"Tämä paikka oli siis
vaihtelevien näköalojen ihana paratiisi."
_Milton_.
Mabel oli jo odottamassa kanotilla, ja pian kevyt alus kellui taas
aalloilla. Haukansilmä kuljetti sitä yhtä suurella taidolla kuin
tullessakin, ja vaikka Mabelin poskille kohosi innostuksen puna, ja
sydän oli joskus lakata lyömästä, he pääsivät kuitenkin Lokin sivulle
saamatta pisaraakaan vettä päällensä.
Ontario on kuin kiivasluontoinen ihminen -- suuttuu äkkiä, mutta voi
myöskin samassa leppyä. Vihurit olivat jo asettuneet, vaikkakin laineet
vyöryivät vielä rantaan ja karikoitten kivet paljastuivat ja peittyivät,
kuin merenväki olisi leikkiä lyönyt. Jasper oli sillä välin levittänyt
purjeet ja laittanut kaikki kuntoon odotellen nyt vain maalta tulevaa
iltatuulta päästäkseen taas matkaan.
Juuri auringon laskiessa pääpurje alkoi pullistua selälle päin, ja alus
lähti hiljalleen liikkeelle. Etelätuuli oli hiljainen ja tasainen, ja
alus ohjattiin pitkin etelärantaa, sillä tarkoitus oli päästä itäosaan
niin pian kuin suinkin. Seuraava yö oli rauhallinen ja nukkujien lepo
syvä ja suloinen.
Laivan päällikkyyden järjestäminen oli tuottanut hieman vaikeuksia,
mutta sitten oli asia päätetty yhteisen sovittelun tietä. Kun epäluulo
Jasperia kohtaan ei vieläkään ollut kokonaan hävinnyt, Cap sai ylimmän
vallan. Nuorempi merimies sai kuljettaa laivaa ja määrätä työt, kun taas
vanhempi tarkasti hänen puuhiansa ja halusta olisi useinkin sekautunut
niihin. Jasper suostui tällaiseen asiain tilaan voidakseen siten
pelastaa Mabelin tämän tilanteen tuottamista vaaroista, sillä hän tiesi
hyvin, että nyt, kun luonnon raivo oli asettunut, Montcalm olisi heitä
etsimässä. Mutta hän päätti kuitenkin olla puhumatta tästä
otaksumisestansa, sillä jos hän virkkoi sanankaan vihollisten
ajatelluista puuhista, näytti se heti herättävän uusia epäluuloja
niissä, joilla oli valta vastustaa hänen aikomuksiansa. Toisin sanoen:
Jasper tiesi, että se nuori, kohtelias ranskalainen, joka komensi
vihollisen laivaa, nostaisi heti ankkurinsa Niagaran satamassa ja
lähtisi ulapalle, kun vain myrsky asettuisi, saadakseen Lokin
valtoihinsa. Siksi hän varmaankin asettuisi vaanimaan keskelle selkää,
josta hänellä olisi avarin näköala. Jasper tahtoi kuitenkin välttää
kohtaamasta häntä, mutta samalla koetti varoa joutumasta
rantavarustusten tulen alaiseksi. Hän valitsi etelärannikon, koska
täältä saattoi käyttää hyväkseen maatuulta, ja hän ajatteli, että
vihollinen viimeksi luulisi hänen valitsevan tämän suunnan, koska se
johti suorastaan linnoituksille, joissa oli heidän parhaimmat
varustuksensa näillä rajaseuduilla.
Kaikesta tästä Cap onneksi oli tietämätön, ja kersantin ajatus askarteli
liian hartaasti sotilaallisissa suunnitelmissa, että hän olisi voinut
käydä määräilemään sitä, mikä koski kokonaan toista alaa. Siksipä ei
kukaan sanallakaan vastustanut Jasperin suunnitelmia, ja ennen aamua hän
oli täydellisesti saavuttanut entisen asemansa ja arvonsa ja jakeli
käskyjä vapaasti, kuten ennenkin, ja laivamiehet taas tottelivat
arvelematta ja ilman mutinaa.
Päivänsarastus nosti kaiken väen laivankannelle, ja kuten aina vesillä
seikkailijat, hekin tutkivat näköpiiriä sitä suuremmalla huolella, kuta
selvemmin se sukelsi pimeydestä esille nousevan päivän valaistessa
seutuja. Idässä, lännessä ja pohjoisessa näkyi vain vettä, joka säteili
ja välkehti aamuauringon valossa, mutta etelässä huojui rajaton metsä,
joka siihen aikaan vihreänä vyönä ympäröi joka puolelta Ontariota. Äkkiä
huomasivat he siinä aukon, josta kohosi synkännäköinen rakennus,
ympärillään vallituksia, varastohuoneita, paalutuksia ja
ulkovarustuksia, jotka kaikki oli rakennettu suuren virran suulle. Juuri
kun linna tuli näkyville, leijaili sen päällä musta pilvi, jota vastaan
pitkässä tangossa liehui valkoinen Ranskan lippu.
Cap päästi hämmästyksen huudahduksen saatuaan selville tämän
raivostuttavan tosiasian ja heitti pikaisen, epäilevän silmäyksen
lankoonsa.
"Likainen pöytäliina liehuu ilmassa, niin totta kuin nimeni on Charles
Cap!" hän mutisi, "ja me ihailemme tätä kirottua rannikkoa, aivan kuin
palaisimme Intianmatkalta ja vaimomme ja lapsemme odottaisivat meitä
siellä! Kuulkaapas, Jasper, oletteko te pyydystelemässä sammakoita, kun
laskette näin lähelle tätä uutta Ranskaa?"
"Lasken lähelle sivuuttaakseni vihollisen laivan sen huomaamatta, sillä
luulen, että sen täytyy olla jossakin ulompana väijymässä."
"Ai, ai, se kuuluu hyvältä ja toivon, että se onnistuu yhtä hyvin.
Toivoakseni täällä ei ole mitään pohjavirtoja?"
"Me olemme nyt tuulenpuoleisella rannalla, herra Cap", sanoi Jasper
hymyillen, "ja melkeinpä uskon teidän myöntävän, herra Cap, että
voimakas pohjavirta tekee ankkuroinnin helpommaksi. Me olemme
elämästämme kiitollisuuden velassa tämän järven pohjavirralle."
"Se on ranskalaista lörpöttelyä!" mörisi Cap kuitenkin varoen, ettei
Jasper sitä kuullut. "Antakaa minulle luja englantilais-amerikkalainen
ankkuriköysi, jos minun ollenkaan tarvitsee ankkuroida, enkä tarvitse
teidän luikertelevia, vedenalaisia virtojanne, joita ei kukaan voi nähdä
eikä tuntea. Uskallan sanoa, jos ei totuutta tarvitse kiertää, että tämä
viimeinen pelastuskeinomme oli kokonaan tuulesta temmattu."
"Meillä on nyt kuitenkin hyvä tilaisuus tutkia vihollisen varustuksia
Niagaran suulla, veli, -- sillä linnahan tämä nyt on olevinaan",
keskeytti kersantti. "Pitäkäämme ohikulkiessamme silmämme auki ja
muistakaamme, että olemme melkein vihollisen kidassa."
Tämä kersantin kehoitus oli kuitenkin tarpeeton, sillä tieto, että he
nyt kulkivat ihmisten asumaseutujen ohi näillä rajattomilla autioilla
seuduilla, oli niin uutta, että he itsestään heristivät huomiokykynsä
äärimmilleen huomatakseen kaiken, mitä näköala tarjosi. Tuuli oli kyllin
navakka kuljettaakseen Lokkia melkoista vauhtia ja Jasper laski melkein
siihen lahteen, joka muodosti joen suun ja sanottiin virraksi. Mahtava,
kaukainen kohina kuului rantavallien välitse pannen koko seudun soimaan
aivan kuin äärettömät urut, joiden voimasta itse maakin tuntui
värisevän.
"Sehän kaikuu ihan kuin meren pauhu rannan kallioihin!" Huudahti Cap, kun
tavallista voimakkaampi jyminä kuului hänen korviinsa.
"Se on sitä pauhua, mistä me saamme nauttia tässä maailman osassa",
vastasi Haukansilmä. "Siellä ei ole mitään pohjavirtoja, vaan vesi
ikäänkuin tahtoisi pysähtyä ilmaan miettimään, kääntyäkö takaisin, vai
mennäkö eteenpäin. Se on vanha Niagara, jonka kuulette, tämä uljas virta
syöksyy siellä alas kalliolta."
"Ei toki lie ketään niin häpeämätöntä, joka väittää, että tämä komea,
leveä virta kulkee tuolla yli kallioiden?"
"Kyllä, herra Cap! kyllä se kulkee; se on itse laittanut tiensä ja
hakannut portaansa. Sellainen on luonto täällä, vaikka uskallan otaksua,
että voitte kerskua valtamerenne voittavan sen. -- Jospa me, Mabel,
voisimme kävellä kymmenen tai viisitoista penikulmaa tämän joen rantaa,
niin näyttäisin teille, mitä ihmeitä Jumala on täällä tehnyt."
"Te olette sitten nähnyt sen suurenmoisen putouksen, Haukansilmä?" kysyi
tyttö innokkaasti.
"Olen -- olen kyllä; ja katsellessani sitä näin mitä kamalimman
näytelmän. Olimme Käärmeen kanssa tiedusteluretkellä. Hän ilmoitti
minulle, että tämän suurenmoisen luonnonihmeen näkeminen hänen kansansa
luulon mukaan antaa salaista voimaa, ja pyysi minua jatkamaan matkaa
saadaksemme nähdä sen. -- Minä kuulun oikeastaan 60:nteen rykmenttiin,
vaikka olenkin joutunut kuljeskelemaan niin paljon 55:nnen sotureitten
mukana, ja minun oman rykmenttini miehet olivat kertoneet siitä niin
monia kummallisia juttuja, että olin alkanut pitää niitä
sotilasmielikuvituksen tuotteina ja uskoin tuskin puoliakaan. No niin,
me menimme siis. Mutta vaikka me uskoimme, että korvamme voisivat meitä
johtaa ja kuulisimme tuon kauhean kohinan, kuten tänäänkin, erehdyimme
täydellisesti, sillä luonto ei puhunutkaan niin kaikuvaa kieltä kuin
tänä aamuna. Usein tapahtuu täällä metsissä, herra Cap, että luulee
Jumalan kaikella voimalla ja pauhulla kulkevan maan päällä ja toisina
hetkinä on niin tyyntä ja rauhaisaa kuin Hän olisi hiljaa asettunut
levolle. Tulimme siis ihan kuin huomaamatta joelle vähän putouksen
yläpuolella, ja eräs nuori delawarelainen, joka oli meidän kanssamme,
löysi kaarnakanotin ja työnsi sen vesille päästäkseen saarelle, joka on
juuri kuohujen ja pyörteitten keskellä. Me kielsimme häntä ja sanoimme,
että hän kiusaa kohtaloansa etsiessään turhan vuoksi vaaraa, joka
varmasti hänet tuhoaisi, mutta delawarelaisnuorukaiset ovat melkein
samanlaiset kuin soturinuorukaisetkin -- rohkeita ja turhamielisiä.
