanonut?"
Kevätkaste hätkähti, ja kysyjä huomasi, että hänet täytti tuska ja hätä.
"Ei, ei, ei, ei!" hän vastasi vilkkaudella ja kielevyydellä, jonka hän
varmaankin oli Canadan ranskalaisilta oppinut -- "ei hyvä sanoo
Suolavesi. Hän paljo puhuu ja pitkä kieli; luulee puut vesi -- ymmärtää
ei mikään. Sanoo Nuolenpää, ja Kevät kuolee."
"Sinä teet minun rakkaalle enolleni vääryyttä, sillä hän on yhtä vähän
halukas pettämään sinua kuin kuka muu tahansa."
"Ei ymmärtää. Suolavesi paljo kieli, ei silmät, ei korvat, ei nenä -- ei
mikään muu kuin kieli, kieli, kieli!"
Vaikk'ei Mabel ollut samaa mieltä, hän kuitenkin näki, ettei Cap ollut
saavuttanut intiaanin luottamusta ja näytti ihan turhalta koettaa saada
hänen myöntymystään siihen, että keskustelu ilmoitettaisiin enolle.
"Sinä näytät luulevan tuntevasi asemamme oikein hyvin", virkkoi Mabel.
"Oletko sinä ennen käynyt tällä saarella?"
"Juuri tuli."
"Mistä sinä sitten tiedät, että kaikki, mitä puhut, on totta? Minun
isäni, Haukansilmä ja Vesikoira voivat olla tässä ihan lähellä ja
kuulevat, jos suvaitsen kutsua heitä."
"Kaikki mennyt", sanoi Kevät varmasti ja samalla hyväntuulisesti
hymyillen.
"Ei, sitä sinä et voi niin varmaan sanoa, ellet ole ollut ennemmin
tutkimassa asiaa."
"Saanut hyvä silmä. Näkee vene, miehet mennä pois; näkee laiva,
Vesikoira mennä."
"Silloin sinä olet jonkun aikaa ollut vaanimassa. Luulen kuitenkin,
ettet ole laskenut niitä, jotka ovat jäljellä."
Kevät nauroi, kohotti neljä sormeansa ja peukalot ja nykäisten sormiansa
virkkoi: "punatakit", ja peukaloita koskien lisäsi: "Suolavesi,
majoitusmestari." Tämä kaikki oli aivan oikein, ja Mabel alkoi vakavasti
miettiä, olisiko hänen ollenkaan soveliasta päästää tätä vierasta pois
ilman, että häneltä olisi tavalla tai toisella saatu täydellinen
selvyys. Mutta pakotus soti tässä niin kokonaan vastaan niitä ystävyyden
ja luottamuksen tunteita, joita tämä olento hänessä oli herättänyt, että
hän empimättä hylkäsi ajatuksen kutsua enon tutkimaan asiaa heti, kun
sellainen oli hänen mieleensä selvästi juolahtanut. Sellainen oli
arvotonta hänelle itselleen ja väärin hänen ystäväänsä kohtaan. Tätä
hyvää päätöstä tuki vielä se varmuus, ettei tyttö kuitenkaan mitään
virkkaisi, jos häntä ruvettaisiin pakottamaan.
"Sinä ajattelet siis, Kevät", virkkoi Mabel niin pian kuin nämä
ajatukset olivat hänen mielestään häipyneet, "että minun olisi parasta
asua hirsilinnassa?"
"Hyvä paikka vaimolle. Hirsilinna pitää päänahka. Hirret paksu."
"Sinä puhut niin varmasti kuin olisit ollut siellä ja mitannut sen
seinien paksuuden."
Kevät nauroi, ja hän näytti tietävän, vaikk'ei puhunut mitään.
"Tietääkö joku muu kuin sinä, miten tämä saari löytyy? Onko joku
irokeeseista nähnyt sen?"
Kevät näytti surulliselta ja heitti levottomia silmäyksiä ympärilleen
aivan kuin peläten kuulijoita.
"Tuskaroora kaikkialla -- Oswego -- täällä -- Frontenac, mohokki
kaikkialla."
