"On varustukset vakavat
tään joen rannikolla,
ja välkkyy teräs kiiltävä
tääll' öitten kuutamolla."
_Byron_.
Muutamia tunteja myöhemmin Mabel Dunham seisoi korkeimmalla vallilla,
joka aivan kuin vaipuneena juhlallisiin mietteihin katseli kauas joelle
ja järvenulapalle. Ilta oli viileä ja tyyni, ja oli noussut kysymys,
voisiko joukkue ollenkaan tänä yönä lähteä Tuhatsaarille, kun tuuli oli
niin kerrassaan asettunut. Muonavarat, aseet ja ampumatarpeet samoin
kuin Mabelinkin tavarat olivat jo valmiina laivassa, mutta se pieni
sotaväen osasto, jonka oli määrä lähteä, odotteli vielä rannalla
tietämättä, saisiko se astua laivaan vai ei. Jasper oli kuljettanut
Lokin lahden poukamasta ulomma joelle, josta hän helposti saattoi päästä
ulapalle, milloin mieli teki, ja siinä se nyt hiljaa odotteli
vaatimattoman ankkurinsa varassa. Laivamiehistö loikoili lahden rannalla
odotellen määräyksiä.
Aamupäivän kilpailut olivat jättäneet linnaan hiljaisuuden, joka
täydellisesti soveltui suloisenrauhalliseen luontoon, ja Mabel tunsi sen
vaikutuksen koko sielullansa, vaikk'ei voinut täysin selittää, mistä se
johtui. Mihin katsoikin kaikkialla ilmeni luonnon kiehtova suuruus.
Hiljainen, juhlallinen metsä ja rannattomalta näyttävän ulapan hohtava
pinta antoivat näköalalle mahtavuuden, jota turhaan muualta hakee. Ensi
kertaa Mabel nyt tunsi, että kaupungit ja inhimillinen sivistys olivat
suuresti heikontaneet hänen luonnettaan ja että tällaisessa ympäristössä
vietetty elämä varmaankin olisi onnellinen. Miten paljon viimeisen
kymmenen päivän kokemus oli hänessä herättänyt ja vahvistanut tällaista
ajatusta, voidaan helpommin aavistaa kuin sanoilla todistaa.
"Ihana auringonlasku, Mabel", kuului hänen enonsa ääni niin läheltä
hänen korvaansa, että sankarittaremme oikein hätkähti, -- "ihana
auringonlasku, tyttö, näin sisäjärven rannalla, vaikk'emme sitä merellä
uskoisi."
"Ja eikö luonto ole sama tällaisella suurella järvellä kuin merellä?
Eikö aurinko paista samalla tavalla, eno hyvä? ja emmekö voi tuntea
olevamme Luojalle kiitollisia näillä rajaseuduilla yhtä hyvin kuin
omalla Manhattanillammekin?"
"Tyttö on saanut jotakin äitinsä luonteesta. Eikö muka luonto ole yksi
ja sama! Ei, Mabel! Vai kuvitteletko sinä, että sotamiehen ja merimiehen
luonto on sama? Molemmilla aloilla sinulla on sukulaisia ja sinun
pitäisi kyetä vastaamaan."
"Mutta, eno, minä tarkoitan luonnon vaikutusta ihmisluonteeseen."
