"Hän viisastellen oikkujaan vain näyttää
ja saivarrellen turhuuttansa puoltaa;
hän kokemustaan turmioks nyt käyttää
ja kuollessaan vain maineestansa huoltaa."
_Cowper_.
Kun sotamiehen vaimo makasi kipeänä vuoteessaan, oli Mabel Dunham ainoa,
joka istui keskihytissä, kun Jasper saapui; kersantin suurenmoisen
hyväntahtoisuuden vuoksi oli Jasper saanut luvan vapaasti oleskella
missä hytissä tahansa ja hän oli ottanut entisen paikkansa. Kuvaisimme
liian yksinkertaiseksi sankarittaremme luonteen, jos sanoisimme, ettei
hän tuntenut Jasperia kohtaan vähintäkään epäluuloa, vaikka tämä pantiin
arestiin, mutta samalla tekisimme vääryyttä hänen lämpimälle tunteelleen
ja jalolle ajatustavalleen, ellemme lisäisi, että tämä epäilys oli
vähäinen ja haihtuva. Kun Jasper nyt istuutui lähelle häntä kasvoillaan
synkkä huolenpilvi sen tilan vuoksi, johon kutteri oli joutunut, tytön
mielestä oli sillä kertaa kadonnut kaikki, mikä muistuttikaan epäluuloa
ja hän näki hänessä vain vääryyttä kärsivän miehen.
"Te annatte tämän seikan liian kovin raskauttaa mieltänne, Jasper", hän
sanoi kiihkeästi ja sillä itsensä unohtavalla lämmöllä, jolla hänen
sukupuolensa usein kavaltavat tunteensa laadun, kun jokin voimakas
mielenkiinto on heissä herännyt; "ei kukaan, joka teidät tuntee, voi
pitää teitä rikollisena. Haukansilmä sanoo, että hän tahtoo uskaltaa
henkensä teidän puolestanne."
"Entäs te, Mabel", vastasi nuorukainen, ja silmät iskivät tulta, "ettekö
tekin pidä minua kavaltajana, kuten teidän isänne näyttää luulevan?"
"Minun rakas isäni on soturi ja hän on velvollinen esiintymään soturina.
Mutta minun isäni tytär ei ole, ja hän ajattelee teistä, kuten miehestä,
joka jo niin monella tavalla on palvellut häntä."
"Mabel, minä en ole tottunut puhumaan sellaiselle kuin te enkä voi
kenellekään sanoa kaikkea, mitä tunnen. Minulla ei ole koskaan ollut
sisarta, ja äitini kuoli lapsena ollessani, enkä siis ollenkaan tiedä,
mitä naiset mieluimmin haluavat kuulla --"
Mabel olisi antanut koko maailman saadakseen tietää, mitä Jasper
epämääräisillä sanoillansa tarkoitti; mutta naisen selittämätön ja
harkitseva tunne sai hänet hillitsemään uteliaisuutensa. Hän odotti
vaieten, kunnes nuorukainen itse selittäisi tarkoituksensa.
"Haluaisin sanoa, Mabel", virkkoi nuorukainen hetkisen vaitiolon
jälkeen, joka oli saanut hänet aivan hämilleen, "että minä olen
tottumaton teidänlaisenne olennon tapoihin ja mielipiteisiin ja että
saatte kuvitella, mitä haluaisin lisätä."
Mabelin vilkas mielikuvitus kykeni kyllä selvittelemään monenlaisia
seikkoja, mutta on ajatuksia ja tunteita, joita hänen sukupuolensa
haluaa kuulla, ennenkuin voi kohdella niitä hyväksyvällä myötätunnolla,
ja hänellä oli varma tunne siitä, että nämä Jasperin nyt kuuluivat
niihin. Sukupuolensa valmiudella hän sen vuoksi tahtoi vaihtaa
puheenaihetta päästäkseen asiasta pikemmin ja tyydyttävämmin selville.
"Sanokaa minulle yksi asia, Jasper, ja minä olen tyytyväinen", hän sanoi
puhuen lämmöllä, jossa ei ilmennyt vain hänen oma vakavuutensa, vaan sen
piti herättää luottamusta myöskin hänen toverissaan, "ettekö te ansaitse
sitä raakaa epäluuloa, johon olette nyt joutunut?"
"En, Mabel", vastasi Jasper katsoen suoraan hänen sinisiin silmiinsä
niin avoimesti ja rehellisesti, että se olisi voinut ankarammankin
epäluulon karkoittaa. "Kuten toivon voivani tämän jälkeen osoittaa, minä
en sitä ansaitse!"
"Minä tiesin sen -- olisin voinut vannoa sen!" vastasi tyttö lämpimästi.
"Ja kuitenkin minun isäni tarkoittaa hyvää. Mutta älkää antako tämän
masentaa itseänne, Jasper."
