"Se kyyneleet ja huokaukset povellensa sulkee,
se väsymättä palvellen tietänsä kulkee,
luo unelmille siivet ja herättävi hengen,
jos sieluus' sen saanut oot, siit' tuntenet sa lemmen."
_Shakespeare_.
Oli melkein puolessa päivä, kun myrsky lakkasi, ja silloin sen voima
taittui yhtä äkkiä kuin sen raivo oli noussut. Tuskin kahta tuntia oli
kulunut vihurien taukoamisesta, kun järven selältä oli vaahto kadonnut,
vaikkakin se vielä keinui levottomasti; ja kun vielä kului toiset pari
tuntia, järven pinta välkehti kuten tavallisesti eikä näyttänyt
muistavankaan, että myrsky oli sen rauhaa häirinnyt. Vieläkin tosin
aallot vyöryivät lakkaamatta rantaan, mutta usma oli hävinnyt, ja niiden
liike oli tyynempi muistuttaen vain kuin kaukaisena kajastuksena tuulen
raivoa, joka nyt oli lannistunut.
Vaikkakin myrsky oli asettunut, kävi kuitenkin navakka itätuuli ja järvi
kuohui niin, ettei ollut vielä ajattelemistakaan ulapalle. Jasper, joka
nyt äänettömällä päätöksellä oli ottanut Lokin päällikkyyden, laittoi
kuitenkin kaikki kuntoon matkaa varten niin pian kuin ilma suinkin
sallisi. Sill'aikaa joutilaat huvittelivat, miten parhaiten voivat
näissä oudoissa olosuhteissa.
Kuten aina laivastoelämään tottumattomat, Mabel katseli kaihoten
rannalle eikä kestänyt kauaa, ennenkuin hän ilmaisi toivonsa saada
pistäytyä maissa, jos se voisi käydä päinsä. Haukansilmä sattui silloin
olemaan lähellä häntä ja vakuutti, ettei mikään olisi sen helpompaa,
koska heillä oli laivassa mukana kaarnakanotti, jolla vaaratta voi
päästä aallokossa kulkemaan. Hetkisen epäilyksen ja pelon jälkeen
ilmoitettiin asia kersantille. Hän suostui heti ja matkavalmistelut
pantiin viivyttelemättä toimeen.
Joukkoon, jonka oli mentävä maihin, kuului kersantti Dunham tyttärineen
ja Haukansilmä. Tottuneena kanotteihin Mabel otti paikan vakavasti ja
horjumatta keskelle, hänen isänsä asettui kokalle, kun taas opas otti
johdon käsiinsä ja istuutui perään. Airojen apua kanotin kuljettamiseen
ei juuri tarvittu, sillä aallot kuljettivat sitä liiankin joutuin,
kunhan vain ohjauksesta pidettiin huoli. Ennenkuin päästiin rantaan
Mabel katui useammin kuin kerran hurjapäisyyttänsä, mutta Haukansilmä
rohkaisi häntä ja osoitti itse niin suurta mielenmalttia,
kylmäverisyyttä ja voimaa, että mikä nainen tahansa olisi ujostellut
ilmaista vauhkoa pelkoansa. Mutta meidän sankarittaremme ei ollutkaan
pöllö; ja kun hän tunsi sen uutuuden viehätyksen, jota veneellä kulku
kuohukossa tarjosi, hän tottui siihen ja nautti täysin rinnoin sen
suomasta villistä sulosta. Hetkittäin kuitenkin hänen sydämensä oli
haljeta, kun laine heitti kanotin aallolta toisen harjalle, jota se
tuntui vain hipaisevan kuin lentävä pääskynen, mutta sitten hän punastui
ja nauroi aivan kuin häveten, että oli antanut ilakoivan luonnonvoiman
itseänsä niin pahasti säikyttää. Tätä ihastuttavaa menoa kesti jonkun
minuutin, sillä vaikka välimatka kutterilta rantaan saattoi olla noin
neljännespenikulma, se kesti vain aivan muutaman minuutin.
Astuttuaan maalle kersantti suuteli kohteliaasti tytärtään, sillä hän
oli niin paljon soturi, että tunsi olevansa kovalla kamaralla paremmin
kotonaan kuin vesivarassa, ja ottaen pyssynsä hän sanoi aikovansa
koettaa tunnin ajan metsästys-onneansa.
"Haukansilmä jää sinun luoksesi, tyttöseni ja epäilemättä tahtoo kertoa
sinulle näiden seutujen elämästä ja omista kokemuksistansa mingojen
kanssa."
Opas nauroi, ja lupasi pitää huolta Mabelista, ja muutamassa minuutissa
isä oli kiivennyt jyrkännettä ylös ja kadonnut metsään. Toiset lähtivät
päinvastaiselle suunnalle ja kavuttuaan jonkun minuutin jyrkännettä he
joutuivat korkealle, puuttomalle kallioniemekkeelle, josta silmää
kohtasi mitä omituisin ja viehättävin näköala. Täällä Mabel istahti
kallion halkeamalle tyynnyttääkseen kiihtynyttä hengitystään, kun taas
hänen toverinsa, jonka jäntereitä ei ponnistus näyttänyt ollenkaan
rasittaneen, seisoi hänen rinnallaan nojaten omalla miehekkäällä
tavallaan pitkään pyssyynsä. Kului useita minuutteja eikä kumpikaan
puhunut -- Mabel erittäinkin oli kokonaan antautunut ihailemaan
suurenmoista näköalaa.
Näiden kahden eteen avautui nyt tuo koilliseen päin rannattomalta
näyttävä ulappa, jonka pinnalla iltapäivän auringon säteet kilvan
leikittelivät ja joka vieläkin levottomasti keinui muistuttaen äskeistä
myrskyä ja heidän kokemiaan kauhuja. Suunnaton metsä rajoitti sitä
puolikuunmuotoisena kaarena, jonka sakarat kaakossa ja pohjoisessa
pistivät syvälle veteen ja kaaren selkä ulottui vihreänä vaippana
taivaanrannan taa, eikä näkynyt pienintäkään merkkiä ihmiselämästä, joka
olisi rajoittanut luonnon juhlallista suuruutta. Myrsky oli ajanut Lokin
niille rajaseuduille, joita ranskalaiset koettivat kaikin voimin riistää
pois englantilaisilta. Seuraten luonnollisia kulkuväyliä suurista
järvistä toisiin, olivat ranskalaiset varustaneet Niagaran rannat, mutta
meidän seikkailijamme olivat nyt useita ranskan penikulmia näistä
seuduista länteen. Kutteri keinui ankkurissa vähän ulompana aivan kuin
leväten sen suurenmoisen ponnistuksen jälkeen, minkä se juuri oli saanut
kestää, kun taas kanotti oli vedetty kuivalle tasaiselle pengermälle
juuri tässä kallion alla.
"Me olemme täällä sangen kaukana inhimillisistä asumuksista!" huudahti
Mabel katseltuaan kauan näköalaa ja saatuaan vilkkaassa mielessään
jonkunlaisen käsityksen sen omituisista yksityiskohdista. "Tällaista nyt
on olla rajaseuduilla."