"Niin minäkin teen, tyttö -- minä tarkoitan merimiehen luonnetta ja
55:nnen soturien luonnetta sinun isäsikin niihin luettuna. Tässä ne nyt
ovat harjoittaneet kilpa-ammuntaa -- pilkka-ammuntaa, voisin sanoa
-- tämän päivän, ja kuinka suuresti se onkaan eronnut pilkka-ammunnasta
merellä! Siellä lähetetään ammus laivankylkeen vähintäänkin puolen
penikulman päästä; ja perunat, jos niitä sattuisi olemaan laivassa
-- joka kumma myöskin voi tapahtua -- annetaan kokin kattilaan. Tällainen
voi olla kunniallista soturielämää, mutta kokenut silmä näkee monia
heikkouksia näissä linnoissa. Minun mielipiteeni tästä vesilätäköstä
sinä jo ennestään tiedät, eikä minulla ole suinkaan erikoisesti mitään
moittimishalua. Oikea merimies ei moiti mitään; mutta hitto vie -- minä
en pidä koko tätä lätäkköä, jota Ontarioksi kutsuvat, ihmeellisempänä
kuin laivan vesitynnyriä. Katsopas nyt, Mabel; jos sinä tahdot oppia
ymmärtämään eron valtameren ja tämän järvenselän välillä, niin minä
näytän sen sinulle yhdellä silmäyksellä. Tätä ne nyt sanovat tyyneksi
tuntiessaan, että tuuli ei ollenkaan käy, vaikkakin, toden sanoakseni,
tyyneys ei ole tällaista, kun tulemme merelle."
"Mutta, eno, eihän nyt käy pieninkään ilmanhenki. En pidä ollenkaan
mahdollisena, että lehdet voisivat missään olla liikkumattomampia kuin
juuri tällä hetkellä tuossa uinuvassa metsässä."
"Lehdet! Mitä ovat lehdet, lapsi? Merellä ei ole mitään lehtiä. Jos
tahdot saada selville, onko tyyneys täydellinen vai ei, niin sytytä
kynttilänpätkä ja jos liekki vähänkään lepattaa, silloin ei tuuli ole
kuollut. Jos joutuisit sellaiseen tilaan, että olisi hirveän vaikea
vetää ilmaa keuhkoihisi hengittäessäsi, silloin voit ilmaa pitää
tyynenä. Joskus ihmiset joutuvat sellaiseen tilaan. Katsopas nyt tuota
vettä! Se lekottaa kuin maito kiulussa eikä hievahda sinne eikä tänne.
Valtameren vesi ei koskaan pysy niin hiljaa, olkoonpa ilma kuinka tyyni
tahansa."
"Eikö valtameren vesi pysy hiljaa, eno? Eikö tyynelläkään?"
"Sitä yksinkertaisuutta! Ei, lapsi. Valtameri hengittää, kuten elävä
olento, sen rinta nousee ja laskee, kuten runoilijat sanovat, vaikka ei
ilmaa ja tuulia olisi olemassakaan. Kukaan ei ole nähnyt meren lepäävän
niin hiljaa kuin tuo järvi tuossa, vaan se nousee ja laskee aivan kuin
sillä olisi keuhkot."
"Eihän tämä järvikään pysy aivan liikkumattomana, vaan voit huomata,
että vesi lipattaa rantakiviä vasten, ja ajoittain voit kuulla sen
loiskinnan rannan kallioihin."
"Lörpötystä! Ontarion järvi muistuttaa Atlanttia yhtä paljon kuin
likalätäkkö lähdettä. Tuo Jasper kuitenkin on kelpo poika ja vaatii vain
vähän opetusta, että hänestä tulisi mies."
"Onko sinusta, eno, Jasper oppimaton?" kysyi Mabel ryhtyen hauskasti
järjestelemään hiuksiaan ja saaden siten tekosyyn kääntää kasvonsa
toisaalle. "Minusta Jasper Vesikoira näyttää tietävän enemmän kuin
useimmat hänen luokkaansa kuuluvat nuoret miehet. Hän on lukenut tosin
sangen vähän, sillä kirjoja ei ole runsaasti tässä maailman ääressä,
mutta hän on ajatellut paljon -- ainakin minun mielestäni -- niin
nuoreksi mieheksi."
"Hän on oppimaton, kuten luonnollisesti kaikki, jotka ovat liikkuneet
vain tällaisilla sisävesillä. Ei, ei, Mabel; me molemmat olemme
kiitollisuuden velassa Jasperille ja Haukansilmälle ja minä olen
koettanut miettiä, miten parhaiten voisin heitä palvella, sillä
kiittämättömyyttä pidän sian viisautena. Syötä sille oma päivällisesi ja
se syö sinut itsesi jälkiruoaksi."
