"Vapaana vapaata lempii hän kai.
Turha on hillitä lentoa haukan,
vangita hirvi, mi vapauden sai.
Kenpä nyt kahleihin sulkisi raukan."
_Maistraatin kuvastin_.
Harvoin täyttyvät toiveet niin täydellisesti, kuin täyttyi se linnan
nuorten miesten toive, että kilpailupäivänä olisi kaunis ilma. Tähän
aikaan, josta nyt kerromme, kesän kuumuus Oswegon seutuvilla oli hieman
vähentynyt, sillä metsän varjot kävivät pitemmiksi, ja ulapalta käyvä
raitis tuuli teki yöt viileiksi ja päivät vähemmän painostaviksi.
Elettiin syyskuussa, jolloin usein rajumyrskyt raivoten käyvät yli
metsän ja järven. Silloin sisävesien purjehtijakin saa aavistuksen
valtameren vaaroista, jolloin luonnonvoimat näyttävät mahtiansa ja
kohottavat ankaran aallokon, ikäänkuin ne haluaisivat musertaa
kappaleiksi kaiken, mikä eteen sattuu. Mutta tänään ilma oli tyyni ja
leuto, aivan kuin luonto käyttämättä voimakeinoja olisi tahtonut
mahtavalla kädellään auttaa Oswegon "pyssykokeita". Lundie oli mies
paikallaan -- -- ainakin sotilaallisessa suhteessa -- ja hän piti
kunnia-asianaan johtaa alaistensa nuorten miesten lukuja ja ajatuksia
henkisemmille aloille, kuin mihin jokapäiväinen elämä antoi aihetta.
Itsellään hänellä oli hyvä ja laaja kirjasto, ja siitä hän vapaasti
lainasi kirjoja jokaiselle, ken halusi lukea.
Kasvattaakseen sotureissaan ritarillisia tapoja hän keksi huveja ja
kilpailuja, joissa tarkastettiin nuorukaisten käytöstä ja taitoa ja ne
suuressa määrässä estivät heitä villiytymästä, joka helposti olisi
täällä kaukaisella rajaseudulla saattanut tapahtua. Mutta silloinkin,
kun he antautuivat huvittelemaan, muisti linnan päällikkö pitää huolta
linnan turvallisuudesta. Aina olivat valleilla vahdit, jotka pitivät
lakkaamatta silmällä pohjoisen näköpiirin taa ulottuvaa välkkyvää
ulappaa ja uinailevaa rajattomalta näyttävää metsää, joka avautui eteen
näköalan toiselta puolen ja uskotteli olevansa loputtoman rauhan ja
levon viihtyisä kehto. Mutta Duncan of Lundie tiesi liian hyvin, että
metsä voi lähettää soturinsa hävittämään linnaa ja kaikkia, mitä siellä
on äkimmin kuin saattoi aavistaakaan, vieläpä autio ja tyyni järven
ulappakin tarjosi helpot, salaiset tiensä hänen sivistyneemmille, mutta
melkein yhtä villeille vihollisillensa, ranskalaisille, jotka saattoivat
ilmestyä silloin, kun niitä vähimmän odotti. Vanhoja, taitavia
upseereja, jotka eivät välittäneet tällaisista huveista, oli joukkoineen
lähetetty kiertelemään metsiä ja yksi kokonainen komppania oli valmiina
asianmukaisesti kohtelemaan vihollista, jos se joltakin puolen
lähestyisi. Näiden varovaisuustoimenpiteitten vuoksi jäljelle jääneet
upseerit ja miehistö saattoivat nauttia päivän huvista täysin rinnoin,
huolimatta huomisesta.
Kilparadaksi oli laitettu linnan länsipuolella oleva järven ranta. Siitä
oli raivattu kaikki puut ja kannot ja sitä käytettiin harjoituskenttänä,
johon se erinomaisesti soveltuikin, sillä kahdelta puolen se oli hyvin
suojattu: toisella puolen oli järven selkä, toisella linnoitus. Hyökkäys
saattoi siis tapahtua vain kahdelta sivulta, ja koska etelässä ja
lännessä oli laaja aukea, eivät hyökkääjät ehtineet pahimmassakaan
tapauksessa saada suuria aikaan, ennenkuin varusväki heidät huomasi.
Vaikka rykmentti käytti tavallisesti aseinaan musketteja, oli kuitenkin
viitisenkymmentä rihlapyssyä tuotu tällaisia tarkoituksia varten. Joka
upseerilla oli sellainen yksityistä huvittelua varten; oppaat ja
ystävälliset intiaanit, joita jo oli monenlaisissa toimissa linnassa,
olivat saaneet niistä useita; olipa vielä varattu yleinen kokoelma,
josta annettiin pyssy onnelliselle voittajalle. Viisi tai kuusi
osanottajista tiesi, miten käyttää tällaista asetta erinomaisen hyvin --
vieläpä niin hyvin, että he saattoivat vaatia itselleen kuuluisuutta
taitavina pyssymiehinä näillä rajaseuduilla; kahdesti enemmän oli niitä,
joita pidettiin tavallista taitavampina ja näiden lisäksi vielä monia,
joita pidettiin asiantuntijoina melkein kaikessa muussa kuin siinä, mikä
tänä päivänä sattui olemaan kysymyksessä.
Matka oli sata kyynärää ja tuli ampua käsivaralta. Maalitauluksi oli
laitettu tavallinen valkoinen levy, johon oli piirretty ympyröitä ja
keskelle musta pilkka. Kilpailun aloittivat ne nuoret miehet, joilla ei
vielä ollut mitään mainetta, vaan joiden tuli näissä kokeissa näyttää
kätensä vakavuutta ja silmänsä tarkkuutta. Näihin alkukilpailuihin
ottivat vain soturit osaa ja kun ne eivät paljoa katselijoita
huvittaneet, ei ainoatakaan upseeria vielä näkynyt.
Useimmat sotilaat olivat skotlantilaisia, ja koko rykmentti oli muutettu
tänne siirtomaihin Skotlannista jokunen vuosi sitten. Sen jälkeen oli
siihen liittynyt monta amerikkalaistakin. Tällaisessa kilpailussa näiden
seutujen miehet näyttelivätkin mitä huomatuinta osaa. Niinpä puolisen
tunnin säännöttömän yrityksen perästä täytyi myöntää, että se
nuorukainen, joka tähän asti kokeilleista oli saavuttanut parhaan
tuloksen, oli syntynyt New Yorkin siirtokunnassa saksalaisista
vanhemmista. Juuri kun tästä päästiin selville, ilmestyi vanhin kapteeni
linnan herrojen ja naisten kanssa radalle. Jälkijoukkona kulki parisen
kymmentä alempiarvoista naista, joiden joukossa huomasi Mabel Dunhamin
kaunismuotoiset, viehättävät, kukoistavat ja vilkkaat kasvot ja
aistikkaasti puetun, sorean vartalon.