"Ovatko nämä näköalat miellyttävämpiä kuin lähempänä merta ja suurten
kaupunkien ympärillä?" kysyi Haukansilmä kiihkeästi, kuten aina
tällaisesta asiasta puhuttaessa.
"En tahdo sanoa juuri sitä. Siellä ne ehkä muistuttavat enemmän
kanssaihmisistä kuin täällä, mutta vähemmän Luojan suuruudesta."
"Niin, Mabel, minun oma tunteeni sanoo aivan samaa. Minä olen vain köyhä
metsästäjä, sen tiedän, ilman opetusta ja oppia, mutta Jumala on yhtä
lähellä minua tässä minun kodissani kuin hän on lähellä kuningasta hänen
linnassaan."
"Kuka voisi sitä epäillä?" vastasi Mabel kääntäen katseensa näköalasta
toverinsa päivettyneihin, mutta rehellisiin kasvoihin ja hämmästyen
niiden ilmeen jaloutta. "Tällaisessa paikassa tuntee olevansa lähempänä
Jumalaa, luulisin, kuin kaupungeissa, joissa tuhannet pikku seikat
kiinnittävät ajatuksen kaikkeen muuhun."
"Te puhutte, Mabel, aivan samaa kuin tahtoisin itsekin sanoa, vaikkakin
niin selvästi, että minä ihan häpeän, kun en voi toisille lausua
tunteitani tällaisesta asiasta. Minä olen kierrellyt näitä rantoja
metsästysmatkoillani ennen sotaa, täälläkin olen ollut -- en juuri tässä
paikassa, vaan me nousimme maihin tuolla tuon tuuhean tammen luona, joka
kohoaa lehtikuusien yli --"
"Kuinka, Haukansilmä, voitteko te muistaa kaikki retkenne noin
tarkkaan?"
"Nämä ovat meidän katujamme ja talojamme, kirkkojamme ja palatsejamme.
Kuinka ei niitä muistaisi! Kerran me teimme Suuren Käärmeen kanssa
sopimuksen tavata toisemme kuuden kuukauden kuluttua kello 12 päivällä
muutaman kuusen juurella, vaikka kumpikin oli kauempana kuin kolmensadan
penikulman päässä siitä. Kuusi oli ja on vieläkin, ellei Luoja ole sitä
kaatanut, keskellä metsää, johon on enemmän kuin viisikymmentä
penikulmaa lähimmiltä varustuksilta, ja mitä runsaimman majavaseudun
lähettyvillä."
"Ja kohtasitteko toisenne siinä paikassa ja sillä hetkellä?"
"Nousee ja laskeeko aurinko? Tullessani puun luo tapasin Käärmeen
nojaamassa puunrunkoon jaloissaan risaiset säärystimet ja likaiset
mokkasiinit. Delawarelainen oli joutunut vetelälle suolle, josta oli
suurella vaivalla päässyt pois, mutta yhtä varmasti kuin aurinko kultaa
aamuisin ensiksi itäisen taivaan ja laskee illalla länteen, hän tiesi
ajan ja paikan. Chingackgookiin saa luottaa, olkoonpa kysymyksessä
ystävä tai vihollinen. Kumpaankin nähden hän on yhtä varma."
"Mutta missä delawarelainen nyt on? Miksi hän ei ole meidän kanssamme
tänään?"
"Hän on tiedusteluretkellä tutkimassa mingojen jälkiä, niinkuin minunkin
pitäisi olla, ellei inhimillinen heikkous olisi pidättänyt minua siitä."
"Te näytätte olevan kaikkien heikkouksien yläpuolella, Haukansilmä. En
ole ikinä tavannut ketään, jossa olisin huomannut niin vähän vikoja kuin
teissä."
"Jos tarkoitatte terveyttä ja voimaa, niin on Luoja ollut minulle hyvä,
vaikka ajattelenkin, että raitis ilma, pitkät metsästysmatkat, ainaiset
tiedusteluretket, metsäin antama ravinto ja hyvän omantunnon suoma lepo
voinevat pitää tohtorit kaukana. Mutta kaikesta huolimatta minä olen,
kuten muutkin ihmiset; niin, huomaan, että monet minun tunteistani ovat
sangen inhimilliset."
Mabel näytti hämmästyneeltä, ja kuvaisimme vain totuudenmukaisesti hänen
sukupuolensa luonnetta, jos lisäisimme, että hänen suloisten kasvojensa
ilme osoitti tavatonta uteliaisuutta, vaikka hän hillitsikin kielensä.
"Tässä teidän villissä elämässänne, Haukansilmä, on jotakin lumoavaa",
huudahti Mabel ja innostuksen puna lehahti hänen kasvoilleen. "Minä
tunnen, että minustakin vähitellen tulee rajaseutujen tyttö, ja minä
varmastikin opin rakastamaan näiden metsien juhlallista hiljaisuutta.
Kaupungit tuntuvat masentavan minua; ja kun minun isäni mahdollisesti
jää lopuksi iäkseen tänne, jossa hän jo niin kauan on ollut, alkaa
minusta tuntua, että olisin onnellinen, jos saisin jäädä hänen luokseen
eikä tarvitsisi enää palata meren rannalle."
"Metsä ei ole, Mabel, koskaan hiljaa sille, joka ymmärtää sen kieltä.
Sangen usein olen päiviä kierrellyt saloja kaipaamatta mitään
inhimillistä seuraa. Siellä voi jutella mielin määrin eikä kaipaa muuta
puhetoveria."
"Minä luulenkin, että te olette, Haukansilmä, onnellisempi yksin kuin
joutuessanne toisten seuraan."
"Sitä en tahdo sanoa, en tahdo sanoa juuri sitä. Olen elänyt aikoja,
jolloin olen ajatellut, että Jumala yksin on minulle tarpeeksi
metsissäni enkä ole kaivannut mitään muuta kuin Hänen armoansa ja
huolenpitoansa. Mutta sittemmin ovat toiset tunteet nousseet etualalle,
ja minä otaksun, että luonto sittenkin vaatii osansa. Kaikki olennot
elävät parittain, Mabel, ja sama lienee tarpeellista ihmiseenkin
nähden."
"Ja ettekö, Haukansilmä, ole ajatellut etsiä itsellenne vaimoa,
joka jakaisi teidän kohtalonne?" kysyi Mabel suoruudella ja
yksinkertaisuudella, joka ilmaisi puhdasta ja vilpitöntä sydäntä,
vaikkakin ajatuksessa saattoi huomata naissuvun synnynnäistä
kaksimielisyyttä. "Minusta näyttää, että tarvitsisitte vain kodin, johon
saisitte retkiltänne palata tunteaksenne elämänne täysin onnelliseksi.
Jos minä olisin mies, minun suurin onneni olisi kierrellä näissä
metsissä tai risteillä tuolla loistavalla ulapalla."
"Minä ymmärrän teitä, Mabel, ja Jumala siunatkoon teitä toivoessanne
meille onnea ja menestystä niin vaatimattomia kuin olemmekin. Meillä on
huvimme ja ilomme, mutta me voisimme olla onnellisempia; niin, minä
ajattelen, että me voisimme olla onnellisempia."