"Niin se on, enokulta: meidän tulee tehdä, mitä suinkin voimme
ilmaistaksemme kiitollisuuttamme niille molemmille kelpo miehille."
"Puhut, tyttö, kuten oikea äitisi tytär ainakin ja tavalla, joka tuottaa
kunniaa Capin perheelle. Nyt minä olen keksinyt keinon, joka tyydyttää
molempia puolia, ja niin pian kuin olemme palanneet retkeltämme
Tuhatsaarille minun on aika esittää se."
"Rakkahin eno, se on juuri sinun hienotunteisen luonteesi mukaista!
Saanko kysyä, mitä sinä aiot?"
"En näe mitään syytä salata aikomuksiani sinulta, Mabel, vaikk'ei sinun
isällesi tarvitse niistä puhua, sillä kersantilla on omat
ennakkoluulonsa ja hän kyllä mielellään asettaa esteitä tielle. Ei
Jasperista eikä Haukansilmästä voi tulla mitään erikoista täällä, ja
siksi aion ehdottaa heille, että vien heidät täältä pois merille. Jasper
tottuu mereen parissa viikossa ja kahdentoista kuukauden purjehdus tekee
hänestä miehen. Vaikka Haukansilmältä menee enemmän aikaa ja vaikk'ei
hänestä ehkä koskaan tule erinomaisen taitavaa, voidaan kuitenkin
hänestäkin tehdä jotakin, ainakin erinomainen tähystäjä, sillä hänellä
on tavattoman tarkka silmä."
"Eno, luuletko sinä, että ne molemmat suostuvat siihen?" kysyi Mabel
hymyillen.
"Luulenko, että he ovat pöllöjä? Kuka järkevä olento tahtoisi vastustaa
omaa onneansa? Jos et jätä Jasperia oman onnensa nojaan, niin poika
kuolee kerran nelimastoisen kapteenina."
"Ja onko hän siitä sen onnellisempi, eno hyvä? Kuinka paljon parempi on
kuolla nelimastoisen kuin kolmimastoisen laivan päällikkönä?"
"Oh, hoh, Mabel! Sinä olet erittäin sopiva lukemaan laivajuttuja
hermostuneille naisille, sillä sinä et juuri paljoa tiedä, mitä puhut.
Jätä koko asia minulle, niin se varmasti onnistuu mainiosti. Kas,
tuoltahan tuleekin Haukansilmä, ja minä voin vihjata, mitä
hyväntahtoisia suunnitelmia minulla on häneen nähden. Toivo on hyvä
rohkaisija ponnistuksissamme."
Cap lopetti puheensa ja nyökkäsi päätään lähestyvälle metsästäjälle,
jonka olento nyt ei ollut yhtä reipas ja vapaa kuin tavallisesti, vaan
hänen käytöksessään ilmeni jonkunlaista epäilystä ja arkuutta.
"Eno ja sisarentytär muodostavat suljetun piirin", sanoi Haukansilmä
päästyään lähelle näitä kahta, "eikä vieras liene tervetullut seuraan?"
"Te ette olekaan vieras, herra Haukansilmä", vastasi Cap, "eikä kukaan
voi olla tervetulleempi kuin te. Hetki sitten puhuimme teistä, ja kun
kaksi puhuu poissaolevasta ystävästään, hän voi arvata, mitä he ovat
sanoneet."
"Enpä kysy salaisuuksia. Kullakin on vihollisensa; niinpä minullakin
vaikk'en luekaan teitä, herra Cap, enkä tätä kaunista Mabel-neitiä
niihin. Mingoista en puhu mitään, vaikk'ei heilläkään pitäisi olla syytä
vihata minua."
"Olen samaa mieltä, Haukansilmä. On eräs keino, jolla voi päästä yksin
mingojenkin vihoista, ja jos haluatte valita sen, ei kukaan ole
valmiimpi kuin minä auttamaan teitä neuvoilla ja töillä."
