"Mi on se helmi, mitä rikas ei voi ostaa,
oppinut on liian hyvä etsiäkseen,
mut jota köyhä etsii ja halveksittu hakee
ja usein etsimättä omakseen sen saa?
Sä sano se mulle
ja minä sanon sulle,
mi on totuus, jota koetella saa."
_Cowper_.
Intiaanin ja hänen vaimonsa kohtaaminen ei herättänyt sen suurempaa
kummastusta suurimmassa osassa tämän tapauksen todistajia, mutta Mabel
ja ne, jotka tiesivät, millä tavalla päällikkö oli eronnut Capin
seurueesta, epäilivät samalla ankarasti häntä, sillä heistä sellaista
tekoa ei millään voinut puolustaa. Haukansilmä, joka yksin osasi
vapaasti puhua vankien kanssa -- sillä sellaisina heitä nyt tuli
kohdella -- vei Nuolenpään hiukan syrjään ja keskusteli kauan hänen
kanssaan saadakseen selville hänen pakonsa syyn ja mitä hän senjälkeen
oli tehnyt.
Tuskaroora vastasi kaikkiin tehtyihin kysymyksiin intiaanin
järkkymättömällä rauhallisuudella. Karkaamisensa hän selitti sangen
yksinkertaisesti ja tyydyttävästi. Kun hän huomasi, ettei seurue voisi
pelastua, hän piti huolta omasta turvallisuudestansa syöksymällä metsän
kätköihin. Yhdellä sanalla: hän oli karannut pelastaakseen oman
henkensä.
"Se on hyvä", vastasi Haukansilmä ollen uskovinaan toisen puolustelun,
"veljeni teki siinä sangen viisaasti. Mutta hänen vaimonsa seurasi
mukana?"
"Eivätkö kalpeanaamojen vaimot seuraa miehiänsä? Eikö Haukansilmä olisi
katsonut jälkeensä, seuraako häntä hänen rakastettunsa?"
Tämä vetoaminen oppaaseen sattui otolliseen maaperään, sillä Mabelin
ystävällisyys ja hyvyys oli antanut hänelle lakkaamatta
ajattelunaihetta. Tuskaroora, vaikk'ei ymmärtänyt syytä, huomasi, että
hänen selityksensä hyväksyttiin, ja hän seisoi ylpeästi vaiti odottaen
seuraavaa kysymystä.
"Se on ymmärrettävää ja luonnollista", vastasi Haukansilmä, "se näyttää
luonnolliselta ja voi olla niin. Vaimo lienee halukas seuraamaan
miestänsä, jolle hän on uskollisuutta luvannut, sillä ovathan he yksi
liha. Sanasi tuntuvat rehellisiltä, tuskaroora", hän lisäsi jatkaen
intiaaninkielellä, "sanasi tuntuvat rehellisiltä ja miellyttäviltä.
Mutta miksi on veljeni ollut niin kauan poissa? Hänen ystävänsä ovat
ajatelleet häntä usein, mutta eivät ole saaneet häntä nähdä."
"Ellei naaras seuraa koirasta, eikö koiraksen ole seurattava naarasta?"
vastasi tuskaroora hymyillen ja laskien merkitsevästi sormensa
kyselijänsä olkapäälle. "Nuolenpään vaimo seuraa Nuolenpäätä, ja
oikeuden mukaan Nuolenpään tuli seurata vaimoansa. Hän eksyi ja he
veivät hänet kokiksi vieraaseen kotaan."
"Ymmärrän sinua, tuskaroora. Vaimo joutui mingojen käsiin ja sinä ajoit
niitä jäljestä."
"Haukansilmä ymmärtää syyt yhtä helposti kuin näkee sammalen puissa.
Niin se on."
"Ja kauanko sitten sinä sait vaimosi takaisin ja miten se kävi?"
"Kaksi aurinkoa. Kevään-kaste oli juuri tullut, kun minä kuiskasin häntä
polulle."
"Se kaikki näyttää luonnolliselta ja kuuluu kai avioliittoon. Mutta,
tuskaroora, miten sinä sait tuon kanotin ja minkätähden sinä melot St.
Lawrencelle päin linnan asemesta?"
"Nuolenpää tuntee omansa ja voi erottaa sen toisten tavaroista. Tämä
kanotti on minun, ja minä löysin sen rannalta läheltä linnaa."
"Sekin tuntuu uskottavalta; kanotti kuuluu intiaanille ja intiaani ottaa
omansa muitta mutkitta. Se on kuitenkin kummallista, ettemme me nähneet
kanottia, vaikka sen on täytynyt lähteä rannasta pikkuisen ennen kuin
meidän aluksemme."
Nämä ajatukset, jotka äkkiä lensivät oppaan mieleen esitettiin nyt
intiaanille kysymyksenä.
"Haukansilmä tietää, että soturi voi olla häpeissään. Isä olisi voinut
kysyä minulta tytärtään, enkä olisi voinut sitä hänelle antaa. Lähetin
Kevään-kasteen hakemaan kanottia, mutta yksikään ei häntä puhutellut.
Tuskarooran vaimo ei saa alkaa itse puhutella vieraita miehiä."
