"Nyt peikot väärin hälyyttää
ja menninkäiset kokoon saa.
Yönusvat järjen sumentaa
ja keijuin tantereen' on maa."
_Catton_.
Näin pienen joukon laivaankuljetus ei tuottanut suurta vaivaa eikä ajan
hukkaa. Kersantti Dunhamin huostaan uskottuun joukkoon kuului vain
kymmenkunta soturia ja kaksi aliupseeria, vaikka pian tuli yleisesti
tunnetuksi, että myöskin herra Muir aikoi lähteä matkaan.
Majoitusmestari lähti kuitenkin vapaaehtoisena, vaikkakin oli keksitty
joku näennäinen syy, joka oikeastaan salasi hänen matkansa, kuten hän
päällikkönsä kanssa oli sopinut. Näihin on vielä lisättävä Haukansilmä
ja Cap sekä Jasper miehineen, joista yksi oli poikanen. Koko joukon
muodosti siis parisenkymmentä miestä ja nelitoistavuotias poika. Mabel
ja erään sotilaan vaimo olivat ainoat naiset.
Kersantti Dunham määräsi joukkonsa suureen veneeseen ja palasi sitten
saamaan viimeisiä määräyksiä ja katsomaan, että hänen lankonsa ja
tyttärensä pääsivät hyvin matkaan. Neuvottuaan Capille veneen, jota hän
ja Mabel saisivat käyttää, hän asteli mäkirinnettä vallille, jossa
hänellä ja Lundiella oli viimeinen neuvottelu.
Oli melkein pimeä, kun Mabel huomasi olevansa veneessä, joka vei hänet
laivalle. Järvi oli ihan rasvatyyni eikä siis katsottu tarpeelliseksi
lastata veneitä sataman suojassa, vaan astuttiin niihin niemen kärjessä.
Kun vene lähti maasta, ei Mabel voinut ymmärtää, että hän oli joutunut
tälle suurelle selälle, sillä vene ei ollenkaan keinunut, kuten
tavallisesti retkelle lähtiessä. Vain tusina aironvetoja, ja veneet
pääsivät kutterin sivulle.
Jasper oli valmiina ottamassa vastaan matkustajansa, ja kun Lokin kansi
oli vain pari kolme jalkaa vedenpinnan yläpuolella, sai hän vaikeudetta
naiset kannelle. Heti kun he olivat sinne päässeet, hän osoitti
Mabelille ja hänen seuralaiselleen paikan, joka oli varattu heille
asunnoksi. Pienessä aluksessa oli neljä asuntoa kannen alla, koska se
oli nimenomaan varustettu kuljettamaan upseereja ja miehistöä sekä
heidän vaimojaan ja lapsiansa. Arvokkain oli perähytti, jossa oli neljä
sijaa ja pieniä ikkunoita ilmansaantia ja valoa varten. Tämä annettiin
poikkeuksetta aina naisille, jos yksikään oli mukana, ja kun Mabel
toverinsa kanssa oli kahden, heillä oli sangen mukava asunto.
Keskushytti oli suurempi ja siihen tuli valo katosta. Se oli nyt
määrätty majoitusmestarille, kersantille, Capille ja Jasperille -- kun
taas Haukansilmä sai vapaasti olla koko laivassa, missä vain halusi,
lukuunottamatta naisten osastoa. Korpraalit ja soturit saivat paikan
alhaalla olevassa suuressa hytissä, jossa heille oli yhteinen lava, kun
taas laivaväki oli sijoitettu keulakannelle, kuten tavallista. Vaikk'ei
laiva kantanut enempää kuin viitisenkymmentä tonnia, tämä miehistö
upseereineen ja tavaroineen otti niin pienen tilan, että siellä oli
oikein mukava kulkea ja hätätilassa olisi voitu kuljettaa kolmestikin
tämä määrä.
Niin pian kuin Mabel oli ottanut paikan ja hieman silmäillyt ympärilleen
tässä oikein kodikkaassa hytissä tuntien samalla, että Jasper oli tehnyt
kaikkensa saadakseen sen miellyttämään häntä, hän lähti uudestaan
kannelle. Siellä olivat juuri kaikki liikkeessä: miehet kulkivat
edestakaisin kantaen reppujansa ja muita tavaroitansa. Mutta tapa ja
tottumus sai pian kaikki järjestykseen ja laivalla vallitsi täydellinen
hiljaisuus, sillä jokainen ymmärsi tulevan retken vaarat eikä
varomattomuudellansa tahtonut niitä lisätä.
Hämärä verhosi nyt koko seudun tummaan vaippaansa. Maa muodosti
epäselvän synkän juovan, josta korkeimpien puitten latvat saattoi joskus
hämärästi erottaa, kun pilvet hajosivat ja päästivät valoa hieman
runsaammin alas sinitaivaan niukoista lähteistä. Pian kuitenkin tuikahti
tähti toisensa perästä tervehtien lempeällä, hiljaisella valollansa maan
asukkaita ja tuoden tullessaan sen rauhan, jota yksin yö voi tarjota.
Tämä näky oli sekä tyynnyttävä että ihastuttava, ja Mabel, joka oli
istahtanut peräkannelle, tunsi voimakkaana kummankin. Haukansilmä seisoi
siinä lähellä nojaten, kuten tavallista, pitkään pyssyynsä, ja Mabel
kuvitteli, että pimenevän yön rauhallisina hetkinä hän saisi lukea
selvemmin oppaan ajatuksia kuin päivän ankarassa hälyssä.
"Teille, Haukansilmä, eivät suinkaan tällaiset retket ole uusia", hän
sanoi, "vaikka olen hämmästynyt huomatessani, miten hiljaisilta ja
miettiviltä kaikki miehet näyttävät."
"Sen me opimme käydessämme sotaa intiaaneja vastaan. Teidän soturinne
puhuvat paljon ja tekevät yleensä vähän, mutta soturit, jotka kohtaavat
usein mingoja, oppivat ymmärtämään viisaan kielen arvon. Äänetön armeija
metsissä on kaksinverroin voimakas ja äänekäs kaksin verroin heikko. Jos
kieli tekisi sotureja, saisivat useimmiten intiaanimuijat voiton
taisteluissa."
"Mutta eihän täällä ole armeijaa emmekä ole edes metsässä. Ei suinkaan
Lokissa tarvitse pelätä mingoja."
"Mingolta ei ole yksikään turvassa, ellei ymmärrä hänen perinnäistä
luonnettaan, ja toimissaan täytyy aina poikkeuksetta ottaa se huomioon.
Kysykääpä Jasperilta, kuinka hän on päässyt juuri tämän laivan
päälliköksi."
"Ja _kuinka_ hän pääsi siihen?" kysyi Mabel niin vakavasti ja
innokkaasti, että se ihastutti hänen yksinkertaista ja rehellistä
toveriansa, joka ei koskaan tuntenut suurempaa iloa kuin saadessaan
tilaisuuden kertoa ystävänsä erinomaisista ominaisuuksista. "Se on
kunniakasta hänelle, että hän on päässyt siihen asemaan jo niin
nuorena."