"En toivo, että minulla olisi vihollisia, Suolavesi", vastasi
Haukansilmä alkaen hänkin käyttää sitä nimeä, jonka linnassa olevat
intiaanit olivat Capille antaneet, "en halua vihata ketään. Olen valmis
puolestani unohtamaan vihani mingoihin samoin kuin ranskalaisiinkin,
vaikkakin tiedän, että tämä vihollisuus riippuu suuremmasta Voimasta
kuin teidän ja minun."
"Nostamalla ankkurinne ja seuraamalla minua merenrannalle, Haukansilmä
ystäväni, kun palaamme siltä retkeltä, jolle olemme lupautuneet,
pääsette kuulemasta sotahuutoa ja olette turvassa mingojen kuulilta."
"Ja mitä minä tekisin siellä suolaisen veden rannalla? Metsästäisin
teidän kaupungeissanne? Seuraisin ihmisten jälkiä, kun ne tulevat ja
menevät torille ja väijyisin koiria ja kanoja? Te ette ole minun onneni
ystävä, herra Cap, jos te tahdotte johtaa minut täältä metsien varjosta
sinne puhdistettavien laivojen päivänpaisteeseen."
"Enhän minä ehdottanutkaan, Haukansilmä, että tahtoisin viedä teidät
kaupunkeihin, vaan merelle, jossa ihminen voi vapaasti hengittää. Mabel
voi sanoa, että sellainen oli minun suunnitelmani, ennenkuin olin
puhunut sanaakaan teille."
"Ja mitä Mabel luulisi seuraavan sellaisesta muutoksesta? Hän tietää,
että kullakin on omat lahjansa, joista erilleen pyrkiminen on yhtä
turhaa kuin vastustaa Luojan määräyksiä. Minä olen metsästäjä,
tiedustelija ja opas, Suolavesi, enkä halua juoksennella maan äärestä
toiseen tullakseni joksikin muuksi. Olenko oikeassa, Mabel, vai oletteko
niin paljon nainen, että tahtoisitte nähdä ihmisluonteen muuttuvan ihan
toiseksi?"
"Minä en toivoisi teidän ollenkaan muuttuvan, Haukansilmä", vastasi
Mabel niin rehellisen sydämellisesti ja viehättävän kohteliaasti, että
sanat menivät suoraan metsästäjän sydämeen, "ja niin paljon kuin minun
enoni ihaileekin merta ja niin paljon hyvää kuin hän sieltä toivookin,
minä en kuitenkaan toivoisi, että parhain ja ylevin näiden erämaitten
metsästäjä muuttuisi laivanpäälliköksi. Pysykää sinä, mikä olette, kelpo
ystäväni, eikä Luojan hyvyys ole täällä teiltä puuttuva."
"Kuulettekos sitä, Suolavesi? Kuuletteko, mitä kersantin tytär sanoo? Ja
hän on liian rehellinen, oikeamielinen ja kaunis ajatellakseen muuta
kuin mitä sanoo. Niin kauan kuin hän tyytyy minuun sellaisena, kuin
olen, minä en tahdo paeta Luojan antamaa tehtävää saadakseni itselleni
jotakin muuta. Minä saatan näyttää hyödyttömältä täällä linnassa, mutta
päästyämme Tuhatsaarille voimme saada tilaisuuden huomata, mikä Luojan
lahja tarkka pyssy joskus on."
"Te tulette siis meidän mukaamme?" kysyi Mabel hymyillen oppaalle niin
kohteliaasti ja suloisesti, että tämä olisi heti halulla seurannut häntä
vaikka maailman loppuun. "Minä olen koko seurueessa ainoa nainen --
lukuunottamatta erästä soturin vaimoa emmekä tunne itseämme vähemmän
turvalliseksi sen vuoksi, että te olette mukana puolustamassa meitä."
"Kersantti puolustaisi teitä, Mabel, vaikka te ette olisikaan hänen
ainoa kalleutensa. Kukaan ei unohda teitä. Teidän enonne varmaankin
pitää tällaisesta purjehdusretkestä, jolloin saa tarkemmin tutustua
sisämaan järveen?"