"Juuri nyt on niin paljon pahempaa pelättävänä, etten ollenkaan ajattele
sitä."
"Jasper!"
"Minä en tahdo peloitella teitä, Mabel, mutta olisi hyvä, jos te
voisitte saada enonne muuttamaan mielensä siitä, miten Lokkia on
käsiteltävä. Hän on niin paljon kokeneempi kuin minä ja hänen tulisi
senvuoksi myöskin ymmärtää tilannetta paremmin."
"Luuletteko, että kutteria uhkaa jokin vaara?" kysyi Mabel ajatuksen
nopeudella.
"Sitä pahoin pelkään -- meidän kokemuksemme mukaan se on mitä
suurimmassa vaarassa, mutta ehkäpä vanha valtamerien purjehtija keksii
jonkun keinon sen pelastamiseksi."
"Jasper, kaikki yksimielisesti antavat tunnustuksensa teidän taidollenne
hoitaa Lokkia. Te tunnette järven, te tunnette aluksen; teillä _täytyy_
olla oikea käsitys todellisesta tilastamme."
"Levottomuuteni teistä tekee minut ehkä tavallista tyhmemmäksi, mutta
ollakseni teille rehellinen, on ainoastaan yksi keino pelastaa Lokki
joutumasta parissa kolmessa tunnissa haaksirikkoon kulkiessaan tähän
suuntaan, mutta sitä teidän enonne kieltäytyy käyttämästä. Tämä
varmuuteni johtunee kuitenkin tietämättömyydestä, sillä, kuten hän
sanoo, Ontario on vain suolaton vesilätäkkö."
"Se ei muuta asiaa. Ajatelkaa minun isäparkaani, Jasper! Ajatelkaa
itseänne -- ajatelkaa kaikkia, joiden elämän voitte pelastaa yhdellä
ainoalla aikanaan lausutulla sanalla."
"Minä ajattelen teitä, Mabel, ja se on enemmän, paljon enemmän, kuin
kaikki muut yhteensä!" vastasi nuori mies niin oudoin ilmein ja vakavin
katsein, että ne puhuivat enemmän kuin itse sanat.
Mabelin sydän löi rajusti, ja kiitollisen tyydytyksen välähdys kiisi yli
hänen punastuneitten poskiensa, mutta pelko oli niin suuri ja vakava,
ettei se jättänyt tilaa suloisemmille ajatuksille. Hän ei voinut olla
luomatta kiitollista katsetta, mutta sitten saivat vallan tunteet, jotka
luonnollisesti tällä hetkellä olivat etualalla.
"Minun enoni itsepäisyys ei saa johtaa meitä kaikkia sellaiseen
onnettomuuteen. Menkää vielä kerran kannelle, Jasper, ja pyytäkää isääni
tulemaan tänne hyttiin."
Sill'aikaa kun nuori mies oli täyttämässä tätä pyyntöä, Mabel istui
kuunnellen myrskyn raivoa ja aaltojen loisketta kutteria vasten pelolla,
joka tähän asti oli ollut hänelle vieras. Luottaen täydelleen
oivalliseen kapteeniin, kuten matkustajat tavallisesti sanovat, hän ei
ollut tähän asti ajatellut mitään vaaraa ja oli myrskyn alusta alkaen
viettänyt aikansa sellaisissa naisellisissa puuhissa, mitkä tässä
tilanteessa olivat mahdollisia. Mutta nyt kun pelko todella oli
herännyt, hän ei voinut olla myöntämättä, ettei hän milloinkaan ollut
kulkenut tällaisessa myrskyssä. Minuutti tai pari, jotka kuluivat,
ennenkuin kersantti ilmestyi, tuntuivat hänestä tunnilta ja hän tuskin
hengitti, kun näki hänen Jasperin seurassa astuvan portaita alas. Niin
pian kuin kieli voi kertoa hän ilmaisi hänelle Jasperin ajatuksen heidän
tilastaan ja pyysi häntä, jos hän rakastaisi tytärtään, tai antaisi
arvoa omalle ja miehistön elämälle, keskustelemaan enon kanssa ja
vaatimaan häntä luovuttamaan kutterin päällikkyyden sen oikealle
haltijalle.
"Jasper on rehellinen, isä", hän lisäsi vakavasti, "ja vaikka hän olisi
petollinenkin, eihän siinä olisi mitään järkeä, että hän tahtoisi viedä
aluksen haaksirikkoon täällä kaukaisella järvenperukalla saattaakseen
meidän kaikkien ja omankin elämänsä turmioon. Minä panen oman elämäni
pantiksi hänen uskollisuudestaan."