Tämäkin oli todennäköistä ja kuvasi intiaanin tapoja ja luonnetta. Kuten
tavallista, Nuolenpää oli saanut etukäteen puolet palkastaan Mohawkissa
käynnistään; ja hänen kieltäytymisensä vaatimasta jäännöstä näytti
osoittavan oikeudentuntoa, joka antaa arvoa villille yhtä hyvin kuin
kristityllekin. Niin rehellisestä miehestä kuin Haukansilmä, Nuolenpää
oli käyttäytynyt hienosti ja kunnollisesti, vaikkakin hänen oman
luonteensa mukaista olisi ollut, että intiaani olisi tullut isän luo ja
peittelemättä tunnustanut totuuden. Mutta tuntiessaan intiaanien tavat
hän ei nähnyt mitään tavatonta siinä, että intiaani oli siten
menetellyt.
"Sehän juoksee kuin vesi vuorenrinnettä alas, Nuolenpää", hän vastasi
vähän mietittyään, "ja minusta se näyttää totuudenmukaiselta. Punanahan
luonteen mukaista oli menetellä siten, vaikk'ei valkoihoisen. Sinä et
välittänyt mitään tyttären isän surusta?"
Nuolenpää kohautti olkapäitään ikäänkuin kieltäen.
"Yhden asian tahtonee minun veljeni vielä sanoa minulle", lisäsi
Haukansilmä, "ja sitten ei jää mitään pilviä hänen kotansa ja yankeen
hirsimajan välille. Jos hän voi puhaltaa pois hienon sumun, hänen
ystävänsä katselevat häntä, kuin hän istuisi rauhallisena oman nuotionsa
ääressä ja hän saa katsella heitä, kuin he olisivat panneet pois aseensa
eivätkä olisikaan sotureita. Miksi oli Nuolenpään kanotin kokka St.
Lawrencelle päin, vaikka siellä ei ole tavattavissa muita kuin
vihollisia?"
"Mitäs varten Haukansilmä ja hänen ystävänsä kulkevat samaa tietä?"
kysyi tuskaroora rauhallisesti. "Tuskaroora saanee kulkea samaa tietä
kuin yankeekin."
"Miksikö? Toden sanoakseni, Nuolenpää, me olemme tiedustelemassa -- se
merkitsee, purjehtimassa. Toisin sanoen, me kuljemme kuninkaan asioilla
ja meillä on oikeus olla täällä, vaikk'ei meillä ole oikeutta sanoa,
_miksi_ me olemme täällä."
"Nuolenpää näki suuren kanotin ja hänen teki mielensä nähdä Vesikoiraa.
Nuolenpää oli menossa auringonlaskuun päin tänä iltana etsiäkseen
kotaansa, mutta huomatessaan nuoren merimiehen laskevan toiseen suuntaan
hän käänsi samanne päin. Vesikoira ja Nuolenpää olivat yhdessä viime
retkellä."
"Tuo kaikki voi olla totta, tuskaroora, ja sinä olet tervetullut. Sinä
saat syödä meidän hirveämme ja sitten meidän täytyy erota. Laskeva
aurinko on takanamme ja me molemmat liikumme sukkelaan. Veljeni tulee
liian kauaksi siitä, jota hän etsii, ellei hän käänny ympäri."
Haukansilmä kääntyi nyt toisiin ja ilmaisi kuulustelunsa tuloksen.
Hänestä näytti, että Nuolenpään kertomus saattoi olla tosi, mutta
lisäsi, että mitä tarkin varovaisuus oli tarpeen, että säästyttäisiin
epämieluisilta yllätyksiltä. Mutta hänen kuulijansa, Jasper niiden
mukana, näyttivät hyvin epäillen suhtautuvan noihin selityksiin.
"Se vekkuli on pantava heti rautoihin, veli Dunham", sanoi Cap niin pian
kuin Haukansilmä oli lopettanut kertomuksensa, "hänet täytyy viedä
majoitusmestarin luo, jos täällä suolattomilla vesillä on sellaista
virkamiestä, ja hänet on annettava sotaoikeuden tutkittavaksi heti, kun
pääsemme satamaan."
"On viisainta pidättää poika", vastasi kersantti, "mutta raudat ovat
tarpeettomat niin kauan kuin hän jääpi kutteriin. Huomen aamuna on asia
järjestetty."
Nuolenpää kutsuttiin nyt saapuville ja hänelle ilmoitettiin päätös.
Intiaani kuunteli vakavana eikä tehnyt mitään vastaväitteitä.
Päinvastoin hän tyynenä ja hillityllä ylpeydellä kuuli määrättävän
kohtalostaan, kuten muutkin Amerikan alkuasukkaat olisivat tehneet. Hän
jäi erikseen toimetonna seisomaan, mutta seurasi tarkasti kaikkea, mitä
tapahtui. Jasper järjesti purjeet tuulen mukaan, ja Lokki otti entisen
suuntansa.
Noin tunti oli kulunut ja luonto alkoi vaatia osaansa. Suurin osa
miehistöstä meni siis alas jättäen kannelle vain Capin, kersantin,
Jasperin ja pari laivamiestä. Nuolenpää vaimoineen jäi myöskin,
edellinen ylpeänä tehden huomioita ja jälkimmäinen koko olennossaan
osoittaen tyytyväisyyttä ja alistuvaa nöyryyttä, kuten oikea
intiaanivaimo ainakin.