"Teidän sisämaan järvenne ei ole suurenarvoinen, enkä minä siltä ihmeitä
odota. Tunnustan kuitenkin, että mielelläni haluaisin tietää retken
tarkoituksen, sillä ei tässä tahtoisi olla aivan hyödytön, ja minun
lankoni, kersantti, vaikenee kuin muuri. -- Tiedätkö sinä, Mabel, mitä
se kaikki merkitsee?"
"En niin rahtuakaan, eno. Minä en uskalla kysyä isältä mitään hänen
velvollisuuksistaan, sillä hän sanoo, ettei se ole naisten asia. Kaikki,
mitä voin sanoa, on, että me purjehdimme heti, kun tuuli sallii ja
viivymme sillä matkalla kuukauden."
"Ehkäpä herra Haukansilmä voi edes hieman valaista minua tässä asiassa,
sillä matka ilman tarkoitusta ei milloinkaan miellytä vanhaa
merimiestä."
"Ei se ole suuri salaisuus, Suolavesi, vaikka siitä on kielletty
puhumasta linnassa. Minä en kuitenkaan ole soturi ja voin siis käyttää
kieltäni, kuten haluan, vaikk'en toivottavasti käytä sitä turhaan
lörpöttelyyn. Kun me nyt kuitenkin matkustamme niin pian ja te molemmat
kuulutte retkikuntaan, lienee teidän yhtä hyvä tietää se täällä kuin
perilläkin. Luullakseni tiedätte, herra Cap, että on olemassa paikka,
jota sanotaan Tuhatsaariksi?"
"Olen kuullut täällä niin sanottavan ja pidän varmana, ettei siellä ole
mitään oikeita saaria -- sellaisia, joihin me joskus merellä ankkuroimme
laivamme ja että tuhannella tarkoitetaan paria kolmea."
"Minun silmäni ovat hyvät ja minä olen usein turhaan koettanut lukea
niitä."
"Niinkö, niinkö? Minä olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät ole voineet
laskea määrättyä lukua edemmä. Te oikeat maalinnut ette koskaan tiedä
omien munienne lukua ja se koskee myöskin järvienne saaria. Kuinka
monesti olenkaan nähnyt niemiä, taloja ja kirkkoja, kun matkustajat ovat
nähneet vain vettä! Minä en voi ajatella, että joku voisi joutua tällä
järvellä sellaiselle paikalle, johon ei maata näkyisi. Koko juttu tuntuu
minusta hullulta ja mahdottomalta."
"Te ette tunne tätä järveä, herra Cap, muuten ette puhuisi noin.
Ennenkuin olemme päässeet Tuhatsaarille, te saatte toisen käsityksen
siitä, mitä ihmeitä luonto on tehnyt näissä erämaissa."
"Minä epäilen sitäkin, voiko koko näillä seuduin löytyä yhtään ainoata
oikeata saarta."
"Me näytämme teille satoja -- ellei ihan tuhansia ja ainakin niin
paljon, ettei silmä voi nähdä eikä kieli lukea kaikkia."
"Uskon vasta sitten kun näen. Mutta kun kaikki käy ympäri, ehkäpä ne
ovatkin vain niemiä, kallionkärkiä tai mantereita, vaikka uskallan
väittää, että niistä te ette tiedä paljoa -- tuskin mitään. Mutta
olkootpa saaria tai mitä tahansa; mikä on retken tarkoitus, herra
Haukansilmä?"
"Ei suinkaan siitä nyt ole mitään ikävyyttä, vaikkapa sanonkin, mitä
tekemään me sinne menemme. Vanhana merimiehenä, herra Cap, tiennette,
missä on Frontenacin satama?"
"Kukapa siitä ei olisi kuullut? En tahdo sanoa olleeni itse satamassa,
mutta usein olen kulkenut siitä ohi."