Vaikka kuinka varoitimme, emme voineet hänen mieltään muuttaa, ja poika
teki, kuten tahtoi. Minusta tuntuu, Mabel, että jos ilmiö on oikein
suuri ja voimakas, siinä ilmenee luonnon mahtava majesteetti niin
täydessä loistossaan, että kaikki muu pienenä ja vähäisenä unohtuu; ja
niin oli tässäkin. Tuskin oli kanotti oikein joutunut virtaan, kun se
otti sen valtoihinsa aivan kuin tuuliaispää tuohilevyn, eikä
delawarelaisen erinomainen taito kyennyt vastustamaan virran voimaa. Hän
taisteli kuitenkin miehekkäästi elämänsä puolesta, kuten hirvi, joka on
hyökännyt veteen pelastuakseen uimalla koirista. Aluksi hän kiisi poikki
virtaan niin tulisesti, että luulimme hänen pelastuvan, mutta hän oli
laskenut välimatkan väärin, ja kun totuus iski hänen mieleensä, hän
käänsi kanotin vastavirtaan ja ponnisti niin, että sitä oli kauhea
katsella. Olisin säälinyt häntä, vaikka hän olisi ollut mingo. Muutamia
sekunteja näytti, että hänen ponnistuksensa onnistuisivat ja hän
voittaisi virran vetovoiman; mutta luonnolla on omat keinonsa. Muutamat
epäonnistuneet aironvedot jättivät kanotin veden valtaan, ja niin hän
solui alas jalka jalalta, tuuma tuumalta, kunnes hän joutui paikkaan,
jossa virta näytti tasaiselta ja vihreältä ja kuin se olisi tehty
miljoonista vesisäikeistä, jotka kaartuvat terävien, jyrkkien
kallioitten yli. Siitä hän syöksyi takaperin kuin nuoli ja hävisi,
kanotin kokka vain sen verran vilahti, että ymmärsimme, miten hänelle
oli käynyt. Tapasin muutaman vuoden perästä erään mohokin, joka oli
nähnyt tapauksen alapuolelta, ja hän kertoi, että delawarelainen koetti
meloa ilmaa, kunnes kokonaan katosi putouksen synnyttämään usmaan."
"Ja miten sille raukalle kävi?" kysyi Mabel, joka oli mitä
voimakkaimmalla mielenkiinnolla kuunnellut kertojan luonnollista ja
korutonta puhetta.
"Epäilemättä hän meni kansansa onnellisille metsästysmaille, sillä
vaikka hän oli uskalias ja turhamainen, hän oli kuitenkin oikeauskoinen
ja urhea. Jaa, hän kuoli kyllä hullun tavalla, mutta punanahkojen
manitoulla on varmaan omat suunnitelmansa kansansa suhteen aivan samoin
kuin Jumalalla on suunnitelmat kristittyihin nähden."
Juuri sinä hetkenä laukesi tykki jossakin varustuksella, ja ilmeisesti
kevyen tykin kuula lensi vonkuen kutterin maston yli sitä kuitenkaan
ollenkaan hipaisematta. Jasper oli ruorissa ja hän käänsi kutterin
ulapalle hymyillen aivan kuin tervehdyksen raakuus ei olisi häntä
ollenkaan hämmästyttänyt. Lokki pääsi pian ulomma virran suusta ja
pelkäämättä, että ammunta enää voisi uudistua, jatkoi matkaansa
rannikkoa pitkin. Niin pian kuin virta oli auennut heidän eteensä Jasper
oli huomannut, ettei Montcalm ollut täällä ankkuroituna, ja mies, joka
oli tähystämässä, ilmoitti, ettei purjeita missään näkynyt. Nyt sai
melkein varmasti toivoa, että Jasperin kepponen oli onnistunut, ja että
ranskalaisten komentaja turhaan tähyili heitä keskellä ulappaa, kun he
kiersivät odottamattomia teitä vaarattomammille vesille.
Koko päivän tuuli pysytteli etelässä, ja kutteri kulki noin
ranskanpenikulman päässä rannasta kuuden tai kahdeksan solmuvälin
nopeudella tunnissa. Vaikka näköala oli suhteellisen yksitoikkoinen --
koko ajan metsää ja aina vain metsää toisella puolen -- herätti se
kuitenkin omalla tavallaan mielenkiintoa ja huvitti katselijaa. Maasta
pisti kauas pitkiä metsäisiä niemiä, ja kun he purjehtivat niemeltä
toiselle, he kulkivat yli lahtien, jotka olivat niin syviä, että
näyttivät joilta. Mutta silmä ei keksinyt inhimillistä viljelystä:
alkavat joet aluksi levisivät suuriksi suvannoiksi ja vaikka olisi
niiden rantoja kulkenut penikulmamäärältä, olisi kahden puolen ollut
vain rajaton metsä. Samoin suuret lahdet, jotka olivat kaivautuneet
metsän syliin ja joihin pääsi ulapalta kapeitten salmien kautta, olivat
säilyttäneet alkuperäisen vihreän kauneutensa, eikä missään huomannut
merkkiäkään sivistyneestä elämästä.
Kaikista kannella-olijoista Haukansilmä nautti näistä näköaloista
enimmän eikä hänen ihastustaan mikään sekoittanut. Hänen silmänsä
tuijottelivat lakkaamatta yli rajattoman metsän, ja vaikka hänestä oli
niin ihanaa oleskella Mabelin lähettyvillä, kuunnella hänen suloista
ääntänsä ja vastata kaikuna -- ainakin tunteissaan -- hänen iloiseen
nauruunsa, hän kuitenkin enemmän kuin kerran päivän kuluessa kaihoten
ikävöi saada vapaana kierrellä tuolla noiden korkeitten vaahterain,
tammien ja lehmuksien alla: vain siellä hänen henkensä saattoi löytää
puhtainta iloa. Cap katseli maisemia aivan toisin tuntein: enemmän kuin
kerran hän lausui vastenmielisyytensä siitä, ettei nähnyt majakoita,
kirkontorneja eikä reimareita koko matkalla. Tällaisten rannikkojen
valtaamisesta ei maailman kannattaisi pitää niin suurta melua; ja vieden
kersantin syrjään hän vakavasti todisteli, ettei koko seutu milloinkaan
mihinkään kelpaisi, kun ei ollut mitään satamia, jokien suut näyttivät
hyödyttömiltä, ja yksin tuulessakin tuntui metsien tuoksu, joka puhui
pahaa kaikista mahdollisuuksista.
Mutta kannella olevien eri yksilöitten mielenlaatu ei hidastuttanut
Lokin vauhtia. Auringonlaskun ajoissa se oli kulkenut satasen penikulmaa
kohden Oswegoa, johon kersantti piti velvollisuutenaan palata saadakseen
uusia ohjeita, jos majuri Duncan näkisi hyväksi niitä antaa. Tämän
vuoksi Jasper piti parhaana laskea koko yön rantaa pitkin, ja vaikka
tuuli alkoi tyyntyä, se kesti kuitenkin kyllin kauan kuljettaakseen
kutterin muutaman niemen kärkeen, jonka tiedettiin olevan vain parin
ranskanpenikulman päässä linnasta.
Kun päivä sarasti, oli kevyt pohjatuuli kuljettanut kutteria niin, että
Oswegon suulle oli vain noin pari englanninpenikulmaa, ja juuri, kun
aamulaukaus kuului linnalta ja Jasper antoi määräyksen vähentää purjeita
ja kääntää linnan satamaan, kuului tähystäjän huuto, joka sai kaikkien
silmät kääntymään itäisen reitin puoleisen niemen taa, ja siellä juuri
niin kaukana, etteivät linnan kevyet tykit sinne kantaneet, purjeet
levällään oli Montcalm ilmeisesti vartomassa heidän ilmestymistään.
Ohi pääsystä ei ollut puhettakaan, sillä käyttäen kaikkia purjeitaan
ranskalainen laiva olisi saavuttanut heidät muutamassa minuutissa, ja
tilanne vaati pikaista toimintaa. Lyhyen mietiskelyn jälkeen kersantti
muutti suunnitelmaansa päättäen kääntää matkansa sinne, minne hänet
alkujaan oli lähetetty ja luottaen Lokin vauhtiin hän toivoi ajoissa
pääsevänsä sellaisille vesille, ettei vihollisen alus voisi siellä
liikkua.
Kutteri käännettiin siis tuulen myötä ja kaikki purjeet levitettiin.
Linnan tykit jyskyivät, liput liehuivat ja miehet ilmestyivät
varustuksille. Mutta myötätunto oli ainoa, mitä Lundie voi omillensa
osoittaa. Montcalmista kuului myöskin neljä tai viisi tykin laukausta,
mutta pian sen purjeet pullistuivat ja se lähti liikkeelle
vaanimapaikastaan.
Useita tunteja nämä kaksi alusta kilvan halkoivat aaltoja ja aluksi
näytti, että molemmat laivat pitivät silmällä linnaa, toinen pyrkien
sinne sisälle ja toinen koettaen sitä estää.
Mutta tuuli yhä kiihtyi ja risteillessä raskas ranskalainen alus oli
hitaampi, ja kun lähettyvillä oli muutamia saaria, arveli Jasper, että
niiden suojassa Lokki saattoi turvallisesti määrätä tulevat liikkeensä.
Vaikka Cap ja kersantti sekä erittäinkin luutnantti Muir, -- hänen
käyttämistään sanoista päättäen -- vieläkin suuresti epäilivät nuorta
miestä eikä eräs vihollisen varustuksista ollut kaukana, noudatettiin
kuitenkin tätä neuvoa ja majoitusmestari hienotunteisesti huomautti,
ettei Jasper voinut helposti heitä pettää menemättä julkisesti
vihollisen puolelle, jossa tapauksessa he saattoivat tuomion tehdä
lyhyeksi, koska petturi olisi heidän vallassaan.
Saatuaan näin vallan Jasper Western näytti, mihin hän oikeastaan kykeni.
Hän laski siis saaristoon ja sivuutti sen, ja kun hän tuli itäpuolella
taas väljille vesille, ei vihollisesta näkynyt jälkeäkään.