"Vaimollesi, Nuolenpää, voit löytää paikan alhaalta, jossa minun
tyttäreni tyydyttää hänen tarpeitansa", sanoi kersantti kohteliaasti
valmistautuen itsekin lähtemään kannelta, "tuolla on purje, jolle voit
itsesi oikaista."
"Minä kiitän isääni. Tuskaroorat eivät ole köyhiä. Vaimo voi ottaa
minulle peitteitä kanotista."
"Kuten haluat, ystäväni. Pidämme välttämättömänä pidättää sinut, mutta
emme pidä tarpeellisena teljetä sinua sisään tai muuten pahoinpidellä.
Lähetä eukkosi hakemaan kanotista vilttejä, ja mene samalla itsekin ja
tuo tänne ylös airot. -- Jos Lokissa olisivat jotkut liian uneliaita,
Vesikoira", virkkoi kersantti matalalla äänellä, "niin on hyvä ottaa
airot säilöön."
Jasper oli samaa mieltä, ja Nuolenpää ja hänen vaimonsa, jota asia ei
näyttänyt ollenkaan liikuttavan, menivät ääneti täyttämään määräystä.
Alhaalla tuntui intiaani ankarasti toruvan vaimoansa, joka kuunteli
vaieten ja kävi viipymättä korjaamaan erehdyksensä panemalla syrjään
ottamansa viltin ja etsimällä toista, joka paremmin miellyttäisi hänen
ankaraa herraansa.
"Pidä kiirettä, Nuolenpää", sanoi kersantti seisten komentosillalla ja
katsellen molempien liikkeitä tuntien samalla, että he hidastelivat vain
koetellaksensa hänen kärsivällisyyttänsä; "alkaa tulla myöhä ja meillä
sotureilla on semmoinenkin kapine kuin herätysrumpu -- ei illanvirkku
eikä aamuntorkku."
"Nuolenpää tulee", kuului vastaus ja tuskaroora vetäytyi kanottinsa
kokalle.
Siellä yksi ainoa terävän veitsen vilahdus katkaisi köyden, jolla
kanotti oli sidottu, ja kun kutteri kiisi aika vauhtia eteenpäin, jäi
veijarin kanotti ihan kuin paikalleen seisomaan. Tämä oli käynyt niin
kätevästi ja äkkiä, että kanotti oli jäänyt melkoisen matkan päähän,
ennenkuin kersantti oikein tajusi, mitä oli tapahtunut ja ehti ilmaista
sen tovereilleen.
"Täyskäännös!" karjaisi Jasper päästäen omin käsin halkaisijan, jolloin
kutteri kääntyi, niin että purjeet lepattivat ja suunta muuttui suoraan
vastatuuleen ja se kantoi sitä satakunnan kyynärää kaaressa takaisin.
Mutta niin sukkelaan ja kätevästi kuin tämä tarkoituksenmukainen liike
kävikin, ei se kuitenkaan tapahtunut sukkelampaan eikä taitavammin kuin
tuskarooran. Taidolla, joka osoitti hänen tuntevan laivojen
liikkumismahdollisuuksia, hän tarttui airoihin ja sousi jo vaimonsa
avustamana kaikin voimin omaan suuntaansa. Hän oli kääntynyt lounaaseen,
toisin sanoen suuntaan, johon laiva joutui ihan vastatuuleen ja jossa
maa oli lähinnä ja niin hän pääsi edelle sen verran, ettei ollut
kiinnijoutumisen vaaraa, kun laivan piti uudestaan tehdä käännös. Heti
kun Lokki oli saanut tuulta purjeihinsa ja alkoi kiitää eteenpäin,
huomasi Jasper, että taas oli käännettävä, muuten he menisivät väärälle
suunnalle. Eikä ollut kulunut kahtakaan minuuttia, kun laiva oli
uudestaan kääntynyt ja saanut tuulta purjeihinsa.
"Se kyllä pelastuu!" sanoi Jasper saatuaan selville kanotin ja kutterin
vauhdin. "Se viekas lurjus meloo juuri tyyntä kohti, eikä Lokki voi
sinne sitä seurata!"
"Teillä on kanotti!" huudahti kersantti, jossa oli herännyt poikamainen
takaa-ajon kiihko; "astukaamme siihen ja koettakaamme!"
"Se on hyödytöntä. Jos Haukansilmä olisi ollut kannella, olisi ehkä
voinut yrittää, mutta nyt ei ole ketään. Kanottiin asettuminen vie
kolme-neljä minuuttia ja sitä aikaa Nuolenpää käyttää kaikin voimin
hyväkseen."
Molemmat, Cap ja kersantti, huomasivat tämän todeksi, sillä tämä oli
itsestään selvä niillekin, jotka eivät olleet tottuneet sellaisiin
liikkeisiin. Rantaan oli vähemmän kuin puoli penikulmaa ja kanotti laski
juuri sen suojaan ja näytti varmasti saavuttavan sen, ennenkuin
takaa-ajajat olisivat puoleenkaan väliin päässeet. Lokin peräsin kääntyi
taas ja ihan kuin vaistomaisesti se oli saanut alkuperäisen suuntansa.