"Onnellisempia! Millä tavalla, Haukansilmä? Tässä puhtaassa ilmassa,
kuljeksia läpi viileitten, varjoisien metsien, katsella ja purjehtia
tuolla loistavalla ulapalla, tyydyttää puhtaalla omallatunnolla kaikki
tarpeensa, pitäisipä silloin olla niin onnellinen kuin vajavainen
ihminen suinkin voi."
"Kaikilla olennoilla on taipumuksensa, Mabel, niinpä miehilläkin",
vastasi opas katsellen ihaillen kaunista toveriansa, jonka posket
punoittivat ja silmät loistivat tuhansien tunteitten risteillessä hänen
rinnassaan tässä erinomaisessa ja kiihdyttävässä tilanteessa, "ja
kaikkien tulee totella niitä. Näettekö tuota kyyhkystä, joka juuri
laskeutuu tuonne niemekkeelle -- juuri tuon kaatuneen kastanjan luona?"
"Tietysti. Se on ainoa elävä olento meitä lukuunottamatta tässä autiossa
erämaassa."
"Ei suinkaan, Mabel, ei suinkaan. Luoja ei lähetä mitään olentoa
viettämään elämäänsä yksin. Tuolla on sen toveri, lähtee juuri lentoon.
Se on etsinyt ravintoansa toiselta niemekkeeltä, mutta se ei voi kauan
olla erossa toveristaan."
"Minä ymmärrän teitä, Haukansilmä", vastasi Mabel hymyillen suloisesti,
vaikka niin kylmästi kuin olisi keskustellut isänsä kanssa. "Mutta
voineehan metsästäjäkin löytää toverin näilläkin villeillä seuduilla.
Intiaanitytöt ovat helliä ja uskollisia, sen tiedän, sillä sellainen oli
Nuolenpään vaimo miehelle, joka useammin torui kuin hymyili."
"Se ei ikinä kävisi päinsä, Mabel, eikä siitä ikinä tulisi mitään hyvää.
Heimon tulee etsiä heimoa, kansallisuuden kansallisuutta, jos toivoo
saavuttavansa onnen. Mutta jos minä tapaisin teidänlaisenne olennon,
joka voisi suostua metsästäjän vaimoksi ja joka ei halveksisi minun
tietämättömyyttäni ja kömpelyyttäni, silloin eletty elämä olisi
onnellista kuin ilakoivan nuoren hirven ja tulevaisuus pelkkää
päivänpaistetta."
"Minunlaiseni! Minun ikäiseni ajattelematon tyttöhupakko olisi tuskin
sovelias toveri rohkeimmalle tiedustelijalle ja uskollisimmalle
erämaitten metsästäjälle."
"Siinäpä se vika onkin! Pelkään, että olen koettanut juurruttaa
intiaanin tapoja valkoihoisen luonteeseen! Kai sellaisen miehen olisi
haettava morsian intiaanikodasta."
"En tiedä, Haukansilmä, en tiedä, mutta te ette suinkaan voi ajatella
valita vaimoksenne niin oppimatonta, arvotonta, turhamaista ja
kokematonta kuin minä?" Mabel olisi voinut lisätä: "ja niin nuorta",
mutta vaistomainen tunne pysäytti nämä sanat hänen huulilleen.
"Ja miksi en, Mabel? Jos te olette tietämätön rajaseudun elämästä, te
osaatte kuitenkin enemmän kuin me muut miellyttäviä juttuja ja tunnette
kaupunkien tapoja. Turhamaisuutta minä en ymmärrä, mutta jos se
merkitsee kauneutta, ei se suinkaan ole vika minun silmissäni! Arvoton
te ette myöskään ole, vaan koko teidän olemuksenne puhuu arvoista, jotka
minulle merkitsevät enemmän kuin mikään muu, ja kokemus taas tulee
vuosien mukana. Sitäpaitsi, Mabel, minä luulen, että miehet ajattelevat
sangen vähän näitä asioita, kun aikovat ottaa itselleen vaimon. Minä en
ainakaan ajattele."
"Haukansilmä, teidän sananne -- katseenne -- ja kaikki ilmaisee, että
laskette leikkiä; te teette pilaa."
"Minä olisin mielelläni aina teidän luonanne, Mabel, ja nukkuisin
levollisemmin tulevan yön, kuin olen tehnyt viikkomääriin, jos
tietäisin, että tämä keskustelu teistä on yhtä mieluista kuin minusta."
Emme voi sanoa, ettei Mabel Dunham olisi kuvitellut oppaan häntä
ihailevan. Sen hänen tarkka naisellinen vaistonsa oli sangen pian
tajunnut, ja ehkä hän toisinaan oli ajatellut, että oppaan osoittamassa
kunnioituksen sekaisessa kohteliaisuudessa ilmeni sitä miehekästä
hellyyttä, jota vahvempi sukupuoli ei voi salata, vaikk'ei saisikaan
tilaisuutta ilmaista hellempiä tunteitansa. Mutta tietoisuus, että hän
vakavasti ajatteli häntä vaimokseen ei milloinkaan ollut välähtänyt
tämän vilkkaan ja nerokkaan tytön mieleen. Nyt se kuitenkin
silmänräpäyksessä selvisi hänelle, vähemmin hänen toverinsa sanojen kuin
käytöksen kautta. Katsoessaan vakavasti oppaan karkeihin, rehellisiin
kasvoihin, Mabelin oma ilme muuttui vakavaksi ja surulliseksi, ja kun
hän puhui, oli siinä lämpöä ja hellyyttä, jotka vaikuttivat enemmän kuin
sanat.
"Teidän ja minun pitäisi ymmärtää toisiamme, Haukansilmä", sanoi hän
vakavalla suoruudella, "eikä meidän välillämme saisi olla mitään pilviä.
Te olette liian suora ja rehellinen, että teitä voisi kohdella muuten
kuin suoruudella ja rehellisyydellä. Varmasti, varmasti ei merkitse
mitään -- ellei teidän tunteissanne ole muuta kuin ystävyyttä, jota
teidän harkitseva sydämenne ja jalo luonteenne luonnollisesti voi tuntea
minunlaistani tyttöä kohtaan."
"Minä uskon, että se on luonnollista, Mabel -- niin, niin se on.
Kersantti sanoo, että hän on tuntenut samaa teidän omaa äitiänne
kohtaan, ja samaa luulen huomanneeni kaikissa niissä nuorissa ihmisissä,
joita olen opastanut erämaan läpi. Niin, niin, uskallan sanoa, että se
on luonnollista, ja siksi se on herännyt niin helposti ja tuntuu minusta
niin suloiselta."
"Haukansilmä, sananne kiusaavat minua. Puhukaa selvemmin tai jätetään se
puheenaihe ainaiseksi. Te ette -- te ette voi tarkoittaa -- ette voi
toivoa, että minä ymmärtäisin teitä --" Mabel oli niin kiihtynyt, että
hänen kielensä sammalsi ja naisellinen kainous kielsi häntä lisäämästä,
mitä hän vakavasti olisi tahtonut sanoa. Rohkaisten mielensä hän päätti
kuitenkin tietää kaikki niin selvästi ja pian kuin mahdollista.
