"En häntä rakasta, vaikk' kosin puolestaan.
Ärtyinen se poika on,
vaikk' puheensa on huoleton,
en huoli sanoistaan."
Viikko kului tavallisessa linnan hälinässä. Mabel tottui vähitellen
asemaansa, joka aluksi oli tuntunut ei vain uudelta, vaan myöskin
ikävältä. Upseerit ja miehet vähitellen tottuivat ajattelemaan, että
heillä oli lähettyvillään nuori, kukoistava tyttö, jonka koko olennossa
ja esiintymisessä ilmeni sellainen ylimyksellinen arvokkuus ja samalla
vaatimattomuus, että hänen kasvattajansa joutui mitä edullisimpaan
valoon. Heidän huonosti salattu ihailunsa kiusasi häntä vähemmän, kun
hän kokemattomuudessaan ajatteli, että heidän kunniatervehdyksensä
tarkoitti hänen isäänsä, vaikka ilmeisesti hänen koruton, reipas
esiintymisensä viehätti heitä enemmän kuin kersantin arvokas totisuus.
Tässä metsäisessä seurapiirissä ja tällaisten olosuhteitten vallitessa
seuran jäsenet pian tutustuivat toisiinsa. Viikon oleskelu Oswegon
rannalla oli ehtinyt saada Mabelin selvittämään itselleen, ketä hänen
tulisi lähentyä ja kenen seuraa karttaa. Se tavallaan puolueeton asema,
joka hänen isällään oli, koska hän ei kuulunut upseereihin, vaikka
olikin paljon enemmän kuin tavallinen soturi, piti häntä erossa
kummankin suuren puolen sotilaallisesta elämästä ja vähensi niiden
lukua, joihin hänen teki mielensä tutustua tehden samalla
valitsemisvelvollisuuden suhteellisen helpoksi. Pian hän myöskin
vaivatta sai selville, että harvat saivat oikeuden saapua komendantin
pöytään ja että tämä mieluummin näki hyvin kehittyneen vartalon ja
kauniit, viehättävät kasvot kuin ahavoituneita ja parroittuneita
pyssymiehiä, ja parin kolmen päivän kuluttua hänellä oli ihailijoita
myöskin herrojen puolella. Erittäinkin majoitusmestari, keski-ikäinen
soturi, joka jo enemmän kuin kerran oli nauttinut avioliiton siunausta
ja oli nyt leski, koetti yhä enemmän ja enemmän lähestyä kersanttia,
varsinkin, kun heidän tehtävänsä usein veivät heitä yhteen; ja nuorimmat
hänen pöytätovereistaan julistivat, että tämä komea järjestyksen mies,
joka oli Skotlannista kotoisin ja nimellään Muir, kävi nyt lakkaamatta
vierailulla alipäällikkönsä luona. Nauru ja pila joskus lievittivät
heidän arvosteluansa "kersantin tyttärestä", ja "Mabel Dunhamin"
illalliset olivat niin haluttuja, etteivät vänrikit ja luutnantit
suinkaan niitä halveksineet.
Eräänä iltana viikon lopulla nimenhuudon jälkeen kutsutti Duncan of
Lundie kersantti Dunhamin luokseen keskustelemaan eräästä asiasta, joka
ilmeisesti vaati tällaista salaperäisyyttä. Tämä vanha veteraani asui
liikkuvassa parakissa, joka oli asetettu väkipyörille ja jota saatettiin
siirtää, mihin hän milloinkin suvaitsi pysähtyä. Tällä kertaa hän oli
asettunut melkein keskelle, ja täällä hänen alipäällikkönsä tapasi hänet
noudattaessaan viivyttelemättä päällikkönsä kutsua. Itse asiassa ero
päällystön ja miehistön asuntojen välillä oli sangen pieni, vaikkakin
edellisten huoneet olivat hieman suurempia.
"Astukaa sisään, kersantti, astukaa sisään, hyvä ystäväni", sanoi vanha
Lundie sydämellisesti, kun hänen vieraansa pysähtyi kunnioittavan
välimatkan päähän tämän puoliksi kirjastona ja makuusuojana käytetyn
huoneen ovelle, "astukaa sisään ja istukaa tähän tuolille. Olen pyytänyt
teidät luokseni keskustellakseni kanssanne tänä iltana jostakin muusta
kuin palvelusvuoroista ja maksuluetteloista. Siitä on monia vuosia, kun
olen ollut teidän toverinne, ja 'olosuhteet' asettavat jotakin majurin
ja hänen päivystäjänsä skotlantilaisen ja amerikkalaisen välille.
Istukaa, veikko, ja olkaa kuin kotonanne. On ollut ihana päivä,
kersantti."
"On todella, majuri Duncan", vastasi toinen, joka -- vaikka olikin
käynyt istumaan -- oli liian paljon kokenut unohtaakseen sen
kunnioituksen, jota hän asemansa vuoksi oli velvollinen osoittamaan
--"oikein herttainen päivä, herra; näyttää, että tähän vuodenaikaan
saamme nauttia niistä useammastikin."
"Niin toivon koko sydämestäni. Sato näyttää lupaavalta ja toivon sen
osoittavan, kersantti, että 55:nnen miehet ovat yhtä hyviä
maanviljelijöitä kuin sotilaita. En koskaan ole nähnyt kauniimpia
perunoita Skotlannissa kuin meidän uudessa perunamaassamme."