"Niin onkin; mutta hän ansaitsee sen ja enemmänkin. Fregattikaan ei
olisi ollut liian suuri palkkio sellaisesta rohkeudesta ja
kylmäverisyydestä, jota ei kukaan milloinkaan ennen eikä jälkeen ole
osoittanut."
"Mutta Jasper -- te ette ole vielä kertonut minulle, kuinka hän pääsi
tuon laivan päälliköksi."
"Se on pitkä juttu, jonka teidän isänne, kersantti, voi kertoa teille,
Mabel, paremmin kuin minä, sillä hän oli läsnä, kun minä taas olin
kaukaisella vakoiluretkellä. Jasper ei kerro sitä hyvin, sen myönnän --;
olen kuullut kysyttävän siitä häneltä, mutta hän ei ole osannut sitä
kertoa paljon mitenkään, vaikka kaikki tietävät, että se oli erinomainen
yritys. Lokki oli ihan joutua ranskalaisten ja mingojen käsiin, kun
Jasper pelasti sen tavalla, joka vaati terävää kekseliäisyyttä ja
tavatonta rohkeutta. Kersantti kertoo teille sen paremmin kuin minä, jos
viitsitte häneltä kysyä, kun ei ole muuta parempaa."
Mabel päätti pyytää isäänsä kertomaan tämän jutun vielä tänä yönä, sillä
mikään ei kiihoittanut hänen mielikuvitustaan enemmän kuin saada kuulla
kehuttavan miestä, joka kykeni huonosti kertomaan omista
sankaritöistänsä.
"Jääkö Lokki meidän luoksemme, kun pääsemme saaristoon?" hän kysyi
hieman arveltuaan, sopisiko hänen kysyä tätä, "vai jäämmekö me sinne
oman onnemme nojaan?"
"Tuskin vain koko ajaksi. Jasper ei usein pidä kutteriansa toimettomana,
jos sillä voi jotakin tehdä, ja voimme uskoa, että hän tehokkaasti ottaa
osaa toimintaan. Minun lahjani ja taitoni eivät ulotu niin pitkälle
vesille eikä laivoihin, lukuunottamatta virtoja ja putouksia ja
kanotteja, joita luulen jossakin määrin ymmärtäväni. Minä en ollenkaan
epäile, että Jasperin johdolla matka mainiosti onnistuu, sillä hän
löytää uran Ontariolla yhtä helposti kuin delawarelainen maalla."
"Ja meidän oma delawarelainen, Haukansilmä -- Suuri Käärme -- miksi hän
ei ole tänä yönä meidän mukanamme?"
"Kysymyksenne olisi ollut luonnollisempi, jos se olisi kuulunut: miksi
te olette täällä, Haukansilmä? Käärme on omalla paikallaan, kun taas
minä en ole. Hän on parin kolmen toverin kanssa tiedustelumatkalla
tutkien rannikoita ja yhtyy meihin saaristossa kertoen kaikki, mitä on
saanut selville. Kersantti on liian hyvä soturi unohtaakseen
varovaisuustoimenpiteet, kun hän valmistuu otteluun vihollisen kanssa.
Tuhatkertainen vahinko on, ettei kersantti ole syntynyt kenraaliksi,
kuten monet niistä englantilaisista, jotka tulevat tänne, sillä minusta
tuntuu varmalta, etteivät ranskalaiset viipyisi Canadassa viikkoa
kauemmin, jos hän voisi tehdä oman mielensä mukaan."
"Joudummekohan me kosketuksiin vihollisen kanssa?" kysyi Mabel hymyillen
ja tuntien ensi kertaa epäilystä, että ehkä on jotakin pelonkin syytä
tällä matkalla. "Juodummekohan oikein suoranaiseen taisteluun?"
"Vaikkapa joudummekin, Mabel, meillä on miehiä kyllin valmiina
suojelemaan teitä kaikista ikävyyksistä. Sitäpaitsi te olette soturin
tytär, ja me kaikki tiedämme, että te olette rohkea. Älkää antako
taistelun pelon karkoittaa unta kauneista silmistänne."
"Minä tunnen itseni rohkeammaksi täällä metsissä kuin milloinkaan ennen
kaupunkien juorukellojen joukossa, vaikka olenkin aina koettanut
muistaa, mitä olen isälleni velkaa."
"Niin, te olette samanlainen kuin äitinne ennen teitä. 'Te huomaatte,
että Mabel on äitinsä kaltainen, ei kirkuja eikä arka, joka tuottaa
miehelle vastuksissa harmia, vaan tyttö, joka rohkaisee toveriansa ja
auttaa häntä pitämään toivonsa vireillä pahojen päivien tullen', sanoi
kersantti minulle, ennenkuin minä olin saanut silmätä suloisiin
kasvoihinne, niin hän sanoi."
"Ja mitä varten hän puhui teille siitä, Haukansilmä?" kysyi tyttö hieman
vakavasti. "Ehkä hän kuvitteli, että te pidätte enemmän minusta, jos en
ole niin tyhmä lammas kuin niin monet sukupuolestani haluavat näyttää
olevansa."
Petos, ellei se tapahtunut vihollisen kustannuksella taistelukentällä --
niin, vieläpä ajatusten salaaminenkin -- oli niin perin vieras
Haukansilmän todelliselle luonteelle, että hän melkoisesti hämmästyi
tästä viattomasta kysymyksestä. Pelastuakseen pulasta hän valitsi
keskitien, ei kertonut sitä, mitä ei pitänyt tarpeellisena, mutta ei
myöskään täydellisesti salannut totuutta.
"Teidän tulee muistaa, Mabel", hän sanoi, "että me olemme kersantin
kanssa vanhat ystävät ja olemme käyneet rinnan -- tai ellei sananmukaan
rinnan, niin ainakin niin lähekkäin kuin on mahdollista vakoilijain ja
teidän isänne miehineen, kuten kuninkaan soturien sopii -- moneen
veriseen otteluun. Taistelijain tapana on unohtaa koko juttu heti, kun
pyssyt ovat lakanneet paukkumasta ja öisin nuotiomme ääressä tai
marssiessamme me puhumme kaikesta, mitä rakastamme, kuten te nuoret
naiset unelmistanne ja toiveistanne, jolloin te nauratte toistenne
päähänpistoille. Nyt oli ihan luonnollista, että kersantti omatessaan
teidänlaisenne tyttären, rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta ja
halusi myöskin puhua hänestä enemmän kuin mistään muusta; kun taas minä,
jolla ei ollut tytärtä, ei siskoa, ei äitiä, ei ystäviä eikä sukulaisia,
ei ketään muuta kuin delawarelaiset, joita voin rakastaa, luonnollisesti
kuuntelin mielelläni ja opin rakastamaan teitä, Mabel, ennenkuin
milloinkaan olin nähnyt teitä -- niin minä tein -- puhellessani teistä
niin paljon."