Auringonlaskun aikoina ilmestyivät joen suulla olevat ensimmäiset saaret
näkyviin ja ennen pimeää oli kuljettu vartiopaikalle johtavien kapeitten
salmien läpi. Kello yhdeksän Cap välttämättä vaati, että he
ankkuroisivat johonkin, sillä saarten paljous teki matkan niin
monimutkaiseksi ja epävarmaksi, että joka aukeamasta saattoi odottaa
ranskalaisten tykkien tervehdystä. Jasper taas väitti itsepintaisesti,
että hänelle oli annettu horjumaton määräys lähestyä asemaa niin, ettei
kukaan oppisi ihan varmaan löytämään sitä eikä niin ollen voisi kavaltaa
sitä viholliselle, vaikka tahtoisikin.
Lokki vietiin siis pieneen, salaiseen lahteen, josta sitä olisi ollut
sangen vaikea löytää päivälläkin, ja siellä se oli piilossa yötä,
jolloin kaikki muut, paitsi sotilaspäällikkö, lepäsivät. Viimeisen
neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa Cap oli ollut niin suuressa
vaivassa, että hän nukkui kauan ja raskaasti eikä hän kertaakaan
herännyt, ennenkuin päivä alkoi sarastaa. Mutta tuskin hän oli saanut
silmänsä auki, kun hänen merimiesvaistonsa sanoi hänelle, että kutteri
oli taas kulussa. Kiirehdittyään ylös hän huomasi Lokin taas
pujottelevan saarten lomitse, eikä kannella ollut ketään muita kuin
Jasper, luotsi ja retkikunnan päällikkö, jolla ei ollut vähääkään
muistuttamista tätä asiain järjestystä vastaan, koska se hänestä oli
sekä viisas että välttämätön.
"Mitä nyt, herra Western?" kysyi Cap raivoissaan, kun hänen untaan oli
käytetty tällä tavalla hyväkseen. "Aiotteko viedä meidät Frontenaciin ja
kaikki miehet huolettomina alhaalla nukkumassa aivan kuin odottaen
vahtivuoroansa?"
"Se on horjumaton määräys. Majuri Duncan on kieltänyt koskaan
lähestymästä asemaa lähettämättä miehistöä alas, sillä hän ei halua,
että näillä vesillä on enemmän luotseja kuin kuninkaalle on
välttämätöntä."
"Hiuuu! Olisipa minulle ollut työtä kulkea näiden pensaikkojen ja
kallioitten läpi ilman mitään apulaisia! Viisainkaan yorkilainen luotsi
ei osaisi mihinkään näissä salmissa."
"Minä aina ajattelin, herra", sanoi Jasper hymyillen, "että olisitte
tehnyt viisaammasti antaessanne kutterin minun käsiini, kunnes olisimme
päässeet määränpäähän."
"Me olisimme antaneet, Jasper, me olisimme antaneet, ellei olisi ollut
asianhaaroja, mutta asianhaarat ilmaisevat tärkeitä seikkoja eikä
yksikään viisas mies halveksien jätä niitä huomioonottamatta."
"Olkoonpa niin, herra, mutta minä toivon, että nuo asianhaarat nyt ovat
lopussa. Me saavumme perille vähemmässä kuin tunnissa, jos tuuli kestää
ja silloin te olette turvassa kaikilta asianhaaroilta, mikäli ne minusta
riippuvat."
"Hump!"
Cap suostui alistumaan, ja kun kaikki Jasperin puuhat näyttivät
ilmeisesti rehellisiltä, ei ollutkaan vaikea häntä tyynnyttää. Ehk'ei se
kuitenkaan olisi ollut niin helppoa miehelle, joka niin tarkasti piti
lukua asianhaaroista, jos hän olisi tiennyt, että he olivat niin lähellä
niin tunnettua ja peljättävää vihollisasemaa kuin Frontenac oli. Saaria
ei liene ollut sananmukaisesti tuhatta luvultaan, mutta niitä oli
kuitenkin pieniä ja suuria niin paljon, että parhainkin laskija
sekaantui. Jasper oli jättänyt suurimman salmen ja laski nyt hyvän
tuulen ja virran avulla kapeita salmia, joista Lokki tuskin mahtui ja
puomit koskivat puihin. Toisinaan taas kuljettiin pienten lahtien yli
tai kallioitten väliin tai puiden ja pensasten sisään. Vesi oli niin
kirkasta, että syvyyden voi mittaamatta huomata, mutta Cap oli kuitenkin
merimiestottumuksineen ainaisessa hädässä, kuinka heille lopulta kävisi.
"Minä vakuutan, sen vakuutan, Haukansilmä!" huudahti kerran
vanha merimies, kun pieni alus oli turvallisesti kulkenut
kahdennestakymmenennestä niin kapeasta kallion solasta että näytti
olevan aivan mahdotonta siitä laivan kulkea. "Tämä menee yli kaiken
merimiestaidon ja heittää hitolle kaikki sen lait ja määräykset!"
"Niin, Suolavesi! Siinä ilmenee korkein taito. Huomaatte, että Jasper ei
milloinkaan erehdy, vaan kulkee nenänsä avulla, niinkuin koira, sinne,
mihin haluaa, ihan kuin hänellä olisi erehtymätön vainu. Panen pääni
pantiksi, että poika vie meidät lopulta perille, kuten olisi jo ensi
yritykselläkin tehnyt, jos me olisimme sallineet."
"Ei luotsia, ei luotausta, ei reimareita, ei majakoita, ei --"
"Jälkiä"; keskeytti Haukansilmä, "sillä se näyttää minusta koko jutussa
omituisimmalta. Vesi ei jätä mitään jälkiä, kuten kaikki tietävät, mutta
Jasper laskee ihan yhtä varmasti kuin hänen silmäinsä edessä olisi
selvät mokkasiinin jäljet lehdissä ja aurinko paistaa taivaalla."
"Hitto minut vieköön, jos uskon, että heillä on edes kompassia!"
"Perillä, halkaisija alas!" huudahti Jasper, joka enimmäkseen oli vain
hymyillyt merimiestoverinsa huomautuksille. "Alas -- ruori oikealle
-- hyvin oikealle -- niin -- ihan lähelle -- hyppää maihin, poika -- no,
siellähän onkin omia miehiä, jotka voivat ottaa köyden."
Kaikki kävi niin nopeasti, ettei katsojalle jäänyt aikaa lähempien
huomioitten tekemiseen. Kevyesti Lokki kääntyi kallion sivulle ja
sidottiin lujasti tähän luonnolliseen laituriin. Sanalla sanoen, perille
oli päästy ja 55:nnen miehiä tervehtivät heidän odottavat toverinsa
sillä riemukkaalla tyytyväisyydellä, jonka vapautus tavallisesti antaa.
Ihastuneena hyppäsi Mabel rannalle ja hänen isänsä johti miehensä hänen
jäljessänsä maihin niin tyytyväisenä ja iloissaan, että jokainen saattoi
huomata, miten kiihkeästi hän oli halunnut saada jättää kutterin. Asema,
kuten 55:nnen sotilaat tuttavallisesti paikkaa nimittivät, oli niin
luonnonihana, että se helposti sai kaikki haltioihinsa, saati sitten
soturit, jotka niin kauan olivat olleet sullottuina Lokin-laiseen
ahtaaseen alukseen. Muutamat saaret olivat korkeita ja kaikkikin niin
paljon veden yläpuolella, että ne olivat kuivia ja ilma niissä
terveellinen. Jokaisessa oli enemmän tai vähemmän metsää, mutta tänä
kaukaisena aikana useaa peitti uhkea aarniometsä. Se saari, johon nämä
joukot olivat asettuneet, oli pieni, pinta-alaltaan ehkä parisenkymmentä
aaria, ja joku luonnonoikku oli raivannut siitä suurelta osalta metsän
pois, ehkä useita vuosisatoja ennen kuvattaviamme aikoja, ja ainakin
puolen siitä peitti pehmeä ruohomatto.
Tämän asema-saaren rantoja peittivät sakeat pensaikot, ja suurella
huolella oli varottu vahingoittamasta niitä, sillä ne muodostivat
vihreän suojusmuurin niiden ympärille, jotka piileskelivät siellä
sisällä. Käyttäen hyväkseen näitä luonnon etuja oli tänne rakennettu
kuusi tai kahdeksan majaa upseerin ja miehistön asunnoksi, ja toisia
käytettiin keittiönä, sairashuoneena j.n.e. Nämä huoneet oli rakennettu
hirsistä yleisellä tavalla ja katettu kaarnalla ja tuohilla, joita oli
kiskottu sangen kaukaa täältä, etteivät vain työmiesten jäljet olisi
johtaneet vihollisia asemalle, ja kun täällä oli asuttu jo muutamia
kuukausia, saattoi täällä elämä muodostua niin mukavaksi kuin se näissä
oloissa suinkin oli mahdollista.
Saaren itäpuolella oli kapea, tuuhean metsän peittämä niemi, jossa
juurimetsä oli niin sakea, ettei voinut nähdä sen yli, kun lehti oli
puissa. Tämän niemen kainaloon oli rakennettu jonkunlainen puinen
varustus, hirsilinna, niin jykevä, että se saattoi kestää piiritystä.
Vankan hirsiseinän läpi ei luoti voinut tunkeutua, ja koko huone oli
niin rakennettu, ettei ollut jäänyt varustamatonta paikkaa. Ikkunoina
oli ampumaluukut, ovi oli vankka ja ahdas, yksinpä kattokin oli laskettu
hirsistä ja peitetty kaarnalla, ettei sade läpäissyt. Alakertaan oli
talletettu kaikki ampuma- ja ruokatarpeet, kuten tavallista; toinen
kerros suoritti samalla asunnon ja linnoituksen virkaa ja matalalle
ullakolle oli järjestetty pari kolme huonetta, joihin voi laittaa
vuoteen kymmenelle -- viidelletoista hengelle. Tämä kaikki oli hyvin
yksinkertaista, mutta kuitenkin kylliksi vahvaa suojelemaan sotureita
äkillisiltä yllätyksiltä. Kun koko rakennus oli vähemmän kuin
neljäkymmentä jalkaa korkea, sen harja peittyi puiden latvojen taa
kaikkien muiden silmiltä, paitsi niiden, jotka olivat päässeet saaren
sisäosiin. Ampumaluukuista oli tänne päin näköala vapaa, vaikka pensaat
sielläkin puolen peittivät tätä puista linnoitusta.
Kun puolustus yksin oli ollut silmämääränä, oli tämä hirsilinna
rakennettu kalkkikallion halkeamalle -- koko saaren pohja oli
kalkkikiveä -- niin että sieltä raosta voitiin ammentaa sangolla vettä
siinä tapauksessa, että tulisi kestää piiritystä. Rakennuksen alakerta
oli kapeampi ja molemmissa päissä ulottuivat hirret useita jalkoja sen
yli, ja näihin päihin oli runsaasti hakattu ampuma-aukkoja, jotka
voitiin hirrenpäillä sulkea. Tavalliset tikapuut johtivat kerroksesta
toiseen, ja jos lisäämme, että tämä hirsilinna oli varustettu kaikin
puolin, kuin linnoitukset ainakin, huomaava lukija saanee oikean
käsityksen siitä, mitä tarkoitamme kuvata.