"Silloin te helposti pääsette selville paikoista. Nämä suuret järvet,
kuten tiedätte, muodostavat yhtenäisen jakson, sillä vesi juoksee
järvestä toiseen, kunnes se saapuu Eriehen, joka on yhtä suuri selkä
kuin Ontario, tästä länteen. No niin, Erie laskee vetensä pitkin jokea,
joka kulkee vuoriston kautta."
"Minä haluaisin tietää, kuinka se sen voi tehdä."
"No se nyt on helppoa, herra Cap", vastasi Haukansilmä nauraen, "kun
ottaa huomioon, että vesi juoksee vuorenrinnettä alas. En kai liene
sanonut, että se juoksee _ylöspäin_, joka olisi vasten luontoa. Mutta
eihän ole ihme, että vesi juoksee mäkeä alas -- varsinkin kun se on
suolatonta."
"Eipä ei, mutta te puhutte järvien vedestä, joka juoksee vuorensivusta.
En saanut kiinni järjen päästä, jos nyt järjellä päätä on."
"Kuinka liekin, emme halua siitä väitellä, mutta minkä olen nähnyt, sen
olen nähnyt. Päästyään Ontarioon kaikkien näiden järvien vesi laskee
mereen jokea myöten ja siinä, missä järvenselkä kapenee, ettei se ole
järveä eikä jokea, siinä ovat Tuhatsaaret. No niin, Frontenac on
ranskalaisten satama virran alajuoksulla ja kun niillä on varustuksia
näiden järvien rannoilla, voivat he Frontenacista lähettää ampuma- y.m.
tarpeita kaikkialle ja siten he saattavat villien kanssa harjoittaa
kirottuja vehkeitään ja ryöstää kristittyjen päänahkoja."
"Ja voiko meidän läsnäolomme estää heidän hommiansa?" kysyi Mabel
jännitettynä.
"Voi tai ei, kuten kohtalo määrää. Lundie, kuten sanotaan tämän linnan
komentajaa, on lähettänyt sinne joukko-osaston, joka on muodostanut
aseman Tuhatsaarille napatakseen muutamia ranskalaisten lähetyksiä. Me
menemme sinne toista kertaa muuttamaan vahtia. Paljoa ei vielä ole voitu
tehdä, vaikkakin on saatu siepatuksi pari suurenpuoleista lähetystä
intiaanien tavaroita; mutta nyt toi lähetti viime viikolla sieltä
tietoja, joiden perusteella majuri luulee vihdoinkin saavansa ne roistot
ansaan. Jasper tietää tien, eikä meillä ole mitään hätää, sillä
kersantti on viisas ja väijytyksissä aivan erinomainen; niin, hän on
sekä viisas että taitava."
"Sitäkö vain?" sanoi Cap halveksien; "valmistuksista päättäen olen
luullut, että tässä olisi suurempikin asia kysymyksessä. Eihän vain
kukin tahtone paikata omaa pussiansa näillä retkillä?"
"Mitäh!"
"Pidän varmana, että kuningas saa kaiken, mitä nämä soturiosastot
väijytysretkillänsä voittavat, kuten te sanotte."
"Siitä minä en mitään tiedä, herra Cap. Minä otan osani lyijynä ja
ruutina enkä välitä vähääkään kuninkaasta, jos onnistumme jotakin
saamaan. Jos joku ottaa jotakin muuta, en se ole minä, vaikka olisikin
aika minunkin alkaa ajatella taloa, tavaroita ja kotia."
Vaikka Haukansilmä ei uskaltanut katsoa Mabeliin nähdessään tämän
suoranaisen viittauksen ajateltuun elämänsä muutokseen, hän olisi
kuitenkin antanut koko maailman saadakseen tietää, kuunteliko hän ja
millainen oli hänen kasvojensa ilme. Mabel tajusi kuitenkin sangen
huonosti tätä vihjausta, ja hänen kasvojensa ilme oli aivan tavallinen,
kun hän käänsi silmänsä joelle päin, jossa hän Lokin kannella huomasi
jotakin eloa.