"Niin, se voi olla kylliksi nuorelle pelästyneelle naiselle", vastasi
hitaampi vanhempi, "mutta sitä ei ehkä annettaisi anteeksi retkikunnan
komentajalle. Jasper voi kyllä hukuttamisen asemesta johtaa meidät
rantaan ja saada täyden palkinnon toimittaessaan meidät antautumaan
viholliselle heti maihin päästyämme."
"Kersantti Dunham!"
"Isä!"
Nämä huudahdukset pääsivät yht'aikaa, mutta äänet ilmaisivat erilaisia
tunteita. Jasperin äänessä ilmeni hämmästystä ja Mabelin nuhteita. Vanha
soturi oli kuitenkin niin tottunut kuulemaan alaistensa mielenilmaisuja
ja kohtelemaan heitä suoruudella, ettei kiinnittänyt kumpaankaan mitään
huomiota, vaan jatkoi hetkisen kuluttua kuin ei kumpikaan olisi mitään
puhunut: "Sitäpaitsi ei veli Cap ole mies, joka sallii itselleen
opetettavan, mitkä hänen velvollisuutensa laivankannella ovat."
"Mutta, isä, kun meidän elämämme on ilmeisessä vaarassa!"
"Sen pahempi. Hyvällä ilmalla komentaa ei ole suuri taito; vasta
silloin, kun asiat käyvät hullusti, oikea upseeri näyttää todellisen
karvansa. Charles Cap ei mielellään suinkaan jätä peräsintä silloin, kun
laiva on vaarassa. -- Paitsi tätä, Jasper Vesikoira, hän sanoo, että
ehdotuksenne on epäilyttävä ja sisältää enemmän petosta kuin järkeä."
"Hän voi ajatella niin, mutta kutsukaapa luotsi ja kysykää hänen
mielipidettään. Kaikki tietävät, että minä en ole nähnyt miestä sitten
kuin eilisiltana."
"Se kuulostaa järkevältä ja sitä voi koettaa. Seuratkaa minua kannelle,
että kaikki käy avoimesti ja rehellisesti."
Jasper totteli, ja niin suuri oli Mabelin mielenkiinto, että hänkin
seurasi kannelle, niin pian kuin sai varustetuksi itsensä myrskyn raivoa
vastaan. Siellä naisellinen kainous pakotti hänet asettumaan syrjään ja
ääneti katsomaan, mitä tapahtui.
Luotsi ilmestyi pian eikä kukaan voinut erehtyä siitä pelästyneestä
katseesta, jonka hän loi ympärilleen heti, kun oli päässyt vapaaseen
ilmaan. Lentävät huhut Lokin tilasta olivat löytäneet tiensä alas, se on
kyllä totta, mutta tällä hetkellä huhut olivat haihtuneet, kun hän nyt
huomasi itse vaaran. Hänen sallittiin joku minuutti katsoa ympärilleen
ja sitten kysyttiin, miten nyt hänen mielestään oli meneteltävä.
"En näe muuta keinoa pelastaa kutteria kuin ankkuroida sen", hän vastasi
yksinkertaisesti ja arvelematta.
"Mitä! Täällä aavalla selällä?" kysyi Cap, kuten aikaisemmin oli tehnyt
Jasperille.
"Ei, vaan rannempana, -- juuri kallioitten ulommaisella reunalla."
Tämä lyhyt keskustelu ei jättänyt Capin mieleen vähintäkään epäilystä
siitä, että päällikön ja luotsin välillä oli salainen sopimus saattaa
Lokki turmioon -- ehkäpä otaksuttavasti juuri siksi, että saataisiin
heidät antautumaan. Epäilemättä hän senvuoksi lausui julki saman
ajatuksen kuin ennemmin Jasperille.
"Minä sanon sinulle, veli Dunham", hän vastasi kersantin huomautukseen,
ettei pitäisi olla ihan kuuro tälle kaksinkertaiselle esitykselle,
"ettei yksikään merimies voi rehellisesti antaa sellaista neuvoa.
Ankkuroida vastarannalle myrskyn runneltavaksi olisi sellainen hulluus,
jota en ikinä voisi selittää vakuuttajalle, tapahtukoonpa se missä
olosuhteissa tahansa, niin kauan kuin alus voi kulkea; ja varsinkin
ankkuroida lähelle kallioita olisi järjettömyyden huippu."
"Hänen majesteettinsa vakuuttaa Lokin, veli, ja minä olen vastuussa
komennettavieni hengestä. Nämä miehet tuntevat Ontarion paremmin kuin
me, ja että he vakuuttavat samaa, puhuu minusta sangen voimakkaasti
heidän puolestaan."
"Eno!" sanoi Mabel vakavasti, mutta Jasperin raju käännähdys sai hänet
hillitsemään tunteitansa.