Kuten yleensä tiedettiin, oli naisissa vain kolme, jotka saattoivat
kerskua kuuluvansa hienostomaailmaan ja kun ne olivat upseerien rouvia,
oli Mabel ainoa sopiva ehdokas avioliittoon, kuten majoitusmestari oli
lausunut.
Naisille oli laitettu laudoista koroke rantamalle, ja siihen lähelle
huomattavalle paikalle olivat palkinnot asetetut. Ensimmäinen penkki oli
varattu äskenmainituille rouville ja heidän lapsilleen, kun taas Mabel
ja muut naiset, jotka eivät kuuluneet komentavien upseerien perheisiin,
saivat asettua toiselle penkille. Sotilaitten vaimot ja tyttäret
istuivat tai seisoivat eri ryhmässä ja koettivat saada esteettömän
näköalan. Mabel oli jo tavallaan päässyt rouvien seurapiiriin ja
suosioon huolimatta alhaisesta syntyperästään, sillä hänen olennossaan
jokainen voi huomata arvokasta itsetuntoa ja käytöksen hienoutta, joka
väkisinkin valloitti, vaikka he tarkasti pitivätkin lukua arvoasteista,
kuten aina tällaisissa linnoituksissa.
Niin pian kuin tämä verraton katsojain joukko oli asettunut paikoilleen,
Lundie antoi määräyksen, että taidonnäytteen piti alkaa siinä
järjestyksessä, kuin hän erikoisella määräyksellä oli säätänyt.
Kahdeksan tai kymmenen parhainta ampujaa astui nyt jalustalle laukaisten
kukin vuorostansa. Siinä olivat upseerit ja soturit sekaisin
välittämättä arvojärjestyksestä eikä keneltäkään ollut kilpailuoikeutta
kielletty. -- Kuten saattoikin odottaa miehiltä, joiden ainaisena huvina
ja ajanvietteenä oli asetaidon kehittäminen, he kaikki osasivat maaliin,
vieläpä monet mustan ympyrän keskellä olevaan valkeaan pilkkuun. Oli
kyllä muutamia, jotka tapasivat vain ympyröihin osaamatta mustaan
keskukseen.
Tänä päivänä oli sääntönä, ettei kukaan, joka erehtyi ensi yrityksessä,
saanut koettaa uudestaan. Ajutantti, joka toimi juhlamenojenohjaajana,
lausui kuuluvasti julki onnistuneen yrittäjän nimen ja käski
valmistautua seuraavaan koetukseen, tuomiten samalla kaikki, jotka eivät
osanneet mustaan ympyrään, menettämään oikeuden ottaa osaa vaikeampiin
kokeisiin. Juuri kun säännöt oli saatu esitetyksi, ilmestyivät Lundie,
majoitusmestari ja Jasper Vesikoira ampumajalustalla olevien joukkoon,
kun Haukansilmä taas asteli radalla aivan huoletonna, ja siitä kaikki
läsnäolijat saivat päättää, ettei hän tänä päivänä aikonut vaatia
itselleen voittajan kunniaa. Kaikki antoivat tilaa majuri Duncanille,
joka päästyään ampumajalustalle hyväntuulisesti hymyillen heti laukaisi.
Luoti sattui tarkoitetusta merkistä monen tuuman päähän.
"Majuri Duncan on suljettu pois jatkuvasta kilpailusta!" selitti
juhlamenojenohjaaja hyvin kuuluvasti ja varmasti, josta vanhemmat
upseerit ja kersantit ymmärsivät, että tämä erehdys oli edeltäpäin
suunniteltu, kun taas nuoremmille herroille ja sotureille antoi uutta
rohkeutta se ilmeinen puolueettomuus, jolla kaikkiin nähden urheilun
lakeja käytettiin.
"Nyt, herra Vesikoira, on teidän vuoronne", sanoi Muir, "ja ellette
onnistu paremmin kuin majuri, minä sanon, että kätenne on taitavampi
airon kuin pyssyn käytössä."
Jasperin kauniille kasvoille lensi puna. Hän astui paikalle, heitti
pikaisen silmäyksen Mabeliin, jonka kaunis vartalo oli eteenpäin
kumartunut aivankuin hän olisi kiihkeästi halunnut jo edeltäpäin tietää
tuloksen, kohotti ilmeisesti hyvin vähällä huolella pyssynsä piipun
vasemmalle kämmenelleen, otti sihdin ja laukaisi. Luoti meni juuri
pilkan keskitse -- aamun paras laukaus, sillä toisten kuulat olivat vain
koskeneet maaliin.
"Hyvin tehty, herra Jasper", sanoi Muir niin pian kuin tulos oli
julkaistu. "Sellainen laukaus olisi tuottanut kunniaa vanhemmalle päälle
ja kokeneemmalle silmälle. Luulen kuitenkin, että siinä suuressa
määrässä auttoi nuorten onni, sillä ette näyttänyt ampuessanne erittäin
taitavalta. Voitte olla vilkas liikkeissänne, Vesikoira, mutta ette
käytä asettanne järkiperäisesti ettekä tieteellisesti. Nyt, kersantti
Dunham, pyydän teitä kiinnittämään arvoisain naisten huomiota tarkemmin
kilpailun kulkuun, sillä nyt aion minä näyttää, miten pyssyä on
käsiteltävä, että siinä ilmenee yksilön luonne. Jasper olisi kaatanut
vihollisen, sen myönnän, mutta sellainen luoti ei tuota puoliksikaan
sitä tyydytystä kuin tieteellisellä tarkkuudella ammuttu."
Koko puheensa ajan majoitusmestari valmistelihe tieteelliseen
yritykseensä viivytellen niin kauan, että huomasi Mabelin ja toisten
naisten tarkkaavasti seuraavan hänen hommiansa. Kun kaikki antoivat
hänelle tilaa hänen arvonsa vuoksi, ei ainoatakaan kilpailijaa ollut
hänen lähellänsä paitsi hänen komentava upseerinsa, jolle hän virkkoi
tuttavallisella tavallansa:
"Näethän, Lundie, täytyyhän jollain tyydyttää naisten uteliaisuutta.
Uteliaisuus on voimakas tunne ja jos sitä viisaasti käyttää hyväkseen,
voi se lopulta johtaa ihastuttaviin tuloksiin."
"Totta puhut, Davy, mutta sinä panet meidät kaikki odottamaan niin kauan
valmistellessasi. Tuossahan tulee Haukansilmäkin saamaan oppia sinun
suuresta kokemuksestasi."
"Oikein, Haukansilmä, tulkaa vain oppiaksenne ymmärtämään ampumisen
filosofiaa. Minä en kätke kynttilääni vakan alle ja te olette
tervetullut oppimaan kaikkea, mitä haluatte. Ettekös itse aio yrittää
yhtäkään laukausta?"