"Ja nyt te _olette_ nähnyt minut", vastasi hymyilevä tyttö, jonka
teeskentelemätön ja luonnollinen olento niin selvästi ilmaisi, kuinka
vähän hän ajatteli muuta kuin isällistä tai veljellistä kohteliaisuutta
tässä puheessa, "nyt te varmaankin alatte huomata, kuinka hullua on
solmia ystävyyttä ihmisten kanssa, joista ei tiedä mitään muuten kuin
kuulopuheista."
"Ei se ollut ystävyyttä -- ei se ole ystävyyttä, mitä minä teihin nähden
tunnen, Mabel. Minä olen delawarelaisten ystävä ja olen ollut sellainen
poikuusvuosista asti, mutta minun tunteeni niihin tai parhaimpaankaan
niistä eivät ole samat kuin kersantti minussa herätti teihin ja miksi ne
ovat muodostuneet sen jälkeen kuin olen oppinut paremmin teitä
tuntemaan. Usein olen tuntenut, ettei ole terveellistä, jos mies, jolla
on miehekäs kutsumus, kuten oppaalla, vakoojalla tai soturilla, solmii
ystävyysliittoja naisten -- varsinkin nuorten naisten kanssa -- sillä
minun mielestäni rakkauden arvo vähenee, kun se johtaa miehen tunteet ja
ajatukset pois luonnollisista tehtävistä, jotka hän lahjojensa mukaan on
osaksensa saanut."
"Ette suinkaan tarkoita, Haukansilmä, että ystävyyssuhde tyttöön, kuten
minuun, tekisi teidät vähemmän rohkeaksi tai haluttomammaksi kohtaamaan
ranskalaisia, kuin olitte ennen?"
"Ei sitä, ei sitä. Joutuessani teidän kanssanne hätään, minä tuntisin
saavani hullun rohkeuden. Mutta ennenkuin tunsin teidät, minä mielelläni
ajattelin vakoilua, marsseja, vaanimista, taistelua ja muita
seikkailuja, mutta nyt minä vähät välitän niistä. Nyt minä ajattelen
pirttejä, joissa voi viettää keskustellen iltoja takan ääressä, eikä
muistu mieleen verenvuodatus ja tora, ja nuoria naisia, heidän nauruaan
ja suloista, pehmeätä ääntänsä, heidän kauneuttansa ja ihastuttavia
tapojansa. Minä joskus sanon kersantille, että hän ja hänen tyttärensä
valloittavat vielä kerran parhaan ja kokeneimman vakoojan koko
rajaseudulla."
"Eivät suinkaan, Haukansilmä; he koettavat säilyttää hänet juuri
sellaisena. Ette tunne meitä, jos luulette, että toivomme teidän
muuttuvan joksikin muuksi kuin nyt olette. Pysykää rehellisenä, suorana,
tunnollisena, pelottomana, miellyttävänä ja luotettavana oppaana, eikä
minun kallis isäni enkä minä itse ajattele teistä koskaan toisin kuin
nyt."
Oli liian pimeä, että Mabel olisi voinut huomata kuulijansa kasvojen
ilmeitä, vaikka hänen suloiset kasvonsa olivat kääntyneet sinnepäin, kun
hän kohteliaasti ja varmasti puhui ilmaisten siten, että hänen
ajatuksensa oli selvä ja sanansa rehelliset. On kyllä totta, että hänen
kasvonsa punoittivat, mutta tunne oli tosi ja vakava, eikä hermo
värähdellyt, käsi vavissut eikä sydän kiivaammin sykkinyt. Lyhyesti:
hänen tapansa ja esiintymisensä ilmaisivat kohteliaan rehellisen tytön,
joka julisti hyväntahtoisuuttaan ja kiitollisuuttaan toisen sukupuolen
jäsenelle hänen monista palveluksistaan ja ansioistaan ilman sitä
mielenliikutusta, joka välittömästi tulkitsee taipumuksen hellempien
tunteitten ilmaisuun.
Haukansilmä oli kuitenkin liian kokematon voidakseen arvostella
tämänluontoisia asioita ja hänen nöyrä luontonsa ihastui niistä suorista
ja lupaavista sanoista, jotka oli juuri kuullut. Voimatta -- vaikk'ei
tahtomatta -- sanoa sen enempää hän asteli pois ja seisoi pyssyynsä
nojaten ja tähtiin katsellen runsaasti kymmenen minuuttia ehdottoman
hiljaisuuden vallitessa hänen ympärillään.
Täll'aikaa keskustelivat myöskin kersantti ja Lundie vallilla, johon
heidät jätimme.
"Ovatko miesten tavarat reilassa?" kysyi Lundie heitettyään silmäyksen
kersantin tuomaan luetteloon, jota hän ei pimeän tähden kuitenkaan
voinut lukea.
"Ovat, herra majuri, mitään ei puutu."
"Myöskin ampumatarpeet ja aseet?"
"Kaikki on kunnossa, majuri Duncan, ja valmiina palvelukseen."
"Te valitsitte ne miehet, jotka minä määräsin, Dunham?"
"Poikkeuksetta, herra. Parempia miehiä ei rykmentistä löydy."
"Te tarvitsette meidän parhaat miehemme, kersantti. Tämä yritys on nyt
tehty kolmesti -- joka kerta vänrikkien johdolla, ja he ovat aina
luvanneet minulle onnistuvansa ja kuitenkin yhtä usein erehtyneet. Niin
paljon huolen ja vaivan jälkeen en tahtoisi ihan turhan vuoksi luopua
koko yrityksestä; mutta tämä on joka tapauksessa viimeinen kerta ja
onnistuminen lopultakin riippuu teistä ja Haukansilmästä."
"Te voitte luottaa meihin molempiin, majuri Duncan. Velvollisuus, jonka
olette meille antanut, ei mene yli meidän kokemuksemme ja ymmärryksemme,
ja luulisin, että voimme tehdä sen hyvin. Tiedän, ettei Haukansilmä jätä
toivomisen varaa."
"Häneen voi kyllä täydelleen luottaa. Hän on aivan erikoinen mies, joka
kauan epäilytti minua, mutta nyt, kun minä ymmärrän häntä, hän on
saavuttanut minun kunnioitukseni ja luottamukseni yhtä täydellisesti
kuin joku hänen majesteettinsa kenraaleista."
"Olen toivonut, että te voisitte ajatella hänen aiottua avioliittoansa
Mabelin kanssa soveliaana ja arvokkaana molemmin puolin."
"Sen kyllä aika näyttää, kersantti", vastasi Lundie hymyillen -- vaikka
tässäkin hämärä peitti ilmeitten hienoimmat vivahteet; "yksi nainen on
joskus vaikeampi hallita kuin kokonainen rykmentti miehiä. Tehän
tiedätte, että teidän toinen vävyehdokkaanne tulee mukaan, ja minä
luotan, että te annatte hänelle vapaan kilpailuvallan koettaa voittaa
tyttärenne suosion."