Mutta saaren oma asema tarjosi sotilaallisessa suhteessa kuitenkin
parhaimmat edellytykset. Kun se oli parinkymmenen muun saaren keskessä,
sitä oli vaikea löytää, ellei sattunut kulkemaan ihan läheltä ja
jostakin aukosta keksinyt, että tämä saari oli toisenlainen kuin muut.
Saarien väliset salmet olivat niin kapeat, että joskus oli sangen
vaikeata huomata, mihin toinen saari loppui ja missä toinen alkoi, ja
jos tahtoi päästä siitä selville, täytyi tunkeutua pensaikkoihin, jotka
yli erottavien salmien eri saarilta toisilleen kättä antoivat. Se pieni
lahdenpoukama, johon Jasper tavallisesti aluksensa laski, oli niin
puitten ja pensaitten sisässä, että kerran, kun purjeet olivat alas
lasketut, oma väki oli tuntikausia etsinyt sitä palatessaan lyhyeltä
kalastusmatkalta. Lyhyesti sanoen, itse paikka oli aivan ihanteellinen
tarkoitukseensa, luonnon etuja oli mitä viisaimmalla tavalla hyväksensä
käytetty ja saatu siten verraton väijytyspaikka ja tukikohta salaisille
liikkeille.
Ensimmäisenä Lokin saapumista seuranneena tuntina oli saarella
tavattoman vilkas liike. Joukkue, joka tähän asti oli saarella vartiota
pitänyt, ei toivonut mitään muuta niin hartaasti, kuin saada palata
Oswegoon takaisin. Kun kersantti vapautetulta aliupseerilta oli pienten
muodollisuuksien perästä saanut päällikkyyden, astui viimeksimainittu
miehineen laivaan, ja Jasper, joka mielellään olisi viettänyt tämän
päivän saarella, sai määräyksen heti lähteä takaisin, koska suotuisa
tuuli lupasi heille helpon paluumatkan. Ennen eroa oli luutnantti
Muirilla, Capilla ja kersantilla kuitenkin salainen neuvottelu palaavan
vänrikin kanssa, ja hänelle ilmoitettiin, mitä epäluuloja Jasperia
kohtaan oli olemassa. Luvattuaan mitä tarkimmin pitää silmänsä auki,
vänrikki astui laivaan, ja tuskin oli kolmea tuntia kulunut Lokin
saapumisesta, kun se jo oli uudestaan liikkeessä.
Mabel oli saanut muutaman majan asunnokseen, ja naisen kätevyydellä ja
maulla hän teki ne yksinkertaiset, kotoiset valmistelut, jotka näissä
oloissa olivat mahdolliset, ei ainoastaan itseänsä, vaan isäänsäkin
varten. Tämä oli saaren paras asumus ja järjestellessään Mabel ensi
kertaa ylpeydellä tunsi, että tämä oli hänen kotinsa, jossa hän saisi
määräillä mielensä mukaan.
Niin pian kuin hän oli saanut välttämättömimmät valmistelut
suoritetuksi, hän lähti katselemaan saarta kulkien sitä polkua, joka
kävi yli aukean paikan. Siellä hän pysähtyi katselemaan välkkyvää vettä,
joka säteili ja lipatti hänen jalkainsa juuressa, nauttien täysin
rinnoin kaikesta tästä uudesta, joka häntä ympäröi ja muistellen niitä
vaaroja, joita oli kokenut keinuessaan noilla aalloilla ja joita ehkä
tulevaisuudessa saisi yhä runsaammin osakseen.
"Siinäpä on kaunis olento kauniilla paikalla, Mabel haltiatar", virkkoi
Davy Muir ilmestyen äkkiä hänen sivulleen, "enkä saata kieltää, että te
olette suloisempi niistä kahdesta."
"En voi sanoa, herra Muir, että kohteliaisuudet olisivat minulle
vastenmielisiä, sillä jos kuulisin totuuden, voisin ehkä tulla
pahoilleni", vastasi Mabel reippaasti, "mutta tahtoisin kuitenkin
väittää, että jos suvaitsisitte puhua minulle jotakin muuta, minä ehkä
voisin näyttää ymmärtäväni sitä."
"Teidän järkenne, suloinen Mabel, on terävä kuin kaksiteräinen miekka,
ja teidän puheenne on usein liiankin viisasta ja arvostelevaa
sellaiselle, joka on kokonaista neljä vuotta viettänyt täällä kirotussa
erämaassa, aivan kuin metsänelukka sen sijaan, että olisi saanut elellä
aikansa vertaistensa parissa ja ottaa osaa sivistyneen elämän suomiin
nautinnoihin. Mutta te ette suinkaan, nuori neiti, ole pahoillanne, että
olette saanut kauniin jalkanne kuivalle maalle?"
"Niin ajattelin pari tuntia sitten, herra Muir, mutta Lokki näyttää niin
kauniilta pujotellessaan vihreitten puitten välitse, että melkein olen
pahoillani, kun en saa enää olla sen matkustajana."
Lopetettuaan puheensa Mabel heilutti käsinettään vastaukseksi Jasperin
tervehdykseen, sillä nuorukainen katsoi lakkaamatta häneen kunnes
valkoinen purje katosi niemen taa ja sukelsi metsän vihreään
lehtimereen.
"Siellä ne menevät, enkä tahdo sanoa: 'ilo hävisi heidän kanssaan',
mutta palatkoot he onnellisina, sillä ilman heitä me saamme viettää
talvemme tällä saarella -- ellemme joudu sitä viettämään Quebecin
linnaan. Tuo Jasper Vesikoira on epävakainen nuorukainen ja hänestä on
kaikenlaisia huhuja linnassa. Ne kiusaavat minua, eikä teidän arvoisalla
isällänne eikä sedällänne ole erittäin hyvää käsitystä hänestä."
"Minua surettaa kuulla sitä, herra Muir. En epäile, että aika parantaa
heidät heidän epäilyksistänsä."
"Jospa aika parantaisi minutkin, suloinen Mabel", vastasi Muir
laulavalla äänellä, "tahtoisin mielelläni parantaa retkikunnan päällikön
asemaa. Jos minä joutuisin toiseen asemaan, niin kersantti varmasti
astuisi minun saappaihini."
"Jos minun rakas isäni on kyllin arvokas astumaan teidän saappaihinne,
herra Muir", vastasi tyttö ilkeästi, "niin toivon, että suostumus on
yhteinen ja te olette joka suhteessa kyllin arvokas astumaan hänen
saappaihinsa."
"Lapset ovat aina yltiöpäitä! Ette suinkaan tahtoisi minua alentaa
jonkun aliupseerin asemaan, Mabel?"
"En suinkaan, herra; minä en ajatellut ollenkaan armeijaa, kun te
puhuitte toiseen asemaan joutumisesta. Minun ajatukseni olivat paljon
itsekkäämpää laatua. Mietin juuri miten paljon te muistutattekaan minun
hyvää isääni viisautenne ja kokemuksenne kautta ja soveltuisitte varmaan
hyvin hänen perheensä pääksi."
"Sulhasena, suloinen Mabel, mutta ei vanhempana tai luonnollisena
päällikkönä. Siinä taas ilmenee teidän terävä älynne ja loistava
ajatuskykynne. Minä rakastan nuorten naisten terävyyttä, ellei se
terävyys ilmene moitiskeluhaluna. -- Tuo Haukansilmä on kummallinen
mies, jos totuuden saa hänestä sanoa."
"Hänestä on sanottava totuus tai ei mitään. Haukansilmä on minun
ystäväni -- minun parhain ystäväni, eikä hänestä voida minun
läsnä-ollessani lausua mitään pahaa, jota vastaan minä en häntä
puolustaisi."
"Minä en sano hänestä mitään pahaa, sen vakuutan teille, Mabel; mutta
epäilen myöskin, voidaanko hänen puolestaan lausua paljon hyvääkään."
"Hän voi kuitenkin käsitellä pyssyä erinomaisella taidolla, sitä te ette
voi mitenkään kieltää", vastasi Mabel hymyillen.
"Antakaa hänelle siinä suhteessa kaikki tunnustus, jos suvaitsette.
Mutta hän on niin sivistymätön kuin joku mohokki."
"Hän ei voine ymmärtää latinaa, mutta irokeesien kieltä hän osaa
paremmin kuin useimmat muut miehet ja tämän kielen taito toki lienee
hyödyllisin näistä kahdesta tässä maailman osassa."
"Jos Lundie itse kysyisi minulta, kumpaa ihailen enemmän, teidän
kauneuttanne, vai teidän terävyyttänne, minun olisi vaikea vastata.
Minun ihailuni, viehättävä Mabel, jakaantuu molemmille, niin että
toisinaan ihailen enemmän toista ja toisinaan toista. Viimeinen rouva
Muir oli tässäkin suhteessa niin erilainen."
"Viimeinen, sanoitteko viimeinen rouva Muir, herra?" kysyi Mabel katsoen
ehdottomasti toveriansa silmiin.
"Hullua, hullua! Sekin on yksi Haukansilmän häväistysjutuista. Uskallan
sanoa, että poika on uskotellut teille, että minä olen ollut enemmän
kuin kerran naimisissa."
"Sellainen olisi ollut turhaa ajanhukkaa, kun jokainen tietää, että te
olette ollut kyllin onneton ollaksenne neljä kertaa naimisissa."
"Vain kolmesti yhtä varmasti kuin nimeni on Davy Muir. Neljäs oli pelkkä
häväistysjuttu -- tai pieni salaisuus, jota maailman ei tarvitse
tietää."
"Olen iloinen, etten minä ole se neljäs, sillä minä en haluaisi olla
sellainen salaisuus enkä häväistysjuttu."
"Siitä ei pelkoa, suloinen Mabel, sillä jos te olisitte neljäs, kaikki
muut olisivat unohdettuja ja teidän ihmeellinen kauneutenne tekisi
teistä ensimmäisen. Ei ole pelkoa, että te missään olisitte neljäs."
"Sellainen vakuutus tuottaa lohtua, herra Muir", sanoi Mabel nauraen;
"panen sille yhtä suuren arvon kuin toisellekin vakuutuksellenne,
vaikkakin olisin mieluummin neljännen luokan kaunotar kuin neljäs
vaimo."
