"Tuo oudonlainen mies, niin heikko, hervoton,
niin tylsä, tunteeton ja surunmurtama,
käy sydänyöllä Priamon luo ja kertoo:
'Sun Troijastas on palanut jo puolet'."
_Shakespeare_.
Koko tämän ajan olivat asiat laivassa kulkeneet omaa latuansa. Jasper
laivoineen näytti odottavan, että maalta alkaisi puhaltaa yötuuli, kun
taas soturit tottuneina aikaisin nousemaan, painautuivat jok'ikinen
levolle. Kannelle jäi vain laivamiehistö, herra Muir ja molemmat naiset.
Majoitusmestari koetti nyt sukeltautua Mabelin suosioon, kun taas meidän
sankarittaremme vähät välitti hänen ponnistuksistansa, pitäen niitä
osaksi sotilaan omituisena lörpöttelynä ja osaksi hänen kauniitten
kasvojensa aiheuttamana mielittelyhaluna, vaan antautui täysin rinnoin
nauttimaan paikan ja ajan tarjoamasta huvista, joka oli täynnä uutuuden
viehätystä.
Purjeet oli levitetty, mutta vieläkään ei tuntunut vähintäkään
tuulenhenkeä, ja niin tyyni oli järven pinta, ettei alus vähääkään
liikahtanut paikaltaan. Se oli kulkenut virran mukana vähän enemmän kuin
neljännespenikulman, mutta siihen se oli pysähtynyt kuin naulattu ja
näytti ihailevan kaunista muotoansa veden synkässä peilissä. Nuori
Jasper oli peräkannella kylliksi likellä kuullakseen osan keskustelusta,
mutta liian kaukana esittääksensä omat vaatimuksensa ja myöskin tuntien
liian selvästi velvollisuutensa voidakseen ottaa syrjästä osaa
keskusteluun. Mabelin siniset silmät seurasivat kaikkia hänen
liikkeitään kiihkeästi odottaen, ja useammin kuin kerran sai
majoitusmestari uudistaa kohteliaisuutensa, ennenkuin hän kuuli niitä,
niin kiintynyt hän oli tarkastamaan ympäristöänsä ja -- voimme lisätä --
niin haluton kuuntelemaan toverinsa kaunopuheisuutta. Vihdoin herra
Muirkin vaikeni, ja järvellä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Äkkiä
kuului linnalta päin kuin airo olisi pudonnut veneeseen ja se ääni oli
niin selvä kuin kaikki olisi tapahtunut laivan kannella. Sitten kuului
hiljaista tohinaa aivan kuin yö olisi huokaillut, purjeet lepattivat,
puomit natisivat ja halkaisija käänsi puolta. Tämä tuttu ääni pani
aluksen liikkeelle ja purjeet alkoivat pullistua.
"Siinä on tuuli, Anderson", huudahti Jasper vanhimmalle laivamiehelle,
"tartupa peräsimeen."
Tätä lyhyttä määräystä noudatettiin, heti peräsin kääntyi ja alus muutti
suuntaa. Muutamassa minuutissa alkoi kuulua veden tasaista lipatusta
kokassa, ja Lokki kiisi veden pintaa viiden penikulman nopeudella
tunnissa. Yhä vallitsi ehdoton hiljaisuus, kunnes kuultiin Jasperin
komentavan: "Käännäpäs vähän ja laske lähemmäksi rantaa."
Se tapahtui samana hetkenä, jolloin neuvottelijat hytistä ilmaantuivat
kannelle.
"Ette suinkaan aikone uskaltaa liian lähelle naapureitamme ranskalaisia,
Jasper poikaseni?" huomautti Muir ottaen tilaisuudesta vaarin alkaakseen
keskustelun uudelleen. "Eipä sillä, että tahtoisin epäillä teidän
viisauttanne, sillä tiedänhän, että te rakastatte canadalaisia yhtä
vähän kuin minäkin."
"Lasken rannemmalle tuulen vuoksi, herra Muir. Rantatuuli on aina
voimakkaampi kuin aavalla, kun vain ei laske niin lähelle, että metsä
alkaa suojata. Meidän on kuljettava Meksikonselän yli ja siinä
tällaisella tuulella on tietämistä."
"Olen iloinen, ettei se ole Meksikonlahti", huomautti Cap, "sillä siinä
maailman osassa minä en mielelläni haluaisi vierailla tällaisella
sisäjärven purrella. Onko teidän laivanne raskas käännellä?"
"Ei, se on kevyt kuin alli, herra Cap, ja tottelee pienimpiäkin
viittauksia."
"Otaksun, että teillä on reiviköydet, vaikka tuskin te koskaan
tarvitsette niitä käyttää?"