Sentähden hän hetkisen epäröityänsä virkkoi: "Minä tarkoitan,
Haukansilmä, että te ette voi saada minua uskomaan, että te ihan
vakavasti ajattelette saada minut vaimoksenne."
"Kyllä, Mabel, sitä minä juuri tahdon. Te olette ymmärtänyt sen paremmin
kuin minä metsäläistaipumuksineni ja erakkotapoineni voin sen selittää.
Kersantti ja minä olemme puhuneet asiasta ja toivomme, että te voisitte
suostua siihen, vaikkakin epäilen omaa kykyäni voida miellyttää tyttöä,
joka ansaitsee parhaimman Amerikasta löytyvän puolison."
Mabelin kasvojen ilme muuttui kiusaantuneesta hämmästyneeksi, ja sitten
vielä sukkelammin hämmästyneestä tuskalliseksi.
"Minun isäni!" hän huudahti -- "minun rakas isänikö olisi ajatellut
minua teidän vaimoksenne, Haukansilmä?"
"Niin, niin on, Mabel -- niin hän on ajatellut. Hän on myöskin toivonut,
että se voisi teitä miellyttää, ja on aina rohkaissut minua
kuvittelemaan, että se voisi olla mahdollista."
"Mutta te itse -- te ette suinkaan voi vähääkään välittää siitä, olisiko
tuo otaksuma toteutettavissa vai ei?"
"Kuinka?"
"Tarkoitan, Haukansilmä, että te olette puhunut tästä asiasta vain
miellyttääksenne isääni, välittämättä sen enempää siitä, ettei teidän
tunteenne voisi sitä hyväksyä olkoonpa minun vastaukseni mikä hyvänsä."
Opas katsoi vakavasti Mabelin kauneihin kasvoihin, joihin lämpö ja
tilanteen omituisuus oli kohottanut hehkuvan punan, eikä saattanut
erehtyä siitä kiihkeästä ihastuksesta, joka loisti hänen ylevien
kasvojensa jokaisesta piirteestä.
"Olen usein pitänyt itseäni hyvin onnellisena, Mabel, kierrellessäni
tuottavilla metsästysretkilläni, hengittäessäni vuoristojen raikasta
ilmaa täynnä voimaa ja terveyttä. Mutta nyt minusta tuntuu, että kaikki
on ollut vähäistä ja turhaa sen ilon rinnalla, mitä minulle tuottaisi se
tieto, että te ajattelisitte minusta hieman parempaa kuin useimmista
muista."
"Parempaa teistä! Minähän ajattelen teistä, Haukansilmä, parempaa kuin
useimmista muista. En voi ihan varmaan sanoa, enkö minä ajattele teistä
parempaa kuin kenestäkään muusta, sillä teidän uskollisuutenne,
rehellisyytenne, yksinkertaisuutenne, oikeudenmukaisuutenne ja
rohkeutenne voittavat vertailussa kenen tahansa."
"Oi, Mabel, ne ovat suloisia ja rohkaisevia sanoja, ja ehkäpä ei
kersantti ollutkaan niin väärässä kuin luulin!"
"Ei, Haukansilmä; sen nimessä, mikä on totta ja oikeaa, älkäämme
ymmärtäkö toisiamme väärin näin tärkeässä asiassa. Vaikka minä annan
arvoa, ei, kunnioitan teitä, melkein yhtä paljon kuin rakasta isääni, on
kuitenkin mahdotonta, että minä milloinkaan tulisin teidän vaimoksenne
-- että minä --"
Muutos hänen toverinsa kasvojen ilmeessä oli niin suuri ja äkillinen,
että Mabel saattoi ihan selvään huomata, miten musertavasti hänen
sanansa vaikuttivat Haukansilmään, vaikkakin hän kiihkeästi halusi saada
ratkaistuksi kerralla tämän vaikean asian, joka tuotti tuskaa heille
molemmille. Kumpikaan ei puhunut mitään vähään aikaan, mutta oppaan
karkeille kasvoille lankesi niin synkkä pettymyksen varjo, että se
suretti ja peloitti hänen toveriansa. Samalla näytti Haukansilmän
kurkkua kuristavan niin kauheasti, että hän tarttui siihen molemmin
käsin ihan kuin lievittääkseen ruumiillisilla keinoilla ruumiillista
tuskaa. Ne suonenvedon tapaiset liikkeet, joilla hänen sormensa
työskentelivät hänen kurkussaan, täyttivät pelästyneen tytön kauhulla.
"Ei, Haukansilmä", lisäsi Mabel innokkaasti heti, kun sai äänensä
kuuluviin, "minä taisin sanoa enemmän kuin tahdoin, sillä kaikkihan
tässä suhteessa on mahdollista, ja naiset -- kuten sanotaan -- eivät ole
koskaan omasta itsestään varmoja. Minä tahtoisin saada teidät
ymmärtämään, miten vaikeata on oppia ajattelemaan meitä miehenä ja
vaimona ja voisimmeko me koskaan ajatella toisistamme niinkuin miehen ja
vaimon tulee."
"Minä en -- minä en milloinkaan enää ajattele mitään sellaista, Mabel",
läähätti Haukansilmä aivan kuin juuri olisi päässyt vapaaksi jostakin
tukahduttavasta aineesta. "Ei, ei, minä en milloinkaan ajattele teistä
enkä muistakaan samaa."
"Haukansilmä, rakas Haukansilmä, ymmärtäkää minua; älkää panko sanoihini
suurempaa merkitystä kuin minä itse panen. Tällainen avioliitto olisi
epäviisas -- luonnoton ehkä."
"Niin, luonnoton -- vastoin luontoa, ja niin minä sanoin kersantillekin,
mutta hän tahtoi sen toisin."
"Haukansilmä! Oh, tämä on pahempaa kuin ikinä olisin saattanut
kuvitella! Ottakaa minun käteni, parahin Haukansilmä, ja luvatkaa
minulle, ettette vihaa minua. Jumalan tähden, hymyilkää taas minulle."
"Vihata teitä, Mabel, hymyillä teille, voi kuitenkin!"
"Ei, antakaa minulle kätenne, teidän kova, uskollinen, miehekäs kätenne.
Molemmat, molemmat, Haukansilmä, sillä minä en ole levollinen ennenkuin
olen varma, että olemme ystäviä jälleen ja että tämä on ollut kauhea
erehdys."
"Mabel!" virkkoi opas katsellen tytön levottomia, hämmästyneitä kasvoja
pitäen kovissa ja päivettyneissä käsissään hänen kauniita, hienoja
sormiansa ja nauraen omituisella, hiljaisella tavallansa, vaikka tuska
vääristi jokaista piirrettä silloinkin, kun hän koetti miehekkäästi
mielenliikutustaan hillitä -- "Mabel, kersantti oli väärässä!"
Järkytetyt tunteet eivät sallineet jatkaa, ja kyynelet vierivät tulvana
hänen poskiansa pitkin. Hänen sormensa työskentelivät taas suonenvedon
tapaisesti kurkussa, ja hänen rintansa kohosi kuin siellä olisi ollut
jättiläinen, josta hän koetti taistellen päästä eroon, vaikka
onnistumatta.