"Me kiidämme luotoja kohden sellaista vauhtia", sanoi nuori mies, "ettei
tarvitse puhua paljoa siitä asiasta. Puolessa tunnissa asia selviää
tavalla tai toisella, mutta minä huomautan teille, herra Cap, ettei
sekään meistä, joka varmimmin jaloillansa seisoo, kykene pysyttelemään
kannella, kun joudumme rantahyrskyihin tällä matalalla aluksella. En
kuitenkaan suuresti epäile, ettemme joutuisi karille jo ennen, kuin
pääsemme rantakuohukkoon."
"Ja mitä ankkurointi siinä hyödyttää?" kysyi Cap raivoissaan, ikäänkuin
Jasper olisi ollut vastuussa myrskystäkin samoin kuin oli vastuussa
antamastaan neuvosta.
"Ellei se hyödytä, niin ei se vahingoitakaan", vastasi Vesikoira
tyynesti. "Kääntämällä kokan selälle päin hidastamme sen vauhtia, ja
vaikkapa sitten ajautuisimmekin hyrskyihin, on vaara kuitenkin pienempi.
Toivon, herra Cap, että sallitte luotsin ja minun järjestää ankkuroinnin
valmiiksi, sillä varovaisuus saattaa olla hyvä eikä missään tapauksessa
vahingoita."
"Järjestäkää köytenne, jos haluatte ja pankaa ankkurinne kuntoon,
sydämen halusta aivan. Me olemme nyt sellaisessa tilanteessa, että
mikään sellainen ei ole haitaksi. -- Kersantti, yksi ainoa sana täällä
perällä, jos suvaitset."
Cap vei nyt lankonsa peremmälle, ettei puhetta voinut kuulla ja äänessä
ilmeni nöyrempi tunne kuin tavallisesti, kun hän avasi sydämensä ja
selitti heidän todellisen asemansa.
"Mabelille tämä on kamala juttu", hän sanoi hiukan värähtävällä äänellä
ja tuhautti sieraimiansa. "Sinä, kersantti ja minä, me olemme vanhoja
poikia ja tottuneet katsomaan kuolemaa silmiin, -- vaikka olemmekin
vielä pelastuneet -- meidän ammattimme vie meitä itsestään kuolemaa
lähelle. Mutta Mabel! Hän on hento, lämminsydäminen tyttö, ja minä olen
toivonut saavani nähdä hänet onnellisessa asemassa ja äitinä, ennenkuin
päiväni päättyvät. Niin, niin! Meidän täytyy ottaa vastaan paha samoin
kuin hyväkin. Se on kaikki, mitä voin sanoa tilastamme tällä kirotulla
suolattomalla vedellä."
Kersantti Dunham oli rohkea mies ja oli näyttänyt urhoollisuuttaan
paljon kamalammissa tilanteissa kuin tämä, mutta silloin hänellä oli
ollut tilaisuus puolustautua vihollista vastaan, kun taas tämä
vihollinen ahdisti häntä hänen voimatta millään tavalla sitä vastustaa.
Itsestään hän huoli paljon vähemmän kuin tyttärestään, ja samalla hän
tunsi voimakasta itseluottamusta, kuten ainakin terve ja voimakas mies,
joka monissa vaaroissa on karaistunut. Mutta ajatellessaan Mabelin tuhoa
hän isänrakkaudella heti päätti, että jos toinen on tuomittu tuhon
omaksi, hän ja hänen tyttärensä tahtovat tuhoutua yhdessä.
"Luuletko sinä, että vaara on tarjona?" hän kysyi Capilta vakavasti ja
järkytetyin ilmein.
"Kaksikymmentä minuuttia vie meidät rantahyrskyihin ja -- ota huomioon,
kersantti -- mitä voimakkainkaan meistä voi tehdä sellaisessa kuohuvassa
kattilassa, joka tuulen alle syntyy?"
Tämä ajatus herätti sangen vähän rohkaisevaa toivoa. Tällä hetkellä
Lokki oli noin penikulman päässä rannasta, johon myrskyn raivo kiidätti
sitä sellaisella voimalla, ettei ollut ajatustakaan lisätä purjeita,
joiden avulla voitaisiin suuntaa muuttaa. Tosin oli pikkuisen levitetty
isoapurjetta, mutta se oli tehty vain siksi, että Lokkia voitiin ohjata
tuulen mukaan ja estää niin paljon kuin mahdollista aaltoja lyömästä yli
kannen. Mutta sittenkin se vapisi ja lepatti aivan kuin myrsky olisi
tahtonut kiskoa poikki ne lujat nuorat, joilla nämä monimutkaiset
laitteet oli yhteen sidottu. Sade oli lakannut; mutta ilman, noin sata
kyynärää järven pinnasta, oli täyttänyt hohtava usva, joka ei suinkaan
suuresti eronnut välkkyvästä sumusta, sillä sen yläpuolella paistoi
säteilevä aurinko pilvettömältä taivaalta. Jasper oli huomannut tämän
enteen ja ilmoittanut, että se merkitsi myrskyn pikaista taukoamista,
vaikkakin tämä ja seuraava tunti ehtisi ratkaista heidän kohtalonsa.
