"Sun voimasi suuri on, Kaikkivaltias,
sen myrskyjen pauhussa kuulen.
Kun aallot käy ja tuuli soi sun neuvostas
ja ma haakseni hukkuvan luulen,
mun aatokseni nöyränä sun luoksesi käy
ja rukoilen hartaalla miellä:
Oi, johda mua satamaan, vaikk' maata ei näy,
äl' anna mun eksyä tiellä!"
_Byron_.
Päivän noustessa ilmestyi se osa miehistöä, jolla oli siihen oikeus,
laivan kannelle. Kun aallot eivät käyneet vielä kovin korkeina, voitiin
päättää, että vielä oltiin saariston suojassa, mutta ne, jotka olivat
kokeneempia, ymmärsivät selvään, että oli odotettavissa ankara
syysmyrsky, joka on näillä seuduin niin tavallinen. Maata ei missään
näkynyt, ja joka puolelta peittyi näköpiiri läpinäkymättömään usmaan
herättäen synkän, salaperäisen tunnelman. Kuohut, tai kuten rannikkojen
asukkaat sanovat aallot, olivat lyhyet ja kiemurtelevat uhaten turmiota
helpommin kuin valtameren pitkät ja säännöllisemmät mainingit. Itse vesi
näytti vihreältä ja vihaiselta sen sijaan, että olisi loistossa
kilpaillut rusopilvien kanssa, vaikka näyttikin odottavan sitä
viihdytystä, jonka auringonsäde voi antaa.
Sotilaat tyytyivät pian tilanteeseen ja vähitellen katosivat, kunnes
kannelle jäi vain laivamiehistö, kersantti, Cap, Haukansilmä,
majoitusmestari ja Mabel. Viimeksimainitun otsalle oli ilmestynyt pilvi,
sillä hänelle oli ilmoitettu asioitten todellinen tila ja hän turhaan
oli vedonnut Jasperin ansioihin ja koettanut saada komennon jälleen
muutetuksi hänelle. Yön lepo ja yön mietiskely oli myöskin Haukansilmää
varmistanut nuoren miehen syyttömyydestä, ja hänkin oli lämpimästi
puhunut ystävänsä puolesta, vaikka yhtä huonolla tuloksella.
Kului useita tunteja, joiden aikana tuuli kiihtyi ja aallot yhä
kohosivat, kunnes kutterin keinunta pakotti Mabelin ja majoitusmestarin
vetäytymään suojiinsa. Cap kirosi usein, ja oli ihan ilmeistä, että alus
nyt oli menossa aavimmille ulapoille aaltojen heitellessä sitä niin,
että vain parhaimmin ja lujimmin rakennettu laiva saattoi sitä kestää.
Tämä kaikki ei kuitenkaan Capia suuresti huolettanut, vaan kuten
metsästäjä heristää korviansa kuullessaan koiran haukunnan tai
sotaratsu, joka kuopii ja hörhättää kuullessaan sodan pauhun, hänkin
tässä tilanteessa tunsi heräävän kaiken, mikä hänessä oli miehekästä; ja
sen sijaan, että ennen oli lakkaamatta ylimielisesti ja saivarrellen
arvostellut ja väitellyt turhasta, hän nyt esiintyi kestävänä ja
kokeneena merimiehenä, joka hän todella oli. Apulaisten tahtomattaankin
täytyi pian tottua kunnioittamaan hänen taitoansa, ja vaikka he
ihmettelivätkin, kun ei heidän entistä päällikköänsä ja luotsia näkynyt,
eikä mitään järkevää syytä näiden katoamiseen ollut annettu, he
kuitenkin pian hyväksyivät vaihdoksen ja huolellisesti tottelivat uutta
kapteeniansa.
"Sittenkin tässä suolattomassa vesilätäkössä, veli Dunham, on jonkun
verran voimaa, kun se vain kaikkensa näyttää", huudahti Cap puolenpäivän
maissa hykerrellen käsiään pelkästä mielihyvästä huomatessaan
joutuneensa koettelemaan luonnonvoimien kanssa. "Tuuli on rehellinen,
vanha vihuri ja järvi näyttää erehdyttävästi samalta kuin Golfvirran
seudut. Minä pidän siitä, kersantti -- minä pidän siitä ja opin
kunnioittamaan tätä ulappaanne, jos ilma voi kestää samanlaisena kuin on
alkanut kaksikymmentäneljä tuntia."