"Se lupaa hyvän sadon, majuri Duncan, ja siinä suhteessa miellyttävämmän
talven kuin mennyt oli."
"Elämä on suhteellinen, kersantti, jakaessaan mukavuuksiaan ja
tarpeitaan. Me vanhenemme yhä ja olen alkanut ajatella, että minun
aikani olisi vetäytyä yksityiselämään. Minusta usein tuntuu, että minun
palvelusaikani lähenee loppuansa."
"Kuningas -- Jumala häntä siunatkoon! -- tarvitsee vielä paljon teidän
palvelustanne."
"Ehkäpä niinkin, kersantti Dunham, ja ainakin niin kauan, kuin on
asettanut maaherran näihin siirtokuntiin."
"Se arvo lankeaa 55:nnelle siten, että jonakin päivänä valtakirja
annetaan Duncan of Lundielle."
"Ja Duncan of Lundie on oleva ylpeä saadessaan sen. Mutta, kersantti,
vaikka te ette olekaan ollut siirtokuntien maaherrana, on teillä
kuitenkin ollut hyvä vaimo, ja se on järjestyksessä toinen asia, että
mies voisi tuntea itsensä onnelliseksi."
"Minä olen ollut naimisissa, majuri Duncan, mutta siitä on jo liian
kauan, että se vähentäisi rakkauttani hänen Majesteettiinsa ja
velvollisuuksiini."
"Mitä, mies! Eikö edes rakkaus siihen vilkkaaseen soreavartiseen,
punaposkiseen pikku tyttäreen, jonka olen muutamia päiviä nähnyt täällä
linnassa? Kunniani kautta, kersantti! Niin vanha kuin olenkin, minäkin
voisin rakastaa tuota suloista tyttöstä ja jättää maaherranarvon
hiiteen."
"Me kaikki tiedämme, missä majuri Duncanin sydän on, että se on
Skotlannissa, missä kaunotar odottaa valmiina tehdäkseen hänet
onnelliseksi niin pian kuin velvollisuudet suovat hänelle siihen
tilaisuuden."
"Eikö mitä, turha on toivoa kaukaista hyvää, kersantti", vastasi
päällikkö, ja surumielinen ilme levisi hänen puhuessaan hänen
skotlantilaisille kasvoilleen, "ja kaunis Skotlanti on kaukainen maa.
Niinpä niin, vaikk'ei meillä olekaan vehnää eikä kauraryynejä tässä
seudussa, on meillä hirviä ja lohia mielinmäärin. Onko totta, kersantti,
että miehistö valittaa saaneensa hirvi- ja lintupaistia liiaksi viime
aikoina?"
"Ei muutamiin viikkoihin, majuri Duncan, sillä ei hirviä eikä lintuja
ole tähän vuodenaikaan ollut tarjona niin runsaasti kuin muulloin. He
alkavat moittia myöskin lohiamme, mutta siitä huolimatta uskon, että
kesä menee ilman erikoisia levottomuuksia ruoan vuoksi. Skotlantilaiset
pataljoonassamme puhuvat kuitenkin enemmän kuin olisi viisasta
kaurapuurostaan, moittien varsinkin meidän leipäämme."
"Ah! se on inhimillistä, kersantti, -- puhdas väärentämätön
skotlantilainen luonne! Leivos -- sanoakseni teille totuuden -- on
himoittava suupala ja monesti tapaan itseni toivomassa, että olisi edes
yksi."
"Jos tuo halu tulee kiusalliseksi, majuri Duncan -- miehistölle,
tarkoitan, herra, sillä en tahtoisi lausua niin alentavaa ajatusta
teistä -- mutta jos miehistö todellakin vaatii luonnollista ravintoansa,
minä yksinkertaisesti ehdottaisin, että tuotaisiin kauraryynejä tai
annettaisiin laittaa niitä täällä ja olen aivan varma, että puhe siitä
loppuisi sillä kertaa. Minä vastaan, että se parantaisi asian, herra."
"Te olette aika veitikka, kersantti; ja minut saa hirttää, ellen ole
ihan varma, että olette oikeassa. Tässä maailmassa voi olla paljon
suloisempia tavaroita kuin kauraryynit. Sanoakseni yhden: teillä on
suloinen tytär, Dunham."
"Tyttö on äitinsä kaltainen, majuri Duncan, ja voi kestää arvostelua",
sanoi kersantti ylpeästi. "Kumpikin on kasvanut vapaasti kuin Amerikan
vehnä. Tyttö voi kestää arvostelua, herra."
"Totisesti, siitä voin mennä takuuseen. Hyvä, minä käyn asiaan heti,
parahin Dunham, ja tuon paikalla reservinikin tuleen. Täällä on Davy
Muir, majoitusmestari, joka haluaisi saada tyttärenne vaimokseen, ja on
antanut minun tehtäväkseni esittää asian teille peläten, että hänen
arvokkuutensa voisi tulla loukatuksi, jos hän saisi kiellon; ja minä
voin lisätä, että puolet linnan nuorukaisista ovat ihastuneet
tyttäreenne ja puhuvat hänestä aamusta iltaan."