"Ellei kunnioitus hänen asemaansa kohtaan kehoittaisi minua siihen,
olisi teidän korkeutenne toivo määräävä."
"Kiitän teitä, kersantti. Me olemme paljon palvelleet toisiamme, ja
osaamme antaa toisillemme arvon, niin erilaisissa asemissa kuin
olemmekin. Ymmärtäkää tässä minua oikein. En pyydä Davy Muirille muuta
kuin vapaan taistelukentän, ei mitään etuoikeuksia. Rakkaudessa ja
sodassa kukin saa nauttia omista voitoistaan. Oletteko varma siitä, että
annokset on oikein laskettu?"
"Minä vastaan siitä, majuri Duncan; mutta elleivät ne riittäisi, voimme
luottaa sellaisiin metsästäjiin kuin Haukansilmä ja Suuri Käärme ovat."
"Se ei ikinä käy, Dunham", keskeytti majuri jyrkästi, "tuo puhe on
teidän amerikkalaisen syntyperänne ja tapojenne mukaista. Oikea soturi
ei koskaan luota muuhun kuin mitä hän omista varastoistaan saa; ja minä
pyydän, etteivät minun rykmenttini osastot anna esimerkkiä toisenlaiseen
menettelyyn."
"Teidän tarvitsee vain käskeä, majuri Duncan, saadaksenne tahtonne
täytetyksi; mutta jos minä uskallan vapaasti sanoa, herra --"
"Puhukaa empimättä, kersantti, te puhutte ystävälle."
"Usein on tehnyt mieleni sanoa, että skotlantilaiset soturit pitävät
hirvestä ja linnusta aivan yhtä paljon kuin sianlihasta silloin, kun
niitä on vaikea saada."
"Voitte olla ihan oikeassa; mutta pitämisellä ja pitämättä jättämisellä
ei ole mitään tekemistä sääntöjen määräysten kanssa. Armeija ei voi
luottaa mihinkään muuhun kuin omiin varastoihinsa. Siirtomaitten
säännöttömät tavat ovat jo vaikuttaneet liian paljon kuninkaan
palvelijoihin voidaksemme jatkaa pitemmälle."
"Kenraali Bruddock, teidän korkeutenne, oli suositellut samaa eversti
Washingtonille."
"Mitä minä Washingtonista! Te siirtomaalaiset, mies, puolustatte
toisianne aivan kuin olisitte vannoutuneet liittoon."
"Minä en usko, että hänen majesteetillaan on uskollisempia alamaisia
kuin amerikkalaiset, teidän korkeutenne."
"Siinäkin, Dunham, luullakseni olette oikeassa, ja olen ehkä ollut liian
kiivas. Teitä, kersantti, minä en oikeastaan pidäkään siirtomaalaisena,
sillä vaikka olettekin syntynyt Amerikassa, ei parempi sotilas ole
milloinkaan muskettia olallaan kantanut."
"Ja eversti Washington, teidän korkeutenne?"
"No niin! -- Eversti Washington voi myöskin olla hyödyllinen alamainen.
Hän on amerikalainen sankari ja minä voin antaa hänelle kaiken
tunnustukseni, mitä haluatte. Te ette ollenkaan epäile Jasper
Vesikoiraa?"
"Poika on koeteltu, herra, ja havaittu, että hän tekee kaikki, mitä
häneltä suinkin voi odottaa."
"Hänellä on ranskalainen nimi ja hän on viettänyt suuren osan
poikavuosistansa ranskalaisissa siirtomaissa. Onko hänellä ranskalaista
verta suonissaan, kersantti?"
"Ei tippaakaan, teidän korkeutenne. Jasperin isä oli minun vanha
toverini ja hänen äitinsä kuului juuri tämän maakunnan uskollisiin ja
kunnioitettuihin perheisiin."
"Kuinka hän sitten joutui ranskalaisten seuraan? ja hänen nimensä? Hän
puhuu canadalaisten kieltäkin, olin huomannut."
"Sen voi helposti selittää, majuri Duncan. Jäätyään orvoksi poika joutui
erään merimiehen kasvatiksi ja tottui jo lapsesta elämään vedessä kuin
sorsa. Teidän korkeutenne tietää, ettei Ontarion rannalla ole
varsinaisia satamapaikkoja ja niin hän joutui viettämään suurimman osan
ajastaan järven toisella puolella, jonne myöskin ranskalaiset ovat
aluksineen tulleet jo viidenkymmenen vuoden aikana. Hän oppi puhumaan
heidän kieltänsä -- välttämättömyyden pakosta tietysti -- ja sai nimensä
intiaaneilta tai canadalaisilta, jotka mielellään käyttävät työtä ja
luonnetta kuvaavia nimiä."
"Ranskalainen laivuri on kuitenkin minun mielestäni huono opettaja
englantilaiselle merimiehelle."
"Pyydän anteeksi, herra; Jasper Vesikoiraa on opettanut ja kasvattanut
oikea englantilainen merimies -- mies, joka on purjehtinut kuninkaan
laivoissa ja jota voidaan sanoa puhdasveriseksi. Poika on syntynyt
siirtomaissa, se voidaan hänestä sanoa, mutta toivoakseni hän ei sen
vuoksi ole ammattiinsa kelvoton, majuri Duncan."
"Ehkei, kersantti -- ehkäpä ei; mutta se ei häntä myöskään paranna. Tämä
Jasper käyttäytyi hyvin silloin, kun minä annoin hänelle Lokin
päällikkyyden. Ei yksikään nuorukainen olisi voinut menetellä
uskollisemmin eikä paremmin."
"Eikä urhoollisemmin, majuri Duncan. Minä olen pahoillani, herra, että
huomaan teidän epäilevän Jasperin uskollisuutta."
"Se on soturin velvollisuus, kun hänelle on uskottu tällaisen kaukaisen,
tärkeän paikan vartio, Dunham, eikä hän saa milloinkaan unohtaa
valppauttaan. Meillä on kaksi huomattavinta vihollista, mitkä maailmassa
milloinkaan ovat konnankoukkujaan harjoittaneet -- intiaanit ja
ranskalaiset -- eikä saa jättää huomioonottamatta mitään, mikä voi estää
heidän vehkeitänsä."
"Minä toivon, että teidän korkeutenne voi uskoa minulle ne syyt, jotka
ovat tämän epäluulon aiheuttaneet, koska kerran on uskonut minulle
myöskin tämän retkikunnan päällikkyyden."
"En sen vuoksi, että epäilisin teitä, Dunham, epäröi ilmaistessani
kaikkea, mitä olen onnistunut saamaan tietää, vaan minusta on sangen
vastenmielistä levittää pahaa juttua miehestä, jota olen tähän asti
pitänyt suuressa arvossa. Teidän täytyy ajatella hyvää Haukansilmästä,
muuten te ette tahtoisi antaa hänelle tytärtänne."