"Haukansilmä! Haukansilmä!" Mabel melkein huusi, "mitä muuta tahansa,
mutta ei tätä -- ei tätä! Puhukaa minulle, Haukansilmä, hymyilkää
minulle -- sanokaa yksi ainoa sana, joka osoittaa, että te voitte
minulle antaa anteeksi."
"Kersantti oli väärässä", selitti opas nauraen hirveissä
sieluntuskissaan tavalla, joka sekä kauhistutti että huvitti samalla
hänen toveriansa. "Tiesin sen, tiesin sen ja sanoin sen; niin, niin,
kersantti oli sittenkin väärässä."
"Me voimme olla ystäviä, vaikka emme voi olla mies ja vaimo", virkkoi
Mabel melkein yhtä levottomana kuin toverinsakin, tuskin tietäen, mitä
sanoi, "me voimme aina olla ystäviä, ja tahdomme aina olla."
"Minä ajattelin, että kersantti erehtyi", jatkoi Haukansilmä, kun hän
äärettömällä ponnistuksella kykeni hillitsemään itsensä, "sillä minä
tiesin, etteivät kykyni voisi miellyttää kaupunkilaistyttöä. Olisi ollut
parempi, Mabel, ellei hän olisi voinut saada käännetyksi ajatustani
toiseksi; ja varmasti olisi ollut myöskin parempi, jos te ette olisi
ollut niin suloinen ja luottavainen, niin olisi ollut."
"Jos minä ajattelisin, että joku minun erehdykseni olisi herättänyt
teissä, Haukansilmä, vääriä toiveita, vaikkakin olisin tehnyt ne ihan
tietämättäni, niin en antaisi itselleni milloinkaan anteeksi, sillä
uskokaa minua: minä mieluummin tahtoisin tuottaa itselleni tuskaa kuin
näkisin teidän kärsivän."
"Sepä se on Mabel -- se se juuri on. Nuo sanat ja ajatukset lausuttuna
niin pehmeällä ja suloisella äänellä jollaista en ole tottunut metsissä
kuulemaan, ne ne juuri ovat pahan saaneet aikaan. Mutta nyt minä näen
selvästi ja alan ymmärtää eron meidän molempien välillä, ja koetan
hillitä ajatuksia ja löytää huvini, kuten ennen, eräretkiltä ja
taistelurintamilta. Toden totta, Mabel! Minä olen ollut väärillä
jäljillä aina siitä asti kuin me kohtasimme toisemme."
"Vähässä ajassa te unohdatte minut tai ajattelette minua vain, kuten
ystävää, joka elämästään on teille kiitollisuuden velassa."
"Se voi olla kaupunkien tapaista, mutta epäilen, olisiko se luonnollista
täällä metsissä. Meillä on sellainen tapa, että silmä nähdessään
suloisen ilmestyksen, tahtoisi kauan sitä katsella, tai kun sydämessä
herää todellinen voimakas tunne, siitä ei tahdota mielellään luopua."
"Te unohdatte sen kaiken, kun vakavasti ajattelette, että minä olen
sopimaton teidän vaimoksenne."
"Niinhän minä sanoin kersantille, mutta hän tahtoi sen toisin. Minä
tiesin, että te olitte liian nuori ja liian kaunis jollekin
keski-ikäiselle, kuten minä, joka ei ole kaunis katsella, ei edes
nuorena. Sitten teidän tapanne eivät ole minun tapojani, eikä
metsästäjän maja ole sopiva asunto sille, joka on kasvatettu ylimysten
joukossa. Jos minä olisin nuorempi ja kauniimpi, vaikkapa vain kuten
Jasper Vesikoira --"
"Älkää puhuko Jasper Vesikoirasta", keskeytti Mabel kärsimättömästi, "me
voimme puhua jostakin muusta."
"Jasper on kelpo poika, Mabel, -- niin, ja kaunis", vastasi vilpitön
opas katsellen vakavasti tyttöä aivan kuin epäillen hänen
arvostelukykyänsä, kun hän saattoi niin ylimielisesti puhua hänen
ystävästään. "Jos minä olisin puoliksikaan niin komea kuin Jasper
Western, minun epäilykseni tässä asiassa ei olisi ollut niin suuri eikä
tosi."
"Me emme halua puhua Jasper Westernistä", kertasi Mabel punastuen
hiusmartoa myöten, "hän voi olla kyllin hyvä myrskyssä ja ulapalla,
mutta hän ei ole kyllin hyvä puheenaiheeksi täällä."
"Minä pelkään, Mabel, että hän on parempi kuin se mies, joka haluaisi
tulla teidän mieheksenne, vaikka kersantti sanoo, että hän ei koskaan
saisi sitä ajatella. Kersantti oli kuitenkin kerran väärässä ja hän
saattaa olla niin kahdestikin."
"Ja kuka on se mies, joka haluaisi tulla minun miehekseni, Haukansilmä?
Se on jokseenkin yhtä outo kuin sekin, mitä juuri on tapahtunut meidän
välillämme."
"Luonnollista on, että vertaiset etsivät vertaisiansa, ja ne, jotka ovat
seurustelleet paljon upseerinrouvien kanssa, haluavat varmaan itsekin
tulla upseerinrouviksi. Mutta, Mabel, saanhan puhua teille suoraan? Minä
tiedän, minä toivon, etteivät sanani tuota teille mielipahaa, sillä nyt
kun minä tiedän, mitä on pettyä sellaisissa tunteissa, en haluaisi
tuottaa edes mingolle surua siinä suhteessa. Mutta onnea ei voine aina
olla upseerinteltassa enempää kuin halvassa majassakaan, ja vaikka
upseerien asunnot näyttävät houkuttelevammilta kuin muut soturimajat, on
siellä usein sisällä kurjuutta ja epäsopua miehen ja vaimon välillä."
"Sitä minä en vähintäkään epäile, Haukansilmä, ja jos minun olisi
valittava, niin mieluummin seuraisin teitä johonkin metsämajaan ja
jakaisin teidän kohtalonne, olkoonpa se sitten hyvä tai huono, kuin
menisin jonkun tuntemani upseerin asuntoon ajatellen jäädä sen isännän
vaimoksi."
"Mabel, se ei ole sitä, mitä Lundie toivoo tai Lundie ajattelee."
"Ja mitä minä Lundiesta välitän? Hän on 55:nnen majuri ja voi komentaa
ja marssittaa miehiänsä mielensä mukaan, mutta hän ei voi pakottaa minua
valitsemaan miehekseni ei arvokkainta eikä halvinta miehistään;
sitäpaitsi, mistä te voitte tietää, mitä Lundie toivoo tässä asiassa?"
"Lundien omasta suusta. Kersantti oli ilmaissut hänelle toivovansa minua
vävyksensä, ja majuri vanhana, uskollisena ystävänä puhui minulle
asiasta. Hän koetti saada minut ymmärtämään, eikö olisi viisaampaa antaa
upseerin onnistua, kuin tehdä teistä metsästäjän vaimo. Minä myönsin sen
todeksi, sen tein -- ja se minusta olisi ollut oikeinkin; mutta kun minä
kuulin, että hänen ehdokkaansa oli majoitusmestari, minä en ollenkaan
voinut hyväksyä hänen ajatustansa. Ei, ei, Mabel; minä tunnen Davy
Muirin hyvin ja vaikka hän voi tehdä teistä rouvan, hän ei milloinkaan
voi tehdä teistä onnellista naista, yhtä vähän kuin itsestään
herrasmiestä."