"Se on hänelle liian suuri kunnia, herra", vastasi isä hieman vaikeasti,
"mutta minä luotan, että herrat ennen pitkää keksivät paremmin arvoansa
vastaavaa puheenaihetta. Toivon saavani nähdä hänet muutamien viikkojen
kuluttua rehellisen miehen vaimona, herra."
"Hyvä, Davy on rehellinen mies, ja se on enemmän kuin yleensä voidaan
majoitusmestareista sanoa, kersantti", vastasi Lundie leveästi hymyillen
"Hyvä, saanko minä siis kutsua sen kiihkeän nuorukaisen ja ilmoittaa
hänelle, että asia on yhtä paljon kuin päätetty?"
"Kiitän, teidän korkeutenne; mutta Mabel on toisen kihlattu."
"No, hitto vie! Se herättää melun linnassa! Mutta omasta puolestani en
siitä ole ollenkaan pahoillani, sillä minä en suuresti ihaile kahden
niin erilaisen ihmisen avioliittoa."
"Minä ajattelen samoin enkä ollenkaan himoitse saada nähdä tytärtäni
upseerin rouvana. Jos hän voi päästä yhtä korkealle kuin äitinsä, sen
pitäisi tyydyttää järkevää naista."
"Ja saanko kysyä, kersantti, kuka on se onnellinen, jota te haluatte
nimittää vävyksenne?"
"Haukansilmä, teidän korkeutenne."
"Haukansilmä!"
"Sama mies, majuri Duncan, ja esittäessäni hänet teille kerroin koko
hänen historiansa. Ei kukaan ole näillä rajaseuduilla paremmin tunnettu
kuin minun rehellinen, uljas, uskollinen ystäväni."
"Se kaikki on ihan totta. Mutta onko hän sittenkään oikea mies tekemään
kaksikymmenvuotiaan tytön onnelliseksi?"
"Miksi ei, teidän korkeutenne? Mies on parhaassa miehuusiässä. Ei ole
ainoatakaan opasta tai vakoojaa koko armeijassa, jolla olisi
Haukansilmän maine ja joka kykenisi suorittamaan niin vaarallisia
tehtäviä kuin hän."
"Totta sekin, kersantti. Mutta onkohan maine ja erittäinkin juuri
vakoojan maine omansa valloittamaan nuoren tytön sydämen?"
"Puhe nuoren tytön sydämestä, herra, minun yksinkertaisen ajatukseni
mukaan on sama kun puhe rekryytin arvostelusta. Jos me oppimattoman
osaston asettaisimme johtoon, emme koskaan saisi pataljoonaa
kiitettävään ampumalinjaan, majuri Duncan."
"Mutta teidän tyttäressänne ei ole mitään oppimatonta ja kömpelöä, sillä
hienompaa tyttöä hänen luokastaan ei voi löytää, vaikka etsisi läpi
vanhan Albionin. Ajatteleeko hän kanssanne samalla tavalla tästä
asiasta? -- vaikka minun täytyy otaksua, että hän on yhtä mieltä
kanssanne, koska on jo kihloissa."
"Emme ole vielä puhuneet tästä asiasta, teidän korkeutenne; mutta
minusta tuntuu, että olen saanut hänen ajatuksensa selville monista
pikkuseikoista."
"Ja mitä ovat nuo pikkuseikat, kersantti?" kysyi majuri, joka alkoi
tuntea asiaan suurempaa mielenkiintoa kuin oli luullut. "Tunnustan
uteliaisuudella haluavani tietää jotakin naisten mielipiteistä, koska
itsekin olen poikamies."
"No, teidän korkeutenne, kun minä puhun Haukansilmästä tytölle, hän
katsoo aina minua suoraan silmiin, iloitsee kaikesta, mitä sanon hänen
edukseen ja esiintyy avoimena ja reippaana, joka kaikki todistaa, että
hän puoliksi ajattelee häntä jo omana miehenään."
"Hm! Ja nämä merkit, kersantti, ovat teistä luotettavat todisteet
tyttärenne tunteista?"
"Niin ovat, teidän korkeutenne, sillä ne tuntuvat minusta niin
luonnollisilta. Kun minä tapaan miehen, herra, joka katsoo minua suoraan
silmiin, kun hän kehuu jotakin upseeria -- sillä, teidän korkeutenne
suokoon anteeksi, miehet joskus arvostelevat esimiehiänsä -- ja kun minä
huomaan, että hän katsoo minua silmiin kehuessaan kapteeniansa, minä
aina olen varma, että poika on rehellinen ja tarkoittaa, mitä sanoo."
"Eikö ajatellun sulhasen ja kauniin morsiamen välillä ole jotensakin
huomattava iänero, kersantti?"
"Olette ihan oikeassa, herra; Haukansilmä on kääntynyt neljännelle
kymmenelle, ja Mabelilla on kaikki edellytykset siihen onneen, jonka
elämänkoulussa kehittynyt mies voi hänelle antaa. Olin itse lähes
neljäkymmentä, teidän korkeutenne, kun nain hänen äitinsä."
"Mutta onkohan teidän tyttärenne taipuvainen ihailemaan vihreää
metsästyspaitaa ja susihattua, jollaisia meidän arvoisa oppaamme
käyttää, mieluummin kuin 55:nnen hienoa univormua?"
"Ehkä ei, herra; ja siksi hänen täytyy käyttää itsekieltämystä, joka
aina tekee nuoren naisen paremmaksi ja viisaammaksi."