"Mitä varten, herra majoitusmestari? Miksi minun pitäisi? Minä en halua
ainoatakaan noista palkinnoista. Kunnian vuoksi ei kannata, sillä sitä
olen saanut ihan tarpeekseni, jos voidaan pitää kunniana ampua paremmin
kuin te. En minä ole nainen, että haluaisin käyttää silkkihattua."
"Totta kyllä, mutta voisittepa löytää jonkun naisen, joka olisi teidän
silmissänne kyllin hyvä käyttämään sitä teidän puolestanne --"
"Tule, Davy", keskeytti majuri, "ammu tai anna tilaa toisille. Ajutantti
menettää pian kärsivällisyytensä."
"Majoitusmestarin ja ajutantin osastot ovat harvoin hyvässä sovussa,
Lundie; mutta minä olen valmis nyt. Siirtykää hieman syrjään,
Haukansilmä, ja antakaa naisten käyttää tilaisuutta hyväkseen."
Luutnantti Muir valmistui nyt suorittamaan näytteensä kaikkien taiteen
sääntöjen mukaan, vaikkakin ilman luontaista siroutta, kohotti hitaasti
pyssynsä, laski sen alas, kohotti taas uudestaan ja laski alas, kerraten
vielä koko tempun ja laukaisi.
"Ei käynyt edes ampumatauluun", huudahti merkitsijä vahingoniloisesti,
sillä majoitusmestarin ikävystyttävä tieteellisyys oli raivostuttanut
häntä. "Ei edes ampumatauluun!"
"Se on kerrassaan mahdotonta!" huusi Muir lentäen tulipunaiseksi sekä
harmista että häpeästä; "se on ihan mahdotonta, ajutantti, sillä en
eläissäni ole ampunut niin kollon kömpelösti. Minä vetoan arvoisain
naisten oikeudenmukaiseen tuomioon."
"Naiset sulkivat silmänsä, kun te laukaisitte", huudahti eräs
koiranleuka. "Teidän valmistelunne pelästytti heitä."
"Sellaista herjaavaa syytöstä arvoisista naisista minä en usko enempää
kuin sitäkään, että olisin aivan kelvoton pyssymies", vastasi
majoitusmestari yhä enemmän skotlanniksi murtaen, kuta enemmän hänen
tunteensa lämpenivät. "Nyt on tehty salaliitto ryöstää ansiokkaalta
mieheltä hänen oikeutensa."
"Sinun on parasta ottaa se tyynesti vastaan, Muir". sanoi Lundie
nauraen. "Se oli harhalaukaus ja sinun täytyy, kuten muidenkin alistua
kohtalon tuomioon."
"Ei, ei, majuri" huomautti vihdoin Haukansilmä, "majoitusmestari
-- hitaudestaan huolimatta -- on tarkka ampuja tältä matkalta. Minä
uskallan väittää, että majoitusmestarin kuula on mennyt Jasperin
tekemästä reiästä. Jos joku haluaa tarkastaa ampumalaulun, tulee hän
pian vakuutetuksi, että asia on niin."
Haukansilmän taitoa, silmän tarkkuutta ja huomiokyvyn vilkkautta
kunnioitettiin niin suuresti, että heti kun hän oli lausunut julki tämän
otaksumansa, katselijat alkoivat epäillä omaa varmuuttansa ja tusinan
verran heitä hyökkäsi ampumataululle ottaakseen kukin vuorollaan
selville, kuinka asia oikein oli. Ja miten ollakaan, huomattiin, että
majoitusmestarin kuula oli kulkenut juuri Jasperin kuulan reiästä niin
täsmällisesti, että kesti hetkisen tutkia, ennenkuin tästä päästiin
täysin selville. Kaikki epäilykset hälvenivät kuitenkin, kun huomattiin,
että kaksi kuulaa oli peräkkäin tunkeutunut siihen puuhun, johon
ampumataulu oli kiinnitetty.
"Johan minä sanoin teille, arvoisat naiset, että nyt saisitte nähdä,
kuinka pyssyä käsitellään tieteellisellä taidolla", sanoi
majoitusmestari astellen lähemmäksi naisten koroketta. "Majuri Lundie
pilkkaa matemaattista tarkkuutta kilpa-ammunnassa, mutta minä selitän
hänelle, että siinä voi ottaa huomioon viisaustieteen ja kaiken tieteen
sekä kaiken, mikä kuuluu inhimilliseen elämään, vaikkakin on
kysymyksessä kilpa-ammunta eikä mikään saarna. Sanalla sanoen:
viisaustiede on viisaustiede ja sillä on ilmaistu kaikki, mitä
tarvitaan."
"Olen varma, että erotatte rakkauden pois viisaustieteestänne",
huomautti eräs kapteenin rouva, joka tunsi majoitusmestarin aviolliset
seikkailut ja naisen terävyydellä tahtoi hieman ojentaa tätä hänen
sukupuolensa liehittelijää. "Minusta näyttää, ettei viisaustieteellä ole
rakkauden kanssa mitään tekemistä."
"Te ette sanoisi niin, rouva, jos sydämenne olisi ollut useammassa
leikissä. Vain se mies tai nainen, joka on kokeillut monen kanssa, on
pätevä puhumaan siitä asiasta; ja luottakaa minuun: filosofinen rakkaus
on kestävin, koska se on järkiperäinen."
"Te suosittelette siis kokemusta parhaana intohimon lääkkeenä?"
"Teidän terävä järkenne on loistavasti käsittänyt minun ajatukseni.
Onnellisimmat avioliitot ovat ne, joissa nuoruus, kauneus ja itsetunto
toiselta puolen luottaa iän antamaan älyyn, malttiin ja terävyyteen --
tarkoitan keski-iän, sillä ei voi kieltää, että joskus sattuu
avioliittoja, joissa mies on vaimolleen liian vanha. Tässä on nyt
kersantti Dunhamin ihastuttava tytär, joka voi vahvistaa puheeni
oikeaksi ja me luotamme hänen arvosteluunsa ja hienotunteisuuteensa,
niin vähän aikaa kuin hän onkin meidän keskuudessamme ollut linnassa."
"Kersantti Dunhamin tytär on tuskin sopiva riidanratkaisija meidän
välillämme, luutnantti Muir", vastasi kapteenin rouva tarkasti muistaen
oman erinomaisen arvonsa. "Tuollahan tulee Haukansilmäkin. Saapa nähdä,
eikö hänkin tahdo koettaa onneansa, ja kaikki tiedämme, että hän on
mainio pyssymies."
"Minä panen vastalauseeni, majuri Duncan, minä panen vastalauseeni",
huusi Muir rientäen takaisin ampumajalustalle ja ojennellen molempia
käsiänsä aivan kuin antaakseen sanoillensa pontta. "Hyvät herrat, minä
vastustan mitä ankarimmin sitä, että Haukansilmä saa ottaa kilpailuun
osaa hirvenkaatajallansa, jolla hän pitkän kokemuksen kautta on
saavuttanut sellaisen varmuuden, etteivät nämä tavalliset pyssyt voi
sille vertoja vetää."