Näköala kutterin ja rannan välillä muuttui yhä villimmäksi ja
kauhistavammaksi. Rannan hyrskyt ulottuivat noin puolen penikulman
päähän. Vesi kallioitten ympärillä peittyi kuohuvaan vaahtoon ja ilma
oli niin täynnä utua ja räiskyviä vesipisaroita, että maa näkyi sen läpi
vain epäselvänä ja utuisena. Kuitenkin saattoi huomata, että se oli
korkeata -- joka on harvinaista Ontarion rannoilla -- ja että sitä
peitti rajattoman metsän vihreä vaippa.
Sill'aikaa kun kersantti ja Cap katselivat äänettöminä tätä näytelmää,
Jasper miehineen oli kokan puolella ahkerassa puuhassa. Niin pian kuin
nuori mies oli saanut luvan ryhtyä vanhaan toimeensa, hän pyysi muutamia
sotureja avukseen ja viiden tai kuuden miehen voimalla hän kävi
täyttämään sitä velvollisuutta, joka häneltä liian kauan oli kielletty.
Kun ei ankkuria näillä pienillä vesillä säilytetä laivassa eikä käytetä
raskaita ankkurivitjoja, kuten valtamerillä, Jasper säästyi siitä
ankarasta työstä, joka suurilla merillä tällaisissa tapauksissa on
edessä. Kaksi ankkuria oli siis pian valmiina heitettäväksi, köydet
selvitelty ja miehet seisoivat katsellen tehtyä työtä. Mitään parannusta
kutterin tilassa ei ollut tapahtunut, vaan se lipui yhä rantaa kohden
varmistaen katsojia joka hetki yhä enemmän siitä, ettei alusta voitaisi
saada tuumaakaan kulkemaan toisaalle tuhon suunnasta.
Katsottuaan pitkään ja tutkistellen selälle Jasper antoi uusia
määräyksiä tavalla, joka ilmaisi hänen täysin ymmärtävän hetken
vaatimukset. Kaksi värppäysankkuria oli asetettu kannelle ja ankkurit
oli pantu niihin, ja ne oli siirretty aukkoihin sakarat jo läpi
aukkojen, ja kaikki odotti valmiina soveliasta hetkeä. Saatuaan
suoritetuksi nämä valmistelut Jasper muuttui kiihkeästä toimijasta
rauhalliseksi katsojaksi ja hätiköimättä teki havaintoja. Hän jätti
kokan, joka peittyi kokonaan veteen joka kerta kun se puhkaisi aallon --
työskennellessään laivamiehet melkein lakkaamatta olivat olleet kokonaan
veden sisässä -- ja asteli kuivemmalle osalle kantta, perälle. Täällä
hän tapasi Haukansilmän, joka seisoi lähellä Mabelia ja
majoitusmestaria. Melkein kaikki muut paitsi tässä mainitut olivat
kadonneet kannelta etsiäkseen lievitystä vuoteellansa ruumiillisille
tuskillensa, tai kuten toiset, hidastellen miettien syntejänsä. Ensi
kertaa sen jälkeen kuin Lokin köli oli lähtenyt halkomaan Ontarion
kirkasta vettä, kuiskaili rukouksen ääni jossakin sen nurkassa.
"Jasper", virkkoi hänen ystävänsä opas, "minusta on tänä aamuna ollut
sangen vähän hyötyä, sillä minun taipumukseni eivät juuri viittaa
merielämään, kuten tiedät, mutta jos Jumala sallisi kersantin tyttären
päästä elävänä maihin, niin minun metsäntuntemukseni auttaisi minua
varmasti kuljettamaan hänet turvallisesti sen läpi linnalle."
"Sinne on hirvittävä matka, Haukansilmä", vastasi Mabel, sillä ryhmät
olivat niin lähellä, että toiseen kuului, mitä toisessa sanottiin. "Minä
pelkään, ettei meistä yksikään elävänä palaa linnaan."
"Se olisi vaivalloinen ja mutkallinen matka, Mabel; vaikkakin monet
teidän sukupuolestanne ovat antautuneet vaikeampiinkin koettelemuksiin
erämaissa. -- Mutta, Jasper, toisen meistä, sinun tai minun, taikkapa
molempien, on astuttava kanottiin. Mabelin ainoa pelastus on, että hän
pääsee yli rantahyrskyjen."