Jasper teki tämän täydellisen hiljaisuuden vallitessa, ja hänen
apulaisensa ymmärsivät välttämättömyyden näytellä osansa jonkunlaisella
mekaanisella jäljittelyvaistolla. Heti kun nämä liikkeet oli suoritettu,
Cap vei kersantin erikseen ja alkoi innokkaasti tyhjentää
ajatusvarastoansa tästä kaikesta.
"Huomaa, veli Dunham", hän sanoi tuhoa-ennustavin ilmein, "tämä on asia,
joka vaatii kypsää harkintaa ja tavatonta varovaisuutta."
"Sotilaan elämä, veli Cap, on kokonaan pelkkää harkintaa ja
varovaisuutta. Jos näillä rajaseuduilla unohdamme niistä toisenkaan,
menetämme päänahkamme ensi yrityksellä."
"Mutta minusta Nuolenpään vangiksiottaminen on asianhaara ja hänen
karkaamisensa toinen. Olkoon tämä Jasper Suolatonvesi varuillaan."
"Molemmat ovat todella asianhaaroja, veli, mutta ne merkitsevät eri
asioita. Jos intiaanin karkaaminen on asianhaara poikaa vastaan, niin on
hänen vangiksi joutumisensa asianhaara pojan puolesta."
"Niin, niin; mutta kaksi asianhaaraa ei kumoa toisiansa samoin kuin
kaksi negatiivia. Jos tahdot kuulla, kersantti, vanhan merimiehen
neuvoa, ei hetkeäkään ole hukata, vaan on otettava välttämätön askel
aluksen ja siinä-olijoitten turvaamiseksi. Kutteri kulkee nyt kuuden
solmuvälin nopeudella, ja kun välimatkat ovat lyhyet tällä lätäköllä, me
voimme ennen aamua olla ranskalaisessa satamassa ja ennen iltaa
ranskalaisten vankina."
"Se kyllä voi olla totta. Minkä neuvon annat minulle, veli?"
"Minun mielestäni sinun on heti paikalla pantava Jasper Suolatonvesi
arestiin, jätettävä hänet alhaalla vartioitavaksi ja annettava
laivanpäällikkyys minulle. Siihen sinulla on täysi oikeus, koska laiva
kuuluu armeijalle ja sinä olet tällä hetkellä retkikunnan komentava
upseeri."
Kersantti Dunham punnitsi tätä ehdotusta enemmän kuin tunnin, sillä
vaikka hän toimi ripeästi, kun vain oli päässyt varmuuteen, hän oli
kuitenkin miettivä ja varova. Tottuneena valvomaan miesten käytöstä
linnassa hän ymmärsi erilaisia luonteita ja kauan hän oli pitänyt
Jasperia suuressa arvossa. Mutta nyt tämä vaikuttava myrkky, epäilys,
oli päässyt hänen sieluunsa; ja kaikkialla pelättiin ranskalaisten
petosta ja juonia niin suuresti, ettei ole ollenkaan ihme, että joukon
johtaja, jota erikoisesti oli varoitettu, unohti monivuotisen hyvän
käytöksen niin ankaran ja ilmeisesti todennäköisen epäluulon vuoksi.
Päästäkseen tästä epävarmuudesta kersantti vetosi majoitusmestariin,
jonka mielipiteille hän ylempänään pani suuren arvon, vaikkakin niiden
toteuttaminen tällä hetkellä riippui hänen omasta harkinnastaan. On
onneton sattuma, jos joku pulaan jouduttuaan kysyy neuvoa toiselta, joka
tahtoo päästä hänen suosioonsa. Silloin tämä koettaa sovittaa
vastauksensa niin, että se kysyjää miellyttäisi. Tässä tapauksessa asia
kävi vielä pahemmaksi sen kautta, että Cap kersantin asemesta kävi
esittämään asiaa eikä kiihkossaan suinkaan unohtanut viitata, mille
puolelle hänen tulisi kallistua. Luutnantti Muir oli liian harkitseva
voidakseen vastustaa sen tytön enoa ja isää, jonka hän toivoi omakseen
voittavansa, vaikkapa hän koko epäilyksestä olisi ollut jyrkästi eri
mieltä. Mutta siitä tavasta, jolla asia hänelle esitettiin, hän oli
itsekin ruvennut epäilemään, että ehkä oli kaiken varalta hyvä
varustautua mahdollista petosta vastaan ja antaa tilapäisesti
laivanpäällikkyys Capille. Kuultuaan tämän tuloksen, kersantti
viipymättä päätti panna sen täytäntöön.
Antamatta lähempiä selityksiä kersantti Dunham yksinkertaisesti ilmoitti
Jasperille pitävänsä velvollisuutenaan ottaa häneltä tilapäisesti pois
päällikkyyden ja antaa sen langolleen. Nuorukaisen luonnolliseen ja
ehdottomaan hämmästyksen puuskaan hän vastasi vain, että sodassa usein
täytyy menetellä salaperäisesti ja että nykyinen velvollisuus
välttämättä vaati häntä menettelemään sillä tavalla. Vaikk'ei Jasperin
hämmästys siitä vähentynyt -- kersantti tarkasti varoi viittaamasta
epäilyksiinsä -- täytyi hänen kuitenkin totella sotilaallista määräystä,
ja tyynesti hän itse ilmoitti pienelle laivamiehistölle, että heidän
tämän jälkeen tuli kaikessa totella herra Capia, kunnes toisin
määrättäisiin. Kun hänelle sanottiin, ettei ainoastaan hänen itsensä,
vaan myöskin perämiehen, jota pitkän merimieskokemuksensa vuoksi
pidettiin melkein luotsina, tuli mennä hänen kanssaan hyttiin,
värähtivät hänen kasvonsa ilmaisten voimakasta mielenliikutusta, mutta
hän hillitsi sen niin kokonaan, ettei edes Cap voinut selittää, mitä se
merkitsi. Nyt oli siis herännyt epäluulo tukahdutettu mitä
vaikuttavimmalla tavalla.