Mabelin kirkas silmä näki sen hymyn, joka hetkeksi levisi Jasperin
kauniille kasvoille ilmaisten hämmästystä ja ylenkatsetta, mutta kukaan
muu ei sitä huomannut.
"Kyllä meillä on reivit ja sangen usein joudumme niitä tarvitsemaan",
vastasi nuori mies sävyisästi. "Ennenkuin ehdimme perille, herra Cap,
voimme ehkä saada tilaisuuden näyttää, miten käytämme niitä, sillä
itäinen taivas lientyy, ja Ontariolla tuuli voi puhaltaa yhtä vapaasti
kuin valtamerelläkin."
"Kuinkahan lie! Olen nähnyt tuulispään Atlantilla iskevän purjeihin
sellaisella voimalla, että se voisi repiä ne kappaleiksi. Sellaisina
hetkinä laiva seisoo liikkumatta paikoillaan, kun se ei tiedä, mihin
päin sen olisi mentävä."
"Luonnollisesti meillä täällä ei ole sellaisia äkillisiä puuskia",
huomautti Jasper vaatimattomasti, "vaikka usein kuitenkin saamme olla
valmiina kaiken varalta. Kaikesta huolimatta tällä tuulella voimme
päästä ensimmäisille saarille, missä meillä ei ole niin suurta pelkoa
siitä, että frontenacilaisten tiedusteluveneet voisivat meitä seurata."
"Luuletko sinä, Jasper, että ranskalaisten vakoojia on myöskin täällä
suurella selällä?" kysyi Haukansilmä.
"On, siitä ei ole epäilystä. Tulipa niitä viime maanantaita vasten yöllä
Oswegoonkin. Kaarnakanotti laski satama-alueelle itäisestä väylästä ja
maihin astui intiaani ja upseeri. Jos sinä olisit ollut vaanimassa sinä
yönä, niin olisit varmaan vanginnut niistä toisen, ellet molempia."
Oli liian pimeä, että kukaan olisi voinut huomata sitä hohtavaa punaa,
joka syöksähti oppaan ahavoituneille kasvoille, sillä hän tunsi
menetelleensä väärin jäädessään sinä iltana sisään kuuntelemaan Mabelin
suloista ääntä, kun tämä lauloi ballaadeja isällensä, ja katselemaan
niitä kasvoja, jotka hänen mielestään olivat niin sanomattoman
viehättävät. Tämän erikoisen miehen luonne oli niin perin rehellinen,
ettei hän missään tilanteessa tahtonut asioita kaunistella eikä nytkään
ollenkaan ajatellut kieltää laiminlyöntiänsä.
"Tunnustan sen, Jasper -- minä tunnustan sen", hän sanoi
yksinkertaisesti. "Jos minä olisin ollut ulkona sinä yönä -- enkä voi
esittää mitään hyväksyttävää syytä, miksi en ollut -- niin olisipa
todellakin voinut käydä, kuten sanot."
"Sen illanhan te vietitte meidän kanssamme, Haukansilmä", huomautti
Mabel viattomasti. "Totisesti sellainen mies, joka viettää niin suuren
osan ajastaan metsissä vihollisten rintamalla, saanee toki anteeksi, jos
hän muutamia tunteja kuluttaa vanhan ystävänsä ja tämän tyttären
seurassa."
"Ei, ei; minä olen tehnyt sangen vähän muuta kuin laiskoitellut sen
jälkeen kuin saavuimme linnaan", vastasi toinen huoaten, "ja on hyvä,
että poika huomauttaa minua siitä. Laiskuri ansaitsee nuhteet
-- todellakin hän ansaitsee toria."
"Toria, Haukansilmä! En ole koskaan uneksinutkaan sanoa sinulle mitään
epämieluista, vielä vähemmän torua siksi, että joku vakooja tai pari
intiaania pääsee pujahtamaan käsistämme. Minä tiedän, missä sinä olit,
ja sinun poissa-olosi oli luonnollisin asia maailmassa."
"En ole sanoistasi loukkaantunut, Jasper, sillä ne olivat oikeutetut. Me
olemme kaikki inhimillisiä ja kaikki erehdymme."
"En tahtonut olla epäkohtelias, Haukansilmä."
"Anna minulle kätesi, poika, anna minulle kätesi. Et sinä minua
muistuttanut, vaan omatunto."
"Hyvä, hyvä", keskeytti Cap. "Tämä viimeinen riita on ratkaistu
molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Mutta tahtoisitteko sanoa meille,
miten onnistuttiin saamaan selville, että niin äskettäin vakoojat ovat
meitä kierrelleet. Tämä minusta on kummallinen asianhaara."