"Minä tekisin mielelläni mitä tahansa pelastaakseni Mabelin", vastasi
Jasper surumielisesti hymyillen, "mutta yksikään ihmiskäsi ei voi
kuljettaa tuota kanottia noiden hyrskyjen läpi. Minä sittenkin toivon
ankkuroinnin auttavan meitä, sillä kerran ennenkin olemme pelastaneet
siten Lokin melkein yhtä vaarallisesta tilanteesta kuin tämä."
"Jos meidän on ankkuroitava, Jasper", kysyi kersantti, "niin miksi ei
tehdä sitä heti paikalla? Jokainen jalka, minkä kuljemme vähentää sitä
välimatkaa, jonka aiomme saada pidetyksi ankkuroinnin avulla."
Jasper siirtyi lähemmäksi kersanttia, otti hänen kätensä ja puristi sitä
lujasti ilmaisten siten voimakasta, melkein selittämätöntä tunnetta.
"Kersantti Dunham", hän virkkoi juhlallisesti, "te olette kunnon mies,
vaikka olettekin tässä asiassa kohdellut minua kovakouraisesti.
Rakastattehan tytärtänne?"
"Sitä teidän ei tarvitse epäillä, Vesikoira", vastasi kersantti
yskähdellen.
"Tahdotteko pelastaa hänet -- meidät kaikki -- siitä vaarasta, johon
olemme joutuneet?"
"Mitä te käskette minun tehdä, poika, mitä te käskette minun tehdä?
Tähän asti minä olen toiminut oman harkintani mukaan; mutta mitä te
pyydätte minua tekemään?"
"Auttamaan minua viisi minuuttia herra Capia vastaan ja kaikki, mitä
ihminen voi, tulee tehdyksi Lokin pelastamiseksi."
Kersantti epäröi, sillä hän luotti liiaksi kurin voimaan, voidakseen
noin vain ilman muuta myöntää menettelynsä vääräksi. Hän ei myöskään
pitänyt siitä, että horjuttiin sinne tänne, ja sen lisäksi hänen
kunnioituksensa sukulaisensa merimiestaitoon oli vieläkin horjumaton.
Juuri hänen punnitessaan asiaa saapui siihen Cap perältä, jossa hän oli
hetkisen viivytellyt perämiehen luona.
"Herra Vesikoira", sanoi hän niin pian kuin hänen ääntänsä saattoi
kuulla, "olen tullut kysymään, ettekö voisi keksiä mitään paikkaa tässä
lähellä, johon kutterin voisi laskea matalalle. On tullut hetki, jolloin
meidän tulee koettaa sitä viimeistä keinoa."
Tämä Capin neuvottomuus takasi Jasperille voiton. Katsoessaan
kersanttiin hän päännyökkäyksellä sai myönnytyksen kaikkeen, mitä pyysi
eikä hän enää hukannut ainoatakaan hetkeä, josta riippui niin paljon.
"Saanko minä tarttua peräsimeen", hän kysyi Capilta, "ja koettaa etsiä
täällä vastarannalla jonkun sopivan niemekkeen tai lahdenpoukaman?"
"Tehkää niin, tehkää niin", vastasi toinen kakistellen kurkkuansa
tuntien edesvastuun painon hartioillansa sitä raskaampana, kuta vähemmän
huomasi tietävänsä. "Tehkää niin, Vesikoira, sillä ollakseni teille
rehellinen, en näe mitään parempaa keinoa. Meidän täytyy päästä johonkin
matalalle tai hukkua."
Jasper ei kysynyt enempää. Juosten perälle hän tarttui ruoritankoon omin
käsin. Luotsi piti varalla, mitä nyt seurasi, ja nuoren päällikkönsä
viittauksesta hän irroitti purjeen riekaleet, jotka niin kauan olivat
olleet paikoillaan. Siitä hetkestä Jasper piti vaarin ja käänsi
peräsimen; haruspurjeen yläosa löyhtyi, kevyt kutteri käännähti hiukan
aivan kuin olisi tuntenut, että sitä nyt johti tuttu käsi, ja joutui
pian aallon pohjaan. Tästä vaarallisesta asemasta pelastuttiin kuitenkin
turvallisesti ja seuraavana hetkenä pieni alus kiisi kohti kivikkoa, ja
perikato näytti joka silmänräpäys tulevan yhä varmemmaksi. Välimatka oli
tullut niin lyhyeksi, että Jasper viidessä tai kuudessa minuutissa pääsi
toivomalleen kohdalle, ja pyöräyttäen peräsimen toisaalle hän käänsi
Lokin vastatuuleen, huolimatta aaltojen hirveästä raivosta, niin
joustavankevyesti kuin hanhi muuttaa suuntaa välkkyväntyynellä lammella.