"Minun isäni on tehnyt hyvin väärin, jos hän on sanonut tai toiminut
niin, että siitä on johtunut teille, Haukansilmä, surua; ja niin suuri
on minun kunnioitukseni, niin vilpitön minun ystävyyteni, että vaikka
hän olisi ainoa mies -- kenenkään ei tarvitse otaksua, että se ainoa
olisi luutnantti Muir -- minä teidän toivostanne mieluummin jäisin
kuolemaani asti siksi, mikä olen, kuin haluaisin tulla rouvaksi hänen
vaimokseen menemisen hinnalla."
"Minä en luule, että sanoisitte noin, ellette siten tuntisi, Mabel",
vastasi Haukansilmä vakavasti.
"En tällaisena hetkenä, tällaisesta asiasta ja kaikista vähimmän teille.
Ei, luutnantti Muir saa etsiä vaimonsa, mistä löytää, minun nimeni ei
saa milloinkaan olla niiden luettelossa."
"Kiitos, kiitos siitä, Mabel, sillä vaikka minulla itselläni ei enää ole
vähintäkään toivoa, minä en kuitenkaan voisi olla koskaan onnellinen,
jos tietäisin, että majoitusmestari on saanut teidät omakseen. Pelkään,
että tätä retkeä varten määräyksiä annettaessa on otettu joitakin
seikkoja lukuun ja minä tunnen miehen. Toista olisi, jos ajattelisitte
jotakin kelvollista nuorukaista, -- sellaista kuin Jasper Western
esimerkiksi --"
"Miksi aina mainitsette Jasper Vesikoiran, Haukansilmä? Hän ei ole
millään tavalla osallinen meidän ystävyysliitossamme. Puhukaamme
mieluummin teistä ja siitä, miten aiotte viettää alkavan talven."
"Mitä minusta! Minä en ole parhaimman arvoinen, Mabel, ellei ole
kysymyksessä ampuminen tai väijyntä, ja vieläkin vähemmän nyt, kun olen
saanut selville kersantin erehdyksen. Siksipä minusta ei tarvitse mitään
puhua. On ollut tavattoman hauska olla teidän lähellänne niin kauan ja
kuvitella, että kersantti oli oikeassa, mutta se on nyt ohi. Minä menen
Jasperin kanssa järville, ja siellä voi olla touhua meille molemmille
niin paljon, että hyödyttömät ajatukset pysyvät mielestä kaukana."
"Ja te tahdotte unohtaa minut -- tai ei unohtaa -- Haukansilmä, vaan
koettaa päästä entiseen mielialaanne ja ajatella kärsivällisyydellä
tyttöä, joka on teidän rauhaanne häirinnyt?"
"Ennen minä en sitä tiennyt, Mabel, mutta nyt minä tiedän, että tytöt
voivat kääntää koko elämän nurin. Niinpä ennenkuin minä tunsin teitä,
vastasyntynyt lapsi ei voinut nukkua suloisemmin kuin minä. Tuskin olin
laskenut pääni jonkun puun juurelle, kivelle tai vaikkapa nahalle, kun
kaikki oli hävinnyt minun mielestäni, ellen yöllä unessa elänyt päivän
toimia uudelleen; ja siinä minä lepäsin, kunnes tuli nousun hetki, eikä
pääskynen lähde päivän sarastaessa lentoon varmemmin kuin minä olin
jaloillani sinä hetkenä kuin halusin. Se oli minun luonteeni mukaista
eikä se pettänyt minua, vaikka nukuin mingoparvien keskellä, sillä
aikoinani minä olen kierrellyt ihan niiden riiviöitten kylissä."
"Ja se kaikki palaa vielä, Haukansilmä, sillä niin suora ja rehellinen
yksilö ei milloinkaan ikuisesti voi kiintyä turhaan haavekuvaan. Te
uneksitte vielä metsästysretkistänne, kaatamistanne hirvistä ja
majavista, joiden turkin olette riistänyt."
"Mitä vielä, Mabel, minä en halua enää koskaan uneksia: ennenkuin minä
tapasin teidät, minulla oli tapana mielikuvituksissani kiitää koirien
jäljissä tai etsiä irokeesien piilopaikkoja -- ei, minä jouduin otteluun
ja väijyin heitä ajatuksissani saaden siitä tyydytystä, koska luulin,
että se oli minun lahjojeni mukaista, mutta se kaikki on menettänyt
viehätyksensä sen jälkeen kuin tutustuin teihin. Niin, nyt minun
unelmissani ei ole enää mitään loistoa, mutta viime yönä minä näin unta,
että olimme olevinamme linnalla ja minulla oli oma sokeritopan muotoinen
asunto, ja joka puun juurella oli Mabel Dunham, kun taas puiden oksilla
lauloivat linnut ihania virsiänsä tuhansin sävelin, niin että hirvikin
pysähtyi kuulemaan. Minä koetin ampua fasaanin, mutta Hirvenkaatajani ei
lauennut ja lintu lähti lentoon nauraen minulle vasten silmiä ilakoiden
kuin nuori tyttö, ja sitten se lensi tiehensä katsellen jälkeensä aivan
kuin innostaen minua seuraamaan."
"Ei enää siitä, Haukansilmä -- me emme enää halua puhua siitä", sanoi
Mabel pyyhkien kyyneleitä silmistänsä, sillä se yksinkertainen, vakava
tapa, jolla tämä karaistunut metsien mies ilmaisi, miten syvän haavan
hänen tunteensa oli saanut, tuotti melkein liian suurta tuskaa hänen
omalle, paatumattomalle sydämelleen. "Etsikäämme nyt minun isäni, hän ei
voi olla kaukana, koska kuulin hänen pyssynsä paukahtavan tässä aivan
lähellä."
"Kersantti oli väärässä -- niin, hän oli väärässä; eikä ole mitään
järkeä koettaa viedä kyyhkystä asumaan suden luolaan."
"Tuolla tulee minun rakas isäni", keskeytti Mabel, "näyttäkäämme
onnellisilta ja huolettomilta, kuten hyvien ystävien tulee ja
säilyttäkäämme toistemme salaisuus."
Seurasi äänettömyys; kersantin askelten ääni kuului raskaana ja kuivat
oksat ritisivät. Pianpa hänen muotonsa ilmestyi esille, kun hän taivutti
pensaita syrjään aivan heidän lähellään. Kun hän pääsi aukealle
paikalle, tutki vanhan soturin silmä tytärtään ja tämän toveria ja
hyvätuulisesti hän virkkoi: "Mabel, lapseni, sinä olet nuori ja
kevytjalkainen, etsipä lintu, jonka ammuin, se putosi juuri
lehtikuusikkoon rannalle, ja koska Jasper näyttää antavan merkkejä, että
voisimme lähteä liikkeelle, ei sinun tarvitse kiivetä tänne takaisin,
vaan me tapaamme kanotilla muutaman minuutin kuluttua."