"Haukansilmän rehellisyydestä minä panen pääni pantiksi, herra", vastasi
kersantti lämpimästi ja ylpeydellä, joka voimakkaasti vaikutti hänen
päällikköönsä. "Sellainen mies ei osaa olla petollinen."
"Uskon, että olette oikeassa, Dunham; ja tämä viimeinen lausunto on
karkoittanut kaikki minun vanhat epäilykseni. Olen saanut nimettömän
kirjeen, jossa minua neuvotaan olemaan varuillani Jasper Westernin eli
Jasper Vesikoiran suhteen, kuten sanotaan, sillä vihollinen olisi muka
ostanut hänet, ja minulle luvataan lähitulevaisuudessa tarkempia
tietoja."
"Kirjeet ilman allekirjoitusta eivät ansaitse sodassa suurta arvoa."
"Entäs rauhassa, Dunham? Kukaan ei voi tavallisissa oloissa antaa
nimettömälle kirjeelle vähemmän arvoa kuin minä: se todistaa
raukkamaisuutta, ilkeyttä ja matalamielisyyttä ja sitä voi pitää
kavaluuden merkkinä yhtä paljon kuin minä muuna tahansa. Mutta sodassa
on asia hieman toinen. Sitäpaitsi on minulle ilmoitettu monenlaisia
epäilyttäviä merkkejä."
"Ovatko ne sellaisia, jotka voitte käskyläisellenne ilmoittaa, teidän
korkeutenne?"
"Ovat kyllä. Yksi näyttää yhtä varmalta kuin te itse Dunham. On sanottu
esimerkiksi, että teidän kaunis tyttärenne tovereineen pelastui
irokeesien kynsistä vain sen vuoksi, että Jasper pääsisi parempiin
kirjoihin minun silmissäni. Minulle on huomautettu, että
frontenacilaiset haluavat vallata Lokin silloin, kun se kuljettaa
kersantti Dunhamia miehistöineen, sekä katkaista mielisuunnitelmamme
mieluummin kuin saada jonkun tytön ja hänen enonsa päänahan."
"Minä ymmärrän tämän viittauksen, mutta en anna sille mitään arvoa. Jos
Jasperissa on vilppiä, niin Haukansilmä on petollinen, mutta minä voisin
yhtä helposti epäillä teidän korkeuttanne kuin viimeksimainittua."
"Siltä se voi tuntua, kersantti -- siltä se todellakin tuntuu. Mutta
Jasper nyt kuitenkaan ei ole Haukansilmä, ja tunnustan, Dunham, että
luottaisin häneen enemmän, ellei hän puhuisi ranskaa."
"Ei se ole suositus minunkaan mielestäni, sen vakuutan teidän
korkeudellenne. Mutta poikahan oppi sen pakosta ja -- luvallanne -- häntä
ei pitäisi sen vuoksi liian pikaisesti tuomita."
"Se on kirottua kieltä eikä milloinkaan tuota kenellekään mitään hyvää
-- vielä vähemmän jollekin brittiläisille, vaikka otaksun, että
ranskalaistenkin pitää käyttää keskustellessaan jotakin kieltä.
Luottaisin paljon enemmän Jasperiin, ellei hän tietäisi mitään heidän
kielestään. Tämä kirje vaivaa minua, ja jos minä voisin luovuttaa
kutterin kuljetuksen jollekin toiselle, minä keksisin jonkun syyn
pidättääkseni hänet täällä. Olen puhunut teille langostanne; hänhän
tulee mukaanne ja on merimies?"
"Oikea merimies, teidän korkeutenne, ja hänellä on omat ennakkoluulonsa
suolattomasta vedestä. Epäilen, haluaisiko hän panna taitoansa
koetukselle tällaisella järvellä, ja olen varma, ettei hän löytäisi
asemaamme."
"Jälkimmäinen on epäilemättä totta eikä hän tunne kylliksi hyvin tätä
omituista järveä voidakseen palvella siellä. Pitäkää siis valppautenne
kaksin verroin vireillä. Minä annan teille täyden vallan. Jos huomaatte
Jasperissa jotakin petollista, vangitkaa hänet heti paikalla."
"Ollen kruunun palveluksessa, teidän korkeutenne, hänen on alistuttava
sotalakien tuomittavaksi."
"Niin on. Kurittakaa häntä ja lähettäkää sitten tänne hänen omalla
kutterillansa. Teidän lankonne varmaankin osaa takaisin samaa tietä, kun
pitää mennessään silmänsä auki."
"En ollenkaan epäile, majuri Duncan, ettemme kaikki osaisi takaisin, jos
Jasperin ennenaikainen paluu tekisi sen välttämättömäksi, vaikka luulen
uskaltavani panna pääni hänen uskollisuudestansa pantiksi."
"Minua miellyttää teidän luottamuksenne -- se puhuu hyvää pojan
puolesta. Mutta tämä kirottu kirje -- siinä on niin paljon
totuudenmukaisuutta; ei, siinä on paljon totta muihin asioihin nähden."
"Minä luulin teidän korkeutenne sanoneen, että allekirjoitus puuttui
-- suurin seikka, joka voisi ilmaista rehellisen lähettäjän."
"Ihan oikein. Dunham; ei muu kuin raukka ja lisäksi suuri pelkuriraukka
voisi lähettää yksityisessä elämässä nimetöntä kirjettä. _Sodassa_ on
kuitenkin toista. Käsiala on väärennettyä ja koko juoni on taitavasti
keksitty."
"Sota suvaitsee sellaisia alhaisia keinoja, herra, kuin väijytyksiä,
yllätyksiä, valehyökkäyksiä, vieläpä vakoojiakin, mutta se kaikki on
sittenkin toista kuin nimetön kirje."
"Minä olen nähnyt monia kummallisia tapauksia ja omituisia ihmisiä
elämäni aikana. Mutta hyvästi nyt, kersantti; minä en saa pidättää teitä
kauemmin, olkaa varuillanne ja pitäkää silmänne auki. Muir luultavasti
palaa sangen pian. Jos te nyt tällä uhkarohkealla retkellänne
täydellisesti onnistutte, niin minä olen tekevä kaiken voitavani, kun
tulee täytettäväksi joku virka, jota monien ansioittenne perusteella
voitte itsellenne toivoa."
"Nöyrä kiitos, teidän korkeutenne", vastasi kersantti tyynesti, sillä
kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli turhaan koettanut saada tunnustusta
ansioilleen, "ja toivon, etten koskaan häpäise tehtävääni, olkoon se
mikä tahansa. Minä olen se, miksi luonto ja Luoja ovat minut tehneet ja
toivon voivani olla tyytyväinen."
"Ette kai ole unohtanut haupitsia?"
"Jasper otti sen laivaan tänä aamuna, herra."
"Olkaa varovainen älkääkä luottako täydellisesti siihen mieheen. Uskokaa
asia heti Haukansilmälle, hänen tarkka silmänsä keksii kyllä jokaisen
lurjuksen, joka kiertelee vehkeilleen. Hänen vaatimaton rehellisyytensä
pakottaa hänet ilmaisemaan kaikki, mitä hän saa selville. Häneen täytyy
voida luottaa."