Tätä viimeistä lausetta sanoessaan hän polkaisi kevyesti kersantin
varpaita ja nykäisi kyynärpäällään opasta nyökäten kevyesti päätään,
vaikka katselikin avaruuteen.
"Siitä, että Käärme huomasi niiden jäljet seuraavana päivänä. Ne oli
tehnyt sotilaan saapas ja mokkasiini. Eräs meidän metsästäjistämme näki
vielä kanotin kiitävän seuraavana aamuna Frontenacille päin."
"Johtivatko jäljet varustuksille asti, Jasper?" kysyi Haukansilmä
toriasaaneen koulupojan nöyrällä äänellä. "Johtivatko jäljet sisään
varustuksiin, poika?"
"En usko. Se ei ollut tullut joen yli, vaan poikennut itäiselle
niemelle. Sen mukaan kuin saatoimme päättää, ei se ollut tullut joen
yli."
"Ja miksi te ette tarttunut asiaan, Jasper, ja näyttänyt niille?" kysyi
Cap. "Tiistai-aamuna kävi rivakka tuuli -- tällaisella kutterilla olisi
voinut laskea monen solmuvälin nopeudella."
"Se voisi onnistua valtamerellä herra Cap", pisti väliin Haukansilmä,
"mutta ei täällä. Vesi ei jätä mitään jälkiä, eikä voisi keksiä, mistä
ranskalainen tai intiaani ovat kulkeneet."
"Miksi tarvittaisiin jälkiä, kun laivan kannelta voidaan huomata
karkulaiset, kuten Jasperin sanojen mukaan olisi voinut huomata tämän
kanotin? Ei haittaisi, vaikka olisi parikymmentä mingoa tai
ranskalaista, kun kelpo brittiläiset käyvät vihollisensa kimppuun.
Olisittepa sanonut minulle, herra Vesikoira, silloin tiistai-aamuna,
niin olisimme näyttäneet niille lurjuksille."
"Uskallan väittää, herra Cap, että niin vanha ja viisas merimies kuin
te, ei olisi kuitenkaan saanut aikaan enempää kuin minunlaiseni nuori
aloittelija. Pitkä ja toivoton yritys on koettaa saada kiinni
kaarnakanotti."
"Eihän olisi tarvinnut muuta kuin kiitää nopeasti sen perässä, niin
olisi sen pakottanut maihin."
"Maihin, herra Cap! Te ette ymmärrä koko näiden sisäjärvien liikennettä,
jos luulette, että niin helposti voitaisiin pakottaa joku kaarnakanotti
maihin. Heti kun he huomaavat takaa-ajajat, he lähtevät apupurjeittensa
avulla myötätuuleen ja ennenkuin ehditte ajatella, ohjailette purttanne
penikulman tai parin päässä heidän vanavedessään."
"Ette kai tahdo saada minua uskomaan, herra Jasper, että kukaan niin
päättömästi uskaltaisi lähteä noilla munankuorilla purjehtien aavalle
selälle, jos vähänkään tuuli käy?"
"Olen usein kulkenut sillä tavalla Ontarion yli, vaikka aallot ovat
kuohuneet melkoisen korkeina. Oikein käytettynä niissä säilyy kuivimpana
ja ne ovat parhaat veneet, mitä tunnetaan."
Cap vei nyt lankonsa ja Haukansilmän syrjään vakuuttaakseen heille, että
Jasperin selitys vakoojista oli "asianhaara", vieläpä "hyvin vaikuttava
asianhaara", jota piti tutkia ja punnita mitä suurimmalla tarkkuudella,
sillä hänen selityksensä kanoteista oli niin epäiltävä, että sillä
ilmeisesti tahdottiin johtaa kuulijoita harhaan. Jasper hänen mielestään
puhui liian varmasti niistä miehistä, jotka olivat käyneet maissa,
ollakseen niistä tietämättä enemmän kuin ilmaisi. Mokkasiinit eivät
hänen mielestään ilmaisseet mitään, koska valkoinen mies saattoi käyttää
niitä yhtä hyvin kuin intiaanikin -- hänellä itsellään oli yksi pari, ja
saappaat -- sehän oli tietty -- eivät tehneet sotilasta. Vaikka
kersantti ei pannut kovin suurta arvoa tälle todistelulle, ei se
kuitenkaan ollut vaikuttamatta häneen. Hänestä tuntui hyvin omituiselta,
että vakoojia olisi käynyt niin lähellä varustuksia ilman, että hänellä
olisi ollut niistä vähintäkään aavistusta, eikä hän voinut ymmärtää,
että tämä olisi ollut sellaista tietoa, josta yksin Jasper saattoi saada
selvän. Oli kyllä totta, että kerran tai kahdesti Lokki oli lähetetty
ulapalle tällaiselle asialle, mutta vaikka kutteri kulki Jasperin
johdolla, ei hän tiennyt vehkeilijöitten hommista enempää kuin muutkaan.