"Maa, hei!" huudahti mies, joka oli asetettu keulakannelle tähystämään.
Cap kiiruhti kokalle, ja toden totta maa häämötti sumun läpi noin puolen
penikulman päässä ja kutteri laski juuri suoraan sinne. Vanhan
merimiehen ensimmäinen ajatus oli komentaa: "Seis, käännä ulos
rannasta!" mutta kylmäverinen soturi pidätti häntä.
"Kun menemme lähemmä", virkkoi kersantti, "niin voi joku meistä tuntea
paikan. Useimmat meistä ovat selvillä tämän järven rannoista, ja se
auttaa meitä saamaan selville, missä olemme."
"Totta, totta; jos siellä on sopivaa paikkaa, niin pysähdymme sinne.
Mikä tuo on, tuolla ylähangan puolella meistä? Sehän näyttää matalalta
niemeltä."
"Joven varustukset!" huudahti toinen, jonka tottunut silmä pikemmin
erotti varustusten ääriviivat kuin hänen sukulaisensa, jonka huomiokyky
tällaisiin asioihin oli vähemmän harjaantunut.
Kersantti ei ollut erehtynyt. Siinä oli linnake, vaikka se hienon sateen
läpi näkyi epäselvästi ja hämärästi aivan kuin iltahämyssä tai aamun
sarastaessa. Matala, vihertävä turvevarustus, synkkä paaluaitaus, vielä
tummempi kuin vesi, parin huoneen harja, pitkä juhlallinen lipputanko,
jonka nuora oli vedetty johonkin nurkkaan niin tiukalle, ettei se
ollenkaan näyttänyt tuulessa liikkuvan, kaikki tämä selvisi katsojalle
yhdellä silmäyksellä. Ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt. Yksinpä
vahtikin näytti menneen rajuilmaa pakoon katon alle, ja aluksi saattoi
luulla, ettei yksikään silmä keksisi heidän aluksensa läsnäoloa. Mutta
rajavarustuksen horjumaton valppaus ei torkkunut: jostakin
tähystysluukusta todennäköisesti tehtiin tämä innostava huomio, että
joku alus lähestyi; pari miestä huomattiin jollakin korokkeella ja
samassa rannimmainen varustus vilisi täynnä inhimillisiä olentoja.
Koko kuva oli suurenmoinen ja vaikuttava. Yhä yltyvä myrsky pakotti
väkisinkin kuvittelemaan, että se täällä ainaisesti kestää. Tuuli ulvoi
lakkaamatta, ja kuohuva vesi vastaili synkällä, uhkaavalla kohinallaan
muodostaen yhä korkeampia vuoria, ja avaten niiden väliin pohjattomia
laaksoja. Tihkusade teki ilman sakeaksi, niin että kaikki näkyi vain
usvan läpi, tyynnyttäen ja lievittäen niitä kauhun tunteita, joita
myrsky itsestään herättää. Tumma, rajaton metsä kohosi harmaudesta
suurena, synkkänä ja vaikuttavana, kun taas vilahdus omituisesta ja
yksinäisestä ihmiselämästä, jota linnakkeella saattoi huomata, soi
silmälle toisenlaista viihdytystä ja herätti toivoa saada vetäytyä
sataman suojaan, kunnes luonnon raivo asettuisi.
"He näkevät meidät", sanoi kersantti, "ja luulevat, että olemme
palanneet myrskyn vuoksi sataman suojaan. Tietysti, tuollahan on majuri
Duncan koillisella vallilla, tunnen hänet pituudesta ja hänen
ympärillään olevista upseereista."
"Kersantti, voisipa ehkä sietää hieman ivaakin, jos voisimme päästä
joelle ja saisimme turvallisesti ankkurin lasketuksi. Sen lisäksi
saisimme päästää herra Vesikoiran maihin ja puhdistaa siten miehistön
vaarallisista aineksista."
"Kai sitä voisi, mutta niin huono purjehtija kuin olenkin, minä hyvin
tiedän, että se ei käy päinsä. Ei mikään, mikä purjehtii näillä vesillä,
voi päästä tuulen puolelta satamaan tällaisella myrskyllä, eikä
tämmöisellä ilmalla tule kysymykseenkään ankkuroida ulkopuolelle."