"Ja eikö teitä peloita, että hän voisi jäädä leskeksi vielä nuorena
ollessaan? Villit eläimet ja vielä villimmät raakalaiset voivat milloin
tahansa ryöstää Haukansilmän elämän."
"Yksikin luoti voi miehen surmata, Lundie", sillä luottavassa
keskustelussa majuri mielellään salli käyttää tätä nimeä, kun ei
sotilasasioista ollut kysymys, "eikä kukaan 55:nnen miehistä voi karttaa
äkillistä kuolemaa, jos niin sattuu. Siinä suhteessa Mabel ei mitään
voittaisi vaihtamisesta. Sitäpaitsi, herra, jos saan vapaasti puhua
tällaisesta asiasta, minä en usko, että Haukansilmä kaatuu taistelussa
tai saa muuten äkillisen surman erämaassa."
"Ja miksi ette, kersantti?" kysyi majuri. "Hän on soturi aina, kun vaara
uhkaa, ja hänen asemansa on vaarallisempikin kuin muiden. Vaikka hän on
vapaa tavallisista sotilassäännöistä, mikä pelastaa hänet, kun muut
eivät pelastu?"
"Minä en usko, teidän korkeutenne, että Haukansilmä pitää omia
mahdollisuuksiaan parempina kuin toistenkaan, mutta minä en luule, että
se mies kuolisi kuulasta. Minä olen nähnyt hänen käsittelevän pyssyänsä
tyynenä ja rauhallisena keskellä kamalinta kuulasadetta, enkä siis voi
otaksua, että kohtalo olisi määrännyt hänet sillä tavalla kaatumaan. Ja
toiselta puolen, jos hänen Majesteettinsa joukoissa on joku, joka
todella ansaitsee sellaisen kuoleman, on se Haukansilmä."
"Sitä emme koskaan tiedä, kersantti", vastasi Lundie ja kasvoille kohosi
vakava, mietiskelevä ilme, "ja mitä vähemmän puhumme sellaisesta
asiasta, on ehkä sitä parempi. Mutta onko Mabel -- se kai on hänen
nimensä, onko Mabel halukas ottamaan miehen, joka todellisuudessa on
riippuvaisempi armeijasta kuin ne, jotka ovat armeijan luetteloissa.
Oppaalla ei ole ylenemisen toivoa, kersantti."
"Hän on jo päässyt korkeimpaan asemaansa, teidän korkeutenne. Lyhyesti,
Mabel on määrännyt kantansa tässä asiassa; ja kun teidän korkeutenne on
suvainnut puhua minulle herra Muirista, minä pyydän teitä
hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle, että tyttö on sidottu koko
elämänsä ajaksi."
"Hyvä, hyvä, kuten tahdotte; ja nyt -- kersantti Dunham!"
"Teidän korkeutenne", sanoi toinen nousten ja tervehtien
sotilaallisesti.
"Onhan teille sanottu, että aikomukseni on lähettää teidät Tuhatsaarille
ensi kuun ajaksi? Kaikki alipäälliköt ovat vuorostaan olleet siellä --
ainakin kaikki, joihin voi luottaa -- ja nyt vihdoin on tullut teidän
vuoronne. Luutnantti Muir haluaisi kyllä lähteä sinne; mutta koska hän
on majoitusmestari, en voi antaa hänelle määräystä. Onko miehistö
valittu?"
"Kaikki on valmiina, teidän korkeutenne. Miehet on valittu ja lähetti,
joka viime yönä toi sieltä tietoja, kertoi, että miehistö kiihkeästi
odottaa vapautusta."
"Niin teki. Teidän täytyy siis purjehtia sinne ylihuomenna, tai ehkä
vielä parempi, huomeniltana. Viisainta lienee suorittaa matka pimeällä."
"Niin ajattelee Jasperkin, teidän korkeutenne, enkä voi tällaisessa
asiassa luottaa kehenkään paremmin kuin Jasper Westerniin."
"Nuori Jasper Vesikoira!" sanoi Lundie ja hymy levisi hänen muuten
vakaville kasvoilleen. "Tuleeko se poika teidän mukaanne, kersantti?"
"Teidän korkeutenne suvainnee muistaa, ettei Lokki koskaan lennä
satamasta ilman häntä."
"Totta, mutta kaikilla säännöillä on poikkeuksensa. Eikös täällä
linnassa ole ollut joku merimies, kuten viime päivinä luulen nähneeni?"
"On kyllä, teidän korkeutenne; se on herra Cap, minun lankoni, joka on
tuonut minun tyttäreni tänne."
"Miksi ei ottaa häntä Lokin kapteeniksi tälle retkelle ja jättää Jasper
pois? Teidän lankonne varmaan vaihtelun vuoksi haluaa tehdä tämän retken
suolattomalla järvellä, ja te voitte nauttia enemmän hänen seurastaan."
"Minä juuri ajattelin pyytää teidän korkeutenne suostumusta saada ottaa
hänet mukaan; mutta hän saa tulla vapaaehtoisena. Jasper täyttää liian
hyvin tehtävänsä, että hänet voitaisiin syrjäyttää ilman ymmärrettävää
syytä, majuri Duncan; ja sitäpaitsi luulen, että veli Cap halveksii
liian paljon suolatonta vettä voidakseen ryhtyä palvelemaan siellä."