Mikä nyt olisi ilmaissut nuuskijoitten käynnin hänelle paremmin kuin
kenellekään muulle läsnä-olijoista? Haukansilmä taas ajatteli asiaa
toisin. Herkkätunteisena hän moitti itseään velvollisuuden
laiminlyönnistä, ja kun hän ajatteli, että juuri hänen olisi pitänyt
tietää tällaisten vieraitten käynti, hän luki Jasperille suureksi
ansioksi tämän valppauden. Hän ei nähnyt mitään erikoista siinä, että
Jasper oli saanut selville kertomansa tosiasian, vaikkakin hän myönsi
itselleen, että oli tavatonta -- ellei häpeällistä -- kun hän nyt vasta
kuuli tämän asian ensimmäisen kerran. "Mitä mokkasiiniin tulee, herra
Cap", hän sanoi, kun lyhyt keskeytys antoi hänelle tilaisuuden puhua,
"niitä on saattanut käyttää yhtä hyvin valkoihoinen kuin punanahkakin,
vaikk'ei jälki ole koskaan sama, kun sitä käyttää toinen eikä toinen.
Jok'ikinen, joka on tottunut liikkumaan metsissä, voi tuntea valkean
miehen jäljen olkoonpa sen tehnyt saapas tai mokkasiini. Tarvitaan
parempia todistuksia kuin tämä, että minä voisin pitää Jasperia
epärehellisenä."
"Te myönnätte, Haukansilmä, että metsissä on sellaisiakin olentoja kuin
kavaltajat?" pisti Cap väliin johdonmukaisesti.
"En ole ikinä tuntenut rehellistä mingoa -- sellaista, johon voisitte
luottaa -- jos hän vain saa tilaisuuden teitä pettää. Petos kuuluu
niiden perusluonteeseen ja mielestäni heitä tulee surkutella mieluummin
kuin vihata."
"Miksi ei sitten uskoa, että tällä Jasperilla on sama heikkous? Kukin on
omalaisensa ja inhimillinen luonto on joskus ihan ihmeellinen -- sen
minä tiedän kokemuksesta."
Se oli tulos pitkästä ja hapuilevasta keskustelusta, jossa koetettiin
puolustaa Jasperin viattomuutta toisten syytöksiä vastaan, kunnes
kersantti ja hänen lankonsa olivat yhä varmistuneet siinä käsityksessä,
että hän on syyllinen, kun taas heidän toverinsa yhä lujemmin ja
lujemmin koetti puolustaa syytettyä ja kaikin mokomin varoa
langettamasta väärää tuomiota. Hänestä kaikki asiat kävivät ihan
säännöllistä latuaan, sillä ei ole mitään parempaa keinoa varmistua
jossakin mielipiteessä, kuin koettaa puolustaa sitä. Olemmehan saaneet
itsenäisimmät ajatuksemme juuri siten, että olemme puolustaneet sitä,
mitä olemme pitäneet totena ja oikeana, vaikka siinäkin ehkä olemme vain
pitäneet kiinni vanhoista ennakkoluuloista.
Tällä hetkellä kersantti oli joutunut sille asteelle, että hän katseli
kaikkia nuoren merimiehen toimia epäluulolla ja pian hän oli
sukulaisensa kanssa samaa mieltä, etteivät Jasperin tiedot --
erittäinkin tiedot vakoilijoista -- voineet johtua hänen tunnontarkasta
velvollisuuksiensa täyttämisestä, vaan --"asianhaaroista".
Sill'aikaa kun tätä asiaa pohdittiin, Mabel istui, kuten matkustaja
ainakin, ja hiljakseen mietiskeli. Herra Muir oli mennyt alas
järjestelemään tavaroitansa ja Jasper seisoi hieman erillään kädet
ristissä rinnalla ja silmä siirtyi purjeista pilviin, pilvistä rannan
epäselviin ääriviivoihin, rannasta ulapalle ja ulapalta takaisin
purjeihin. Niinpä sankarittaremmekin alkoi selvitellä omia ajatuksiansa.