"Hirvenkaataja on jätetty levolle, majoitusmestari", vastasi Haukansilmä
rauhallisesti, "eikä kukaan saa sen rauhaa häiritä. Minä en ajatellut
tänä päivänä työntyä jarruttamaan kilpailua, mutta kersantti Dunham on
vaatinut minulta, että osoittaisin sen kunnian hänen tyttärelleen, jonka
olen johtanut erämaasta tänne. Minä käytän Jasperin pyssyä, kuten
näette, majoitusmestari, eikä se ole parempi kuin teidänkään."
Luutnantti Muir tyytyi tähän, ja jokainen silmä kääntyi Haukansilmään,
kun hän astui määrätylle paikalle. Tämän kuuluisan oppaan käytös ja
esiintyminen oli äärettömän hiottu ja hieno, kun hän kohotti pitkän
aseensa tähtäysasentoon osoittaen samalla täydellistä mielenmalttia,
kuten mies, joka tuntee sekä aseensa että oman taitonsa. Haukansilmä ei
ollut sanan varsinaisessa merkityksessä kaunis mies vaikkakin koko hänen
olentonsa herätti suurta luottamusta ja vaati kunnioitusta. Hänen
vartensa oli pitkä ja jäntevä ja hänen ulkomuotoansa olisi kylläkin
voinut pitää mukiinmenevänä, ellei hän olisi ollut niin hirvittävän
laiha. Tervaköysi ei saata olla jäykempi kuin hänen kätensä ja jalkansa
eikä myöskään tarvittaessa notkeampi, mutta hänen piirteensä olivat
melkein liian kulmikkaat viehättääkseen ihmisten silmiä. Mutta hänen
liikkeensä olivat miellyttävät, koska ne olivat luonnolliset, ja antaen
hänen esiintymiselleen erityistä arvokkuutta ne soveltuivat mainiosti
siihen kuuluisaan asemaan, johon hänen monet palveluksensa ja
verrattomat ansionsa olivat hänet saattaneet. Hänen rehelliset, avoimet
kasvonsa olivat punaisiksi palaneet ja ilmaisivat voimaa ja kestävyyttä,
kuten hänen työssä kovettuneet kätensäkin. Vaikk'ei hänen olennossaan
ollutkaan niitä hienoston piirteitä, jotka ensi silmäyksellä
valloittavat naisten suosion, ei kuitenkaan ainoakaan naissilmä katsonut
häneen hänen nostaessaan pyssyä tähtäysasentoon huomaamatta hänen
vapaata esiintymistään ja miehekästä olentoansa. Ajatus on tuskin
nopeampi kuin hänen tähtäyksensä, ja kun vielä savu leijaili hänen
päänsä päällä, oli pyssyn perä maassa, Haukansilmän käsi lepäsi tukilla
ja hänen rehellisillä kasvoillansa leikki tavallinen hiljainen,
sydämellinen hymy.
"Jos uskaltaisin tehdä omituisen viittauksen", huudahti majuri Duncan,
"niin sanoisin että Haukansilmä ampui nyt harhaan."
"Ei, ei, majuri", vastasi opas varmasti, "sellainen väitös olisi liian
rohkea. Minä en ole ladannut pyssyä, enkä tiedä, millainen oli luoti,
mutta jos se oli lyijyä, te huomaatte, että se on työntänyt Jasperin ja
majoitusmestarin kuulaa syvemmälle -- tai minun nimeni ei ole
Haukansilmä."
Huuto maalilta vakuutti hänen puheensa todeksi.
"Mutta ei siinä kaikki, ei siinä kaikki, pojat", sanoi opas astellessaan
verkalleen naisiin päin, "jos minun kuulani on ollenkaan rikkonut puuta,
tunnustan hävinneeni. Majoitusmestarin kuula on repinyt puuta reiän
ympäriltä, mutta minun kuulani ei saanut sitä tehdä."
"Aivan totta, Haukansilmä, aivan totta", vastasi Muir pujotellen
lähemmäksi Mabelia, vaikkakin hieman häpeillen ruveta hänen kanssaan
juttusille upseerinrouvien läsnäollessa. "Majoitusmestari repäisi puuta
ja kaivoi siis niin suuren reiän, että teidän kuulanne pääsi ilman muuta
siitä lävitse."
"Olkoonpa niinkin, herra majoitusmestari, otetaanpas naula ja katsotaan,
kuka lyö sen syvemmälle, tekö vai minä, sillä vaikka en tahdokaan
näyttää tänä päivänä, mitä pyssy voi tehdä, en kuitenkaan tahdo kääntää
selkääni kenellekään, jolla on kuningas Yrjön valtakirja taskussaan.
Chingackgook on nyt ulkona linnasta, muuten hän pakottaisi tekemään
erinäisiä temppuja, mutta teihin nähden, majoitusmestari, riittää
vähempikin: ellette saa naulasta kylläksenne, perunasta ainakin saatte."
"Te olette tänään kovin kerskuvalla päällä, Haukansilmä, mutta tulette
huomaamaan, ettei teillä olekaan vihreä rekryytti vastassanne, sen voin
vakuuttaa."
"Sen minä hyvin tiedän, majoitusmestari, -- tiedän sen oikein hyvin enkä
kiellä teidän suurta kokemustanne. Te olette monia vuosia elänyt täällä
rajoilla, ja minä olen paljon kuullut teistä siirtomaissa ja
intiaaneiltakin -- te olette taitava pyssymies."
"Ee, ee", keskeytti Muir leveimmällä Skotlannillansa. "Se on väärin,
mies. Min' en oo hyvin monia vuosia vielä elänytkään."
"Minä teen teille oikeutta, luutnantti, vaikkapa voittaisittekin
perunakilpailussa. Siksipä sanonkin, että te olette elänyt, kuten kelpo
sotilas ainakin, harjoitellen ahkerasti aseenkäyttöä ja siinä te olette
saavuttanut melkoisen kätevyyden, mutta rihlapyssyllä ette sittenkään
taida olla oikein mestari. Minä en tahdo kerskua, mutta sanon kuitenkin,
että kukin ihminen on saanut omat lahjansa ja olisi kohtalon
kiusaamista, jos tahtoisi ruveta sitä kieltämään. Kersantin tytär saa
tuomita meidän välillämme, jos te haluatte alistua niin kauniin tuomarin
päätökseen."