"Minä tiedän sen, minä näen sen, kersantti, ja niin hauskaa kuin
olisikin nähdä maanmiehiäsi, meidän täytyy jättää ne. Omasta puolestani
myrskyllä en ole koskaan niin onnellinen kuin tietäessäni, että maa on
jäänyt taakseni."
Lokki oli nyt päässyt niin lähelle rantaa, että sen kokka tuossa
paikassa oli syöksyä maalle ja täytyi ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin.
Myrskypurje käännettiin ja pieni alus, joka näytti kilpailevan
luonnonvoimain kanssa kuin alli, muutti suuntaa totellen helposti
peräsintä ja kiisi pian tuulen vauhdilla kohti kuohuvaa ulappaa. Se
lensi niin sukkelaan, että, vaikka maa näkyikin vielä sen alahangan
puolella, sumu ikäänkuin nielaisi linnakkeen, jonka vallille oli
kerääntynyt joukko levottomia katselijoita. Välttämättömyys pakotti
kuitenkin pian kääntämään sen kokan vastatuuleen, jolloin se taas alkoi
luovia raskasta matkaansa pohjoista rantaa kohden.
Kului useita tunteja, ennenkuin tapahtui mitään muutoksia; tuuli vain
puhalsi sellaisella voimalla, että vihdoin viisasteleva Capkin tunnusti
tällaisen myrskyn kohtuulliseksi. Auringonlaskun maissa Lokki taas
kääntyi myötätuuleen, ettei pimeinä tunteina joutuisi pohjoiselle
rannalle. Puolen yön seutuvilla laivan tilapäinen päällikkö, joka
kyselemällä kiertoteitse laivan miehistöltä oli saanut jonkinlaisen
käsityksen, millainen tämä järvi on, luuli voivansa päättää, että oltiin
puolitiessä molempien rantojen välillä. Tähän voimme lisätä, että Cap
alkoi tuntea kunnioitusta suolatonta vettä kohtaan, jota hän
kaksikymmentäneljä tuntia aikaisemmin ei olisi pitänyt mahdollisena.
Juuri kun yö saapui, kiihtyi tuuli niin raivokkaaksi, että hänestä
tuntui mahdottomalta kestää sitä; vesi löi pienen aluksen kannelle
sellaisella voimalla, että sen saumat natisivat ja oli haudata sen
aaltojen syvyyteen. Lokin miehistö vakuutti, ettei se milloinkaan ollut
ollut ulkona sellaisella myrskyllä, ja se oli tosi, sillä tuntien
jokaisen joensuun, niemen ja lahdenpoukaman, Jasper olisi kuljettanut
kutterinsa johonkin suojaisaan ankkuripaikkaan paljon ennen, kuin
tällainen myrsky olisi ehtinyt sitä ruhjoa. Mutta Cap yhä halveksien
kieltäytyi kysymästä neuvoa nuorelta mestarilta, joka edelleenkin
oleskeli alhaalla, päättäen menetellä, kuten suurtenkin valtamerien
purjehtijat.
Aamusella myrskypurje asetettiin paikoilleen, isopurjeen yläosa
käärittiin kokoon ja Lokki käännettiin taas myötätuuleen. Vaikka mastot
melkein viistivät vettä, pieni alus kuitenkin luonnon raivotessa koetti
vastata nimeänsä. Kahdeksan tienoissa se todellakin kiisi samoin kuin
ilmojen lokit ilmeisesti peläten muuten sortuvansa järven kuohuvaan
kattilaan. Päivä kuluessaan ei tuonut mitään muutosta, sillä ilmapiiri
ei laajennut, vaan näkyi vain pieni tuhupilvien ympyrä ihan kuin pata
olisi asetettu kumolleen veden meuruavalle pinnalle. Laivamiehistö ja
matkustajat välttämättömyyden pakosta pysyivät toimettomina. Jasper ja
luotsi oleskelivat alhaalla, mutta muu osa miehistöä oli vähitellen
ilmestynyt kannelle. Aamiainen oli syöty täydellisen hiljaisuuden
vallitessa, mutta katseilla oli toisilta kyselty, miten päättyisi tämä
melkein epätoivoinen taistelu luonnonvoimia vastaan. Cap kuitenkin oli
täysin tyytyväinen, ja hänen katseensa loisti, askel kävi varmemmaksi ja
koko olemus rohkeammaksi, kuta enemmän myrsky kiihtyi ja kuta suurempaa
ammattitaitoa ja mielenmalttia se kysyi. Hän seisoi kokalla käsivarret
ristissä pysytellen merimiehen vaistolla tasapainossa ja katsellen
aaltoja, jotka nousivat ja laskivat, läikkyivät ja lipattivat niin
hurjalla vauhdilla kuin olisivat tahtoneet kohottaa Lokin pilviin.