Viime matkan jännitys, ensi päivän tapaukset hänen saavuttuaan linnaan,
kohtaus isän kanssa, joka oikeastaan oli hänelle vieras, hänen omituinen
asemansa linnassa ja hänen nykyinen matkansa, kaikki muodostivat
yhtenäisen tapausten sarjan ja tuntui kuin olisi aikaa kulunut
kuukausia. Hänen oli vaikea uskoa, että hän niin äskettäin oli jättänyt
kaupungin kaikkine sivistyneen elämän mukavuuksineen, ja hän suuresti
ihmetteli, ettei oleskelu Oswegon omituisessa ilmapiirissä ollut sen
enempää muuttanut hänen ajatusmaailmaansa. Tapaukset olivat seuranneet
toisiaan niin nopeasti, ettei hänelle ollut oikeastaan jäänyt aikaa
seurata niiden kulkua. Mutta nyt hänelle muistellessaan niitä uusia,
voimakkaita vaikutteita, joita hän niin runsaasti jo tulomatkalla oli
saanut, johtui mieleen sekin, että hän oli tuntenut Jasperin,
Haukansilmän ja oman isänsä vasta vähän yli parin viikon. Mabel oli
enemmän tunteen kuin järjen ihminen, vaikka viimeksimainittukin oli
hyvin kehittynyt, mutta sittenkään hän ei voinut oikein ymmärtää, kuinka
oli mahdollista, että vielä niin äskettäin vieraat ihmiset olivat
päässeet niin lähelle hänen sydäntänsä, ja hän oli liian kokematon
eritelläkseen tunteitansa ja ymmärtääkseen kokemiensa vaikutelmien
luonnetta. Tähän asti ei epäluulon rutto ollut päässyt hänen vapaata
ajatustansa kahlitsemaan, vaan hän luotti täydellisesti molempiin
ihailijoihinsa, ja viimeisenä ajatuksena, joka itsestään olisi voinut
syntyä, olisi johtunut hänen mieleensä epäillä heitä molempia maansa ja
kuninkaansa kavaltajiksi. Hänen sieluunsa oli juurtunut syvä kruunun
kunnioitus, ja hallitusta ympäröi kaukainen, salaperäinen loiste. Hän
ajatteli, kuten kaikki siirtomaalaiset, että petos sitä kohtaan olisi
kaikista rikoksista suurin.
Vuodenaika ja yö esittivät hänelle parhaita puoliansa ja herättivät
hänessä tunnelman, johon yhdistyi nuoruus, terveys, onni ja
uutuudenviehätys. Ilma oli lämmin, mutta mantereelta tuleva tuulenhenki
toi tullessaan metsän raikasta viileyttä ja teki sen miellyttäväksi.
Tuuli ei suinkaan ollut rivakka, mutta oli kuitenkin kylliksi
kuljettamaan Lokkia kohden päämäärää, ja ehkäpä se oli omansa pitämään
valppautta vireillä huomaamaan niitä vaaroja, joita pimeys mukanaan tuo.
Jasper puolestaan näytti mielihyvällä alistuvan tähän ja ilmaisi
ajatuksensa lyhyessä keskustelussa Mabelin kanssa.
"Tällä vauhdilla, Vesikoira", sillä niin oli Mabelkin tottunut
nimittämään nuorta merimiestä, virkkoi sankarittaremme, "ei kai viipyne
kauaa, ennenkuin pääsemme perille."
"Onko teidän isänne sanonut teille, Mabel, mihin me menemme?"
"Ei hän ole minulle sanonut mitään. Minun isäni on liiaksi soturi ja
liian vähän tottunut elämään perheensä piirissä puhuakseen sellaisista
asioista. Onko kielletty sanomasta, pitkältikö on matkan määrään?"
"Se ei voi olla kovin kaukana, sillä ohjatessamme tähän suuntaan
kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa vie meidät St. Lawrence joelle,
jossa ranskalaiset voivat valmistaa meille kuuman vastaanoton. Muuten
matka mihinkään suuntaan tällä järvellä ei ole kovin pitkä."
"Niinhän enoni Cap sanoo; mutta minusta, Jasper, Ontario ja valtameri
näyttävät ihan samalla."
"Te olette sitten ollut valtamerellä, kun taas minä, joka pidän itseäni
merimiehenä, en ole nähnyt suolaista vettä. Varmaankin te sydämessänne
julmasti halveksitte sellaisia merimiehiä kuin minä, Mabel Dunham?"
"Sellaisia tunteita minun sydämessäni ei ole, Jasper Vesikoira. Mitä
oikeutta olisi kokemattomalla, tyhmällä tytöllä ylenkatsoa jotakin,
vielä vähemmän sellaista kuin te, jolla on majurin täysi luottamus ja
joka on tällaisen aluksen päällikkö? En ole koskaan ollut valtamerellä,
vaikkakin olen sen nähnyt, ja sanon vielä: minä en näe mitään eroa tämän
järven ja Atlantin välillä."