"Hänestä minä vastaan päälläni tai asemallani rykmentissä. Minä olen
nähnyt häntä koeteltavan liian usein epäilläkseni häntä."
"Kaikista inhoittavista tunteista pahin, Dunham, on epäluulo, joka on
herännyt ennen täydellisesti uskottua miestä kohtaan. Olette kai
huolehtinut, että piikiveä tulee mukaan?"
"Kukaan kersantti ei milloinkaan unohda sellaisia asioita, teidän
korkeutenne."
"Hyvä, antakaa minulle sitten kätenne, Dunham. Jumala olkoon kanssanne
ja antakoon aikeenne onnistua! Muir palaa pian. Antakaa hänen matkalla
seurustella tyttärenne kanssa, sillä se ratkaisee tämän asian
ainaiseksi. Kuka hyvänsä palaisi iloisena sellaisessa seurassa kuin
Mabel, eikö sitten joku iloton leski, jolla ei ole rakastettavana muita
kuin hän itse -- ja päälle päätteeksi sellainen itse kuin Davy!"
"Toivon, herra, että tyttäreni tekee järkevän päätöksen ja että hänen
päätöksensä on jo vakaantunut Haukansilmän hyväksi. Eikä ratkaisun
pitäisi olla vaikeatakaan, sillä tottelemattomuus johtaa aina kapinaan."
"Tarkastakaa kaikki ampumatarpeet ja koettakaa heti, kun pääsette
perille; kosteus matkalla voi turmella ruudin. Ja nyt vielä kerran
hyvästi, kersantti. Pitäkää Jasperia silmällä ja neuvotelkaa Muirin
kanssa, jos vaikeuksia ilmestyisi. Odotan teidän palaavan voittajana
kuukauden päästä tästä päivästä."
"Jumala siunatkoon teitä, majuri! Jos minulle jotakin tapahtuisi, niin
pyydän teitä puoltamaan vanhan soturin kunniaa."
"Luottakaa minuun, Dunham; te saatte luottaa ystävään. Olkaa
varuillanne. Te joudutte suorastaan leijonan kitaan; ih! eikä edes
leijonan, vaan inhoittavan tiikerin, joka lakkaamatta vaanii.
Tarkastakaa aamulla pii ja ampumatarpeet; ja nyt hyvästi, Dunham,
hyvästi!"
Kersantti puristi sydämellisesti esimiehensä tarjottua kättä ja sitten
he erosivat -- Lundie liikkuvaan asuntoonsa ja kersantti niemelle
astuakseen sieltä veneeseen.
Ei voi otaksua, että kersantti esimiehestään erottuaan olisi heti
unohtanut saamansa määräykset. Hän ei voinut ajatella Jasperista muuta
kuin hyvää, mutta ankara velvollisuus pakotti myöskin kuulemaan sitä
ääntä, joka kielsi luottamasta. Kun hän nyt tunsi, että kaikki riippui
hänen taitavuudestansa, hän oli päättänyt pitää silmällä nuoren
merimiehen toimia ja päästyään varmuuteen, ettei mitään voitaisi tehdä
ihan huomaamatta, hän oli saavuttanut takaisin hyvän tuulensa, kun vene
joutui Lokin sivulle. Tultuaan kannelle hän näki kaikki kunnossa ja
hänen epäilyksensä hieman haihtui ja hän melkein säälien ajatteli
nuorukaista, jonka elämä ja kokemukset olivat niin suuressa määrässä
samanlaiset kuin hänen omansa.
Lokin ankkuri oli nostettu heti, kun huomattiin kersantin veneen
lähtevän rannasta, sillä hän oli tulijoista viimeinen, ja kokka
käännettiin airojen avulla itäiseen suuntaan. Muutamat voimakkaat vedot
veivät aluksen ulomma, jossa virta sitä kuljetti yhä etemmä. Oli aivan
tyyni; sekin järveltä tuleva ilmanhenki joka äsken oli hieman purjeita
pullistanut, oli kerrassaan asettunut.
Koko ajan vallitsi aluksella tavaton hiljaisuus. Kaikki laivalla-olijat
ilmeisesti tunsivat, että he olivat yön pimeässä lähdössä epävarmalle ja
uhkarohkealle retkelle, ja siksi velvollisuus, tämä myöhäinen hetki ja
edessä ammottava tuntematon kohtalo -- kaikki yhdessä valoivat omituista
juhlallisuutta heidän liikkeihinsä. Tottumus tuli vielä avuksi.
Senpävuoksi kaikki olivat vaiti ja ne, jotka puhuivat, puhuivat harvoin
ja kuiskaten. Näin kulki kutteri hiljalleen selälle niin kauaksi kuin
joen virran vaikutus ulottui, mutta sitten se kokonaan pysähtyi odottaen
maalta päin tuulahdusta. Seurasi puolisen tunnin väliaika, jolloin Lokki
lepäsi hiljaa kuin vettynyt hako. Mutta tämän täydellisen hiljaisuuden
vallitessa ei kuitenkaan kaikki keskustelu Lokilla ollut loppunut, sillä
kersantti Dunham saatuaan varmuuden, että hänen tyttärensä seuralaisensa
kanssa oli peräkannella, vei Haukansilmän hyttiinsä, katsoi tarkasti,
ettei ollut syrjäisiä saapuvilla ja lukittuaan oven virkkoi:
"Siitä on nyt monta vuotta, kun sinä aloit minun seurassani totutella
itseäsi metsien vaaroihin ja vastuksiin, ystäväni."
"Niin on, kersantti, on kyllä. Joskus minua peloittaa, että olen liian
vanha Mabelille, joka ei ollut vielä syntynytkään, kun me jo tovereina
taistelimme ranskalaisia vastaan."
"Siitä ei pelkoa, Haukansilmä. Minä olin melkein sinun ikäisesi, kun
voitin omakseni hänen äitinsä; ja Mabel on vakava ajatteleva tyttö --
joka panee luonteelle suuremman arvon kuin millekään muulle. Joku poika,
kuten esimerkiksi Jasper Vesikoira, ei pääsisi mihinkään hänen kanssaan,
vaikka onkin sekä nuori että kaunis."
"Ajatteleekohan Jasper naimisiin menoa?" kysyi opas tyynesti, mutta
vakavasti.
"Toivoakseni ei -- ei ainakaan ennenkuin on näyttänyt jokaiselle, että
hänkin voisi olla kelvollinen saamaan vaimon."
"Jasper on kelpo poika ja omaa suuret lahjat alallansa; hän voi vaatia
itsellensä vaimon yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä."
"Ollakseni sinulle rehellinen, Haukansilmä, minä pyysin sinua tänne
puhuakseni sinulle juuri siitä nuorukaisesta. Majuri Duncan on saanut
jonkunlaisen ilmoituksen, joka on herättänyt hänessä epäilyksiä, että
Jasper Vesikoira olisi petollinen ja että vihollinen olisi hänet
ostanut. Minä tahdon kuulla sinun ajatuksesi asiasta."