Jasperin merkki pani kaikki kokalla liikkeelle ja ankkuri heitettiin
keulan kummaltakin puolelta, ja ankkuriköysien annettiin mennä melkein
loppuun. Ei ollutkaan kovin vaikea asia pysäyttää niin kevyt alus kuin
Lokki, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen, kuin Jasper tarttui
peräsimeen, Lokki keinui ankkurissa kokka selälle päin ja ankkurinuorat
tiukalla kuin pingoitetut rautalangat.
"Tämä ei ole hyvin tehty, herra Jasper!" virkkoi Cap vihaisesti heti,
kun oli huomannut, mikä kepponen hänelle oli tehty -- "tämä ei ole hyvin
tehty, herraseni. Minä käsken teitä heti paikalla päästämään ja
kuljettamaan kutterin matalalle rannalle."
Yksikään ei kuitenkaan näyttänyt välittävän hänen määräyksestään, sillä
niin kauan kuin Vesikoira esiintyi komentajana, hänen oma väkensä ei
halunnut totella ketään muuta. Huomattuaan, että miehet yhä virottelivat
toimettomina, Cap, joka luuli, että he olivat mitä suurimmassa vaarassa,
astui kiivaasti Jasperin luo ja uudisti määräyksensä.
"Te ette laskenutkaan siihen luuloteltuun lahdenpoukamaan", hän lisäsi
karjuttuaan muutamia kiukkuisia lauseita, joita emme katso
tarpeelliseksi toistaa, "vaan jäitte tähän, jossa jok'ikinen
laivassaolija joutuu tuhon omaksi, jos menemme rantaan."
"Ja kuitenkin te haluatte päästää irti ja mennä rantaan juuri tässä
paikassa!" vastasi Jasper hieman tylysti.
"Heittäkää luotinuora järveen ja koetelkaa vauhtia!" Cap nyt pauhasi
kokkapuolen miehille. Jasperin viittaus hyväksyi tämän määräyksen ja
silmänräpäyksessä sitä toteltiin. Kaikki kannella-olijat katselivat nyt
niin kiihkeästi, että tuskin hengittivät, tämän kokeen tulosta. Niin
pian kuin luoti oli pohjassa huomattiin, että nuora osoitti sen jäävän
kokalle päin, ja parin minuutin kuluttua nähtiin kutterin soluneen
pituutensa jyrkännettä kohti. Jasper katsoi huolestuneena, sillä hän
tiesi hyvin, ettei mikään voisi pysäyttää alusta, jos se joutuisi
rantahyrskyihin, ja ensimmäiset kalliot näkyivät ja taas katosivat noin
kaapelin päässä suoraan heidän alapuolellaan.
"Kavaltaja!" karjaisi Cap puistaen sormeansa nuorelle komentajalle, ja
kiihko sai hänen äänensä vapisemaan. "Teidän täytyy elämällänne vastata
tästä!" hän lisäsi pienen väliajan kuluttua. -- "Jos minä olisin tämän
retkikunnan päällikkönä, kersantti, niin hirttäisin hänet päämaston
huippuun, ettei hän karkaisi, jos me muut hukumme."
"Hillitse tunteitasi, veli -- tyynny vähän, minä pyydän sinua. Jasper
näyttää ilmeisesti tehneen parhaansa eikä vaara liene niin suuri kuin
näyt luulevan."
"Miksi ei hän mennyt sinne lahteen, josta hän puhui? Miksi hän toi
meidät tähän juuri tuulen puolelle kallioita, jossa hyrskyt taittuvat,
ihan kuin saadakseen hukutetuksi meidät mitä pikimmin."
"Minä pysähdyin kallioitten edustalle juuri siitä järkevästä syystä,
että hyrskyt tässä kohden ovat suppeammat", vastasi Jasper
rauhallisesti, vaikka toisen käyttämä kieli sai hänen sisunsa
kuohahtamaan.
"Tahdotteko te opettaa minunlaiselleni vanhalle merimiehelle, että
kutteri voi säilyä ehyenä tuossa kuohukossa?"
"En, herra. Minä ajattelen, että se heti täyttyy ja uppoaa, jos se
joutuu noihin rannempana oleviin hyrskyihin. Olen melkein varma, ettei
se milloinkaan pääse rannalle, jos se menee niihin. Mutta minä aion
estää sen sinne joutumasta."
"Silläkö, että se kulkee pituutensa minuutissa?"
"Ankkurin sakarat eivät vielä ole painuneet kyllin syvään, enkä minä
usko, että ne täydellisesti voivat pidättääkään alusta."
"Mihin te sitten luotatte? Kiinnittää alus kokalta ja perältä hyvään
uskoon, toivoon ja armeliaisuuteen?"