"Jasper valmistelee kutteriansa matkalle", huomautti opas, jonka katse
vaistomaisesti kääntyi samaan suuntaan. "Epäilemättä poika huomaa
joitakin tuulen merkkejä ja tahtoo olla heti valmis."
"Kas, nythän meillä on tilaisuus oppia merimiestaitoa", vastasi Cap
virnistäen. "Siitä, miten laiva varustetaan lähtöön, voi kokeneen
merimiehen tuntea paremmin kuin mistään muusta."
"En tahdo sanoa, ettei Jasper voisi verratessa teidän merimiehiinne
jäädä alakynteen", huomautti Haukansilmä, jonka rehellinen luonne ei
toisen kerskuntaa selvään tajunnut, "mutta hän on rohkea poika ja
kuljettaa kutteriansa niin taitavasti, kuin joku ikinä voi toivoa
-- ainakin näillä vesillä. Ettehän huomannut häntä perin taitamattomaksi
Oswegon koskissa, herra Cap, sillä niissä kuohuissa kulku on joka
tapauksessa melkoisen vaivalloista."
Cap myhähti tyytymättömästi eikä vastannut muuta, ja täydellisen
hiljaisuuden vallitessa he kaikki tutkivat kutterin liikkeitä
tavattomalla mielenkiinnolla, sillä olihan heidän pian uskottava itsensä
sen varaan. Ilma oli vielä ihan tyyni, ja välkkyvän järven pinnalla
leikkivät ilta-auringon viimeiset säteet. Lokin keula-ankkuri oli
heitetty satakunnan kyynärän päähän joen suusta, jossa sille avautui
laaja liikkumisala ja jota käytettiin Oswegon satamana. Täydellinen
tyyneys teki nyt kaikki liikkeet mahdottomiksi. Ainoakaan purje ei ollut
levitetty. Kuitenkin lähti alus airojen avulla heti, kun ankkuri oli
nostettu, kevyesti lekottelemaan keskelle jokea kokka vastavirtaan.
Sinne päästyä miesten ponnistus lakkasi ja se solui itsestään
virransuuta kohden. Kapealla kohdalla se kulki aika vauhdilla ja
vähemmässä kuin viidessä minuutissa se oli sivuuttanut molemmat
hietikkoniemet, jotka rajoittivat satamaa selältä päin. Ankkuria ei
vieläkään heitetty, vaan alus lipui yhä ulommaksi maasta, kunnes
sen tumma runko kohosi järven kiiltävästä pinnasta ainakin
neljännespenikulman päässä niistä matalista kallioista, jotka sulkivat
itäisen väylän muodostaen jonkunlaisen ulkosataman. Siellä virrankäynti
kokonaan loppui, ja alus jäi hiljaa paikalleen.
"Minusta se näyttää hyvin komealta, eno", sanoi Mabel, jonka silmät
olivat herkeämättä seuranneet sen vaihtelevia liikkeitä. "Tohdin
väittää, että sinä löydät vikoja sen rakenteessa ja sen kuljetuksessa,
mutta minusta taitamattomasta ne molemmat ovat täydelliset."
"Oh, hoh! Meneehän se virtaa alas, kuten laiva ainakin. Mutta jos sinä
olisit samanlainen vanha pikihousu kuin minä, et tarvitsisi silmälaseja
löytääksesi vikoja."
"Tokkohan vain, herra Cap", pisti opas väliin, sillä hän ei voinut
kuulla Jasperista mitään epäedullista ilmaisematta eriävää
mielipidettään, "minä olen kuullut kokeneitten merimiesten tunnustavan,
että Lokki on kerrassaan mainio alus uimaan. Itse minä en ymmärrä mitään
sellaisista asioista, mutta kullakin voi olla omat mielipiteensä
laivastakin, vaikkapa ne olisivatkin vääriä, ja tarvittaisiin useita
todistajia vakuuttamaan minulle, ettei Jasper hoida alustansa mitä
parhaimmalla tavalla."