Haukansilmä oli ehdottanut Mabelin palkintotuomariksi, koska ihaili
häntä ja koska hän ulkonaiselle asemalle pani vähän, jos ollenkaan
arvoa, mutta luutnantti Muir hätkähti kuullessaan sellaisen ehdotuksen
upseerinrouvien läsnäollessa. Ilolla hän olisi antautunut toiveittensa
esineen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, mutta ehkä hän oli liiaksi
vanhojen ennakkoluulojen vallassa ja sitäpaitsi liian varova voidakseen
julkisesti esiintyä hänen ihailijanaan, ennenkuin saattoi olla aivan
varma onnistumisestansa. Majuri Duncanin lausunnon mukaan hänellä kyllä
oli toivoa eikä hänen tarvinnut pelätä tulevansa sieltä päin
kavalletuksi, mutta samalla hän oli selvillä siitäkin, että jos hän
epäonnistuisi kosiessaan alipäällystöön kuuluvan miehen tytärtä, hänen
olisi sen jälkeen hyvin vaikea lähestyä ketään muutakaan naista, johon
ehkä hänen mielensä ihastuisi. Näistä epäilyksistä ja arveluista
huolimatta Mabel katseli niin kauniisti, punastui niin ihastuttavasti ja
hymyili niin suloisesti, ja koko hänen olentonsa samalla uhkui
nuoruutta, viisautta, hienoutta ja kauneutta siinä määrin, että
majoitusmestari, tuntien mahdottomaksi vastustaa alistui mielellään
hänen tuomioonsa.
"Olkoon menneeksi, Haukansilmä, kuten haluatte", hän sanoi niin pian
kuin hänen arvelunsa olivat asettuneet sen verran, että hän saattoi
tehdä päätöksensä. "Olkoon kersantin tytär -- hänen ihastuttava
tyttärensä, tarkoitin sanoa, -- palkintotuomari ja hänen jalkainsa
juureen meillä on ilo laskea palkinto, jonka varmasti toinen meistä
voittaa. -- Haukansilmän täytyy saada toteuttaa mielitekonsa, muuten,
epäilemättä, meillä olisi ollut kunnia kuulla tuomiomme teidän
ihastuttavilta huuliltanne, arvoisat rouvat."
Kilpailujen ohjaajan huuto lopetti nyt keskustelun, ja majoitusmestari
ja hänen vastustajansa astuivat radalle, ja muutamissa hetkissä toinen
taidonnäyte oli käynnissä. Tavallinen rautanaula, jonka pää oli
maalattu, lyötiin keveästi maaliin ja nyt tuli kilpailijoiden
kuulallansa ajaa se puuhun tai he menettivät oikeutensa jatkaa
kilpailua. Nyt ei enää saanut yrittää kukaan, joka ei äsken ollut
osannut keskelle pilkkaa.
Tähän kokeeseen kelvollisia yrittäjiä oli puolisen tusinaa, ja pari
kolme, jotka tuskin olivat äsken onnistuneet hipaisemaan maalia, jäi
pois peläten, etteivät kuitenkaan kunnialla voisi täyttää niin suuria
vaatimuksia. Kolme ensimmäistä yrittäjää epäonnistui -- jokainen osasi
hyvin lähelle, mutta yksikään ei saanut sattumaan naulanpäähän.
Neljäntenä esiintyi majoitusmestari ja hetkisen näyteltyään eri asentoja
onnistui niin hyvin, että hänen kuulansa repäisi pienen palan
naulanpäästä. Sitä ei kyllä pidetty erinomaisena laukauksena, mutta se
oikeutti kuitenkin ampujan jatkamaan kilpailua.
"Nyt olette pelastanut nahkanne, kuten sanotaan", virkkoi Haukansilmä
hymyillen, "mutta veisipä aikaa rakentaa talo vasaralla, joka ei ole
parempi kuin teidän. Jasper tässä näyttää teille, miten naula on
lyötävä, tai poika on menettänyt kätensä jäntevyyden ja silmänsä
tarkkuuden. Te tekisitte viisaammin, luutnantti, ellette ampuessanne
ottaisi niin sotilaallista asentoa. Ampumataito on luonnon lahja ja
ampuminen on suoritettava luonnollisella tavalla."
"Saammepa nähdä, Haukansilmä. Minusta se oli komea koetus ja tahtoisinpa
nähdä, kuka 55:nnessä tekee sen paremmin."
"Jasper ei kuulu 55:nteen, mutta tuossapa hänen yrityksensä nähdään."
Haukansilmän puhuessa Jasper laukaisi, ja hänen kuulansa sattui juuri
naulanpään neliön keskelle, ajaen naulan noin tuuman verran puuhun.
"Vetäkää se irti uudestaan, pojat", huudahti Haukansilmä asettuen
paikoilleen. "Uudesta naulasta ei ole väliä. Minä näen sen, vaikka maali
onkin lähtenyt, ja minkä minä kerran voin nähdä, siihen minä osaan sadan
kyynärän matkalta, vaikka se olisi pieni kuin hyttysen silmä. Onko naula
paikoillaan?"
Pyssy paukahti, kuula lensi vinkuen tiehensä, ja naula upposi kokonaan
puuhun peittyen litistyneellä lyijyllä.
"Kas niin, Jasper", alkoi Haukansilmä laskien pyssynperän maahan ja
jatkaen keskustelua aivan kuin hän ei ollenkaan olisi ajatellut omaa
urotyötänsä, "sinä kehityt päivä päivältä. Muutamia matkoja vielä
erämaihin minun seurassani, ja rajaseudun parhaat pyssymiehet saavat
olla varullansa, jos aikovat voida kilpailla kanssasi. Majoitusmestari
on kunnioitettava pyssymies, mutta hän ei koskaan pääse pitemmälle kuin
nyt on. Sinulla, Jasper, taas on taipumuksia ja ajan oloon voit
kilpailla minkä pyssymiehen kanssa tahansa."
"Kuule! kuule!" huudahti Muir, "sanotteko te taitoa ampua naulanpäähän
vain kunnioitettavaksi? Minusta se ilmaisee täydellistä taitoa. Jokainen
kokenut yrittelijä tietää, että täsmällinen hipaisukin ilmaisee
mestarin, vaikkakin nyt moukarina esiintyy kokemattoman pojan luoti.
Tarkkuutta se vaatii, sillä jos erehtyy hiuksenkaan verran, on yritys
turha."
"Ratkaistaksemme asian", sanoi Lundie, "on paras koetella vielä kerran
ja siihen me valitsemme perunan. Skotlantilaisena sinä, veli Muir,
varmaankin ottaisit piparikakun tai ohdakkeen nupun, mutta rajaseudun
laki määrää siihen jonkun Amerikan hedelmän ja peruna sen pitää olla."