Niin pian kuin Jasper ja luotsi olivat jättäneet kannen, ovenvartija sai
salaisen määräyksen panna erikoista huomiota molempiin -- kumpaakaan ei
saanut päästää kannelle ilman erikoista lupaa. Tämä toimenpide oli
kuitenkin tarpeeton, sillä Jasper ja hänen apulaisensa heittäytyivät
heti lavitsallensa, jota eivät koko yönä aikoneetkaan jättää.
"Ja nyt, kersantti", sanoi Cap niin pian kuin huomasi olevansa isäntä
kannella, "ole hyvä ja sano minulle suunta ja välimatka, että voin
tarkata, onko laivan kokka ohjattu oikeaan päin."
"Veli Cap, minä en tiedä kummastakaan yhtään mitään", vastasi Dunham
aika lailla hämmästyneenä tästä kysymyksestä. "Meidän täytyy kulkea
suorinta tietä Tuhatsaarille, jossa meidän 'tulee laskea maihin,
vapauttaa joukko, joka on aikansa palvellut ja tehdä suunnitelma tulevaa
toimintaamme varten'. Se on melkein sanasta sanaan, mitä kirjallisessa
määräyksessä on sanottu."
"Mutta on kai teillä merikartta -- jotakin, josta käy asema ja
välimatkat selville -- josta voi nähdä kulkureitin."
"En usko, että Jasper on koskaan kulkenut sellaisten mukaan."
"Ei karttaa, kersantti Dunham!"
"Ei edes pienintäkään kynänpiirtoa. Meidän merimiehemme tuntevat nämä
vedet niin hyvin, etteivät ne merikortteja tarvitse."
"No, hitto vie! Nehän ovat ihan raakalaisia! Ja luuletko sinä, kersantti
Dunham, että minä voin löytää jonkun määrätyn saaren tuhanten joukosta
tietämättä nimeä tai asemaa -- tietämättä edes, missä päin se on ja
kuinka kaukana?"
"Mitä _nimeen_ tulee, veli Cap, niin ei sinun siitä tarvitse olla
huolissasi, sillä yhdelläkään noista tuhannesta saaresta _ei ole_ nimeä
eikä sinun siis siinä suhteessa tarvitse erehdystä pelätä. Sen asemasta
taas, koska en ole siellä kertaakaan ollut, en voi sanoa sinulle yhtään
mitään, eikä asemasta ole niin suurta väliäkään, kunhan vain löydämme
sinne. Ehkäpä joku laivamiehistä tietää tien."
"Odota hetkinen, kersantti -- odota hetkinen, jos suvaitset, kersantti
Dunham! Jos minä olen tämän laivan päällikkö, niin täytyy minun -- jos
suvaitset -- voida johtaa sitä pitämättä salaneuvottelua laivapojan tai
kokin kanssa. Laivuri on aina laivuri ja hänellä täytyy aina olla oma
mielipiteensä, vaikkapa se olisi vääräkin. Otaksun sinun kokeneen kyllin
paljon ymmärtääksesi, että on parempi komentaa vääräänkin kuin ei
mihinkään. Kaikissa tapauksissa -- Jumalakaan, vaikka Hän on
pääamiraali, ei voisi komentaa kalastajan purtta kyllin arvokkaasti, jos
hän neuvottelisi perämiehen kanssa aina, kun haluaa laskea rantaan. Ei,
herraseni! Jos minä hukun, niin hukun, mutta hitto vie, minä menen
pohjaan haaksirikossa ja teen sen kunnialla."
"Mutta, veli Cap, minä en halua mennä pohjaan muualle, kuin Tuhatsaarten
leiripaikalle, johon olemme määrätyt."
"Hyvä, hyvä, kersantti. Mutta ennenkuin kysyn neuvoa -- suoranaista
neuvoa peittelemättä ensimmäiseltä kenen tapaan, tai vaikkapa alemmalta
perämieheltäkin, minä kierrän kaikki nuo tuhat saarta ja tutkin
yksitellen, kunnes löydän oikean. Sitäpaitsi on varmempi keino saada
selville kaikki heidän tietonsa tarvitsematta näyttää omaa
tietämättömyyttään: minä panen heidät ajattelemaan, että tahdon omat
kokemukseni heidän päähänsä päntätä! Merimiehen täytyy joskus käyttää
kaukoputkea, vaikkei mitään ole näkyvissä, tai nostaa luoti ylös,
ennenkuin syvyydestä on päästy selville."
"Minä tiedän, että tällä hetkellä kuljemme oikeaan suuntaan", vastasi
kersantti, "mutta kuljettuamme muutaman tunnin kohtaamme luotoja,
jolloin tarvitaan suurta tarkkuutta."