"Mutta me luulimme, ettei yksikään tätä saarta tiennyt, emmekä uskoneet
tarvitsevan ollenkaan pelätä vihollisiamme täällä."
"Irokeesi -- paljo silmä."
"Silmät eivät aina auta, Kevät. Me uskoimme, ettei ainoakaan muukalainen
tiennyt tätä paikkaa, harvat omastakin väestämme tietävät tien tänne."
"Yksi mies osaa puhuu; muutamat yengeesit puhuu ranska."
Mabel tunsi piston sydämessänsä. Kaikki epäilykset Jasperia kohtaan,
jotka hänen oli tähän asti onnistunut karkoittaa, palasivat nyt
ylenmääräisellä voimalla, niin että hän hetkisen luuli pyörtyvänsä.
Mutta voittaen itsensä ja muistaen lupaustaan isälleen hän asteli yli
lattian muutamia kertoja kuvitellen, että Jasperin rikokset häntä
kohtaan olivat kauheat, vaikka sydämen syvimmässä eli varmuus, että
poika on viaton.
"Minä ymmärrän tarkoituksesi, Kevät", hän sitten sanoi. "Sinä tahdot
ilmoittaa minulle, että joku meidän väestämme kavalalla tavalla on
ilmoittanut sinun heimollesi, missä saari on ja miten sinne päästään."
Kevät nauroi, sillä viekkaus sodassa hänen mielestään oli pikemmin hyve
kuin pahe, mutta hän oli liian uskollinen heimonsa jäsen sanoaksensa
enemmän kuin oli tarpeellista. Hänen tarkoituksensa oli pelastaa Mabel,
mutta vain Mabel, eikä hän nähnyt mitään syytä lähteä "syyhyttä
saunaan", kuten sanotaan, jos tehdään jotakin tarpeetonta.
"Kalpeanaama tietää nyt", hän sanoi. "Hirsilinna hyvä tyttöille, ei on
väli miehet ja sotilaat."
"Mutta minusta niistä on paljonkin väliä, Kevät; yksi miehistä on minun
enoni, jota rakastan ja toiset ovat minun maanmiehiäni ja ystäviäni.
Minun täytyy kertoa niille, mitä on tapahtunut."
"Silloin Kevät on tappo", vastasi nuori intiaani hiljaa, vaikka hän
ilmeisesti puhui kauhulla.
"Ei, he eivät saa tietää, että sinä olet ollut täällä. Siitä huolimatta
he saavat olla varuillansa ja me kaikki menemme hirsilinnaan."
"Nuolenpää tietää, näkee kaikki, ja Kevät on tappo. Kevät tuli kertoo
nuori kalpeanaama ystävä, ei kerto miehet. Joka soturi suojaa oma
päänahka. Kevät nainen ja kertoo nainen, ei miehet."
Mabel joutui hirveään hätään tämän hänen villin ystävänsä selityksen
vuoksi, sillä oli aivan ilmeistä, ettei tämä nuori olento voinut
ilmaista enempää. Hän oli kerrassaan tietämätön siitä, miten nuo ihmiset
ymmärsivät kunnian vaatimukset säilyttää uskotun salaisuuden, yhtä
paljon kuin siitäkin, kuinka suureen vaaraan asettaisi Kevään, jos
puhuisi. Kaikki nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, ja mietintä
tuotti vain suurempaa tuskaa. Kevätkin näytti katselevan asiaa yhtä
vakavasti, ja alkaen ottaa takaisin niitä pieniä esineitä, joita oli
Mabelille näytellyt, hän alkoi valmistua lähtemään. Pidättää häntä ei
tullut kysymykseenkään, ja erota hänestä oli vasten niitä ystävällisiä
tunteita, joita toisen uhkapeli oli hänessä herättänyt.
"Kevät", hän sanoi innokkaasti kiertäen kätensä toisen hennon, mutta
kankean vartalon ympäri, "me olemme ystäviä. Minun tähteni sinun ei
tarvitse mitään pelätä, sillä kukaan ei saa vierailustasi tietää. Jos
sinä voisit antaa minulle jonkinlaisen merkin juuri silloin, kun vaara
on tulossa, että tietäisin mennä hirsilinnaan, niin varmaankin ehdin
sinne aikanaan turvaan."