"Ettekö niissäkään, jotka purjehtivat molemmilla? Pelkäsin, Mabel, että
teidän enonne on puhunut niin paljon meitä sisäjärvien purjehtijoita
vastaan, että tekin olisitte voinut ajatella meitä vain tuon
kunnioitetun ammatin anastajina."
"Älkää vaivatko itseänne sillä, Jasper, sillä enoni puhuu yhtä paljon
pahaa niistä, jotka asuvat Yorkin rannoilla, kuin sisäjärven
purjehtijoistakin. Ei, ei; ei minun isäni enkä minä itsekään pane kovin
suurta arvoa sellaisille puheille. Jos enoni Cap puhuisi vapaasti, niin
huomattaisiin, että hän ajattelee sotilaista ainakin yhtä pahaa kuin
merimiehistä, jotka eivät ole nähneet valtamerta."
"Mutta teidän isänne, Mabel, ajattelee soturin ammattia paremmaksi kuin
mitään muuta. Hän kai tahtoo tehdä teistä soturin vaimon?"
"Jasper Vesikoira! -- Minusta soturin vaimon! Minun isäni tahtoo sitä!
Miksi hän sellaista tahtoisi? Kuka soturi on linnassa, jonka kanssa
voisin mennä naimisiin -- jonka kanssa hän _tahtoisi_ minut naimisiin?"
"Joku voi rakastaa ammattiansa niin paljon, että luulee sen peittävän
tuhansia virheitä."
"Mutta eihän kukaan voi tointansa rakastaa niin, ettei hän sen vuoksi
näe mitään muuta. Te sanotte, että isäni tahtoo minut soturin vaimoksi,
eikä kuitenkaan ole koko Oswegossa ainoatakaan soturia, jolle hän voisi
minut antaa. Minä olen tukalassa asemassa, sillä en ole kyllin hyvä
jonkun herrasmiehen puolisoksi, mutta olen taas liian hyvä tavallisen
soturin vaimoksi."
Puhuessaan nämä suorat sanat Mabel punastui tietämättä miksi, vaikka
pimeys esti hänen toveriansa huomaamasta sitä; ja hän nauroi
vallattomasti niin kuin se, joka tietää, että koko juttu on ihan
tuulesta temmattu. Jasper ilmeisesti ajatteli asiaa aivan toisin.
"Se on totta, Mabel", hän sanoi, "teitä ei kai voine kutsua
ylimysnaiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä."
"Ei missään merkityksessä, Jasper", vastasi vaatimaton tyttö reippaasti,
"sillä toivoakseni en ole turhamainen, joka on pääasia. Luoja on antanut
minun syntyä kersantin tyttärenä, ja olen tyytyväinen asemaani."
"Mutta kaikki eivät halua jäädä siihen asemaan, johon ovat syntyneet,
Mabel, sillä monet kohoavat ylemmä ja toiset painuvat alemma. Monet
kersantit ovat kohonneet upseereiksi -- vieläpä kenraaleiksikin, ja
miksi ei voisi kersantin tyttärestä tulla upseerin rouva?"
"Kersantti Dunhamin tyttäreen nähden en voi tietää järjellisempää syytä
kuin sen, ettei kukaan upseeri halua tehdä häntä rouvakseen", vastasi
Mabel nauraen.
"Te voitte ajatella niin, mutta 55:nnessä on muutamia, jotka ajattelevat
asiaa toisin. Siellä varmasti on eräs upseeri, joka haluaa tehdä teidät
rouvakseen."
Salaman nopeudella Mabel Dunhamin ajatus loihti esiin ne viisi tai kuusi
hänen ikäistään soturia, jotka mahdollisesti voisivat toivoa jotakin
sellaista, ja tekisimme ehkä vääryyttä hänen luonteelleen, ellemme
myöntäisi, että mieluisa tyydytyksen tunne hetkeksi kohotti hänen
rintaansa ja hän ajatteli, että oli kylliksi hyvin kasvatettu
täyttääkseen kunnialla sellaisenkin paikan. Mutta nämä ajatukset
hävisivät yhtä pian kuin tulivatkin, sillä Mabel Dunhamin sydän oli
liian puhdas ja naisellinen voidakseen iäksi kiintyä niin maailmalliseen
ja turhaan seikkaan kuin ulkonaiseen asemaan. Turhamaisuus ja totuttu
tapa saattoi hetkeksi synnyttää tuollaisen haihtuvan mieliteon, mutta
vakaantunut luonne ja harkitseva ajatus heti karkoittivat sellaiset
turhat toiveet.