Tällaisena hetkenä joku miehistöstä päästi odottamattoman huudahduksen:
"Purje!"
Niin suuri oli luonnon raivo ja niin yksinäinen Ontarion rannikkojen
villi erämaa, että sangen vaikea oli otaksua kohtaavansa jonkun aluksen
täällä ulapalla. Lokki itse ja ne, jotka siinä olivat, oli kuin
metsästäjä, joka luulee yksin omistavansa koko metsän, ja kohtaaminen
tuntui samalta kuin tuntuu kahdesta yksinäisestä metsästäjästä, jotka
tapaavat toisensa monia miljoonia aarin-aloja peittävän lehtikaton alla.
Tämä harvinainen ilma lisäsi vielä kohtauksen vaikutusta, niin että se
tuntui yliluonnolliselta ilmestykseltä. Cap yksin katseli sitä kokeneen
silmällä, vaikka hänkin tunsi rautaisten hermojensa värähtelevän, kun
hän katseli kuohuvilla aalloilla keinuvaa alusta. Vieras alus oli
Lokista parin kaapelin matkan päässä kulkien sen editse melkein
poikittaista suuntaa, niin että Lokki joutui sivuuttamaan sen vain
muutaman kyynärän päästä. Se oli täydessä asussa oleva alus, eikä
tottuneinkaan silmä voinut huomata myrskyn utusateen läpi pienintäkään
puutteellisuutta sen varustuksessa tai rakenteessa. Ainoat purjeet, mitä
oli levitetty, olivat päämaston märssypurje ja pari pientä
haruspurjetta, toinen kokalla, toinen perällä. Tuulen voima ajoi sitä
kuitenkin sellaisella painolla, että se oli ihan kallellaan, mutta siitä
huolimatta se ui kevyesti ja näytti uhmaavan aaltojen leikkiä. Puomit
olivat paikoillaan, ja se kulki noin neljän solmuvälin nopeudella
tunnissa.
"Tuo poika nähtävästi tuntee asemansa hyvin", sanoi Cap, kun kutteri
kiisi melkein tuulen nopeudella laivaa kohden, "sillä hän laskee
rohkeasti etelään päin, jossa hän varmaankin tietää löytävänsä jonkun
tyynen ankkuripaikan tai sataman. Ei kukaan voisi noin vapaasti laskea,
ellei tuuli olisi peräntakainen, kuten meidän, jos ei tietäisi ihan
varmasti, mihin mennä."
"Me olemme tehneet kauhean kierroksen, kapteeni", sanoi mies, jolle hän
oli huomautuksensa lausunut. "Tuo on Ranskan kuninkaan laiva -- Le
Montcalm -- ja se on matkalla Niagaran niskalle, jossa sen omistajalla
on linnoitus ja satama. Me olemme kulkeneet hirvittävän matkan!"
"Kirous sille! Se on ranskalaisten tapaista, että he laskevat satamaan
heti, kun näkevät vilahduksenkaan englantilaisesta."
"Saattaisipa tehdä meillekin hyvää saada seurata sitä", vastasi mies
pudistaen toivottomasti päätään, "sillä olemme menossa koko järven
pisimmän lahden perukkaan ja voi olla sangen epävarmaa, pääsemmekö
sieltä koskaan ulos."
"Hullua, mies, hullua! Meillä on järvellä runsaasti tilaa ja hyvä
englantilainen alus. Me emme ole Johnny Crapandeja piilottaaksemme
itsemme jonkun niemen tai sataman suojaan, jos hieman vihuri puhaltaa.
Käännä ruori, herraseni!"
Tämä määräys annettiin yhteentörmäyksen välttämiseksi. Lokki kiisi nyt
juuri ranskalaisen purren keulaa kohti, ja kun laivojen välimatka oli
lyhentynyt niin, että sitä oli tuskin sataa kyynärää, heräsi kysymys
voisivatko ne ollenkaan onnellisesti sivuuttaa toisensa.
"Vasemmalle, herra, vasemmalle!" karjaisi Cap. "Ruori vasemmalle ja
pitäkää varanne!"