Kun majuri Duncan oli lausunut tämän määräyksen, ei Muir katsonut enää
voivansa vastustaa, vaan valmistui seuraavaan koetukseen. Toden
lausuaksemme, majoitusmestari luotti sangen vähän omaan taitoonsa
ajatellessaan seuraavaa koetta ja hän olisi jättänyt koko yrityksen
sikseen, jos se suinkin olisi käynyt, päinsä; mutta majuri Duncan, joka
oli aika veitikka omalla tyynellä skotlantilaisella tavallaan, oli
salaisesti määrännyt, että kilpailu oli loppuun suoriteltava, aivan kuin
olisi nimenomaan tahtonut kiduttaa majoitusmestaria, sillä ollen itse
ylimys hän ei sietänyt ajatusta, että mies, joka piti itseään
herrasmiehenä, kävisi solmimaan liittoja säätynsä ulkopuolella. Niin
pian kuin kaikki oli valmiina Muir huudettiin jalustalle ja peruna oli
valmiina heitettäväksi. Koska tämä urheilu lienee lukijalle uutta,
sallittakoon tässä lausua joku sana selitykseksi. Valittiin suuri
peruna, joka annettiin ampujasta parinkymmenen kyynärän päässä olevalle
miehelle. Kun ampuja sanoi: "Heitä!", hän heitti perunan ilmaan ja
ampujan tehtävänä oli nyt lävistää se kuulallansa, ennenkuin se ehti
maahan.
Kerran oli majoitusmestarin satoine kokemuksinensa onnistunut osata
perunaan, mutta nyt hän ryhtyi uudestaan yritykseen hämärästi toivoen,
että sattuisi onnistumaan, vaikkakin pettymys saattoi olla lähempänä.
Peruna heitettiin kuten tavallisesti, pyssy paukahti, mutta lentävä
maali oli koskematon.
"Käännös oikeaan! Sivu meni, majoitusmestari", sanoi Lundie
sydämellisesti nauraen, kun hänen juonensa oli onnistunut. "Nyt on
jäljellä vain Jasper Vesikoira ja Haukansilmä, jotka kilpailevat
silkkihatusta."
"Ja kuinka kilpailu päättyy?" kysyi viimeksimainittu. "Onko käytettävä
kahta perunaa, vai onko asia ratkaistu sillä, että rikkoo kuoren tai
lävistää yhden sydämen?"
"Yksi riittää, jos tuloksessa huomaa jonkunlaisen eron; muuten saatte
ampua kahteen."
"Tämä on minulle kauhea hetki, Haukansilmä", kuiskasi Jasper
astellessaan ampumajalustalle vuoroin punastuen ja kalveten.
Haukansilmä katsoi vakavasti nuorukaiseen ja sitten hän pyydettyään
majuri Duncania kärsivällisesti odottamaan hetkisen vei ystävänsä
erikseen, ettei kukaan heitä voinut kuulla.
"Sinä taidat panna tämän asian kovin sydämellesi, Jasper?" kysyi
metsästäjä katsoen nuorukaista tiukasti silmiin.
"Minun täytyy tunnustaa, Haukansilmä, etten ikinä ole niin hartaasti
toivonut onnistuvani."
"Niinkö? Sinä tahdot siis välttämättä voittaa minut, vanhan koetellun
ystäväsi -- vieläpä minun omalla alallani. Ampumataito on luonnonlahja
minulle, eikä ainoakaan tavallinen käsi kykene kanssani kilpailemaan."
"Tiedän sen -- minä tiedän sen, Haukansilmä; mutta kuitenkin --"
"Mitä, Jasper, poikani? Puhu suusi puhtaaksi, tiedäthän, että puhut
ystävälle."
Nuorukainen puri huultaan, hipaisi kädellään kasvojansa, punastui ja
vaaleni, kuten nuori tyttö tunnustaessaan rakkauttansa. Sitten puristaen
toisen kättä, hän sanoi tyynesti aivan kuin hänen miehuutensa olisi
voittanut kaikki muut tunteet: "Minä antaisin toisen käteni,
Haukansilmä, jos vain voisin saada tilaisuuden tarjota tuon silkkihatun
Mabel Dunhamille."
Metsästäjiin katse painui maahan ja astellessaan hitaasti
ampumajalustalle hän näytti ankarasti pohtivan sitä, mitä oli kuullut.
"Kahteen yht'aikaa heitettyyn perunaan sinä et milloinkaan osaa,
Jasper", hän äkkiä huomautti.
"Siitä olen itsekin varma ja se kiusaa minua."
"Kuinka ihmeellinen olento onkaan ihminen! Hän himoitsee kaikkea
mahdotonta ja kiusaa kohtalolta lahjoja, jotka eivät luonnostaan hänelle
kuulu. Ei hätää -- ei hätää. Käy paikallesi, Jasper, sillä majuri
odottaa, ja huomaa, poika, minun täytyy koskea kuorta; minä en voi enää
näyttäytyä linnassa, ellen edes sitä tee."
"Minun täytynee alistua kohtalooni", vastasi Jasper punastuen ja
kalveten, kuten äskenkin, "mutta minun täytyy kuitenkin yrittää, vaikka
siihen paikkaan kuolisin."
"Kuinka onkaan ihminen ihmeellinen olento!" kertasi Haukansilmä siirtyen
syrjään ja antaen ystävälleen tilaa yrittää. "Omista lahjoistaan hän
vähät välittää, mutta sitä enemmän hän himoitsee toisen osaa!"
Peruna lensi, Jasper laukaisi, ja huuto, joka sitä seurasi, ilmaisi,
että hänen luotinsa oli lävistänyt perunan sydämen tai ainakin niille
main.
"Siinähän teillä onkin arvoisenne vastustaja, Haukansilmä", huudahti
majuri Duncan ihastuneena, kun opas asettui paikoilleen, "ja tätä koetta
uudistaessamme saamme vielä nähdä pari kelpo laukausta."
"Kuinka onkaan ihminen ihmeellinen olento!" kertasi taas metsästäjä
tuskin huomaten, mitä hänen ympärillään tapahtui, niin syventynyt hän
oli omiin mietiskelyihinsä. "Heitä!"
Peruna lensi ja pyssy laukesi juuri sinä hetkenä, kun maali näytti
pysähtyneen paikalleen ilmassa. Haukansilmä oli tähdännyt ilmeisen
tarkasti -- ja siksi olikin pettymys suuri, kun huomattiin tulos.
"Kaksi reikää samassa perunassa?" huudahti majuri.
"Kuori, kuori", kuului vastaus, -- "vain kuori!"
"No, kuinkas nyt, Haukansilmä? Jasper Vesikoirako siis on kilpailun
voittaja?"
"Hattu on hänen", vastasi Haukansilmä pudistaen päätään ja astellen
verkalleen pois ampumajalustalta. "Kuinka ihmeellinen olento onkaan
ihminen! Hän ei koskaan tyydy siihen, mitä luonto on hänelle
lahjoittanut, vaan lakkaamatta himoitsee sitä, mitä kohtalo on häneltä
kieltänyt."
Kun Haukansilmän luoti ei ollut lävistänyt perunan sydäntä, vaan
ainoastaan rikkonut kuoren, annettiin palkinto viipymättä Jasperille.
Hattu oli mainitun nuorukaisen kädessä, kun majoitusmestari lähestyi ja
kohteliaalla tavallaan toivotti onnelliselle kilpailijalleen paljon iloa
tästä urotyöstä.