"Voitte olla oikeassa, kersantti; minä jätän kaiken teidän harkintanne
varaan. Vesikoira voi jäädä paikoilleen, kunnes toisin määrätään. Te
haluatte siis, että Haukansilmä seuraa mukana?"
"Jos teidän korkeutenne sen sallii. Siellä voi olla tehtävää molemmille
oppaille, sekä intiaanille että valkoiselle miehelle."
"Sekin kai on totta. Toivon, että suoritatte tehtävän mitä suurimmalla
huolella; ja muistakaa, että koko asema on hävitettävä, kun teidän
määräyksenne palautetaan. Tällä aikaa sen pitää täyttää tarkoituksensa
tai me olemme erehtyneet koko aseman suhteen; se on liian hankala pitää
kunnossa turhan vuoksi. Ja nyt, onnellista matkaa!"
Kersantti Dunham tervehti sotilaallisesti, kääntyi ympäri ja oli juuri
sulkemaisillaan oven jälkeensä, kun hänet kutsuttiin takaisin.
"Olen unohtanut, kersantti, että nuoremmat upseerit ovat pyytäneet saada
järjestää ampumakilpailut ja ne on määrätty tapahtuvaksi huomenna.
Kaikki saavat vapaasti ottaa osaa ja palkintona annetaan hopeasuinen
ruutisarvi ja nahkainen patroonakotelo", lukien paperista -- "kuten
tähän on kirjoitettu ja naisten silkkihattu. Tämän viimeksimainitun saa
voittaja antaa jollekin linnan naisista, josta hän enimmän pitää."
"Erinomaisen hauskaa, teidän korkeutenne -- varsinkin voittajasta. Saako
myöskin Haukansilmä ottaa osaa kilpailuun?"
"En ymmärrä, kuinka häntä voisi kieltää, jos hän itse haluaa ottaa osaa.
Viime aikoina olen kuitenkin ollut huomaavinani, ettei hän enää välitä
sellaisesta urheilusta -- luultavasti erehtymättömän taitavuutensa
vuoksi."
"Niin kyllä, herra majuri; se kelpo poika tietää kyllä, ettei näillä
seuduin ole ainoatakaan, joka voisi kilpailla hänen kanssaan eikä hän
halua turmella toisten voitoniloa. Luulen, herra, että voimme luottaa
hänen hienotunteisuuteensa joka asiassa. Ehkäpä hän tässä asiassa saa
menetellä mielensä mukaan?"
"Luonnollisesti, kersantti, tässä tapauksessa. Hyvästi, kersantti
Dunham."
Kersantti poistui nyt jättäen Duncan of Lundien omiin ajatuksiinsa.
Etteivät ne olleet vastenmielisiä, saattoi huomata siitä hymystä, joka
silloin tällöin kirkasti hänen tavallisesti kovia ja ankarapiirteisiä
kasvojansa, mutta toisina hetkinä taas ilmeni niissä järkkymätön
vakavuus. Noin puolisen tuntia lienee kulunut, kun ovelta kuului koputus
ja hän kehoitti tulijaa astumaan sisään. Keski-ikäinen mies, puvusta
päättäen upseeri, vaikkakin univormulta puuttui muodin hienous ja
aistikkuus, astui esiin ja tervehtiessä sanottiin: "Herra Muir".
"Tulin kutsustasi, herraseni, saadakseni kuulla kohtaloni", sanoi
majoitusmestari skotlantilaisella murteella heti, kun oli ottanut
tarjotun istuimen. "Sanoakseni sinulle totuuden, majuri Duncan, tämä
tyttö on linnassa saanut häiriötä aikaan enemmän kuin ranskalaiset ennen
sua. En ikinä ole nähnyt niin yleistä ihastusta niin lyhyessä ajassa!"
"Todellakin Davy, et suinkaan tahdo koettaa saada minua uskomaan, että
sinun nuori ja turmeltumaton sydämesi olisi sellaisessa liekissä yhden
viikon tuttavuuden jälkeen? Mitä, mies! Tämähän on pahempi kuin se juttu
Skotlannissa, jossa kuumuus poltti reiän sinun kelpo vartaloosi ja
tuotti kaikille pojille tilaisuuden tarkastella minkä arvoinen se niin
helposti syttyvä esine on."
"Sull' on omat tapasi, majuri Duncan; samoin oli sinun isälläsi ja
äidilläsi ennen sinua, vaikka sitten vihollinen olisi ollut linnassa. En
minä pidä ollenkaan ihmeenä, että nuoret ihmiset seuraavat sydämensä
haluja ja taipumuksia."
"Mutta sinä, Davy, olet seurannut sydämesi vaatimuksia niin usein, että
luulisin nyt jo niiden menettäneen uutuuden viehätyksen. Sen taipumuksin
jälkeen, joka aiheutti poikasena ollessasi Skotlannin jutun, sinä olet
ollut neljä kertaa naimisissa."
"Vain kolmesti, majuri, ja nyt minä haluan saada uuden vaimon. Minun
määräni ei vielä ole täysi -- ei, ainoastaan kolmesti."
"Luulenpa, Davy, ettet ensimmäistä seikkailuasi pidä minään, -- kun
siinä ei ollut pappia."