"Enhän minä sanokaan, että laiva on kerrassaan kelvoton, herra
Haukansilmä, mutta siinä on vikoja ja suuria onkin."
"Ja mitä ne ovat, eno? Jos hän ne tietää, on Jasper varmaan iloinen
voidessaan korjata ne."
"Mitä ne ovat? Viisikymmentä -- ei, sata mitä silmäänpistävintä vikaa."
"Sanokaa ne, herraseni, ja Haukansilmä kertoo ne ystävälleen."
"Sanokaa ne! Ei ole helppoa laskea tähtiä siitä yksinkertaisesta syystä,
että niitä on niin hirveän paljon. Luettelen nyt joitakin niistä.
Katsopas nyt, sinä kaunis sisareni tytär, neiti Magneetti, mitä sinä
ajattelet tuosta päämastosta? Se on ainakin jalan verran liian kokalla,
ja viiri on ruma ja -- ja, totta vie -- eivätkö päämaston purjenuorat
ole tuuliajolla, eikä minua ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka
keula-ankkurissa olisi puukela. Virheitä kaikkialla! Ei ainoakaan
merimies voisi tarkastella sitä hetkeäkään huomaamatta, että se on yhtä
täynnä virheitä kuin palvelija, joka on vaatinut eropassiansa."
"Se voinee olla ihan totta, eno, vaikka suuresti epäilen, tietääkö
Jasper niistä. -- Minä en usko, Haukansilmä, että hän sietäisi niitä,
jos ne kerran olisi näytetty hänelle."
"Antaa Jasperin käyttää kutteriansa, niinkuin hän haluaa, Mabel. Siihen
viittaavat hänen lahjansa, ja minä vastaan siitä, ettei kukaan voi
opettaa hänelle, kuinka pelastaa Lokki frontenacilaisten ja heidän
ystäviensä mingojen käsistä. -- Kuka välittää mastoista ja ankkureista
niin kauan kuin alus kulkee hyvin ja pystyy kilpailemaan ranskalaisten
kanssa? Minä uskallan lähettää Jasperin kilpailemaan kaikkien
merimiesten kanssa purjehdustaidossa tällä järvellä, mutta en silti
sano, että hän valtamerellä olisi erinomainen, kun hän ei siellä ole
kokeillut."
Cap hymyili armollisesti, mutta ei katsonut olevan syytä jatkaa
arvosteluansa sen pitemmälle. Nyt juuri alus alkoi liikkua kääntyen,
vaikka hitaasti, milloin mihinkin suuntaan. Purjeet oli juuri levitetty
ja ne pullistuivat maalle päin, vaikk'ei järvenselällä vielä tuulenviriä
näkynyt. Vaikka ilmavirta oli melkein huomaamaton, kevyt Lokki tunsi
kuitenkin sen vaikutuksen ja kaarteli hitaasti virtaa poikin ja pitkin.
Pian se kääntyi linnalle päin, laski läpi pyörteitten ja saavuttuaan
lähelle rantaa se pysähtyi, sillä Jasper oli heittänyt taas ankkurinsa.
"Eipä hullummin tehty", mutisi Cap yksikseen, "ei hullummin, vaikkakin
olisi voinut kääntää kokan ulapalle päin eikä päinvastoin; silloin se
näyttää hauskemmalta ja näkö myöskin merkitsee jotakin tässä
maailmassa."
"Jasper on taitava nuorukainen", virkkoi äkkiä kersantti Dunham laskien
kätensä lankonsa kyynärpäälle, "ja me luotamme suuresti hänen taitoonsa
retkellämme. Mutta tulkaa nyt kaikki; meillä on vain puolisen tuntia
päivää jäljellä mennäksemme veneisiin, jotka ovat valmiit heti, kun me
joudumme."
Tämän ilmoituksen tapahduttua seurue hajosi ja kukin meni kokoilemaan
viimeisiä komppeitansa matkaa varten. Muutamat rummun iskut antoivat
sotureille merkin, ja samana hetkenä kaikki olivat liikkeellä.