"Annapa kun minä koetan pumpata perämiestä ja saat nähdä, että se käy
muutamassa minuutissa."
Cap ja kersantti menivät nyt sen miehen luo, joka piti perää, Cap astuen
korokkeelle tyynenä ja varmana, niinkuin ainakin mies, joka
täydellisesti tuntee oman voimansa.
"Erinomainen ilma, poikaseni", virkkoi Cap tavalla, jota laivojen
päälliköt joskus osoittavat jollekin valitulle käskyläiselleen.
"Tietysti teillä käy tällainen maatuuli joka yö?"
"Kyllä tähän vuodenaikaan, herra", vastasi mies hipaisten hattuansa
kunnioituksesta uutta päällikköänsä ja kersantti Dunhamin sukulaista
kohtaan.
"Sama kai on asianlaita myöskin Tuhatsaarilla? Tuuli tietysti asettuu,
sillä meillä on maa molemmin puolin."
"Kun pääsemme kauemma itään, tuuli luultavasti muuttuu, sillä siellä ei
voi olla varsinaista maatuulta."
"Niin, niin; semmoinen se teidän suolaton vetenne on! Sillä on joskus
metkunsa, jotka ovat ihan luonnonvastaiset. No, Länsi-Intian saarilla
tietää kyllä yhtä varmasti saavansa maa- kuin merituultakin. Tässä
suhteessa ei ole mitään eroa, vaikka odottaisi tapaavansa poikkeuksen
jokaisesta säännöstä täällä, suolattomalla vesilätäköllä. Tietysti sinä,
poikaseni, tunnet tarkasti kaikki nämä Tuhatsaaret?"
"Varjelkoon, herra Cap! Kukaan ei tunne niitä kaikkia, eipä edes tiedä
mitään niistä. Ne ovat arvoitus vanhimmallekin näiden vesien
purjehtijalle, emmekä voi kerskua tietävämme edes niiden nimiä.
Sitäpaitsi useimmilla niistä ei olekaan mitään nimeä enempää kuin
kastamatta kuolleella lapsella."
"Oletteko te roomalaiskatolinen?" kysyi kersantti terävästi.
"En sitä, herra, enkä mitään muutakaan. Minä olen vapaa uskonnon
suhteen, en koskaan vaivaa itseäni sillä, mikä ei ole tarpeellista."
"Hm! vapaa; Se on epäilemättä joku lahko, joka on tartuttanut tämän
maakunnan", mutisi herra Dunham, jonka isoisä oli ollut Uuden Jerseyn
kveekareita, isä presbyteerinen ja joka itse oli liittynyt Englannin
kirkkoon tullessaan armeijaan.
"Minä otaksun, John", virkkoi Cap, "teidän nimenne kai on Jack?"
"Ei, herra, minun nimeni on Robert."
"No, Robert; se nyt on ihan sama Jack tai Rob; me käytämme molempia
samassa merkityksessä. Sanon, Rob, siellä kai on selvät vedet, mihin me
olemme matkalla?"
"Sitä en voi sanoa, herra! Minä en tiedä siitä enempää kuin joku mohokki
tai 55:nnen sotilas."
"Etkö sinä ole koskaan ankkuroinut siellä?"
"En koskaan, herra. Herra Vesikoira tuntee ne rannikot hyvin."
"Mutta kulkiessanne kaupunkiin pitänette toki silmät auki, että tiedätte
väylät."
"Kaupunkiin! Siinäpä se on, herra Cap. Siellä on yhtä paljon kaupunkia
kuin nenänne päässä, ja mitä väyliä sitten!"
Kersantti hymyili ivallisesti, mutta hänen lankonsa ei menettänyt
huumoriansa.
"Ei kirkontorneja, ei valoja, ei satamia, huh! Siinä ovat todellakin
linnoitukset, kuten niitä sanotaan!"
"Kysykää kersantti Dunhamilta, herra, jos tahdotte tietää jotakin
niistä. Kaikki linnavarustukset ovat mukana _Lokilla_."
"Mutta, Rob, kumpaa väylistä pidätte parempana -- sitäkö, jota kuljitte
viimein, vai, vai, vai -- no, vai toista?"
"Sitä en voi sanoa, herra; minä en tunne kumpaakaan."
"Sinä nukut, poika, peräsimessä, nukutko?"
"En peräsimessä, vaan eturuumassa vuoteellani. Vesikoira lähettää alas
kaikki sotilaat ja muut, lukuunottamatta luotsia, emmekä me tunne tietä
paremmin kuin ensi kertaa kulkiessamme. Niin hän on aina tehnyt mennen
ja palatessa, enkä voi sanoa teille väylää enkä suuntaa sen jälkeen, kun
olemme päässeet lähelle saaristoa. Kumpaakaan ei tunne kukaan muu kuin
Jasper ja luotsi."
"Siinä on taas asianhaara, kersantti", sanoi Cap vieden lankonsa, vähän
syrjään. "Ei ole ainoatakaan koko laivassa, jolta voisi saada jotakin
pumpatuksi. He ilmaisevat tietämättömyytensä ensimmäisellä sanalla.
Mutta miten hitolla minä voin osata sinne, minne olemme määrätyt?"