Niin sanoen hän pyörähti ympäri jättäen majoitusmestarin miettimään,
miten oli onnistunut. Mabel käytti näin rohkeasti naisellista vapauttaan
siksi, että hän oli viime aikoina huomannut tämän ihailijansa
tarvitsevan kouraantuntuvaa ojennusta ja osaksi sentähden, että hän oli
uskaltanut puhua pahaa Jasperista ja Haukansilmästä. Vaikka Mabel olikin
vilkas ja rohkea, hän ei kuitenkaan ollut luonnostaan nenäkäs, mutta
tämän tilanteen hän luuli vaativan tavallista jyrkempää esiintymistä.
Kun hän näin oli jättänyt toverinsa, hän ajatteli, että oli kerta
kaikkiaan lopettanut tällaiset kosiskelut, jotka olivat hänestä yhtä
kömpelöitä kuin vastenmielisiäkin. Davy Muir ei kuitenkaan ollut samaa
mieltä. Tottuneena vastustukseen ja ymmärtäen, mihin kestävällä
ponnistelulla voi päästä, hän ei nähnyt mitään epätoivon syytä,
vaikkakin se puoliksi uhkaava, puoliksi itsetyytyväinen ilme, joka
levisi hänen kasvoilleen, kun hän katseli poistuvan tytön jälkeen,
todisti, ettei kohtaus ollut jälkeä jättämättä. Kun hän oli kokonaan
antautunut mietiskelemään tätä, lähestyi Haukansilmä häntä ja pääsi
huomaamatta muutaman askelen päähän.
"Se ei koskaan käy, majoitusmestari -- se ei koskaan käy", virkkoi hän
nauraen äänettömällä tavallaan; "hän on nuori ja vilkas eikä kukaan muu
kuin ripeäjalkainen nuorukainen voi häntä saavuttaa. Minulle on sanottu,
että te olette hänen ihailijansa, ellette liene suorastaan kosija."
"Samaa olen kuullut teistä, mies, vaikka sellainen puhe on liian raakaa
ollakseen totta."
"Pelkään, että olette oikeassa -- sitä todellakin pelkään. Kun selvitän
itselleni, mitä minä olen, minkälainen minun elämäni on ollut ja miten
vähän minä tiedän, kaikki ne yhdessä kieltävät minua toivomasta
hetkeäkään niin hyvän kasvatuksen saanutta ja reipasta ja iloista ja
suloista --"
"Älkää myöskään unohtako sanoa kaunista", keskeytti Muir karkeasti.
"Niin, kaunista myöskin", vastasi nöyrä ja itsensä alentava opas. "Minun
olisi tullut mainita kauneus ensiksi luetellessani hänen
ominaisuuksiansa, sillä nuori fasaani ei ihastuta metsästäjän silmää
enempää kuin Mabel viehättää minua. Pelkään kuitenkin, että kaikki
ajatukset, jotka hänestä ovat sielussani heränneet, ovat turhia ja
'raakoja'."
"Jos te ajattelette niin, ystäväni, ilmenee siinä luontaista nöyryyttä
ja tervettä järkeä, ja minun velvollisuuteni vanhana asetoverina on
sanoa --"
"Majoitusmestari", keskeytti toinen katsellen häntä terävästi silmiin,
"te ja minä olemme eläneet yhdessä kauan linnan varustusten suojissa,
mutta vähän metsissä ja taisteluissa vihollisen kanssa."
"Linnat tai metsämajat, molemmissa tullaan yhtä läheisiksi tovereiksi,
kuten tiedätte, Haukansilmä. Minun velvollisuuteni pitää minua
varastohuoneitten lähettyvillä, vaikka se onkin kovin minun luonnettani
vastaan, kuten voitte otaksua oman luonteenne mukaan, sillä tehän
etsitte taisteluita ja vihollisen piilopaikkoja. Mutta jos olisitte
kuullut, mitä Mabel juuri sanoi, niin ette minuuttiakaan ajattelisi
koettaa miellyttää häntä ja tyrkyttäytyä hänelle vasten hänen mieltään
mieheksi."
Haukansilmä katsoi vakavasti luutnanttiin, sillä olihan mahdotonta,
ettei hän olisi halunnut kuulla, mitä Mabel hänestä ajatteli, mutta
hänen tunteissaan oli liiaksi synnynnäistä hienoutta ja herrasmiestä,
että hän olisi voinut ryhtyä utelemaan sellaista. Mutta Muir ei antanut
toisen itsehillinnän ja -kunnioituksen pidättää itseään, vaan tietäen,
miten suoran ja rehellisen miehen kanssa hän oli tekemisissä, hän päätti
käyttää kaikki keinonsa päästäkseen yhdellä yrityksellä vapaaksi
kilpailijastaan. Sen vuoksi hän jatkoi heti, kun huomasi, että toisen
itsehillintä oli uteliaisuutta suurempi.
"Teidän tulee saada tietää hänen mielipiteensä, Haukansilmä", hän
lisäsi, "ja minun mielestäni jokaisen ihmisen olisi hyvä kuulla, mitä
hänen ystävänsä hänestä sanovat. Niinpä kunnioituksesta luonnettanne ja
tunteitanne kohtaan koetan kertoa sen niin lyhyesti kuin mahdollista. Te
tiedätte, että Mabelilla on häijy kiusallinen tapa pelata silmillänsä,
kun hän tahtoo loukata toisen tunteita."
"Minusta, luutnantti Muir, hänen silmänsä tuntuvat ilmeikkäiltä ja
ihastuttavilta, vaikka myönnän, että ne joskus näyttävät nauravan
-- niin, minä olen nähnyt niiden nauravan oikein sydämellisesti ja
voittavanhyväntahtoisesti."
"Niin, niin se juuri oli: hänen silmänsä nauroivat kaikin voimin; ja
kesken iloansa hän sitten purki sisuansa. Mutta eihän se vain loukkaa
teidän tunteitanne, Haukansilmä?"
"Sitä en voi sanoa, majoitusmestari -- sitä en voi sanoa. Mabelin
mielipide on minulle tärkeämpi kuin useitten muitten."
"No, sitten minä en tahdo sanoakaan; ja miksi mies kertoisi toiselle,
mitä hänen ystävänsä hänestä sanovat, varsinkin kun he sattuvat sanomaan
sellaista, joka on epämieluista kuulla? Minä en siis virka sanaakaan
äskeisestä keskustelusta."
"En voi pakottaa teitä puhumaan, majoitusmestari, ellette itse halua, ja
ehkäpä onkin hyvä, etten tiedä Mabelin mielipidettä, varsinkin, kun se
teidän ajatuksenne mukaan on minulle epäedullinen. Jospa me voisimmekin
olla, mitä tahtoisimme sen sijaan, että olemme vain sitä, mitä olemme,
niin luonteemme, tietomme ja esiintymisemme olisivat ihan toisenlaiset.
Ihminen voi olla kömpelö, raaka ja oppimaton, mutta kuitenkin
onnellinen, kun ei tiedä puutteistansa; kuitenkin on raskasta nähdä omat
puutteensa voimakkaimmassa valossa silloin, kun kaikista vähimmin
haluaisi niistä tietää."
"Niin on asia, ja sitä juuri selitin Mabelille, kun hän jätti minut ja
juoksi matkaansa. Tehän itse tullessanne näitte, miten hän kippasi
tiehensä?"
"Se oli helppo huomata", vastasi Haukansilmä puristaen pyssynsä piippua
aivan kuin sormet olisivat tahtoneet hautautua rautaan.
"Se oli enemmän kuin huomattavaa -- se oli hävytöntä; se on juuri oikea
sana, eikä sanakirjasta löytäisi parempaa, vaikka kuinka kauan etsisi.
Nyt te saatte tietää, Haukansilmä -- en näe mitään järjellistä syytä
jättää sanomatta teille -- teidän täytyy tietää, että hempukka leiskutti
tiehensä mieluummin kuin kuunteli, mitä minulla olisi ollut teidän
puolestanne sanottavaa."
"Ja mitä te olisitte keksinyt sanoa minun puolestani, majoitusmestari?"
"Mitäkö? Ymmärtäkää minua oikein. Asianhaarat määräsivät, etten voinut
käydä puhumaan yleisominaisuuksistanne, vaan valmistuin juuri kumoamaan
yksityiskohdat yksityiskohdilla. Että teidän ajatuksenne ovat villit ja
puoliksi raakalaisen, minä olisin voinut selittää hänelle niiden
johtuvaa viettämästänne rajaseudun elämästä, joka on villiä ja
raakalaista, ja hänen vastaväitteensä olisivat heti loppuneet tai hän ei
tahdo ymmärtää luonnonlakeja."
"Sanoitteko te sen hänelle, majoitusmestari?"
"En tahdo väittää käyttäneeni juuri niitä sanoja, mutta se ajatus oli
mielessäni, ymmärrättehän. Tyttö oli kärsimätön eikä tahtonut kuulla
puoltakaan siitä, mitä minulla oli sanottavaa, mutta riensi tiehensä,
kuten näitte omin silmin, Haukansilmä, sillä hän oli määrännyt kantansa
eikä tahtonut kuulla enempää. Pelkään, että hän muodostelee itsenäisesti
päätöksensä eikä välitä toisten toiveista."
"Niin minäkin luulen, majoitusmestari, ja hänen isänsä sittenkin on
erehtynyt. Niin, niin, kersantti on päätellyt väärin ja tehnyt kauhean
erehdyksen."
"Mitä, mies! Miksi rupeatte suremaan, ettekä tee, kuten niin monina
vuosina ennen? Olalle pyssy, jota te käyttelette niin hyvin ja pois
kauas metsiin, sillä ei ole yhtään naissydäntä, jonka vuoksi kannattaisi
hetkeäkään huokailla ja murehtia, sen tiedän kokemuksesta. Uskokaa, mitä
sanoo mies, joka sen suvun tuntee: naiset sittenkin ovat sellaista
väkeä, millaista emme ikinä luulisi heidän olevan. Jos nyt tahdotte
kesyttää Mabelin, tässä on niin mainio tilaisuus kuin ikinä joku hylätty
rakastaja voi toivoa."
"Kyllä minä haluaisin, luutnantti, kesyttää Mabelin."
"Lopuksi te tahdotte kuitenkin masentaa hänet, sillä inhimillinen luonto
tahtoo kostaa niille, jotka ovat loukanneet meidän hellimpiä
tunteitamme. Parempaa tilaisuutta kuin tämä ei voi ilmetä, että saisitte
ystävänne rakastamaan ja vihollisenne kadehtimaan teitä."
"Majoitusmestari, Mabel ei ole minun viholliseni, ja vaikka olisikin,
olisi viimeinen asia, jota voisin toivoa se, että tuottaisin hänelle
raskaita hetkiä."
"Te sanotte niin, te sanotte niin, Haukansilmä, ja uskallan väittää,
että myöskin ajattelette niin, mutta kaikki on teitä vastaan, kuten ehkä
lopuksi huomaatte. Katsokaa siis, mitä voitte tehdä. Me olemme täällä
epävarmassa ja vaarallisessa asemassa, ihan kuin leijonan häkissä."