"Ja miksi minä pitäisin, majuri? Tuomioistuin selitti, ettei se ollut
oikea avioliitto; ja mitä muuta mies voi toivoa? Nainen piti kevyttä ja
vapaata rakkaussuhdetta parempana -- ja sama lienee minunkin luonteeni
heikkous -- ja vietteli minut sopimukseen, joka sittemmin huomattiin
laittomaksi."
"Jos muistan oikein, Muir, niin siihen aikaan yleensä ajateltiin, että
asiassa oli kaksi puolta."
"Minusta se on huono asia, jossa ei ole kahta puolta, ja tiedän monia
asioita, joissa on kolme. Mutta vaimoparka kuoli ilman lapsia ja koko
asia raukesi tyhjiin. Sitten minä olin sanomattoman onneton toisen
vaimoni kanssa -- sanon toisen sinun mieliksesi, majuri, vaikkakin pidän
kiinni siitä, ettei ensimmäinen ollut mikään avioliitto. Olkoonpa
ensimmäinen tai toinen, minä olin äärettömän onneton Jannie Grahamin
kanssa, joka kuoli muutaman vuoden kuluttua jättämättä jälkeensä mitään
muistoa itsestään. Minä luulen, että jos Jannie eläisi, minä en koskaan
olisi ajatellut toista vaimoa."
"Mutta kun hän ei elänyt, sinä olet mennyt hänen kuolemansa jälkeen
kahdesti naimisiin ja nyt kiihkeästi haluat päästä kolmannen kerran."
"Totuutta ei voi koskaan kieltää, sen olen aina valmis tunnustamaan.
Mutta luulen, Lundie, että sinä olet synkkämielinen tänään."
"Ei, Muir, en ollenkaan synkkämielinen; hieman miettiväinen ehkä, sen
tunnustan. Olen muistellut nuoruuteni päiviä, jolloin minä
tilanomistajan ja sinä papin poikana yhdessä leikimme kotoisilla
kunnailla huolettomina poikina vähät välittäen tulevaisuudesta. Sen
jälkeen on tapahtunut paljon sellaista, joka on muuttanut tulevaisuuden
toiseksi kuin se muuten olisi ollut."
"Totta puhut, Lundie, mutta sinulla ei ole syytä valittaa kohtaloasi.
Sinä olet kohonnut majuriksi ja olet kohta siirtomaitten maaherra,
elleivät kirjeet turhia puhu. Minä taas olen vain yhtä askelta ylempänä
kuin silloin, kun sinun kunnioitettu isäsi antoi minulle ensimmäisen
toimen, vain kurja majoitusmestari-raukka."
"Ja entäs ne neljä vaimoa?"
"Kolme, Lundie -- vain kolme laillista, katseltakoonpa sitä miltä
kannalta hyvänsä."
"Hyvä on, kolme sitten. Tiedäthän, Davy", sanoi majuri Duncan, hänkin
korostaen sanat skotlantilaisen tavalla, kuten usein lapsuustoverien
kanssa, jolloin ei tarvinnut seurata kasvatuksen määräämiä
hiuksentarkkoja rajoja -- "tiedäthän, Davy, että minun oma vaalini on
aikoja sitten suoritettu ja miten levottomana ja vaihtelevin tuntein
odotan sitä onnellista hetkeä, jolloin voisin kutsua niin kauan
rakastamani naisen vaimokseni; ja nyt olet sinä ilman onnea, nimeä,
syntyperää tai ansioita, tarkoitan erikoisia ansioita --"
"Ei, ei, elä sano niin, Lundie. Muirit ovat hyvää sukua."
"Olkoot. Siis ilman ansioita, mutta sukusi vuoksi ollut neljä kertaa --"
"Sanoinhan kolmesti, Lundie. Minä lopetan ystävyytemme, jos sanot
neljästi."
"Mutta sehän on oma määräsi, Davy, ja se on paljon se. Meidän elämämme
on ollut sangen erilainen, ainakin avioliiton suhteen, se sinun täytyy
myöntää, vanha veikko."
"Ja mitä hyötyä siitä on ollut, puhuaksemme yhtä vapaasti kuin ennen
poikasina?"
"Enpä tiedä, se vain on ollut toisenlaista kuin minun. Minun on kulunut
toivossa ja kieltäymyksissä, kun taas sinun on kulunut --"
"On kulunut ilman, että yksikään toive olisi täyttynyt", keskeytti
majoitusmestari. "Olen toivonut, että uusi yritys olisi entistä parempi,
mutta pettymys näyttää olevan miehen osa. Ah, kaikki tässä maailmassa on
turhuus Lundie, eikä sen totuus ilmene missään niin kuin avioliitossa."
"Ja nyt sinä olet valmis panemaan paulan kaulaasi viidennen kerran."
"Minä tahdon sanoa, että se on vain neljäs, majuri Duncan", sanoi
majoitusmestari innokkaasti. Sitten hänen kasvojensa ilme äkkiä muuttui
ja hän hymyili ja punastui kuin nuori poika lisäten: "Mutta tämä Mabel
Dunham on aivan _verraton olento!_ Meidän skotlantilaiset tyttäremme
ovat kauniita ja viehättäviä, mutta täytyy tunnustaa, että nämä
siirtokuntan sulottaret ovat hämmästyttävän ihastuttavia."
"Teet viisaasti, jos hillitset toiveitasi ja kuuman veresi, Davy.