"En tunne ainoatakaan upseeria 55:nnessä, joka haluaisi tehdä mitään
niin hullua, enkä usko, että itsekään olisin niin järjetön, että menisin
naimisiin jonkun upseerin kanssa."
"Järjetön, Mabel!"
"Niin juuri; järjetön, Jasper. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä
maailma sellaisesta sanoisi; ja minä olisin pahoillani, hyvin
pahoillani, jos huomaisin mieheni katuvan, että hän kerran kauniitten
kasvojen ja soman vartalon vuoksi unohti kokonaan yleisen mielipiteen ja
kohotti puolisokseen niin paljon alempansa kuin kersantin tyttären."
"Teidän miehenne, Mabel, ei joudu kiusaukseen ajatella isää, vaan hän
lakkaamatta ajattelee tytärtä."
Tyttö oli puhunut leikillisesti, vaikka ilmeisesti oli ajatellut sitä,
mitä sanoi, mutta Jasperin viime huomautuksen jälkeen hän vaikeni
ainakin minuutin ajaksi, ennenkuin virkkoi sanaakaan. Sitten hän jatkoi
vakavammin, ja tarkempi arvostelija olisi äänessä huomannut
surumielisyyttä:
"Vanhempien ja lasten tulisi elää niin, ettei olisi kahta sydäntä eikä
kahta sielua tunteissa ja ajatuksissa. Yhteisymmärrys miehen ja naisen
samoin kuin muidenkin perheenjäsenten välillä lienee onnen välttämätön
ehto. Ei miehellä eikä naisella saisi olla mitään syitä onnettomuuteen,
maailma siitä kuitenkin pitää huolen, ettei niitä puutu."
"Ymmärränkö teitä oikein? Te aiotte kieltäytyä menemästä upseerin kanssa
naimisiin vain sen tähden, että hän on upseeri?"
"Onko teillä oikeutta kysyä sellaista Jasper?" sanoi Mabel hymyillen.
"Ei muuta oikeutta kuin se, jonka antaa kiihkeä halu nähdä teidät
onnellisena, ja se oikeus lienee sittenkin sangen pieni. Minun
levottomuuteni on tullut sangen suureksi saatuani sattumalta tietää,
että teidän isänne vaatii teitä menemään luutnantti Muirin rouvaksi."
"Minun rakas -- rakas isäni ei voi koskaan saada päähänsä niin
naurettavaa, niin julmaa ajatusta."
"Olisiko nyt niin julmaa toivoa, että teistä tulisi majoitusmestarin
rouva?"
"Olen lausunut teille, mitä asiasta ajattelen enkä voi käyttää
ankarampia sanoja. Vastattuani teille, Jasper, niin suoraan, minulla
lienee oikeus kysyä, mistä te tiedätte, että isäni ajattelee sellaista
asiaa."
"Että teidän isänne on valinnut teille puolison, sen olen kuullut hänen
omasta suustansa, sillä sen hän sanoi minulle luottavasti
keskustellessamme, kun valitsimme miehiä tälle retkelle. Että herra Muir
tarjoutuu teille, sen taas olen kuullut upseerilta itseltään, sillä hän
on ihan selvästi viittoillut sinnepäin. Asettaessani nämä kaksi seikkaa
yhteen olen johtunut ajattelemaan, että asia olisi niin."
"Eiköhän minun rakas isäni, Jasper", sanoi Mabel ja hänen kasvonsa
hehkuivat kuin tuliset hiilet, vaikka sanat tuntuivat hillityiltä,
"eiköhän minun rakas isäni liene ajatellut jotakin toista? Siitä, mitä
nyt sanoitte, ei seuraa, että hänen mielessään olisi ollut herra Muir."
"Eikö kaikesta päättäen, Mabel, asia kuitenkin ole niin? Mikä tuo
majoitusmestarin tänne? Hän ei ole koskaan ennen huomannut
välttämättömäksi seurata tänne-tulevia retkikuntia. Hän toivoo teitä
vaimokseen ja teidän isänne on selvittänyt itselleen, että teistä se
tulee. Ettekö näe, Mabel, että herra Muir on matkalla juuri _teidän_
tähtenne?"
Mabel ei vastannut. Hänen naisellinen vaistonsa oli kaikesta huolimatta
sanonut hänelle, että majoitusmestari häntä ihaili, vaikka hänen oli
vaikea otaksua, että asia oli niin kuin Jasper väitti. Tosin hän oli
muutamista isänsä lauseista saanut selville, että tämä todellakin
vakavasti ajatteli toimittaa hänet naimisiin, mutta mikään ei ollut
vihjannut hänelle, että tuleva mies olisi herra Muir. Hän ei voinut sitä
uskoa, vaikk'ei hän tahtonut epäillä toisen sanoja. Varmana hän
ajatteli, että hänen isänsä mielellään tahtoi saada järjestetyksi hänen
kohtalonsa, mutta ei siinä suinkaan ajatellut ketään määrättyä yksilöä.