Ranskalaisen laivan miehistön nähtiin kokoontuvan kannelle ja muutamat
musketit ojentuivat, ikäänkuin komentaakseen Lokin miehistöä
antautumaan. Liike kyllä huomattiin, mutta merenkäynti oli niin
raivokas, että oli turhaa ajatellakaan säännöllistä taistelua. Vesi
tippui parin kolmen laivan kannella olevan kevyen tykin piipusta, eikä
kenenkään johtunut mieleenkään panna niitä toimintaan tällaisella
rajuilmalla. Tuuli lauloi ja vihelsi laivan mastoissa ja purjeissa, niin
ettei ranskalaisen päällikön huutoa ja komennusta kukaan näyttänyt
kuulevan.
"Antaa sen kirkua itsensä käheäksi!" murisi Cap. "Tämä ei ole sovelias
ilma ruveta juttelemaan salaisuuksia. Vasemmalle, herra, vasemmalle!"
Mies totteli, ja seuraava aalto heitti Lokin niin lähelle toisen laivan
perää, että itse vanha merikarhukin otti askelen taaksepäin peläten,
että seuraava vastaan tuleva aalto löisi laivat yhteen. Mutta se ei
kuitenkaan tapahtunut: hyökäten äkkiä aallon pohjasta laineen harjalle,
kuten saalistaan vaaniva pantteri, kutteri kiisi edelleen ja pääsi kuin
pääsikin ohi hipaisten vain toisen perää alahangallansa.
Montcalmin ranskalainen komentaja kiiruhti perälle ja hienolla
kohteliaisuudella, joka aina lievittää hänen maanmiestensä huonoimpiakin
tekoja, hän nosti lakkia ja tervehti ohikiitävää Lokkia. Tässä
kohteliaisuudessa oli arvokkuutta ja itsehillintää, kun tilanne ei
sallinut toisenlaista menettelyä, mutta Capiin se ei vähintäkään
vaikuttanut, vaan heimolleen uskollisena hän melkein vaistomaisesti
heristi nyrkkiänsä uhkaavasti ja mutisi partaansa:
"Ai, ai, kirottu onni sinulle, ettei minulla ole kunnollista tykkiä
mukana, muuten minä tarjoisin sinulle uuden, hieman toisenlaisen hytin.
-- Kersantti, hän on viekas lurjus."
"Se oli säädyllistä, veli Cap", vastasi kersantti laskien kätensä
sotilaallisesta tervehdyksestä, johon hänen soturiylpeytensä oli sen
vienyt, -- "se oli säädyllistä ja se on enemmän kuin joltakin
ranskalaiselta saa odottaa. Mitä hän oikeastaan sillä tarkoitti, sitä ei
kukaan voi sanoa."
"Hänkään ei ole lähtenyt järvelle ilman tarkoitusta. No, antaapa hänen
laskea satamaan, jos voi. Me hallitsemme kuitenkin järveä, kuten oikeat
englantilaiset meriurhot ainakin."
Tämä kuului komealta, mutta siitä huolimatta Cap katseli kateellisin
silmin Montcalmin välkkyvänmustia piirteitä ja tummin värein
koristeltuja mastoja, kun se vähitellen eteni etenemistään ja vihdoin
hävisi sumuun aivan kuin mielikuvituksen esille-loihtima varjo. Ilolla
hän olisi seurannut sen vanavedessä, jos olisi uskaltanut, sillä toden
tunnustaaksemme, pelko, että täytyisi viettää toinen myrsky-yö
tuntemattomalla, kuohuvalla ulapalla, toi sangen vähän lohdutusta. Vielä
kuitenkin hänen ammattiylpeytensä oli liian suuri, että hän olisi voinut
ilmaista levottomuutensa, varsinkin kun hänen huostaansa uskotut
osoittivat rajatonta luottamusta hänen tietoonsa ja keinoihinsa, kuten
aina tietämättömät luultua etevämmyyttä kohtaan.
Kului muutamia tunteja ja pimeys tuli täydelliseksi lisäten suuresti
Lokin vaaroja. Hetkisen tyyneys oli saanut Capin taas muuttamaan
suuntaa, ja yön kuluessa useammin kuin kerran pieni alus koetti päästä
johonkin rantaan. -- Turha on kuitenkin kuvata laajemmin tämän yön
tapauksia, kun myrskyn raivo uudelleen yltyi. Aallot kuohuivat, laiva
keinui, myrsky ulvoi ja vihurit heittelivät raivokkaasti pientä alusta,
joka ilman pohjalastia oli liian kevyt ja monesti vaarassa hautautua
suurimpiin aaltoihin.