"Siinäpä se on, veli Cap; kysymyksesi on helpommin tehty kuin vastattu.
Eikö merenkulkuoppi nyt tuommoista voi neuvoa. Minä ajattelin, että te
valtameren purjehtijat voisitte noin vähäisen asian saada selville.
Olenpa usein lukenut heidän saarilöydöistäänkin."
"Niin olet, veli, niin olet, ja tämä löytö olisi kaikista suurin, sillä
ei tarvitse löytää vain yhtä, vaan tuhat saarta."
"Kuitenkin näiden järvien purjehtijoilla on omat keinonsa löytää ne
seudut, joita etsivät."
"Jos olen ymmärtänyt sinua oikein, on tämä asema tai varustus aivan
salainen."
"On, mitä suurinta huomiota on pantu, ettei sen asemaa vihollinen
mitenkään saisi tietää."
"Ja sinä odotat, että minä, vento vieras teidän järvillänne, voisin
löytää sen ilman korttia, suuntaa, välimatkaa, pituus- ja leveysasteita
-- tai hitto vie -- ilman reimareita. Salli minun kysyä, luuletko sinä,
että merimiehet kulkevat nokkavainulta kuin Haukansilmän koirat."
"No, veli, ehkäpä sinä sittenkin voit saada perämieheltä vielä joitakin
tietoja. Minun on vaikea uskoa, että hän on niin tietämätön kuin tahtoo
näyttää olevansa."
"Hum! Tämä näyttää toiselta asianhaaralta. Minusta koko tilanne on kohta
niin täynnä asianhaaroja, ettei tiedä, mihin jalkansa astua. Mutta pian
me saamme selville, mitä poika oikeastaan tietää."
Cap ja kersantti palasivat nyt paikallensa perämiehen luo ja edellinen
jatkoi kysymyksiänsä. "Satutko tietämään, poikaseni, millä pituus- tai
leveysasteella nuo mainitut saaret ovat?" hän kysyi.
"Mikä, herra?"
"Mikäkö? Pituus- ja leveysaste tai edes toinen; en tiedä aivan tarkkaan,
miten täällä kasvatetaan nuoria sisäjärvien merimiehiä ja sitä varten
minä kysyn."
"En ole ikinä kuullut kummastakaan ja siksi en satu tietämään, mitä
niillä tarkoitatte, herra."
"Mitä minä tarkoitan! Tiedättekö, mikä leveysaste on?"
"En, herra", vastasi mies epäröiden, "vaikka luulen, että se on joku
ranskalainen yläjärvillä."
"Hiuuu!" vihelsi Cap puhaltaen ilmaa kuin pumpusta. "Leveysaste joku
ranskalainen yläjärvillä! Odotapas, nuori mies, tiedätkö sinä, mitä
pituusaste tarkoittaa?"
"Luulenpa tietäväni, herra; se on viisi jalkaa, kuusi tuumaa
-- säännöllinen kuninkaan soturin pituus."
"Siinä on pituusaste, joka on keksitty sinulle, kersantti, voidaksesi
hankkia olkahihnat sotureillesi. Toivoakseni teillä toki lienee joku
käsitys asteista, minuuteista ja sekunneista?"
"On, herra. Aste tarkoittaa parempia ihmisiä, ja minuutit ja sekunnit
ovat pitempiä tai lyhyempiä mittausnuoria. Ne me kyllä tiedämme yhtä
hyvin kuin suolaveteläisetkin."
"Hitto minut vieköön, veli Dunham, jos ymmärrän, kuinka ne voivat kulkea
näillä vesillä! -- Näen ihan selvään, kersantti, ettemme voi odottaa
mitään tuolta vekkulilta. Minä annan vielä pari tuntia mennä samaan
suuntaan ja sitten voimme menetellä olosuhteitten mukaan."
Kersantti ei väittänyt sitä vastaan, ja kun tuuli oli tasainen, eikä
näyttänyt esiintyvän mitään vastuksia, hän laittoi purjeista vuoteen
kannelle ja paneutui siihen pitkäkseen, nukahtaen heti raskaasti kuin
ainakin sotilas. Cap puolestaan asteli edestakaisin kannella sulkematta
koko yönä hetkeksikään silmiänsä, sillä hän oli karaissut itseänsä ja
kykeni kestämään ankarimpiakin ponnistuksia.
Oli täysi päivä, kun kersantti Dunham heräsi seuraavana aamuna, ja se
hämmästyksen huudahdus, joka häneltä pääsi heti, kun oli noussut
jaloilleen ja katsonut ympärilleen, kuului voimakkaampana kuin
tavallisesti tämän hillityn miehen ääni. Ilma oli täydellisesti
muuttunut ja sakea sumu peitti kaiken niin, että taivaan rannasta
toiseen saattoi olla penikulman taival. Muuta ei näkynyt kuin vaahtoavia
aaltoja joiden keskellä Lokki keinui. Lyhyt keskustelu lankonsa kanssa
johti hänet tämän äkillisen muutoksen perille.