"Ette suinkaan tarkoita, että ranskalaiset ovat leijonia ja tämä saari
on niiden häkki, luutnantti?"
"Kuvaannollisesti sanottuna tietysti, ystäväni, sillä ranskalaiset eivät
ole leijonia eikä tämä saari ole häkki -- ellei tämä ole, kuten suuresti
pelkään, aasin karsina."
Tässä majoitusmestari päästi ilkeän naurun, joka ilmaisi kaikkea muuta
kuin kunnioitusta ja ihailua hänen ystävänsä Lundien suunnitelmaa
kohtaan, kun tämä tahtoi tehdä tästä erittäin huomattavan tukikohdan
sotilassuunnitelmillensa.
"Paikka on parhaiten valittu kaikista niistä, mihin olen jalkani koskaan
astunut", sanoi Haukansilmä katsellen ympärilleen kuin tarkaten
merkillistä kuvaa.
"Sitä en kiellä, sitä en tahdo kieltää. Lundie on suuri soturi pienellä
tavallaan ja hänen isänsä oli suuri tilanomistaja samalla tavalla. Minä
olen syntynyt samalla tilalla ja seuratessani majuria niin kauan olen
oppinut ymmärtämään kaikki, mitä hän sanoo ja tekee. Se on juuri minun
heikkouteni, tietäkää se, Haukansilmä. Tämä voi olla aasin karsina, tai
kuten miehet luulevat varma turvapaikka, mutta se on vaarallinen, kuten
näkee Lundien varovaisuudesta ja tarkoista ohjeista. Villit kiertelevät
vaaniskellen näillä tuhannella saarella ja metsissä etsien juuri tätä
paikkaa, kuten Lundie itsekin tietää, ja parhain palvelus, minkä voitte
tehdä 55:nnelle, on koettaa johtaa viholliset väärille jäljille.
Onnettomuudeksi kersantti otaksuu, että vaara on odotettavissa virran
yläjuoksulta, koska Frontenac on siellä, vaikka pieninkin kokemus sanoo,
että intiaanit ilmestyvät sieltä, mistä niitä vähimmän odottaa, ja tässä
tapauksessa näyttää sangen järkevältä odottaa niitä alhaalta päin.
Ottakaa siis kanottinne ja lähtekää myötävirtaan tutkistelemaan
saaristoa, että saamme ajoissa tiedon mahdollisesti sieltä päin
uhkaavasta vaarasta."
"Suuri Käärme on tiedustelemassa sillä suunnalla, ja kun hän hyvin
tuntee seudun, ei ole vähintäkään epäilystä, ettemme saisi ajoissa
tietää, jos jokin vaara sieltä meitä uhkaisi."
"Mutta sittenkin hän on vain intiaani, Haukansilmä, ja tämä on tehtävä,
joka vaatii valkoisen miehen järkeä. Lundie on varmaan äärettömän
kiitollinen sille, joka pelastaisi tämän osaston uhkaavasta vaarasta ja
hävittäisi koko tämän aseman. Sanoakseni teille, ystäväni, totuuden, hän
salaisesti katuu, että ollenkaan tuli tämä asema perustetuksi, mutta hän
on liian vanha tilanomistaja tunnustaakseen erehdyksensä, vaikka se
olisi tähdissä kirjoitettuna."
Majoitusmestari selitti sitten toverilleen syynsä koettaen saada hänet
viivyttelemättä jättämään saaren käyttäen todistellessaan kaikkia
keinoja, mitä sattui keksimään, puhuen joskus ristiin, mutta ei löytänyt
ainoatakaan syytä, mitä toinen ei olisi heti kumonnut. Vaikka
Haukansilmä olikin yksinkertainen, huomasi hän kuitenkin nämä luutnantin
ajatushairahdukset, vaikka hän ei ollenkaan aavistanut, että kaikella
tällä tahdottiin Mabelin kosija lähettää pois tieltä. Hän ei käsittänyt
toisen salaisia syitä, mutta hän ei myöskään saattanut sokeasti uskoa
hänen viisasteluansa. Tulos oli, että nämä kaksi erosivat pitkän
keskustelun jälkeen kumpikin pitäen päänsä ja epäillen toistensa
tarkoituksia, vaikkakin Haukansilmän epäilystä lievensi hänen oma
rehellisyytensä ja hyvä uskonsa kaikista ihmisistä.
Neuvottelu, joka pian tämän jälkeen oli kersantilla ja luutnantilla, sai
aikaan erikoisia toimenpiteitä saarella. Kun se oli loppunut, annettiin
salaiset määräykset, että hirsilinnaa erikoisesti varustettaisiin,
asumuksissa oli kiirettä hommaa, niin että joku sotilaselämän tuntija
olisi voinut heti saada selville, että retkelle lähtöä valmisteltiin.
Todellakin juuri auringon laskiessa palasi kersantti Haukansilmän ja
Capin kanssa rannalta, jota kutsuttiin satamaksi, omaan asuntoonsa ja
istuutui Mabelin kattaman siistin illallispöydän ääreen ja alkoi
keskustelun.
"Sinusta on todellakin jotakin hyötyä täällä, lapseni", virkkoi vanha
soturi, "kuten tämä siisti ja hyvin järjestetty pöytä voi todistaa, ja
luotan siihen, että sopivan ajan tultua sinä haluat tulla sellaisen
miehen seuralaiseksi, joka tietää, miten on katseltava vihollista
silmästä silmään."
"Mutta rakas isä, et suinkaan halunne, että minä näyttelisin Jeanne
d'Arcia ja johtaisin miehiä taisteluun?"
"Näyttelisit mitä, lapsi? -- Oletko sinä koskaan kuullut Mabelin
mainitsemasta henkilöstä, Haukansilmä?"
"En, kersantti, mutta mitäs siitä? Minä olen oppimaton ja kouluttamaton,
ja minusta on tavattoman hauskaa kuulla hänen ääntänsä ja muistella
hänen sanojansa välittämättä ollenkaan nimistä."
"Minä tiedän, kuka se oli", virkkoi Cap päättävästi, "se oli eräs
merirosvo, joka viime sodan aikana herätti suurta huomiota."
Mabel punastui huomattuaan tahtomattaan tehneensä sellaisen viittauksen,
joka ulottui kauemmaksi kuin hänen isänsä tiedot, puhumattakaan hänen
enonsa viisastelevasta tietämättömyydestä ja Haukansilmän
yksinkertaisesta totisuudesta, ja hän varoi hymyllä osoittamasta
etevämmyyttään.
"Tarkoitan, isä, ettei suinkaan minun tarvitse miesten kanssa sulkeutua
varustuksiin ja avustaa saaren puolustamisessa?"
"Ja kuitenkin monet naiset ovat tässä maailman osassa tehneet usein
niin, kuten Haukansilmä voi sinulle kertoa. Mutta tahdon vain ilmoittaa
sinulle, ettet hämmästyisi huomenaamuna herätessäsi, jos et tapaa meitä
täällä, sillä me aiomme tehdä pienen retken vielä tänä yönä."
"_Me_, isä! ja jätättekö te Jennien ja minut yksin tänne saarelle?"
"Ei, tyttäreni, emme suinkaan menettele niin taitamattomasti. Me jätämme
luutnantti Muirin, veli Capin, korpraali M'Nabin ja kolme miestä
vartioimaan linnoitusta poissa ollessamme. Jennie voi olla sinun
toverinasi tässä majassa ja veli Cap täyttää minun paikkani."
"Entäs herra Muir?" kysyi Mabel oikeastaan tietämättä, mitä sanoi, sillä
hänestä tuntui sangen epämieluisalta tällainen asioitten järjestely.
"Hänkö, hän voi jäädä rakastelemaan sinua, jos sitä toivot, tyttö, sillä
hän on sangen rakastettava nuorukainen ja omattuaan jo neljä vaimoa
haluaa taas kiihkeästi näyttää, ottamalla viidennen vaimon, miten paljon
hän kunnioittaa heidän muistoansa."
"Majoitusmestari sanoo minulle", virkkoi Haukansilmä viattomasti, "että
kun miehen tunteita on karhittu niin monta kertaa, ei ole mitään
varmempaa keinoa asettaa niitä, kuin kyntää maaperä uudelleen, ettei jää
muistojen kätköön mitään vanhaa kasvamaan ja vaivaamaan."
"Sellaisen miehen tunteet pysyvät jokseenkin samanarvoisina, kyntipä
noita tai karhitsi", vastasi kersantti ilkeästi hymähtäen. "Mutta antaa
hänen selvittää Mabelille tarkoituksensa, niin hänen yrityksistänsä
tulee vihdoinkin loppu. Minä tiedän ihan varmaan, ettei _minun_
tyttäreni koskaan halua tulla luutnantti Muirin vaimoksi."
Tämä lausunto tahtoi selittää, että vaikka hänellä olisi kuinka monta
tytärtä, kukaan heistä ei lähtisi kysymyksessäolevan miehen vaimoksi.
Mabel oli punastunut, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja hän näytti
kiusaantuneelta, mutta hilliten mieltänsä hän virkkoi niin huolettomalla
äänellä, että se kokonaan salasi hänen kiihtyneen mielensä: "Mutta isä,
meidän on kai parasta odottaa, kunnes herra Muir osoittaa toivovansa,
että sinun tyttäresi ottaisi hänet, tai oikeammin hän ottaisi sinun
tyttäresi, muuten voidaan heittää meille vasten kasvoja tarina
happamista rypäleistä."
"Ja mikä se tarina on, Mabel?" kysyi Haukansilmä kiihkeästi, sillä hän
osasi kaikkea muuta, mutta ei valkoihoisten koulujuttuja. "Kertokaa se
meille omalla viehättävällä tavallanne, ja minä uskallan sanoa, ettei
kersantti ole sitä koskaan kuullut."
Mabel kertoi siis tämän hyvin tunnetun tarinan, kuten hänen ihailijansa
oli pyytänyt omalla viehättävällä tavallaan, joka merkitsi sitä, että
kuuntelijan katse lakkaamatta tähysteli hänen kasvojansa ja pojan
rehellisten kasvojen ilme oli pelkkää tyytyväistä hymyä.
"Se oli ketun tapaista!" huudahti Haukansilmä, kun tarina loppui; "niin,
ja samalla mingojen tapaista -- viekasta ja häpeämätöntä -- molemmat
elukat käyttäytyvät siten. Löytyy paljon tässä maakunnassa happamiin
rypäleihin verrattavaa, jota mingo tahtoisi saavuttaa. Niinpä minun
päänahkani mingon silmissä on sangen hapan."