"Mutta nyt te olette saanut hatun, poika, eikä siitä teille ole mitään
hyötyä", hän lisäsi, "se ei koskaan kelpaa purjeeksi, eipä edes
lipuksikaan. Minä ajattelen, ettette panisi pahaksenne, vaikka näkisitte
sen arvon kuninkaan hopeassa, vai kuinka?"
"Rahalla ei voida sitä maksaa", vastasi Jasper ilosta ja onnesta
säteilevin silmin. "Mieluummin olisin tahtonut voittaa tämän hatun kuin
saada viisikymmentä uutta pukua tai purjetta Lokkiin!"
"Kuule, kuule, poika! Tuo on ihan hullua puhetta! Minä hassaan siitä
puoli guineaa mieluummin kuin jätän sen riippumaan sinun hyttisi
naulaan, josta se lopuksi kuitenkin joutuu koristamaan jonkun
intiaanimuijan päätä."
Vaikk'ei Jasper tiennyt, ettei varovainen majoitusmestari tarjonnut
puoltakaan palkinnon todellisesta hinnasta, hän kuunteli ehdotusta
epämieluisin tuntein. Pudistaen kieltävästi päätään hän astui lähemmä
naisten koroketta, jossa syntyi äkillistä liikettä, sillä upseerinrouvat
olivat päättäneet ottaa lahjan vastaan, jos ritarillinen merimies
tarjoaisi sen heille. Mutta Jasperin arkuus, vielä enemmän kuin toiseen
kohdistuva ihailu, esti häntä osoittamasta kunnioittavaa
kohteliaisuuttansa niille, jotka olivat häntä niin paljon ylempänä.
"Mabel", hän sanoi, "tämä palkinto on teille, ellette --"
"Ellette mitä, Jasper?" vastasi tyttö unohtaen oman arkuutensa
koettaessaan kohteliaasti lieventää toisen hämminkiä, vaikkakin molemmat
punastuivat tavalla, joka kavalsi heidän tunteittensa laadun.
"Ellette pidä sitä halpana, koska sen tarjoaa mies, jolla ei ole
oikeutta vaatia, että hänen kykyihinsä luotettaisiin."
"Minä luotan niihin, Jasper. Se on muistuttava minulle niistä vaaroista,
jotka olen onnellisesti teidän seurassanne voittanut ja siitä
kiitollisuudesta, jonka olen huolenpidostanne velkaa teille -- teille ja
Haukansilmälle."
"Ei ollenkaan minulle -- ei ollenkaan", huudahti opas. "Siinä on
Jasperin onni ja Jasperin lahjat, luottakaa niihin molempiin. Minun
vuoroni tulee jonakin toisena päivänä -- minun ja majoitusmestarin, joka
näyttää kadehtivan pojan hattua, vaikk'en ymmärrä, mitä _hän_ sillä
tekisi, eihän hänellä ole vaimoa."
"Ja onko Jasper Vesikoiralla vaimo? tai onko teillä itsellänne vaimo,
Haukansilmä. Minä voin toivoa sitä saadakseni vaimon, tai muistoksi
siitä, että minulla on ollut vaimo, tai osoittamaan minun suurta
naissuvun ihailuani, tai siksi, että se on naisten koriste, tai jostakin
muusta kunnioitettavasta syystä. Harvoin viisaat tyhmiä kehuvat, eikä
ole varmempaa merkkiä, josta ensi kertaa naimisissa olevan hyvän
aviomiehen tuntee kuin -- sallikaa minun sanoa teille -- se, että hän
ahkerasti katselee sopivaa seuraajaa, jos sija jäisi tyhjäksi.
Uskollisuus on Luojan lahja ja kerran uskollisesti rakastettuaan on mies
kehittynyt rakastumaan toiseen niin pian kuin suinkin."
"Saatatte olla oikeassa -- saatattepa hyvinkin olla oikeassa. En ole
kokeilija sellaisissa asioissa enkä siis voi vastaanne väittää. Mutta
Mabel -- kersantin tytär -- tässä voinee antaa täyden arvon sanoillenne.
-- Tule, Jasper, vaikka meidän kilpailumme onkin loppunut, voimmehan
katsoa, mitä toiset pojat voivat pyssyillänsä tehdä."
Haukansilmä ystävineen poistui, sillä kilpailu todellakin jatkui vielä.
Rouvat eivät kuitenkaan välittäneet, niin paljoa ampumakilpailusta kuin
tästä uudesta hatusta. Se kiersi kädestä käteen; silkki arvioitiin,
muoto tutkittiin ja työ arvosteltiin, ja yleinen mielipide, joka salaa
kierteli rouvasta rouvaan, oli, ettei näin ylellinen esine sopinut
alipäällystöön kuuluvan miehen lapselle.
"Ehkäpä haluatte myydä tämän hatun, Mabel, kunhan se vähän aikaa on
ollut teidän hallussanne?" kysyi kapteeninrouva. "Ettehän te voi sitä
kuitenkaan koskaan käyttää."
"En minä voi sitä käyttää, rouva", vastasi sankarittaremme nöyrästi,
"mutta en minä tahdo sitä poiskaan antaa."
"Tietenkin kersantti Dunham pitää teistä sellaisen huolen, ettei teidän
tarvitse vaatteitanne myydä, lapsi, mutta samalla ajattelen, että on
turhaa rahanhukkaa pitää vaatekappaleita, joita ei voi milloinkaan
käyttää."
"Minä en mielelläni halua erota esineestä, jonka olen ystävältä lahjaksi
saanut."
"Mutta nuori mies ajattelee sitä parempaa teistä teidän viisautenne
vuoksi, kun riemunpäivä on unohtunut. Se on kaunis ja pukeva hattu eikä
sitä pitäisi turhaan jättää."
"Minä en aio sitä turhaan jättää, hyvä rouva, ja jos suvaitsette, minä
mieluummin pidän sen itse."
"Kuten haluatte, lapsi. Tytöt teidän iässänne usein valvovat huonosti
omaa etuansa. Muistakaa, että asia on päätetty, jos te joskus
haluaisitte luopua siitä, mutta minä en tahdo ostaa sitä, jos kerrankaan
olette pitänyt sitä omassa päässänne."
"Muistan, rouva", sanoi Mabel suloisimmalla äänellänsä, vaikka silmät
iskivät tulta ja posket punoittivat kuin kaksi hohtavaa ruusua, kun hän
asetti kielletyn koristeen päähänsä, ja hetken siinä pidettyään,
ikäänkuin koetellakseen, sopiiko se, taas hitaasti nosti sen pois.
Kilpailun loppu ei tarjonnut erikoista mielenkiintoa. Tosin ammuttiin
monta laukausta kohtalaisen hyvin, mutta ainoatakaan ei voinut verrata
Jasperin ja Haukansilmän perunanäytteisiin. Rouvat ja suurin osa
upseereista poistuivat ja jäljelle jääneet naiset seurasivat pian heidän
esimerkkiänsä. Mabel asteli myöskin yksin matalaa, tasaista
rantakalliota kotiin heilutellen kaunista hattuansa kädessänsä, kun
Haukansilmä saavutti hänet, olallaan pyssy, jota tänään oli käyttänyt.