Kevät vaikeni, sillä ero oli hänetkin tehnyt vakavaksi. Hetken
mietittyään hän virkkoi: "Anna Keväälle kyyhkynen."
"Kyyhkynen! Mistä minä kyyhkysen löydän sinulle antaakseni?"
"Lähin maja. Tuo vanha kyyhky. Kevät menee kanotti."
"Luulen ymmärtäväni sinua, Kevät, mutta eikö minun olisi parasta viedä
sinua pensasten taa, ettei kukaan miehistä sinua näkisi?"
"Menee ulos ensin, laskee miehet -- yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi,
kuusi" -- tässä Kevät kohotti taas sormensa ja nauroi. "Kaikki pois tie
-- hyvä. Laula sitten, ja kyyhkynen kiini."
Mabel hymyili tytön kiihkolle ja terävyydelle ja valmistui täyttämään
hänen pyyntöänsä. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ja kääntyen ympäri
palasi intiaanivaimon luo virkkaen: "Eikö ole mitään toivoa, että
ilmoittaisit enemmän, Kevät?"
"Tietää kaikki nyt, hirsilinna hyvä, kyyhkynen sanoo, Nuolenpää tappaa."
Viimeiset sanat olivat tarpeeksi, sillä Mabel ei voinut tiedustella
enempää ajatellessaan, että lisätiedot voisivat tuottaa hänen
toverilleen surman tämän oman miehen kädestä. Heittäen oven auki hän
teki Keväälle merkkejä jäähyväisiksi ja astui ulos majasta. Ottaen
huomioon intiaanitytön neuvon hän tahtoi tarkastaa, mitä eri yksilöt
saarella touhusivat. Välittämättä heidän puvuistaan ja kasvoistaan hän
vaivatta sai ne lasketuksi ja huomasi, että kolme vielä istui äskeisellä
paikalla, kun taas kaksi oli mennyt veneelle ja toinen niistä oli herra
Muir. Kuudes miehistä oli hänen enonsa, ja tämä laitteli huolettomana
kalanpyydystä vähän matkaa toisista. Vaimo taas oli matkalla omalle
majalle. Nähtyään täten koko joukon hommat Mabel -- näytellen
pudottaneensa jotakin -- kääntyi takaisin majalleen, pysähtyi ja ollen
ottavinaan maasta jotakin juoksi sille majalle, jota Kevät oli
tarkoittanut. Se oli rappiolla oleva asumus, ja viimeinen sotaväen
osasto käytti sitä jonkinlaisena varastohuoneena. Muiden tavaroiden
muassa siellä oli joku tusina kyyhkysiä herkuttelemassa Canadan puolelta
muutamasta talosta ryöstetyllä vehnällä. Mabelilla ei ollut suurta
vaivaa ottaa kiinni yhtä niistä, vaikka ne lensivät ja parkuivat kuin
pasuuna. Hän kätki sen pukunsa laskoksiin ja kiiruhti ylpeänä omalle
asunnolleen. Mutta se oli tyhjä, ja heitettyään sinne ovelta silmäyksen
hän enempää viivyttelemättä riensi rantaan. Kanotilla hän tapasi Kevään,
joka otti kyyhkysen ja pisti omaan tekemäänsä koriin hokien: "Hirsilinna
hyvä" ja niin hän sousi pensaitten alta ja poikki kapean salmen yhtä
äänettömästi kuin oli tullutkin. Mabel odotti hetkisen nähdäkseen jonkun
ystävällisen jäähyväismerkin, mutta turhaan. Läheiset saaret olivat niin
hiljaisia ja rauhallisia, kuin ei kukaan koskaan olisi niiden
juhlallista tyyneyttä häirinnyt. Missään ei voinut huomata merkkiäkään,
kuten Mabel silloin luuli, josta voisi päättää heitä uhkaavan niin
suuren vaaran kuin hänelle oli ilmoitettu.