Tänä yönä Cap nukkui kuorsaten monta tuntia. Mutta päivän sarastaessa
hän tunsi itseänsä ravistettavan olkapäästä ja noustuaan jaloilleen hän
tapasi Haukansilmän seisomassa vieressään. Myrskyn raivoissa opasta oli
vähän näkynyt kannella, sillä hänen luonnollinen kainoutensa oli sanonut
hänelle, että vain merimiehet ymmärtävät hoitaa alusta, ja hän osoitti
yhtä paljon luottavansa niihin, jotka olivat saaneet Lokin kohtalot
ohjatakseen, kuin toivoi niiden, jotka metsässä joutuivat hänen
opastettavikseen, luottavan hänen taitoonsa; mutta nyt hän piti
velvollisuutenaan tarttua asiaan, ja sen hän teki omalla
teeskentelemättömällä ja vaatimattomalla tavallaan.
"Uni on suloista, herra Cap", hän sanoi niin pian kuin toinen oli saanut
silmänsä auki ja näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys, -- "uni on
suloista, sen tiedän kokemuksesta, mutta elämä on vielä suloisempi.
Katsokaa ympärillenne ja sanokaa, onko tämä nyt soveliain hetki
komentajan pysytellä pois komentosillalta."
"Mitä nyt, mitä nyt, herra Haukansilmä?" mörisi Cap ihan ensiksi, kun
hänen itsetietoisuutensa heräsi. "Joko tekin olette siirtymässä
nurisijoihin? Maalla minä ihailin teidän terävyyttänne kulkea
pahimmistakin paikoista ilman kompassia, ja vesilläkin teidän
nöyryytenne ja kuuliaisuutenne on ollut yhtä miellyttävä kuin maalla
luottamus omaan taitoonne. Tällaista epäluottamusta en suinkaan osannut
teiltä odottaa."
"Omasta puolestani, herra Cap, en puhu; minulla on omat tapani enkä
halua heittäytyä toisten harmiksi, mutta asia lienee hieman toisin Mabel
Dunhamin suhteen. Hänelläkin on omat taipumuksensa, mutta ne eivät ole
raa'at, kuten meidän, vaan hienot ja naiselliset, kuten tuleekin. Hänen
puolestaan minä puhun enkä omastani."
"Niin, niin; minä alan ymmärtää. Tyttö on hyvä tyttö, arvoisa ystäväni;
mutta hän on soturin lapsi ja merimiehen sisarentytär, eikä hän suinkaan
saa olla liian hento ja arka pienellä myrskyllä. Onko hän näyttänyt
pelon merkkejä?"
"Ei suinkaan, ei suinkaan! Mabel on nainen, mutta hän on järkevä ja
hiljainen. En ole kuullut hänen lausuvan sanaakaan meidän toimistamme,
vaikkakin luulen, herra Cap, että hän pitäisi parempana, jos Jasper
Vesikoira saisi jälleen entisen asemansa ja asiat alkaisivat kulkea
entistä latuansa. Ja se on inhimillistä."
"Vakuutan, että se on -- tyttöjen ja Dunhamien tapaista. Kaikki ovat
parempia kuin vanha eno, ja kaikki tietävät enemmän kuin vanha merimies.
Se on inhimillistä, herra Haukansilmä, mutta hitto minut vieköön, jos
tässä sylenkään mutkan teen päästäkseni satamaan jonkun tyttöhuitukan
tai parinkymmenen -- tai ei" -- ääntänsä alentaen --"koko hänen
majesteettinsa 55:nnen rykmentin sotilaitten vuoksi. Minä en ole ollut
neljääkymmentä vuotta merillä tullakseni tälle suolattomalle
vesilätäkölle sitä varten, että ken hyvänsä saisi minulle
inhimillisyyttä opettaa. Kuinka kestävä onkaan tämä myrsky! Nythän
tuulee ihan kuin itse pohjanpuhuri olisi taittunut palkeeseen. Ja mikä
tuo tuolla tuulen alla on?" -- hieraisten silmiänsä -- "maa, niin totta
kuin nimeni on Cap, ja onkin korkea rannikko."