Metsästäjän esiintyminen ei nyt ollut niin vapaa kuin tavallisesti ja
katseessa oli jotakin hermostunutta ja levotonta. Lausuttuaan muutamia
tarkoituksettomia sanoja veden välkkyvästä pinnasta heidän edessään hän
kääntyi toveriinsa ja katsoen suoraan silmiin virkkoi: "Jasper voitti
teille tuon hatun panematta taitoansa erittäin kovalle koetukselle."
"Hän ampui kuitenkin hyvin, Haukansilmä."
"Epäilemättä, epäilemättä. Kuula meni melkein perunan keskipisteen
kautta eikä kukaan olisi voinut tehdä enempää, vaikka toiset olisivat
saattaneet tehdä yhtä paljon."
"Mutta kukaan ei tehnyt yhtä paljon!" huudahti Mabel kiihkolla jota hän
heti katui, sillä hän näki värin muuttuvan oppaan kasvoilla ja ymmärsi,
että hänen puheensa saattoi toista loukata.
"Se on totta, se on totta, Mabel -- kukaan ei silloin tehnyt yhtä
paljon; mutta nyt -- ei ole mitään syytä kieltää niitä lahjoja, jotka
minä olen Luojalta saanut -- niin, niin; ei kukaan siellä tehnyt niin
paljoa, mutta te saatte nähdä, mitä voidaan täällä tehdä. Näettekö noita
lokkeja, jotka lentävät tuolla päämme päällä?"
"Näen toki, Haukansilmä; niitä on liian paljon, että ne voisivat jäädä
huomaamatta."
"Nuo, jotka lentävät ristiin keinuessaan ilmassa", hän lisäsi vetäen
liipasimen vireisiin ja ojentaen pyssynsä, "nuo kaksi -- nuo kaksi!
Katsokaa!"
Kaikki tämä tapahtui ajatuksen nopeudella ja pian linnutkin joutuivat
kohdakkain, vaikka väliä oli ollut useita kyynäriä. Pyssy pamahti ja
luoti lävisti kummankin uhrieläimen ruumiin. Niin pian kuin lokit
putosivat veteen, Haukansilmä laski pyssynperän maahan nauraen omalla
hiljaisella tavallaan, ja kaikki harmin merkit olivat kadonneet hänen
rehellisiltä kasvoiltaan.
"Se on jotakin, Mabel -- se on jotakin, vaikka minulla ei ole hattua
antaa teille! Kysykää Jasperilta. Koko asian jätän Jasperin huoleksi,
sillä rehellisempää kieltä ja uskollisempaa sydäntä ei ole koko
Amerikassa."
"Eikö se siis ollut Jasperin ansio, että hän sai palkinnon?"
"Sitä en sano. Hän teki parhaansa ja hän teki sen hyvin. Sillä katsoen
siihen, että Jasperin lahjat viittaavat vesille paremmin kuin maalle,
hän on tavattoman taitava, eikä kukaan voi toivoa varmempaa toveria,
olkoonpa kysymyksessä maa tai meri. Mutta se oli minun syyni, että hän
sai hatun, vaikk'ei sillä nyt väliä, koska se kaikissa tapauksissa on
joutunut oikealle henkilölle."
"Luulen ymmärtäväni teitä, Haukansilmä", sanoi Mabel punastuen vasten
tahtoansa, "ja minä pidän tätä hattua kuin se olisi yhteinen lahja
teiltä ja Jasperilta."
"Sekään ei olisi poikaa kohtaan oikein. Hän voitti palkinnon ja hänellä
oli oikeus antaa se pois. Riittää, kun uskotte, Mabel, että jos minä
olisin voittanut sen, se olisi joutunut samalle henkilölle."
"Minä muistan sen, Haukansilmä, ja pidän huolen, että muutkin oppivat
tuntemaan taitonne, josta olette minulle antanut niin erinomaisen
näytteen kokeillessanne lokkiparoilla."
"Jumala teitä siunatkoon, Mabel! Mutta ei teidän tarvitse puhua minun
ampumataidostani näillä rajaseuduilla enempää kuin järven vedestä tai
taivaan auringosta: sen tuntee jokainen jo ennestään. Sananne olisivat
siis aivan turhat."
"Teidän mielestänne Jasper siis tiesi, että te annoitte hänelle
tilaisuuden, jota hän niin itsekkäästi hyväkseen käytti?" sanoi Mabel,
ja loistava väri katosi hänen kasvoiltaan ja sijalle ilmestyi vakava,
miettivä ilme.
"Sitä en sano, kaukana siitä. Monesti unohdamme tuttuja asioita
koettaessamme toteuttaa toiveitamme. Jasper on vakuutettu, että minä
voin lävistää yhdellä luodilla kaksi perunaa aivan kuin lävistin lokit,
ja hän tietää, ettei koko rajaseudulla ole toista joka voi sen tehdä.
Mutta hattu silmäinsä edessä ja toivoessaan voivansa antaa sen teille
poika ehkä erehtyi luulemaan itsestään parempaa, kuin mihin hänellä oli
oikeastaan syytä. Ei, ei; Jasper Vesikoirassa ei ole mitään alhaista ja
epäiltävää, vaikkakin nuorten miesten luonteen mukaista on, että he
kaikin mokomin tahtovat päästä nuorten kauniitten naisten suosioon."
"Minä koetan unohtaa kaiken muun paitsi sen hyvyyden, jota te molemmat
olette osoittaneet äidittömälle tytölle", sanoi Mabel koettaen hillitä
mielenliikutustaan, joka väkisinkin pyrki purkautumaan esille. "Uskokaa
minua, Haukansilmä, minä en voi milloinkaan unohtaa sitä, mitä te ja
Jasper olette minulle tehneet, ja tämä on uusi todistus ystävyydestänne.
Tässä on hopeinen solki, jonka minä annan teille ikuisen ystävyyden
pantiksi."
"Mitä minä sillä teen, Mabel?" kysyi huumaantunut metsästäjä pyöritellen
tätä vaatimatonta koristusta käsissään. "Minulla ei ole solkia eikä
nappeja, sillä minä en koskaan käytä muuta kuin nahkanauhoja ja nekin
hyvästä hirvennahasta. Se on kaunis katsella, mutta se on kauniimpi
siinä paikassa, mistä se otettiin, kuin minun mukanani."
"Ei, pankaa se metsästyspaitaanne; se sopii siihen hyvin. Muistakaa,
Haukansilmä, se on ystävyyden pantti ja merkki siitä, etten minä
milloinkaan voi unohtaa teitä enkä teidän palveluksianne."
Sitten Mabel hymyili hyvästiksi, ja kiiveten mäkirinnettä ylös katosi
pian varustusten taa.