Palatessaan rannalta Mabel hämmästyi vähäistä seikkaa, joka tavallisissa
oloissa ei ollenkaan olisi kiinnittänyt hänen huomiotansa, mutta nyt,
kun hänen pelkonsa oli herännyt, se ei jäänyt hänen levottomalta
silmältään huomaamatta. Pieni kaistale punaista kangasta, sellaista,
jota käytetään laivojen lippuna, oli sidottu pienen puun alaoksaan sillä
tavoin, että päät jäivät vapaina riippumaan.
Nyt kun pelko oli terästänyt Mabelin ajatuskykyä, ei itse Kevätkään
olisi sukkelammin keksinyt pieniä seikkoja, joiden hän luuli seurueen
turvallisuuteen vaikuttavan. Yhdellä silmäyksellä hän näki, että tämän
kangaskaistaleen saattoi läheiseltä saarelta nähdä, että se oli juuri
sillä linjalla, joka kävi hänen asunnostaan kanotille ja epäilemättä
Kevät oli kulkenut läheltä, ellei suorastaan sen kautta. Olisiko tämä
nyt luvattu merkki, että pensaikoissa piileskelevät raakalaiset juuri
nyt alkaisivat hyökkäyksensä. Irroitettuaan kangaskaistaleen puusta
Mabel kiiruhti pois tuskin tietäen, mitä hänen velvollisuutensa nyt
vaatisi. Oliko Kevät petollinen? Mutta hänen katseensa, antaumuksensa ja
koko olentonsa jo matkan varrella puhui kokonaan sitä ajatusta vastaan.
Sitten johtui mieleen Nuolenpään kalpeanaamojen ihailu, omituiset ja
kiusalliset Nuolenpään katseet ja se tuskallinen tietoisuus, että harvat
naiset voisivat ystävyydellä kohdella sitä, joka on saanut osakseen
heidän miehensä ihailua. Yksikään näistä ajatuksista ei ollut selkeä
eikä varma ja ne pysähtymättä kiisivätkin vain läpi sankarittaremme
aivojen, kiihdyttäen kuitenkin valtimon lyöntiä samoin kuin jouduttaen
jalannousuakin, johtamatta kuitenkaan mihinkään varmaan päätökseen,
kuten hänen mietiskelynsä tavallisesti. Hän oli ensin rientänyt omalle
asunnolleen ja sitten sille pirtille, jossa sotilaan vaimo asusti
muuttaakseen hänen kanssaan heti hirsilinnaan, kun hän ei voinut
kehoittaa muita seuraamaan. Kun hän näin kiihkeästi miettien asteli,
keskeytti hänen käyntinsä Muirin ääni:
"Mihinkäs niin kiire, kaunis Mabel? ja miksi niin yksin? Arvoisa
kersantti pilkkaa varmaan minun saamattomuuttani, jos hän saa kuulla,
että hänen tyttärensä saa kulkea täällä yksin ja puolustajatta, vaikka
hän hyvin tietää, että minun hartain haluni on olla hänen orjansa ja
toverinsa koko elämäni ajan."
"Todellakin, herra Muir, teillähän täytyy olla vaikutusvaltaa täällä?"
kysyi Mabel äkkiä pysähtyen. "Teidän arvonne voi saada tottelemaan --
ainakin jonkun korpraalin?"
"Sitä en tiedä, sitä en tiedä", keskeytti Muir kärsimättömästi ja
sellaisella kiihkolla, että se olisi jossakin muussa tilanteessa Mabelia
hämmästyttänyt.
"Päällikkö on päällikkö, kuri on kuri, vaikutusvalta vaikutusvalta.
Isänne olisi hyvin pahoillaan, jos minä kävisin ryöstämään häneltä niitä
laakereita, jotka hän aikoo voittaa, enkä minä voi komentaa korpraalia
ilman kersantin nimenomaista määräystä. Viisainta on minun
vapaaehtoisena yksilönä tällä retkellä jäädä kokonaan varjoon, ja kaikki
Lundiesta lähtien ymmärtävät minun menettelyni."
"Sen minä tiedän, ja se voi olla niin, enkä minä halua antaa rakkaalle
isälleni valittamisen syytä, mutta te voitte kuitenkin vaikuttaa
korpraaliin hänen omaksi edukseen."