Luulen, että kaikki sinun neljä vaimoasi --"
"Toivon, rakas Lundie, että tarkistat hieman laskutaitoasi. Kolme kertaa
yksi on kolme."
"Kaikki kolme sitten, olivat sellaisia, joita voidaan sanoa ylhäisiksi
naisiksi."
"Niin juuri olivatkin, majuri. Ne kolme olivat ylhäisiä naisia, kuten
sanot, ja liitot olivat arvokkaat."
"Ja kun neljäs oli minun isäni puutarhurin tytär, liitto ei ollut
arvokas. Etkö sinä pelkää, että mennessäsi naimisiin tytön kanssa, jonka
isä kuuluu samaan joukko-osastoon kuin sinä eikä ole upseeri, menetät
vaikutusvaltasi rykmentissä?"
"Se juuri on ollut minun heikkouteni läpi elämän, majuri Duncan, sillä
minä olen aina mennyt naimisiin ollenkaan ajattelematta vaikutusvaltaa.
Joka miehellä on omat helmasyntinsä ja pelkään, että naiminen on minun.
Ja nyt, kun me olemme väitelleet asian periaatteellisesta puolesta, minä
kysyn sinulta, teitkö sinä minulle sen ystävän palveluksen, että puhuit
kersantille tästä asiasta?"
"Tein, Davy, ja olen pahoillani sinun toiveittesi vuoksi, sillä minusta
nähden sinulla ei ole suuria menestymisen mahdollisuuksia."
"Ei menestymisen! Upseeri ja päälle päätteeksi majoitusmestari, eikä
menestysmahdollisuuksia yrittäessään kersantin tytärtä!"
"Niin se juuri on, Davy."
"Ja miksi ei, Lundie? Tahdotko olla hyvä ja vastata minulle juuri
siihen?"
"Tyttö on kihlattu -- käsi annettu, vala vannottu, rakkaus taattu. Ei,
hirtä minut, jos minä ollenkaan sitä uskon; mutta hän on kihloissa."
"Se on kyllä jonkunlainen este, se täytyy myöntää, majuri, vaikk'ei se
paljoa merkitse, jos sydän on vapaa."
"Aivan oikein, ja pidän sangen luultavana, että sydän tässä tapauksessa
on vapaa, sillä tuleva aviomies näyttää olevan paremminkin isän kuin
tytön valitsema."
"Ja kuka se sitten on, majuri?" kysyi majoitusmestari, joka katseli koko
juttua filosofin tyyneydellä ja kokeneen kylmäverisyydellä. "En satu
muistamaan ainoatakaan niin huomattavaa kilpailijaa, joka voisi lyödä
minut laudalta."
"Ehket, sinähän olet ainoa huomattava kosija koko rajaseudulla, Davy. Se
onnellinen mies on Haukansilmä."
"Haukansilmä, majuri Duncan!"
"Ei enempää eikä vähempää, Davy Muir. Haukansilmä se on, mutta ainakin
minun arvioni mukaan sinun mustasukkaisuuttasi voi viillyttää se tieto,
että avioliitto on isän eikä tyttären suunnittelema."
"Sitä juuri ajattelin!" huudahti majoitusmestari huoaten pitkään
helpotuksesta. "On ihan mahdotonta, että minun kokemukseni ja
ihmistuntemukseni --"
"Erittäinkin naistuntemus, Davy."
"Sinä voit laskea leikkiä, Lundie, ja minun on se käsitettävä. Mutta en
voi pitää mahdollisena, että niin täydellisesti erehtyisin siinä, mihin
nuoren naisen taipumukset ja toiveet vetävät, etten uskoisi hänen
pitävän minua kaikissa suhteissa kilpailijaani etevämpänä. Siinä
suhteessa voin olla levollinen -- aika näyttää."
"Kuulepas, Davy Muir", sanoi Lundie pysähtyen äkkiä käynnistään ja
katsellen toista silmiin niin vakavasti ja hullunkurinen ilme
kasvoillaan, että itse vanha taiturikin muuttui tahtomattaankin
vakavaksi -- "sano minulle suoraan, luuletko sinä todellakin, että
sellainen tyttö kuin kersantti Dunhamin, vakavasti voi mieltyä mieheen,
jolla on sinun ikäsi, ulkomuotosi ja voisin lisätä: kokemuksesi?"
"Iva sikseen, Lundie; sinä et tunne naisia ja siinä syy, miksi olet
naimatonna vielä nelikymmenviisi-vuotiaana. Sinä olet ollut kauhean
kauan poikamiehenä, majuri!"
"Ja kuinkas vanha sinä olet, jos sallit minun tehdä niin arkaluontoisen
kysymyksen?"
"Neljäkymmentäseitsemän, sitä en salaa, Lundie, ja jos minä saan
Mabelin, on siinä mulle vaimoa loppuiäkseni. Enkä voi ymmärtää, minkä
vuoksi kersantti Dunham olisi niin järjetön, että voisi uneksiakaan
antavansa suloisen tyttösensä Haukansilmän laiselle miehelle."
"Ei siinä mitään uneksimista olekaan; mies on tosissaan kuin soturi,
jota selkäsauna odottaa."