"Mitä?"
"Minä sanon, että majuri epäilee Jasperia kavaltajaksi, ranskalaiseksi
vakoojaksi -- tai, mikä vieläkin pahempi, luulee, että hänet on ostettu
kavaltamaan meidät. Majuri on saanut kirjeen tästä, ja vaatinut minua
pitämään pojan hommia silmällä, sillä hän luulee, että voisimme kohdata
viholliset silloin, kun vähimmän odotamme, ja pojan avulla."
"Onko Duncan of Lundie sanonut teille tämän, kersantti?"
"On, Haukansilmä; ja vaikka minulla on monia syitä luottaa Jasperiin,
minulla on kuitenkin tunne, joka sanoo, että minun pitäisi epäillä
häntä. Uskotko sinä aavistuksiin, ystäväni?"
"Mihin, kersantti?"
"Aavistuksiin -- jonkunlaiseen salaiseen esitietoon onnettomuuksista,
jotka tulevat meitä kohtaamaan. Meidän rykmenttimme skotlantilaiset
uskovat siihen järkkymättä, ja minun ajatukseni Jasperista ovat
muuttuneet niin äkkiä, että olen alkanut pelätä heidän oppinsa
sisältävän jonkunlaisen totuuden."
"Mutta tehän olette puhunut Duncan of Lundien kanssa Jasperista, ja
hänen sanansa ovat herättäneet pahoja aavistuksia."
"Ei niin -- ei ollenkaan niin, sillä keskustellessani majurin kanssa
minun tunteeni olivat kokonaan toiset, ja minä kaikin keinoin koetin
todistaa hänelle, että hän teki pojalle vääryyttä. Mutta täällä ei
hyödytä vastustaa aavistusten varoituksia, ja pelkään, että epäilyksessä
on sittenkin jotakin perää."
"Kersantti, minä en ymmärrä aavistuksia, mutta minä olen tuntenut hänet
pojasta asti ja oppinut luottamaan häneen yhtä varmasti kuin itseeni ja
Suureen Käärmeeseen."
"Mutta Käärmeellä on omat keinonsa ja hän väijyy ja tiedustelee sodassa
yhtä hyvin kuin kuka tahansa."
"Se kuuluu juuri hänen ja hänen kansansa luonteeseen. Ei punanahka eikä
valkoihoinen voi kieltää perusluonnettansa, eikä myöskään Chingackgook
voi taistella kohtalon määräyksiä vastaan."
"Sen uskon; en minäkään olisi voinut ajatella vielä tänä aamunakaan
Jasperista mitään pahaa. Minusta tuntuu, Haukansilmä, saatuani tämän
aavistuksen, ettei poika puuhaile kannellansa luonnollisesti, vaan on
äänetön, synkkä ja miettiväinen, kuten mies, jolla on paino
omallatunnollaan."
"Ei Jasper koskaan melua, ja hän sanoo minulle, että meluapitävät
alukset ovat huonoja sotalaivoja. Herra Cap on samaa mieltä. Ei, ei;
minä en usko Jasperista mitään pahaa, ennenkuin näen. Kutsukaa tänne
lankonne, kersantti, niin saamme kysyä hänen mielipidettään asiassa,
sillä nukkua ja epäillä ystäväänsä sydämessään on samaa kuin nukkua
painon alla. Minä en ollenkaan luota teidän aavistuksiinne."
Kersantti, vaikk'ei ollenkaan ymmärtänyt itseään tässä asiassa, suostui,
ja Cap liittyi neuvottelijoihin. Kun Haukansilmä oli vähemmän hämillään
kuin hänen toverinsa ja luotti täydellisesti syytetyn rehellisyyteen,
hän aloitti keskustelun.
"Me olemme kutsuneet teidät, herra Cap, tänne", hän virkkoi,
"kysyäksemme teiltä, oletteko te huomannut mitään tavallisuudesta
poikkeavaa Jasperin liikkeissä tänä iltana."
"Hänen liikkeensä ovat -- sen uskallan sanoa -- kyllin tavalliset
suolattomille vesille, herra Haukansilmä, vaikka hänen toimensa rannalla
antavat aihetta moniin muistutuksiin."
"Kyllä, kyllä; me tiedämme, että te ette koskaan ole pojan kanssa samaa
mieltä siitä, miten kutteria on kuljetettava, mutta on eräs toinen asia,
josta haluaisimme kuulla teidän mielipiteenne."
Haukansilmä kertoi nyt epäilyksistä, jotka kersantissa olivat heränneet
ja miten majuri Duncania oli varoitettu.
"Nuorukainen puhuu ranskaa, eikö niin?" kysyi Cap.
"Sanotaan hänen puhuvan sitä paremmin kuin tavallisesti", vastasi
kersantti synkästi. "Haukansilmä tietää, että se on tosi."
"En halua väittää sitä vastaan", virkkoi Haukansilmä -- "ainakin minulle
on sanottu, että niin on asianlaita. Mutta se ei todista mitään
sellaisesta pojasta kuin Jasper. Minä puhun mingojen kieltä opittuani
sitä ollessani niiden roistojen vankina, mutta kuka sanoo, että minä
olen heidän ystävänsä? Vaikk'en olisi heidän vihollisensakaan, minun ei
kuitenkaan tarvitsisi taipua intiaanien vehkeisiin. Nyt minä kuitenkin
olen heidän vihollisensa ja ajatukseni ovat kristityn miehen."
"Niin, Haukansilmä, mutta Jasper ei oppinut ranskaansa vankina, vaan
poikasena, jolloin mieli on vaikutuksille altis ja jolloin voidaan
luonteeseen juurruttaa mitä vain, ellei hyvä kohtalo suojele pahojen
ihmisten ilkeydeltä."
"Se on ihan totta", lisäsi Cap, "sillä silloin opimme katkismuksen ja
muut siveyssäännöt. Kersantin huomautus ilmaisee, että hän tuntee
ihmisluonteen ja olen hänen kanssaan täydellisesti samaa mieltä. On
turmiollinen seikka nuorelle miehelle, että hän tämän suolattoman
vesilätäkön seuduilla puhuu ranskaa. Jos tämä nyt olisi Atlantilla,
jossa merimiehet silloin tällöin joutuvat puhumaan luotsien tai muiden
kielimiesten kanssa sitäkin kieltä, niin en sanoisi mitään, vaikka
sielläkin katselemme epäluulolla sellaista toveria, joka sitä liian
hyvästi osaa. Mutta täällä Ontariolla se on minusta mitä epäiltävin
asianhaara."
"Mutta Jasperin täytyi puhua ranskaa ihmisten kanssa järven toisella
rannalla", sanoi Haukansilmä, "tai pitää suunsa aivan kiinni, koska
siellä ei kukaan puhu muuta kuin ranskaa."