Mabel totteli ja asteli alas rinnettä niin kevyesti ja joustavasti kuin
nuoruus ja terveys suinkin sallivat. Mutta vaikka askel oli kevyt, oli
kuitenkin tytön sydän raskas, ja heti kun oli kadonnut näkyvistä
kuusikkoon, hän heittäytyi puun juurelle ja itki kuin sydän olisi
tahtonut haljeta. Kersantti katseli häntä, kunnes hän katosi, isän
ylpeydellä, ja sitten hän kääntyi toveriinsa niin kohteliaasti ja
tuttavallisesti kuin luonteensa suinkin salli.
"Hänessä on äitinsä joustavuutta ja hilpeyttä ja isänsä voimaa,
ystäväni", hän virkkoi. "Hänen äitinsä ei tainnut olla noin kaunis,
ajattelen; mutta Dunhameja on pidetty kauniina, olkoonpa kysymys
miehistä tai naisista. No, Haukansilmä, pidän varmana, että otit
tilaisuudesta vaarin ja puhuit suoraan tytölle? Naiset pitävät
suoruudesta tällaisissa asioissa."
"Uskokaa minua, kersantti, Mabel ja minä ainakin ymmärrämme toisemme",
vastasi toinen katsellen toisaalle välttääkseen soturin katsetta.
"Sitä parempi. Jotkut arvelevat, että pieni epäilys ja epävarmuus tekee
rakkauden vaikuttavammaksi, mutta minä kuulun niihin, jotka ajattelevat,
että kuta selvempää kieltä käyttää, sitä helpommin saavuttaa
tarkoituksensa. Oliko Mabel hämmästynyt?"
"Pelkään, että hän oli, kersantti; pelkään, että hän oli pois
suunniltaan hämmästyksestä -- niin, sitä pelkään."
"Niin, niin, hämmästys rakkaudessa on kuin väijytys sodassa ja yhtä
luvallinen; mutta ei ole yhtä helppoa sanoa, milloin nainen on
hämmästynyt kuin huomata se vihollisesta. Mabel ei juossut tiehensä,
kelpo ystäväni, vai juoksiko?"
"Ei, kersantti, Mabel ei koettanut karata, _sen_ minä voin sanoa hyvällä
omallatunnolla."
"Mutta minä toivon, ettei tyttö ollut myöskään liian valmis. Hänen
äitinsä oli kaunis ja odotutti ainakin yhden kuukauden, mutta suoruus
sittenkin on eduksi sekä naiselle että miehelle."
"Niin on, niin on, ja arvostelukyky myöskin."
"Sinun ei pidä odottaa liian paljon arvostelukykyä
kaksikymmenvuotiaalta, Haukansilmä, mutta se tulee kokemuksen kanssa.
Jos esimerkiksi sinä tai minä tekisimme erehdyksen, sitä ei niin
helposti voisi sivuuttaa, mutta Mabelin ikäisiä tyttöjä ei voi moittia,
vaikka he nielaisisivat kamelin."
Lukijan tulee muistaa, ettei kersantti Dunham ollut uskonnoltaan
hebrealainen.
Hänen kuulijansa kasvojen lihakset värähtelivät aivan kuin hän olisi
tahtonut nauraa, vaikka itku pyrki väkisinkin esille. Hetkisen
taisteltuaan hän virkkoi:
"Puhutte totta, kersantti; sellaisen miehen kuin teidän erehdyksenne on
vakavampi asia."
"Lopuksi kumminkin huomaat Mabelin suoraksi ja rehelliseksi; anna
hänelle vain vähän aikaa."
"Sitä en epäile, kersantti."
"Mies, jolla on sinun ansiosi, taivuttaisi kallionkin, kunhan antaa
sille, aikaa, Haukansilmä."
"Kersantti Dunham, me olemme vanhoja sotaveikkoja -- ja hänkin nyt on
joutunut yhteiselle retkellemme -- ja olemme tehneet toisillemme niin
monta ystävänpalvelusta, ettemme voi puolueettomasti arvostella
toisiamme. Mikä on saanut teidät luulemaan, että sellainen tyttö kuin
Mabel voisi koskaan suostua minunlaiseeni hiomattomaan mieheen?"
"Mikä? Tuhannet syyt ja hyvin vaikuttavat syyt, ystäväni! Ne samat
palvelukset ehkä ja mainitsemasi sotaretket. Sen lisäksi sinä olet minun
koeteltu, uskollinen ystäväni."
"Se on totta ja hyvää niin kauan kuin on kysymys teistä ja minusta,
mutta ne eivät vaikuta asiaan kauniin tyttärenne suhteen. Hän voi
ajatella, että nuo samaiset sotaretket ovat voineet hävittää kaiken
vähänkin miellyttäväisyyden, mitä minulla mahdollisesti joskus on ollut,
enkä ole aivan varma, tuottaako vanha ystävyys isään kosijalle mitään
etua tyttären silmissä. Vertaiset rakastavat vertaisiansa, tahdon sanoa
teille, kersantti, eivätkä minun taipumukseni ole ollenkaan Mabel
Dunhamin taipumuksia."
"Nuo ovat sinun vanhoja epäilyksiäsi, Haukansilmä, eivätkä tuota sinulle
tytön silmissä pienintäkään etua. Naiset epäilevät miehiä, jotka
epäilevät itseänsä ja ottavat miehiksensä ne, jotka eivät mitään epäile.
Kainous on hyvä rekryytissä, sen vakuutan, tai nuoressa aliupseerissa,
joka on juuri tullut joukkoihin, sillä se estää häntä esiintymästä
komentajana, ennenkuin tietää, miten komentaa. Enkä ole aivan varma,
eikö se soveltuisi myöskin jollekin komisaariolle tai papille, mutta
oikealle soturille ja kosijalle se, hitto vie, soveltuu kaikista
viimeksi. Osoita sitä niin vähän kuin mahdollista ja sinä voitat naisen
sydämen. Sinun lauselmasi, että vertaiset etsivät vertaisia, on tässä
suhteessa niin väärä kuin olla saattaa. Ei, ei, erilaisuudet etsivät
toisiansa, eikä sinun tarvitse Mabelin puolelta tässä suhteessa mitään
pelätä. Katsopas tuota luutnantti Muiria: hänellä on ollut jo viisi
vaimoa, kuten minulle on sanottu, eikä hän ole kainompi kuin parkuva
kissa."
"Luutnantti Muir ei pääse ikinä Mabel Dunhamin mieheksi, pöyhistelköönpä
höyheniänsä kuinka paljon tahansa."
"Se on asiallinen huomautus, Haukansilmä, sillä minä olen päättänyt,
että sinä olet oleva minun vävyni. Jos minä itse olisin upseeri, voisi
Muirilla olla joitakin toiveita, mutta elämä on pannut minut ja
tyttäreni sellaiseen asemaan, ettei milloinkaan voida solmia liittoja
upseerien kanssa."
"Kersantti, meidän täytyy antaa Mabelin menetellä tässä täydellisesti
mielensä mukaan. Hän on nuori ja iloinen, ja Jumala kieltää minua
toivomasta mitään, mikä hiuskarvankaan verran voisi raskauttaa hänen
valoisaa mieltänsä tai rajoittaisi rahtuistakaan hänen onnellista
nauruansa."