"Eivät happamet rypäleet koske meitä, lapsi. Kyllä se on herra Muir,
joka joutuu valittamaan. Et suinkaan sinä tahdo ikipäivinä mennä
naimisiin sen miehen kanssa, Mabel?"
"Ei suinkaan", pisti Cap väliin -- "mieshän ei ole edes sotilaskaan kuin
puoliksi. Asianhaarat valmistavat kyllä hänelle sopivat rypäleet."
"Sangen vähän ajattelen mennä kenenkään kanssa naimisiin, rakas isä ja
eno, ja siksi haluaisin puhua siitä niin vähän kuin mahdollista, jos
suvaitsette. Mutta jos aikoisin mennä naimisiin, ei valittuni kuitenkaan
saisi olla mies, jonka ominaisuuksilla kolme tai neljä vaimoa jo ennen
on kokeillut."
Kersantti nyökkäsi oppaalle aivan kuin sanoen: siinä näet, mistä tuuli
käy, ja sitten hän tyttärensä toivomuksen mukaan muutti puheenaihetta.
"Ei sinulla eikä Mabelilla, veli Cap", hän virkkoi, "ole laillista
päällikön oikeutta linnoitukseen, jonka jätän tänne saarelle, mutta
voitte kuitenkin neuvoa ja siten vaikuttaa asioitten kulkuun. Täsmälleen
sanottuna, korpraali M'Nab tulee komentavaksi päälliköksi, ja minä olen
koettanut herättää hänessä omanarvon tuntoa, ettei hän anna liiaksi
luutnantti Muirin korkeamman aseman vaikuttaa, sillä majoitusmestari on
vapaaehtoinen eikä hänellä ole komennusoikeutta. Minä toivon, veli Cap,
että sinä tuet korpraalia, sillä jos majoitusmestari kerran saisi omin
päinsä määrätä, niin voisi hän pian ruveta komentelemaan minuakin yhtä
hyvin kuin M'Nabia."
"Siinä suhteessa Mabel parhaiten voi leikata hänen kunnianhimoltaan
siivet. Totta kai, kersantti, jätät laivaston minun johdettavakseni?
Hitonmoista kahnausta on usein syntynyt mailla ja vesillä komentavien
päälliköitten välillä."
"Kyllä saat ottaa osaa komennukseen, veli, vaikka ylipäällikkyys kuuluu
korpraalille. Korpraalin täytyy komentaa, mutta sinä saat vapaasti antaa
neuvojasi, erittäinkin veneitten suhteen, sillä jätän tänne yhden, jolla
voitte pakonne turvata, jos sellainen välttämättömyys sattuisi. Minä
tunnen korpraalin hyvin: hän on kelpo mies ja hyvä soturi, häneen kyllä
voi luottaa. Mutta hän on skotlantilainen ja voi antautua liian
alttiiksi majoitusmestarin vaikutukselle, jonka suhteen pyydän sinua ja
Mabelia olemaan varuillanne."
"Mutta miksi sinä jätät meidät tänne, isä hyvä? Minä olen tullut tänne
asti tehdäkseni elämäsi hieman mukavammaksi, miksi en saa etemmä sinua
seurata?"
"Sinä olet hyvä tyttö, Mabel, ja kuten oikea Dunham ainakin. Mutta sinun
täytyy jäädä tänne. Me lähdemme aamulla ennen päivän koittoa, ettei
vaaniva silmä voisi keksiä tätä piilopaikkaamme ja otamme kaksi suurinta
venettä ja jätämme teille yhden veneen ja kanotin. Me menemme vahtimaan
sen väylän varrelle, jota ranskalaiset tavallisesti kulkevat ja viivymme
siellä ehkä viikon. Koetamme napata jonkun veneen, joita he lähettävät
Frontenaciin täynnä kaikenlaisia intiaanien kalleuksia."
"Oletko katsonut paperisi tarkkaan, veli?" kysyi Cap huolissaan. "Totta
kai tiedät, että nappaaminen avoimella merellä on samaa kuin
merirosvous, ellei sinulla ole virallista määräystä harjoittaa
kaappausta laveammassa tai vähemmässä määrässä."
"Minulla on kenraalin määräys toimia 55:nnen kersantti-majurina",
vastasi toinen ojentaen ylpeästi vartaloansa, "ja sen tulee riittää
itselleen Ranskan kuninkaallekin. Sitäpaitsi minulla on majuri Duncanin
kirjallinen määräys."
"Eiväthän ne paperit oikeuta harjoittamaan sodalta näyttävää
merirosvousta."
"Niiden täytyy kelvata, veli, kun ei ole parempia. Hänen majesteettinsa
etujen mukaista on, että kaikki mainitunlaiset veneet kaapataan ja
viedään Oswegoon. Niissä on peitteitä, koristeita, pyssyjä,
ampumatarpeita -- lyhyesti: kaikkea, mitä ranskalaiset lurjukset
toimittavat villeille vintiöille, ja kehoittavat väärän uskonsa varjossa
ja avulla heitä toimittamaan ilkitöitänsä. Ryöstämällä heidän varastonsa
rikomme heidän suunnitelmansa, hävitämme heiltä aikaa ja estämme heidän
tavaranvaihtonsa!"
"Mutta, isä, eikö hänen majesteettinsakin palveluksessa ole intiaaneja?"
kysyi Mabel uteliaasti.
"On tietysti, tyttö -- ja hänellä on oikeus käyttää heidän palvelustaan
hyväkseen. Onhan siinä suuri ero, käyttääkö joku ranskalainen tai
englantilainen intiaania palveluksessansa, kuten jokainen voi ymmärtää."
"Mutta, isä, minä en voi ymmärtää, kuinka tämä muuttaa asian. Jos on
väärin, että ranskalainen kiihoittaa villejä vihollisiansa vastaan, on
minusta yhtä väärin, jos englantilainen tekee sen. _Teidän_,
Haukansilmä, täytyy myöntää se!"
"Se on järkevää, se on järkevää, enkä minä ole koskaan kuulunut niihin,
jotka syyttävät ranskalaisia juuri siitä, mitä itsekin teemme. On
kuitenkin pahempi liittoutua mingon kuin delawarelaisen kanssa. Kun on
kysymys viimeksimainitusta, en ollenkaan pidä syntinä, jos sen lähettää
taisteluun vihollista vastaan."
"Ja kuitenkin, kuitenkin he riistävät päänahan ja surmaavat nuoret ja
vanhat, naiset ja lapset!"
"Niillä on omat taipumuksensa, Mabel, eikä niitä saa moittia siitä, että
ne seuraavat sitä. Luonto on luonto, vaikka eri heimoilla on eri tapansa
näyttää sitä, Minä puolestani olen valkoihoinen ja koetan säilyttää
myöskin tunteeni valkoisina."
"Tuota minä en voi hyväksyä", vastasi Mabel. "Mikä on oikein kuningas
Yrjölle, sen täytyy myöskin olla oikein kuningas Ludvigille."
Kun koko seura, myöskin Mabel, näytti olevan tyytyväinen siihen
suuntaan, minkä keskustelu oli saanut, ei kukaan näyttänyt enää haluavan
jatkaa sitä. Niin pian kuin illallinen oli loppunut, kersantti lausui
hyvästinsä vierailleen ja jäi kauaksi aikaa keskustelemaan tyttärensä
kanssa. Hän oli sangen vähän taipuvainen antamaan valtaa hellemmille
tunteilleen, mutta nykyinen tilanne oli niin outo ja uusi, että se
herätti tunteita, joihin hän ei kokemuksesta ollut tottunut. Sotilas ja
merimies ei paljoa välitä tavallisissa oloissa vaaroista, jotka hänen
eteensä sattuvat, mutta sinä hetkenä, kun hän tuntee edesvastuun painon
hartioillansa, uhkapeli hänen yrityksistänsä häviää ja hän keskittää
kaiken ajatuksensa onnistumiseen ja epäonnistumiseen. Silloin hän ei voi
olla niin huoleton kuin jos olisi kysymys vain hänen omasta elämästään,
vaan hän miettii tarkasti, miten koko joukkonsa voisi vaaroista
pelastaa. Tällä hetkellä kersantti Dunham ei kuitenkaan ajatellut
voittoa, kuten hänen tapansa oli, vaan hän alkoi tuntea mahdollisena
senkin sattuman, että hän nyt eroaisi lapsestaan ainiaaksi.
Milloinkaan ennen ei Mabel ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta kuin
tänä iltana. Mahdollisesti tytär ei ollut ennen löytänyt tietä hänen
sydämeensä, mutta tänä iltana hänen altis rakkautensa oli herättänyt
isänylpeyden ja rakkauden vanhan veteraanin povessa. Mabel ei ollut
vielä oikein päässyt lapsen suhteeseen isäänsä, sillä erilainen kasvatus
ja isän sotilaallinen jäykkyys, joka vaati kaikkien kunnioitusta, olivat
kaivaneet jonkinlaisen kuilun heidän välilleen. Tällä hetkellä kuitenkin
keskustelu isän ja tyttären välillä tuli läheisemmäksi kuin
tavallisesti, kunnes Mabel alkoi tuntea, että heidän suhteensa oli
muuttumassa sellaiseksi, kuin hän salaisesti kaihoten oli toivonut.
"Äiti oli sitten jokseenkin minun kokoiseni", sanoi Mabel pitäen isänsä
kättä omissaan ja katsellen isänsä kasvoja kostein silmin. "Minä olen
ajatellut, että hän oli pitempi."
"Niinhän useimmat lapset, jotka ajattelevat kunnioituksella
vanhempiansa, luulevat. Milloin he pitävät heitä suurempina, milloin
taas mahtavampina ja käskevämpinä kuin he todellisuudessa ovat. Sinun
äitisi, Mabel, oli niin täsmälleen sinun pituisesi, kuin joku nainen voi
olla samankokoinen toisen kanssa."
"Ja hänen silmänsä, isä?"
"Hänen silmänsä, lapsi, olivat myöskin ihan samanlaiset kuin sinun
-- siniset, lempeät ja viehättävät, ehkeivät aivan niin nauravat."
"Minun silmäni eivät milloinkaan enää naura, rakkahin isä, ellet pidä
hyvää huolta itsestäsi tällä retkelläsi."
"Kiitos, Mabel -- hem -- kiitos, lapseni, mutta minun täytyy tehdä
velvollisuuteni. Minä olisin tahtonut nähdä sinut hyvissä naimisissa,
ennenkuin me jätimme Oswegon, silloin mieleni olisi kevyempi."
"Naimisissa! -- kenen kanssa, isä?"
"Sinä tunnet miehen, jota toivoisin sinun rakastavan. Sinä voit tavata
monta komeampaa ja hienommin puettua, mutta et yhtään niin uskollista ja
oikeamielistä."
"Ei yhtään, isä?"
"Minä en tunne ainoatakaan. Kaikissa tapauksissa on vähän, jotka vetävät
vertoja tälle erinomaiselle Haukansilmälle."