"Ette kai tahdo sanoa minulle, Haukansilmä, että ranskalaiset ovat
tuolla toisella rannalla?" huudahti Cap osoitellen peukalollaan olkansa
yli Canadaan päin, "että toinen tämän vesilätäkön ranta on Yrjön ja
toinen ranskalaisten?"
"Minä tahdon sanoa teille juuri sen, että tämä on Yrjön ja tuo tuolla on
Ylä-Canada ja että täällä puhutaan englantia, saksaa ja intiaanien
kieliä yhtä varmasti kuin siellä ranskaa ja intiaanien kieliä. Myöskin
mingot ovat saaneet kieleensä monia ranskalaisia sanoja, eivätkä ole
kuitenkaan siitä sen kummemmiksi tulleet."
"Ihan totta. Mutta minkälaista väkeä nämä mingot oikeastaan ovat,
ystäväni?" kysyi kersantti nykäisten toista olasta ja katsoen suoraan
silmiin. "Kukaan ei tunne niitä paremmin kuin sinä, ja minä kysyn,
minkälaisia roistoja ne ovat."
"Jasper ei ole mingo, kersantti."
"Hän puhuu ranskaa ja sen puolesta hän voisi yhtä hyvin ollakin. -- Veli
Cap, etkö ole huomannut tämän onnettoman nuorukaisen toimissa mitään
epäiltävää?"
"En suorastaan, vaikka hän on tehnyt työnsä väärästä päästä melkein koko
ajan. On kyllä totta, että hän kiersi nuoraa kimppuun vastapäivään,
mutta olen varma, ettei hän sillä mitään tarkoittanut, vaikka myöskin
voi tapahtua, että ranskalainen nuoran kimputtaminen voi viedä koko
aluksen väärään. Sitäpaitsi Jasper kiinnitti halkaisijan hinausköyden
poikkipuuhun sensijaan, että olisi sitonut sen mastoon, johon se kuuluu
-- ainakin englantilaisen purjehdustavan mukaan."
"Uskallan sanoa, että Jasper on voinut saada jonkun canadalaisen
merimiestavan ollessaan niin kauan toisella rannalla", pisti Haukansilmä
väliin, "mutta jos saakin jonkun ajatuksen tai sanan, ei sitä kuitenkaan
voida pitää petoksena eikä epäillä. Minä itse joskus saan ajatuksia
mingoilta, mutta minun sydämeni on aina ollut delawarelainen. Ei, ei,
Jasper on rehellinen, ja kuningas voi kruunuineen luottaa häneen ihan
yhtä hyvin kuin omaan vanhimpaan poikaansa, joka, tietäessään saavansa
sen joskus päähänsä, lienee toki viimeinen koettamaan varastaa sitä."
"Hyvin puhuttu -- hyvin puhuttu, Haukansilmä!" sanoi Cap. "Paljon
koreita sanoja, mutta hiton vähän johdonmukaisuutta. Ensiksi
kuninkaallinen majesteetti ei voi antaa pois kruunuansa, koska
valtakunnan laki määrää hänet aina käyttämään sitä, että hänen
korkeutensa tunnettaisiin, aivan samoin kuin laivaston päällikön
merkkinä on hopea-airo. Toiseksi on suuri rikos lakia vastaan, jos hänen
majesteettinsa vanhin poika tavoittelee kruunua tai hankkii lapsia
muuten kuin laillisessa avioliitossa -- molemmat vaikuttavat
turmiollisesti kruununperimykseen. Siitä näette, Haukansilmä-ystävä,
että jokaisen pitää kulkea tietänsä järkevästi ja oikeassa tahdissa.
Laki on järkeä, ja järki on viisautta ja viisaus on oikeata elämää.
Siitä seuraa, että kruunu on perustettu laille, järjelle ja
viisaudelle."
"Kaikesta siitä minä tiedän sangen vähän, herra Cap, mutta mikään ei saa
minua ajattelemaan, että Jasper olisi kavaltaja."
"Siinä olette taaskin väärässä, Haukansilmä, sillä onhan eräs keino
saada asia selville paremmin kuin ajattelemalla ja tuntemalla, ja se on:
sattuman kautta."
"Asia voi olla niin kaupungeissa, mutta täällä rajaseudulla on toisin."
"Asian luonto on sellainen, ja se vallitsee kaikkialla. Niinpä huomasin
hyvin epäilyttävän sattuman juuri laivaan astuessani tänä iltana ja
olkoon sekin mainittuna Jasperia vastaan. Jasper otti omin käsin alas
kuninkaan lipun. Juuri kun hän oli katsovinaan Mabeliin ja sotamiehen
vaimoon ja antoi määräyksensä heidän viemisestään hyttiin, hän otti alas
liittovaltion lipun!"
"Se nyt saattoi olla sattumalta", vastasi kersantti, "sellaista on
joskus minullekin tapahtunut. Ehkä oli lippunaru sidottu kelaan ja lippu
oli joutunut kehnosti ylös."
"Kelaan!" huudahti Cap ilkamoiden. "Toivon, kersantti Dunham, että
käyttäisit oikeita sanontatapoja. Kuka nyt lippunarun kelaan sitoo? Minä
pidän kuitenkin tätä lippujuttua merkittävänä asianhaarana, ettekä te
voi saada minua mielipiteestäni luopumaan. Meidän ei kuitenkaan pitäisi
unohtaa illallista, vaikka laiva olisi täynnä kavaltajia."
"Ei minullakaan ole mitään sitä vastaan, veli Cap. Mutta minä voin
luottaa siihen, että voin uskoa Lokin päällikkyyden sinulle, jos jokin
pakottaisi minut vangitsemaan Jasperin."
"Minä en jätä sinua pulaan, kersantti, ja siinä tapauksessa sinä saat
nähdä, mihin Lokki oikeastaan kelpaa, tähän asti sitä on voinut vain
aavistaa."
"Minusta nähden", virkkoi Haukansilmä syvään huoaten, "Jasper on syytön,
ja koko ikävyydestä päästään sillä, että kysytään häneltä suoraan, onko
hän kavaltaja vai ei. Jasperin puolesta minä uskallan kaikki
siirtomaitten aavistukset ja asianhaarat."
"Se ei käy päinsä", väitti kersantti. "Vastuu tämän retken
onnistumisesta lankeaa minulle, ja minä pyydän ja vaadin, ettette minun
tietämättäni lausu sanaakaan koko asiasta kenellekään. Meidän tulee vain
pitää silmämme auki ja toimia asianhaarain mukaan."
"Niin, niin; asianhaarat on otettava lukuun", vastasi Cap. "Sattuma voi
esittää sata todistusta. Sellainen on elämän laki. Moni on joutunut sen
kautta hirteen."
Tähän loppui keskustelu, ja hetkisen kuluttua koko seurue ilmestyi
kannelle, kukin tarkaten epäillyn Jasperin hommia luonnettaan kuvaavalla
tavalla.