"Sitä en tahdo sanoa", vastasi Muir taas murtaen skotlanniksi. "Olisi
paljon turvallisempaa neuvoa häntä toimimaan hänen vahingokseen.
Miesväellä, kaunis Mabel, on omat omituisuutensa, ja koettaa saada
toista tekemään hänen oman etunsa mukaisesti on inhimilliselle
luonteelle sangen vaikea tehtävä, kun vastakohta on helpoin. Älkää
unohtako tätä, rakkaani, ja ottakaa se kaikissa toimissanne huomioon.
Mutta mikä tuo on, jota te kiertelette hennoissa sormissanne?"
"Ei se ole muuta kuin kangaspala -- jonkinlainen lippu -- mitätön nauha,
joka tuskin ansaitsee huomiotamme tällä vakavalla hetkellä. Jos --"
"Mitätön nauha! Se ei ole niin mitätön kuin saatatte luulla, neiti
Mabel", ja ottaen nauhan hän veti sen suoraksi käsiensä välissä ja
samalla hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja silmänsä tutkivammiksi.
"Ettekö te ollut löytänyt tätä jo ennen aamiaista, neiti Dunham?"
Mabel kertoi hänelle, mistä ja miten hän oli tämän nauhan löytänyt.
Hänen puhuessaan majoitusmestarin silmät lakkaamatta siirtyivät
kangaspalasta sankarittareemme ja taas takaisin siihen. Helppoa oli
nähdä, että hänen epäilyksensä olivat heränneet, eikä hän vitkastellut
ilmaistessaan, mihin suuntaan ne kävivät.
"Emme ole siinä osassa maailmaa, jossa meidän tulisi levitellä tuuleen
lippumme ja koristenauhamme, neiti Dunham!" hän sanoi nyökäten tuhoa
uhkaavasti päätänsä.
"Niin minä itsekin ajattelin, herra Muir ja otin pois tämän pienen
lipun, ettei se voisi kavaltaa tätä paikkaa viholliselle, jos ne eivät
sitä jo ennemmin ole keksineet. Eikö minun enolleni olisi tästä seikasta
ilmoitettava?"
"En katso sitä välttämättömäksi, kaunis Mabel, sillä kuten äsken
sanoitte, se nyt on aivan pieni seikka, ja pienet seikat joskus
huolestuttavat merimiestä. Mutta tämä lippu, jos sitä nyt lipuksi voi
sanoa, kuuluu johonkin alukseen. Kuten näette, on se villaista
lippukangasta, niinkuin laivoissa tavallisesti käytetään, kun taas
meidän lippumme ovat silkistä tai maalatusta kankaasta, kuten lienette
huomannut. Hämmästyttävässä määrässä se on samannäköistä kuin Lokin
lippu. Ja nyt minä muistankin kerran huomanneeni, että siitä oli pala
poissa."
Mabel tunsi piston sydämessään, mutta hän hillitsi itsensä eikä
vastannut mitään.
"Se täytyy tutkia", lisäsi Muir, "ja sittenkin lienee hyvä neuvotella
enonne kanssa, sillä häntä uskollisempaa alamaista ei ole koko Brittein
valtakunnassa."
"Minä pidän tätä varoitusta niin vakavana", vastasi Mabel, "että aion
muuttaa asumaan hirsilinnaan ja otan soturinvaimon mukaani."
"Siinä minä en näe mitään järkeä, Mabel. Hirsilinnaanhan ne ensiksi
yrittävät, jos ne todellakin aikovat hyökätä, eikä se ole hyvin
varustettu kestämään piiritystä, se täytyy myöntää. Jos minä saisin niin
viehättävää olentoa neuvoa, niin kehoittaisin häntä ottamaan veneen
turvapaikakseen, sillä kuten näette, on sillä verrattoman helppo paeta
tuolla puolen saarta olevasta salmesta, jossa se parissa minuutissa on
katoava näkyvistä. Vesi ei jätä jälkiä, kuten Haukansilmä sanoo, ja
siellä näyttää olevan niin monia salmia, että pelastus tuntuu enemmän
kuin mahdolliselta. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että Lundie pelasi
liian rohkeaa uhkapeliä ottaessaan haltuunsa näin kaukaisen ja
vaarallisen paikan."