Haukansilmä ei heti vastannut, vaan pudistaen päätään katseli hyvin
huolestuneena toverinsa kasvojen ilmeitä.
"Maa, yhtä varmasti kuin tämä on Lokki!" toisti Cap. "Utuinen ranta eikä
kauempana kuin ranskan penikulman päässä meistä yhtä komeine kallioineen
ja hyrskyineen kuin voi toivoa tapaavansa Long Islandin rannikolla!"
"Ja onko se rohkaisevaa vai masentavaa?" kysyi Haukansilmä.
"Häh! rohkaiseminen -- masentaminen! Ei kumpaakaan. Ei, ei; ei siinä ole
mitään rohkaisevaa, ja mitä masennukseen tulee, niin mikään ei saa
merimiestä masentaa. Ettekö ole milloinkaan pelännyt tai masentunut
metsissä, ystäväni?"
"Sitä en sano -- sitä en sano. Kun vaara on suuri, minun velvollisuuteni
on katsoa siihen ja koettaa voittaa se, muuten minun päänahkani aikoja
sitten olisi riippunut kuivamassa mingon kodassa. Järvellä kuitenkaan ei
ole mitään polkuja ja tunnen velvollisuudekseni jättää asiat toisten
johdettaviksi, vaikkakin mielestäni meidän pitäisi ajatella, että meillä
laivassa on sellainenkin henkilö kuin Mabel Dunham. Mutta tuossa tulee
hänen isänsä, joka luonnollisesti parhaiten ymmärtää oman lapsensa
aseman."
"Me olemme vakavassa asemassa, veli Cap, luulen", sanoi kersantti
lähelle päästyänsä, "sen mukaan, mitä kuulin parilta kokkamieheltä. He
sanovat, ettei ainoatakaan purjetta voi levittää ja tuuli kantaa aluksen
tunnissa tai parissa rannalle. Toivoakseni he pelkonsa vuoksi
erehtyvät?"
Cap ei vastannut, vaan tuijotti maahan katuvin ilmein ja kääntyi sitten
raivokkain elein tuulenperälle aivan kuin olisi tahtonut riidellä ilman
kanssa.
"Ehkä olisi parasta, veli", lisäsi kersantti, "kutsua Jasper ja kysyä
neuvoa, mitä on tehtävä. Ranskalaisista ei ole pelkoa, ja poika kaikkien
asianhaarain vallitessa pelastaa meidät hukkumasta, jos suinkin voi."
"Niin, niin; ne ovat juuri ne kirotut asianhaarat, jotka ovat saaneet
kaiken pahan aikaan. Mutta antaa pojan tulla -- antaa hänen tulla;
muutamat hyvin, tehdyt kysymykset saavat häneltä totuuden julki, sen
takaan."
Tuskin oli viisasteleva Cap myöntänyt näin paljon, kun Jasperia
lähetettiin hakemaan. Nuori mies ilmestyi heti ilmaisten koko
olennollaan, kasvoillaan ja ilmeillään loukattua kunniantuntoa, kuten
hänen käytöksensä tarkkaajat olivat ymmärtävinään. Astuttuaan kannelle
Jasper loi pikaisen huolestuneen silmäyksen ympärilleen aivan kuin
saadakseen kerralla käsityksen kutterin tilasta, ja tämä silmäys näytti
hänelle selvittävän, mitä vahinkoja se oli kärsinyt. Tutkittuaan
tuulenperää, kuten jokainen merimies olisi tehnyt, hän kääntyi ja katsoi
ympäri näköpiirin huomaten korkean kalliorannan tuulen alla ja saaden
kerralla selvän tilanteesta.
"Olen kutsunut teidät, herra Jasper", sanoi Cap ristien käsivartensa ja
ottaen ylpeän taka-asennon, kuten arvokas päällikkö ainakin, "saadakseni
tietää jotakin tuulen alla olevasta rannikosta. Me pidämme varmana,
ettette ole niin vihoissanne, että tahtoisitte hukuttaa meidät kaikki,
varsinkin naiset; ja otaksun, että olette kylliksi mies neuvoaksenne
meille jonkun tyynen lahdelman, jossa voimme odottaa, kunnes tämä
lätäkkö on raivonnut kylliksensä."
"Kuolisin mieluummin itse kuin soisin Mabel Dunhamille mitään harmia",
vastasi nuori mies vakavasti.