Kuten herra Cap oli otaksunutkin tyyntyi tuuli tuossa puolen yön
seuduilla tai juuri, kun hän ajatteli laskea luotinuoransa salmeen,
sillä saaret alkoivat edestäpäin näkyä. Kello yksi alkoi puhaltaa
koillistuuli kehittyen vähitellen myrskyksi ja hän laski pohjoista ja
länttä kohden tietäen, että päinvastaisella puolella on New York; puoli
kaksi hän otti pois halkaisijan ja reivasi pääpurjeen; kello kaksi hän
reivasi peräpurjeen ja puoli kolmelta loput purjeet, joten alus jäi
vapaana kellumaan.
"En voi sanoa muuta kuin että alus kulkee mainiosti" lisäsi vanha
merikarhu, "vaikka tuuli on aika raju. Minulla ei ollut aavistustakaan,
että se tällä suolattomalla vesilätäköllä voisi puhaltaa tuollaisella
voimalla, vaikka en ole vielä huolinut rakastua siihen senvuoksi, että
se nyt näyttää vähän luonnollisemmalta; ja jos tällä kirotulla vedellä
olisi hieman suolan tuoksua, niin siihen voisi olla tyytyväinen."
"Kuinka kauan sinä olet laskenut tähän suuntaan, veli Cap?" kysyi
järkevä soturi; "ja millähän nopeudella me nyt kulkenemme?"
"No, pari kolme tuntia ehkä ja se kiitää kuin parhain kilpa-ajohevonen.
Meillä on nyt hyvä vauhti, sillä toden tunnustaakseni, vähät välittäen
saarien läheisyydestä, vaikka ne ovatkin tuulen puolella, minä itse
tartuin ruoriin ja ohjasin sitä penikulman tai pari vapaille vesille. Me
olemme niistä nyt tyynen puolella, sen tunnustan, sillä vaikka voi
mielellään pysytellä tuulen puolella yhdestä, vieläpä puolesta
tusinastakin saaria, niin tuhannen saaren läheisyydestä laskee pois niin
pian kuin suinkin. Ei, ei, tuolla ne ovat jossakin usman sisässä ja
olkoot, sillä Charles Cap niistä vähät välittää."
"Kun pohjoinen ranta on vain viiden tai kuuden ranskan penikulman päässä
ja siellä on suuri lahti, johon voi helposti eksyä, niin eiköhän olisi
parempi kysyä neuvoa laivamiehistöltä, ellemme suorastaan kutsu Jasper
Vesikoiraa ja pyydä häntä viemään meitä Oswegoon takaisin? Aivan
mahdotonta meidän on kuitenkin milloinkaan päästä sinne, minne piti, kun
tällainen tuuli puhaltaa ihan vastaan."
"Ammattimies voi esittää monta vakavaa syytä ehdotustasi vastaan,
kersantti. Suurin on: jos päällikkö tunnustaa tietämättömyytensä,
hävittää se kerrassaan tarpeellisen kurin. Niin se on, veli. Minä
ymmärrän sinun päänpudistuksesi, mutta ei mikään muu käännä järjestystä
nurin niin helposti kuin tunnustaa tietämättömyytensä. Tunsin kerran
laivanpäällikön, joka kulki viikon väärään suuntaan, ennenkuin tunnusti
erehtyneensä; ja oli aivan ihmeellistä, miten suuresti hänen arvonsa
nousi miehistön silmissä juuri siksi, etteivät he voineet häntä
ymmärtää."
"Se voi käydä suolaisilla vesillä, veli Cap, mutta tuskin suolattomilla.
Mieluummin kuin joutua haaksirikkoon Canadan rannikolla minä tunnen
velvollisuudekseni päästää Jasperin pois arestista."
"Ja joutua Frontenacin satamaan. Ei, kersantti; laiva on nyt hyvissä
käsissä ja voi oppia hieman merenkulkua. Meillä on vallassamme aava
ulappa, eikä muu kuin hullu voi ajatella maihinmenoa tällaisella
myrskyllä. Vahdista minä pidän huolen ja silloin me olemme turvassa
kaikelta muulta vaaralta paitsi siltä, mikä tällaista kevyttä matalaa
alusta joka hetki uhkaa. Jätä kaikki minun huolekseni, kersantti, ja
minä takaan sinulle Charles Capin puolesta, että kaikki käy hyvin."
Kersantti Dunham tyytyi helposti. Hän luotti suuresti lankonsa
ammatilliseen taitoon ja toivoi, että tämän erinomainen huoli kutterista
ei saattaisi hänen hyvää uskoansa häpeään. Toiselta puolen epäilys,
samoin kuin luottamuskin, voimistuu saadessaan uutta ravintoa ja hän
kuvitteli niin lakkaamatta mielessään petosta, että olisi uskonut
seurueen kohtalon kenelle muulle hyvänsä mieluummin kuin Jasperille.
Toden tunnustaaksemme siinä oli vielä toinenkin syy. Tämä vastuunalainen
tehtävä, jota suorittamaan hänet oli lähetetty, olisi kuulunut
oikeastaan komentavalle upseerille, ja majuri Duncan oli herättänyt
alemmissaan suurta tyytymättömyyttä uskoessaan sen niin alhaiselle
virkamiehelle kuin kersantille. Palata takaisin löytämättä edes
määrättyä asemaa osoittaisi tavatonta saamattomuutta, joka puhuisi kauan
häntä vastaan ja siitä olisi seurauksena, että heti paikalla
asetettaisiin joku häntä ylempi hänen saappaihinsa.