"Puhuitko sinä avoimesti tytölle?" kysyi kersantti äkkiä ja hieman
terävästi.
Haukansilmä oli liian rehellinen kieltääkseen totuuden vastatessaan noin
selvään kysymykseen, mutta myöskin liian kunniantuntoinen kavaltaakseen
Mabelin ja jättääkseen hänet ankaran miehen närkästykselle alttiiksi.
"Me olemme ilmaisseet ajatuksemme", hän vastasi, "ja vaikka jokainen
mies haluaisi tutustua Mabelin ajatuksiin, minä en löytänyt niissä
mitään, mikä olisi saanut minut pitämään itseäni muita parempana."
"Tyttö ei suinkaan uskaltanut hylätä sinua -- hylätä isänsä parasta
ystävää?"
Haukansilmä käänsi kasvonsa toisaalle salatakseen sitä tuskan ilmettä,
jonka hän tunsi kohoavan kasvoilleen, mutta jatkoi keskustelua
hiljaisella, miehekkäällä tavallansa.
"Mabel on liian ystävällinen hylätäksensä ketään, tai lausuaksensa
karkeita sanoja edes koiralle. Minä en ole asettanut kysymystäni niin,
että hylkääminen olisi voinut tulla kysymykseen, kersantti."
"Ja odotitko sinä, että minun tyttäreni olisi heittäytynyt sinun
syliisi, ennenkuin sinä pyysit? Hän ei olisi ollut äitinsä tytär, jos
hän olisi tehnyt niin, enkä minäkään voisi tuntea häntä omakseni.
Dunhamit vaativat selviä vesiä, kuten kuninkaallinen majesteettikin,
mutta he eivät ole syliin hyppääjiä. Anna minun järjestää tämä asia
sinun puolestasi, Haukansilmä, niin siinä ei ole turhaa viivytystä. Minä
puhun Mabelille vielä tänä iltana ja esiinnyn sinun valtuuttamanasi."
"Sitä minä en tahtoisi, en suinkaan tahtoisi, kersantti. Jättäkää asia
Mabelille ja minulle, ja se kyllä ratkeaa itsestään hyvin. Nuoret tytöt
ovat kuin arat linnut: ne eivät voi sietää liikaa kiirettä eikä karkeata
puhetapaa. Jättäkää asia Mabelille ja minulle."
"Jätän sen yhdellä ehdolla, ystäväni, ja se on: sinun tulee luvata
minulle vakoilijakunniasi kautta, että sinä suoraan puhut tästä
Mabelille ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ja ilman verukkeita."
"Minä lupaan kysyä häneltä, kersantti, sillä ehdolla, että te ette ryhdy
välittämään tässä asiassa -- niin, minä lupaan kysyä häneltä, haluaako
hän mennä minun kanssani naimisiin, vaikka hän sitten nauraisi minulle
vasten kasvoja, niin, sillä ehdolla."
Kersantti Dunham suostui tähän ilolla, sillä häneen oli syöpynyt syvälle
se ajatus, että miehen, johon hän itse pani niin suurta arvoa, täytyi
myöskin kelvata hänen tyttärelleen. Hän itse oli ottanut itseänsä paljon
nuoremman vaimon eikä nähnyt mitään sopimatonta ehdokkaan
kunnioitettavassa iässä. Mabel oli kasvatettu myöskin toisenlaisissa
oloissa kuin hän, niin ettei isä ollenkaan tajunnut sitä suunnatonta
eroa, joka hänen ja tyttären ajatussuunnan välillä tässä suhteessa oli.
Siitä seurasi, ettei kersantti Dunham ottanut tyttären mieltymystä
ollenkaan lukuun eikä myöskään antanut arvoa niille tunteille, jotka
omalla voimallaan heräävät ja valloittavat koko olennon kysymättä
järkeviä syitä. Arvoisa soturi ei sentään liene ollut niin kokonaan
väärässä kuin ensi silmäyksellä näyttää pitäessään Haukansilmää
mahdollisimman sopivana ehdokkaana tyttärelleen. Kun hän tunsi kaikki
miehen verrattomat ominaisuudet -- hänen rehellisyytensä, horjumattoman
pyrkimyksensä, rohkeutensa, itsehillintänsä, epäitsekkäisyytensä -- ei
ollut ollenkaan niin järjetöntä, että hän ajatteli niiden voivan
valloittaa minkä naisen sydämen tahansa. Mutta isä erehtyi täydellisesti
luullessaan, että tytär vaistomaisesti tuntisi kaikki ne hyvät
ominaisuudet, jotka hän oli saanut monivuotisen seurustelun ja yhteisten
seikkailujen kautta selville.
Kun Haukansilmä sotilaallisen ystävänsä kanssa astui rinnettä alas, ei
keskustelu tahtonut luistaa. Isä koetti kyllä kaikin tavoin todistella,
että ero aiottujen puolisoitten välillä oli omansa vain taivuttamaan
Mabelin mieltä ja että sulhon tarvitsisi vain rohkeasti yrittää
päästäksensä onnellisesti toiveittensa perille. Haukansilmä käsitti
kuitenkin liian hyvin ja äskettäin juuri oli saanut liian selviä
todisteita asiain oikeasta tilasta uskoakseen kaikkea sitä, mitä kuuli.
Isä käytti kuitenkin niin monia uskottavilta näyttäviä todistuskeinoja
ja oli niin suloista ajatella, että tytär sittenkin voisi olla hänen,
ettei lukija ihmetelle vaikka sanomme, että hän ei Mabelin äskeistä
esiintymistä pitänyt lopullisesti ratkaisevana, vaan toivoi asian
sittenkin päättyvän hänelle edullisesti. Hän ei pannut täyttä arvoa nyt
kuulemiinsa sanoihin, se on kyllä totta, mutta kuitenkin hän alkoi
ajatella, että nuorten impien pidättyväisyys ja tietämättömyys omista
tunteistaan oli saattanut Mabelin käyttämään sellaista kieltä kuin hän
käytti.
"Majoitusmestari ei ole mikään kilvoiteltava lemmikki", sanoi
Haukansilmä vastaukseksi muutamaan toverinsa huomautukseen. "Mabel ei
voi koskaan katsella häntä muuna kuin miehenä, jolla jo on ollut neljä
vaimoa."
"Ja se on enemmän kuin hänen osansa. Mies voi naida kahdesti
loukkaamatta siveyttä ja hyviä tapoja, sen myönnän, mutta neljästi on jo
toki liikaa."
"Minun mielestäni yksikin naimisiin-meno on asianhaara, kuten herra Cap
sanoo", pisti Haukansilmä nauraen hiljaisella tavallaan, sillä nyt hän
alkoi jo saada entisen reippautensa ja iloisuutensa takaisin.
"Niin on, ystäväni, ja mitä juhlallisin asianhaara onkin. Ellei se olisi
juuri Mabel, josta tulee vaimosi, niin kehoittaisin sinua aina pysymään
yksinäisenä. Mutta tuossahan on tyttö itse, ja tunnussana on: ota
tilaisuudesta vaari."
"Voi kuitenkin, kersantti! Minä pelkään, että erehdytte."