"Ei, herra, minä luotan pohjavirtoihin. Minä laskin lähelle jyrkännettä,
koska tiedän, että se siinä paikassa on voimakkaampi kuin missään
muualla ja koska siten pääsimme lähimmä maata joutumatta
rantahyrskyihin."
Tämä sanottiin varmasti, vaikkakaan sillä ei ilmaistu mitään vihan
merkkejä. Se tehosi Capiin voimakkaasti ja ilmeisin hänessä huomattava
tunne oli hämmästys.
"Pohjavirrat!" hän kertasi, "kuka hitto nyt on kuullut, että pohjavirrat
olisivat pelastaneet jonkun aluksen ajautumasta rannalle?"
"Se ei voine koskaan tapahtua valtamerellä, herra", vastasi Jasper
kohteliaasti, "mutta tiedämme täällä kyllä tapahtuneen sellaista."
"Poika on oikeassa, veli", pisti kersantti väliin, "sillä vaikka minä en
paljoa ymmärrä sitä, olen kuitenkin usein kuullut merimiesten puhuvan
jostakin sellaisesta. Me teemme parhaiten luottaessamme siinä
täydellisesti Jasperiin."
Cap murisi ja kirosi, mutta kun hän ei mitään voinut hänen täytyi
kuitenkin tyytyä. Pyydettynä Jasper selitti, mitä tarkoitettiin
pohjavirroilla. Vesi, jonka myrsky ajaa maalle, koettaa välttämättä
löytää jonkin salaisen tien päästäkseen järveen takaisin. Se ei
kuitenkaan voi palata pinnan kautta, koska tuuli ja aallot lakkaamatta
hyökkäävät sitä vastaan, ja sen vuoksi se muodostaa jonkinlaisen
vedenalaisen luoteen päästäkseen takaisin oikeaan paikkaansa. Tällaisia
huomaamattomia veden kulkuteitä on ruvettu sanomaan pohjavirroiksi, ja
kun se luonnollisesti vaikuttaa samalla aluksen pohjaan, joka kulkee
niinkin syvällä kuin Lokki, Jasper oli luottanut sen apuun, että se
työskentelee myrskyn voimaa vastaan ja estää köydet katkeamasta.
Lyhyesti, yliset ja aliset virrat hävittävät toistensa vaikutusta.
Niin yksinkertainen ja älykäs kuin tämä teoria olikin, ei sitä näyttänyt
kuitenkaan voivan hyväksensä käyttää. Mutta virta vaikutti kuitenkin ja
ankkuriköydet, jotka äsken olivat äärimmilleen pingoittuneet, löyhtyivät
hiukan. Hetkisen kuluttua mies, joka luotinuoralla kokeili, huudahti
ihastuneena ja toivokkaasti, että ankkurit vetivät alusta selälle päin!
Tänä hetkenä ensimmäiset vedenalaiset kalliot olivat noin sadan jalan
päässä Lokin perästä, mutta näyttivät olevan paljon lähempänä, kun
aallot heittelivät vaahtoa edestakaisin, myöskin selälle päin. Jasper
juoksi kokalle ja heitettyään silmäyksen köysiin hymyili
voitonriemuisesti ja viittasi merkitsevästi toisille. Merimiehen
vaistolla hän tajusi, että alus keinui edestakaisin aalloilla, mutta ei
enää ajautuisi kallioihin.
"Se on pohjavirta!" hän huudahti ihastuneena astuessaan kantta pitkin
perälle tarttuakseen peräsimeen, jotta kutteri pitäisi oikean suunnan.
"Kohtalo on asettanut meidät juuri sen uomaan eikä enää ole vähintäkään
hätää."
"Niin, niin, Kohtalo on hyvä merimies", mörisi Cap, "ja usein auttaa
laiskureita hädästä. Pohjavirrat tai pintavirrat, myrsky on asettumassa
ja ankkurit ovat löytäneet oikean kiinnekohdan. Sitäpaitsi tällä
kirotulla suolattomalla vedellä on omat luonnottomat tapansa."
Miehet riitelevät harvoin hyvää onneansa vastaan, mutta hätä tekee
heidät suuriäänisiksi ja arvosteleviksi. Melkein kaikki laivassa-olijat
uskoivat kuitenkin ihan arvelematta, että Jasperin tieto ja taito oli
pelastanut heidät varmasta haaksirikosta, eikä kukaan kiinnittänyt
vähintäkään huomiota Capin vastaväitteisiin.
Epävarmuus ja epäilys kesti kyllä puolisen tuntia, se on kyllä totta, ja
sen aikana levottomina tarkattiin luotinuoraa, mutta sitten täytti
jokaisen mielen horjumaton turvallisuuden tunne ja väsyneitä kun olivat
he pian vaipuivat syvään uneen vähintäkään uneksimatta enää kuolemasta.