"Nyt on liian myöhäistä sitä katua, herra Muir, ja meidän on nyt vain
ajateltava omaa turvallisuuttamme."
"Ja kuninkaan etua, kaunis Mabel. Niin, ei hänen majesteettinsa aseita
eikä hänen kuulua nimeään saa tahrata missään tilaisuudessa."
"Siksipä luulenkin, että meidän on paras kääntää silmämme siihen
paikkaan, joka on rakennettu niiden puolustamiseksi, eikä veneisiin"
sanoi Mabel hymyillen -- "ja siksi herra Muir minä menen hirsilinnaan
odottamaan isäni ja hänen joukkonsa tuloa. Hän pettyisi pahasti, jos
huomaisi meidän paenneen, kun hän palaa onnistuneelta retkeltänsä
varmasti luottaen siihen, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme
yhtä uskollisesti kuin hänkin."
"Ei, ei; taivaan tähden älkää ymmärtäkö minua väärin Mabel" Muir
keskeytti melkoisesti hämmästyneenä. "Kaukana siitä että tahtoisin
kehoittaa muita kuin teitä naisia pakenemaan veneisiin. Miesten
velvollisuus on ihan epäämättömän selvä ja minun päätökseni on koko ajan
ollut seisoa tai kaatua yhdessä hirsilinnan kanssa."
"Ja kuvittelitteko te, herra Muir, että kaksi naista voisi soutaa tuota
raskasta venettä, niin että he pääsisivät intiaanin kevyttä kanottia
pakoon?"
"Ah, kaunis Mabelini, rakkaus on harvoin johdonmukainen ja pelko
lemmittynsä puolesta johtaa esittämään tyhmyyksiä. Minä vain näin
välttämättömäksi koettaa saada teidän suloisen persoonanne turvaan
ajattelematta tarkemmin, kuinka sen voisi toteuttaa. Mutta te ette voi
olla niin julma, suloinen olento, että syyttäisitte minua virheistä,
joihin minun huolenpitoni teistä on minut tehnyt vikapääksi!"
Mabel oli kuullut tarpeekseen. Kaikki se, mitä tänä aamuna oli
tapahtunut, oli vallannut hänen mielensä niin kokonaan, ettei hän
ollenkaan halunnut kuunnella rakkauslörpöttelyä, joka hänestä
parhaimmallakin tuulella ollessa olisi tuntunut sietämättömältä. Hän
sanoi pikaiset jäähyväiset toverilleen ja oli juuri lähdössä toisen
naisen luo, kun Muir pannen kätensä hänen käsivarrelleen vieläkin
pidätti häntä.
"Yksi sana Mabel", hän sanoi, "ennenkuin jätätte minut. Tällä pienellä
lipulla on oma tarkoituksensa tai ei sillä sitä ole. Nyt kun me tiedämme
sen olemassaolosta eiköhän olisi parasta panna se paikoilleen ja me
vartioimme tarkasti, mitä siitä seuraa; ehkäpä siten keksimme petturin?
Ja ellei se mitään merkitse eihän sitten ole syytä mitään pelätäkään."
"Se voinee olla hyvä, herra Muir, vaikkakin ajattelen, että jos lippu
jotakin merkitsee niin aiheuttaa se tämän paikan keksimisen."
Mabel ei virkkanut enempää, vaan katosi pian näkyvistä juosten pirtille,
johon hän alkujaan oli ollut matkalla. Majoitusmestari jäi samalle
paikalle ja samaan asemaan ainakin minuutiksi. Ensin hän katseli tytön
notkeaa vartaloa ja sitten kangaskaistaletta, jota hän yhä piti
käsissään ja näytti hyvin harkitsevalta. Mutta hänen arvelunsa kestivät
vain sen hetken, sillä pian hän oli sen puun alla, josta nauha oli
löydetty ja tietämättä, missä oksassa se oli ollut, kun Mabel sen otti,
hän sitoi sen tammen oksaan, josta sen näki kuka tahansa kulkiessaan
salmesta ohi, kun se taas saaren puolelta oli aivan piilossa.