"Minä tiesin sen -- minä tiesin sen!" huudahti Haukansilmä taputtaen
kohteliaasti Jasperia olalle. "Poika on yhtä rehellinen kuin kompassi,
joka johtaa suurimpia laivoja tai opastaa miehen oikeaan väärältä
polulta. Kuoleman synti on uskoa muuta."
"Hum!" äännähti Cap; "erittäinkin naiset! ikäänkuin _he_ nyt olisivat
erikoisessa vaarassa! Turha huoli, nuori mies; me ymmärrämme toisiamme
puhumalla kuin silkat merimiehet ainakin. Tiedättekö tuulen alla jonkun
satamaksi sopivan paikan?"
"En. Järven tässä osassa on suuri lahti, mutta sitä ei meistä yksikään
tunne, ja sen suussa on matalikkoja."
"Ja tämä rannikko tuulen alla; -- eiköhän siinä olisi mitään
satamapaikkaa?"
"Se on kokonaan erämaata, kunnes saavutte Niagaran suulle toisaalla ja
Frontenaciin toisaalla. Pohjoisessa ja lännessä minulle on kerrottu
olevan vain metsää ja ruohoaavikoita tuhansia penikulmia."
"Jumalan kiitos! Silloin siellä ei voi olla ranskalaisia. Onko täällä
paljon villejä näillä rannikoilla?"
"Intiaaneja tapaa joka suunnalla, vaikk'ei niitä missään ole erittäin
lukuisasti. Jos sattuu, voimme tavata niitä rannikolla jonkun joukkueen,
tai saatamme kulkea kuukausimääriä tapaamatta ainoatakaan."
"No, meidän tulee sitten pitää silmämme auki; mutta ollakseni suora
teille, herra Western, ellei tämä ikävä ranskalaisten juttu olisi tullut
väliin, mitä te nyt tekisitte kutterille?"
"Minä olen niin paljon nuorempi merimies kuin te, herra Cap", vastasi
Jasper vaatimattomasti, "että tuskin olen kelvollinen teitä neuvomaan."
"Niin, niin; sen me kaikki kyllä tiedämme. Tavallisessa tilanteessa ehkä
ette. Mutta tämä on tavaton tilanne ja asianhaara, ja tällä
suolattomalla vesilätäköllä näyttää olevan omat oikkunsa. Kaikki puhuu
sen puolesta, että te voisitte neuvoa omaa isäänne. Kaikissa tapauksissa
voitte puhua vapaasti ja minä koetan sovittaa teidän mielipiteenne omaan
kokemukseeni."
"Minä luulen, herra, että ennenkuin kaksi tuntia on kulunut, laiva on
ankkuroitava."
"Ankkuroitava! Täällä aukealla selällä?"
"Ei, herra, vaan tuolla lähempänä maata."
"Ette suinkaan tarkoittane sanoa, herra Vesikoira, että tahtoisitte
ankkuroida vastarannalle ihan suojattomaan paikkaan?"
"Jos haluaisin pelastaa alukseni, aikoisin tehdä juuri niin, herra Cap."
"Hiuuu! Tämä on suolaton vesi kaikkine ihmeineen! Huomatkaa, nuori mies;
minä olen ollut merieläin, poikana ja miehenä, neljäkymmentä yksi
vuotta, mutta koskaan en ole sellaista kuullut. Minä heitän ankkurin
köysineen järveen mieluummin kuin suostun tekemään niin hullun työn!"
"Niin me teemme tällä järvellä", vastasi Jasper vaatimattomasti, "kun
joudumme kovaan pulaan. Varmaankin tekisimme paremmin, jos meitä olisi
paremmin opetettu."
"Niin varmaankin tekisitte! Ei; mikään ei voi saada minua tekemään niin
suurta syntiä omaa kasvatustani vastaan. Minä en ikinä voisi näyttäytyä
Sandy Hookille, jos voisin suostua niin kerrassaan typerään hommaan.
Haukansilmässä on enemmän merimiestä, kun kaikki käy ympäri. Te saatte
mennä taas alas, herra Vesikoira."
Jasper kumarsi ääneti ja vetäytyi pois. Mutta ennenkuin hän astui
portaita alas, katsojat huomasivat, että hän loi huolestuneen silmäyksen
ensin tuulenperälle ja sitten tuulen alle ja katosi kasvoillaan ankara,
huolestunut ilme.