"Mutta minunhan ei tarvitse mennä naimisiin. Sinä olet yksinäinen ja
minä jään sinun luoksesi pitämään huolta sinusta."
"Jumala sinua siunatkoon, Mabel! Minä tiedän, että sinä tahdot, enkä
väitä, ettei se tunne olisi oikea, mutta on tunteita, jotka ovat
vieläkin oikeampia."
"Mikä voi olla oikeampaa kuin kunnioittaa vanhempiansa?"
"Kunnioittaa miestänsä, rakas lapseni."
"Mutta minulla ei ole miestä, isä."
"Ota sitten niin pian kuin mahdollista, että sinulla olisi mies, jota
kunnioittaisit. Minä en voi ikuisesti elää, Mabel, vaan ennen pitkää
poistun näyttämöltä luonnollista tietä, vaikka säilyisinkin sodalta.
Sinä olet nuori ja saat elää vielä kauan. Siksi on hyvä, että saat
miehisen puolustajan, joka vie sinut turvallisesti läpi elämän ja hoitaa
sinua vanhuuden päivinä, kuten sinä tahdot hoitaa minua."
"Ja luuletko, isä", sanoi Mabel leikkien isän jäntevillä sormilla, jotka
olivat hänen pienessä kädessään ja katsellen niitä tarkasti, ikäänkuin
ne olisivat ansainneet mitä suurinta huomiota, vaikka hänen huulillaan
väreili heikko hymy hänen puhellessaan -- "ja luuletko sinä, isä, että
juuri Haukansilmä on se mies, joka tämän voi tehdä? Eikös hän ole vain
kymmenen tai kaksitoista vuotta sinua nuorempi?"
"Mitäs siitä? Hänen elämänsä on ollut ainaista harjoitusta ja vuodet,
tyttö, merkitsevät vähemmän kuin luja ruumiinrakenne. Tunnetko sinä
ketään, joka paremmin sopisi sinun suojelijaksesi?"
Mabel ei tahtonut ilmaista tuntevansa ketään, joka paremmin vastaisi
hänen toiveitansa.
"Ei, isä; me puhumme nyt vain Haukansilmästä", hän vastasi hieman
lyhyesti. "Jos hän olisi nuorempi, niin voisin ehkä ajatella häntä
miehenäni."
"Sehän riippuu ruumiin rakenteesta, kuten sanoin, lapsi. Haukansilmä on
nuorempi kuin puoletkaan vuosiltaan meitä nuoremmista."
"Tietysti hän on nuorempi, herraseni, kuin joku -- luutnantti Muir."
Mabel nauroi niin vallattomasti ja huolettomasti, kuin tämä asia ei
ollenkaan häntä painaisi.
"On -- Haukansilmä hyvin sopisi hänen pojanpojakseen, ja vuosiltakin on
hän nuorempi. Jumala kieltää, että ollenkaan ajatteletkaan tulla
upseerin rouvaksi, ennenkuin olet upseerin tytär."
"Siitä ei suinkaan ole pelkoa, jos otan miehekseni Haukansilmän",
vastasi tytär katsoen taas kaksimielisin ilmein isänsä kasvoihin.
"Ehk'ei virallisesti, mutta mies on nytkin kenraalien ystävä ja toveri.
Luulen, että kuolisin onnellisena, jos sinä olisit hänen vaimonsa."
"Isä!"
"On surullinen asia käydä taisteluun, kun sydäntä painaa ajatus, että
maailmaan voi jäädä tytär turvattomaksi."
"Minä antaisin koko maailman voidakseni ottaa sen taakan sydämeltäsi,
rakas herraseni."
"Voisipa olla niin", sanoi kersantti katsellen ihastuneena lastansa,
"vaikka en suinkaan haluaisi vapautua kuormastani sillä ehdolla, että
sinä saisit sen kannettavaksesi."
Ääni oli matala ja värähtelevä, eikä Mabel ollut milloinkaan ennen
huomannut vanhemmassaan sellaista mielenliikutusta. Lämmin tunne oli
karkoittanut jäykän totisuuden, ja kun Mabel nyt ensi kerran tapasi
isän, hänen sydämensä tunsi kiihkeää halua saada lievittää isän surua.
"Isä, puhu selvemmin!" hän huudahti melkein vavisten.
"Ei, Mabel, se ei voisi olla oikein, sinun ja minun toiveemme ovat
sangen erilaiset."
"Minulla ei ole mitään toiveita -- en tiedä mitään siitä, mitä
tarkoitat. Puhutko sinä minun tulevasta avioliitostani?"
"Jos minä saisin kuulla, että olet lupautunut Haukansilmälle, että aiot
joskus ruveta hänen vaimokseen, minä olisin onnellinen, olkoonpa oma
kohtaloni mikä tahansa. Mutta minä en vaadi mitään vakuutusta sinulta,
lapseni, minä en pakota sinua tekemään mitään, mitä sittemmin katuisit.
Suutele minua, Mabel, ja mene sitten levolle."
Jos kersantti Dunham olisi koettanut pakolla saada Mabelin lupaamaan
asian, jota hän niin kiihkeästi halusi, olisi hän kohdannut niin jyrkkää
vastarintaa, että hänen olisi ollut hyvin vaikea saada tahtoansa
kuuluviin. Mutta jättäessään asiat käymään luonnollista tietään, hän
menetteli sangen viisaasti, sillä lämminsydäminen, jaloluontoinen Mabel
oli heti valmis taipumaan, jota hän ei suinkaan pakottaessa olisi
tehnyt. Tällä liikuttavalla hetkellä tytär ajatteli vain isäänsä, joka
oli juuri jättämäisillään hänet kenties ainiaaksi; ja lapsenrakkaus,
joka oli saanut ravintoa vain mielikuvituksesta näiden kahden viimeisen
viikon aikana, täytti nyt hänen olentonsa sellaisella voimalla, että
kaikki arvelut haihtuivat tämän puhtaan tunteen tieltä. Hänen isänsä
tuntui olevan hänen kaikkensa, eikä mikään uhraus tuntunut liian
suurelta, jos sillä saattoi tehdä hänet onnelliseksi. Tuhannet
kiusalliset ja melkein villit ajatukset risteilivät sillä hetkellä tytön
aivoissa ja hänen entiset päätöksensä horjuivat. Naisena hän oli
tottunut hillitsemään voimakkaimmatkin tunteensa, ja hänen ajatuksensa
kääntyivät vanhempiin ja siihen siunaukseen, joka lapsia seuraa, jos he
noudattavat vanhempiensa toivomuksia.
"Isä", hän virkkoi tyynesti ja melkein juhlallisella kylmyydellä,
"Jumala siunaa kuuliaisia tyttäriä."
"Niin tekee, Mabel; meillä on varma vakuutus siitä."
"Minä menen naimisiin, kenen kanssa sinä ikinä tahdot."
"Ei, ei, Mabel, sinun täytyy valita oman --"
"Minulla ei ole mitään valittavaa -- se on -- ei kukaan muu kuin
Haukansilmä ja herra Muir ole pyytänyt minua valitsemaan, ja jos
_heistä_ on kysymys, ei kummankaan meistä tarvitse arvella. Ei, isä;
minä menen naimisiin sen kanssa, jonka sinä valitset."
"Sinä tiedät minun vaalini, lapsikulta: ei kukaan voi tehdä sinua niin
onnelliseksi kuin jalosydäminen opas."
"Hyvä, jos hän kosii uudestaan minua, jos hän toivoo sitä -- sillä et
suinkaan, isä, tahdo, että menisin itse tarjoutumaan tai että joku
toinen tekisi tarjouksen minun puolestani." Ja veri syöksyi takaisin
Mabelin kalvenneille kasvoille hänen puhuessaan, sillä suuri päätös pani
hänen sydämensä rajusti sykkimään. "Kukaan ei saa puhua siitä hänelle;
mutta jos hän uudestaan pyytää minua, ja saatuaan tietää kaiken, mitä
jokainen kunnon tyttö tahtoo sanoa miehelle, jonka kanssa aikoo
naimisiin, yhä tahtoo saada minut vaimokseen, niin minä olen hänen."
"Jumala siunatkoon sinua, Mabel! Taivaan Jumala siunatkoon sinua ja
palkitkoon, kuten nöyrä jumalaapelkääväinen tytär ansaitsee!"
"Niin, isä, rauhoita mielesi, mene tälle retkelle keveällä mielellä ja
luota Jumalaan. Minusta sinun ei nyt tarvitse huolia. Keväällä -- minun
täytyy saada vähän aikaa, isä -- mutta keväällä minä menen Haukansilmän
kanssa naimisiin, jos se jalosydäminen metsästäjä sitä silloin haluaa."
"Mabel, hän rakastaa sinua, kuten minä rakastin sinun äitiäsi. Minä olen
nähnyt hänen itkevän kuin lapsen puhuessaan tunteistaan sinuun."
"Sen minä uskon, isä. Minä olen nähnyt kylliksi uskoakseni, että hän
pitää minusta enemmän kuin useimmista muista, ja on ihan selvää, ettei
ole toista miestä, jota kunnioittaisin enemmän kuin häntä -- et edes
sinä, isä."
"Se on niinkuin olla pitääkin, lapsi, ja liitto on oleva onnellinen.
Saanko minä sanoa sen Haukansilmälle?"
"Minä mieluummin tahtoisin, ettet puhuisi. Anna sen tapahtua itsestään
-- luonnollisesti." Hymy, joka valaisi Mabelin kauniita kasvoja, oli
enkelimäinen, kuten hänen vanhempansa ajatteli, vaikka tottuneempi silmä
olisi huomannut siinä jotakin villiä ja luonnotonta. "Ei, ei, isä;
_meidän_ täytyy antaa asioitten kulkea luonnollista tietänsä. Isä,
riittäköön sinulle minun juhlallinen lupaukseni."
"Se riittää, se riittää, Mabel; suutele nyt minua. Jumala siunatkoon ja
suojatkoon sinua, sinä olet hyvä tytär."
Mabel heittäytyi isänsä syliin -- ensimmäisen kerran elämässään -- ja
nyyhkytti hänen rinnoillaan kuin pieni lapsi. Jäykän sotilaan sydän oli
sulanut, ja näiden kahden kyynelet yhtyivät, mutta kersantti Dunham pian
hätkähti, ikäänkuin häveten itseänsä ja hellästi työntäen lapsensa
luotaan lausui hänelle hyvää yötä ja laskeutui levolle. Mabel vetäytyi
nyyhkyttäen siihen karkeaan nurkkaan, joka oli valmistettu häntä varten,
ja hetkisen kuluttua majassa olivat kaikki äänet vaienneet ja kuului
vain vanhan veteraanin raskas hengitys.