Nämä ajatukset hän kuitenkin salasi, sillä itsekunnioitus ja naisellinen
ylpeys sanoivat hänelle, ettei tämä asia ollut ollenkaan sovelias
keskustelunaihe hänen nykyisen toverinsa kanssa. Muuttaakseen
puheenaihetta hän senvuoksi melkoisen pitkän äänettömyyden jälkeen
virkkoi: "Yhdestä asiasta saatte olla varma, Jasper -- ja se on kaikki,
mitä haluan sanoa tästä jutusta -- luutnantti Muirista, vaikka hän olisi
kenraali, ei tule milloinkaan Mabel Dunhamin miestä. Ja nyt sanokaa
minulle matkamme päämäärä. Milloin tämä loppuu?"
"Sitä ei voi niin varmaan sanoa. Kerran lähdettyämme vesille me olemme
tuulten ja aaltojen armoilla. Haukansilmä voi sanoa teille, ettei
metsästäjä, joka aamulla lähtee hirvenajoon, voi sanoa, missä hän yönsä
nukkuu."
"Mutta me emme ole hirvenajossa eikä nyt ole aamu, ja siksi Haukansilmän
viisaus on turha."
"Vaikkapa emme olekaan hirvenajossa, ajamme kuitenkin jotakin, jota on
hyvin vaikea saavuttaa. En voi sanoa teille tämän enempää, sillä meidän
velvollisuutemme on pitää suu kiinni, vaikkapa puhuminen ei meitä
vahingoittaisikaan. Pelkään vain, etten saa pitää teitä Lokissa kyllin
kauan voidakseni näyttää, mitä se hädässä voi tehdä."
"Minä en pidä viisaana sitä naista, joka menee merimiehen kanssa
naimisiin", sanoi Mabel äkkiä ja melkein vaistomaisesti.
"Sepä on kummallinen mielipide. Mihin sen perustatte?"
"Siihen, että merimiehen vaimo voi saada kilpailijan miehensä aluksesta.
Minun enoni, Cap, sanoo myöskin, ettei merimiehen pitäisi mennä
naimisiin."
"Hän tarkoittaa valtameren purjehtijoita", vastasi Jasper nauraen.
"Ellei hän pidä vaimoja kyllin hyvinä niille, jotka purjehtivat
valtamerillä, hän voi pitää niitä kerrassaan soveliaina niille, jotka
purjehtivat sisäjärvillä. Toivon, Mabel, ettette muodostaisi
mielipidettänne meistä suolattoman veden purjehtijoista juuri kokonaan
sen mukaan, mitä teidän enonne sanoo."
"Purje, hei!" huudahti juuri puheena-ollut henkilö, "tai vene, hei! se
voi olla lähempänä totuutta."
Jasper juoksi kokalle; ja todellakin, pienen esineen saattoi huomata
noin sadan kyynärän päässä kutterista hieman tuulen alapuolella. Ensi
silmäyksellä hän havaitsi, että se oli kaarnakanotti, sillä vaikka
pimeys esti tarkasti erottamasta piirteitä, tottunut silmä saattoi
kuitenkin näin läheltä huomata, mikä esine se oli; ja sellainen silmä
kuin Jasperin, joka kauan oli tuntenut vesillä-käytettävät
kulkuvälineet, ei voinut olla tulematta mainittuun johtopäätökseen.
"Siinä voi olla vihollisia", huomautti nuori mies, "ja taitaa olla paras
siepata ne kiinni."
"Hän meloo kaikin voimin, poika", huomautti Haukansilmä, "ja tekee
yrityksesi yhtä turhaksi kuin täysikasvuinen jänis suksimiehen
ponnistukset."
"Käännä myötä", huudahti Jasper perämiehelle, "käännä myötä ja pidä
varasi."
Perämies totteli, Lokki kiisi niin, että vesi hauskasti kokassa kohisi,
ja parissa minuutissa kanotti oli joutunut sellaiseen asemaan, että
antautuminen oli välttämätöntä. Kun oli päästy niin lähelle, että haka
ulottui tarttua siihen kiinni, määrättiin, että siinä olevat kaksi
henkilöä saivat nousta laivaan, ja niin pian kuin he olivat päässeet
laivan kannelle, huomattiin, että ne olivat Nuolenpää ja hänen vaimonsa.