"Olkoonpa niin, majuri. Me olemme vanhat ystävät" -- molemmat olivat
kotoisin Skotlannista ja käyttivät usein synnyinseutunsa murrettakin
puhuessaan lapsuutensa ajoista -- "ja tiedämme, miten annetaan sana
sanasta tai täytetään velvollisuus. Ehkäpä se kelpo mies ei ole
ymmärtänyt viittaustani; muuten hän ei ikinä olisi ajatellut mitään niin
hullua. Ero upseerin rouvan ja oppaan vaimon välillä on yhtä suuri kuin
ero Skotlannin ja Amerikan muinaisuuden välillä. Minä olen vanhaa verta,
Lundie."
"Luota minun sanaani, Davy, sinun muinaisuutesi ei auta yhtään tässä
asiassa, eikä sinun veresi ole vanhempi kuin luusikaan. No niin, sinä
tiedät kersantin vastauksen ja huomaat, ettei minun vaikutukseni, johon
sinä niin suuresti luotit, voi paljoa auttaa sinua. Ottakaamme lasi
yhdessä, Davy, vanhan tuttavuutemme vuoksi, ja sitten teet viisaasti,
jos ajattelet huomista kilpailua ja unohdat Mabel Dunhamin niin pian
kuin suinkin."
"Ah, majuri, minä olen aina huomannut, että vaimo on helpompi unohtaa
kuin lemmitty. Kun pariskunta on puolittainkaan onnellinen
avioliitossaan, on kaikki hyvin. Mutta sitten tulee kuolema, joka kaikki
erottaa, kuten sanotaan, ja minusta tuntuu kauhean alhaiselta ruveta
surulla häiritsemään poismennyttä. Elämässä on niin paljon huolta ja
murhetta sekä toivoa ja suloa -- erittäinkin, mitä naisiin tulee -- että
se voi kääntää ajatukset toisaalle."
"Niin juuri minäkin ajattelen sinun asemaasi, Davy. Sinun vaimosi eivät
voi enää sulostuttaa sinun elämääsi. Olen kyllä kuullut kerrottavan
miehistä, jotka ovat olleet niin tyhmiä, että ovat surreet pitkiä aikoja
kuolleita vaimojansa. Juon onneksesi ja toivon, että hyvin pian pelastut
tästä epätoivoisesta asemasta, luutnantti. Sitäpaitsi kehoitan sinua
varovaisuuteen tulevaisuudessa ja toivon, että tällä kertaa elämäsi
sulostuttaja tuudittaa sinut ikilepoon."
"Paljon kiitoksia, rakas majuri; siinä taas ilmenee vanha ystävyytemme,
jolle minä annan niin suuren arvon. Tämä tyttö on minun sydämelleni kuin
aamukaste ja se lämmittää kuin Skotlannin suloinen päivä. Niillä
miehillä, joista mainitsit, on varmaan kullakin ollut vain yksi vaimo,
sillä jos niitä olisi ollut useampia, heidän kuolemansa olisi
vaikuttanut heihin vallan toisella tavalla. Minusta jokainen järkevä
mies voi olla tyytyväinen hyvän vaimon kanssa, mutta turhaa on surra
sitä, mitä ei voi muuttaa. Minä olen äärettömän kiitollinen sinulle,
majuri Duncan, tästä ja kaikista muistakin ystävyydenosoituksistasi, ja
jos sinä edelleenkin voisit olla yhtä huomaavainen ja tekisit minulle
vielä muutaman palveluksen, se varmasti vakuuttaisi minua siitä, ettet
ole unohtanut lapsuutesi leikkitoveria."
"Olkoon menneeksi, Davy, jos pyyntö on järkevä ja sellainen, että sen
täyttäminen riippuu minusta, niin lausu se julki."
"Jos sinä voisit järjestää minulle jotakin tehtävää Tuhatsaarille
pariksi viikoksi tai niille main, niin luulisin asian tulevan autetuksi
molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Ajattelehan, Lundie, että tyttö on
ainoa sovelias koko rajaseudun valkoisista naisista."
"Siellä on aina joku tehtävä sinun arvoisellesi miehelle, vaikkakin ehkä
vähäinen, mutta sen saa kersantti suoritetuksi yhtä hyvin kuin joku
majoitusmestari-kenraali, vieläpä paremminkin."
"Mutta ei paremmin kuin joku rykmentin upseereista. Alipäälliköt voivat
yhdessä ja toisessa suhteessa olla epäluotettavia."
"Minä ajattelen asiaa, Muir", sanoi majuri nauraen, "ja saat vastaukseni
huomenna. Huomenna, mies, on verraton tilaisuus sinun esitellä itsesi
naisväelle. Sinä olet taitava pyssymies ja palkintoja on saatavissa.
Valmistu näyttämään taitoasi, ja kukapa tietää, mitä voi tapahtua,
ennenkuin _Lokki_ lentää pois satamasta."
"Luulen, että useimmat nuoret miehet ottavat osaa kilpailuun, majuri."
"Niin tekevät, ja monet vanhemmat myöskin, jos kerran sinäkin esiinnyt.
Pidä puolesi, Davy, minäkin aion ampua pari laukausta ja tiedäthän, että
siinä suhteessa olen saavuttanut jonkunlaisen maineen."
"Se on joka tapauksessa mainiota. Naisen sydämen voi valloittaa mitä
moninaisimmilla keinoilla ja monia tapoja eivät filosofien säännöt
ollenkaan hyväksy. Muutamat vaativat, että kosija istuu heidän edessään
aivan kuin kysymyksessä olisi säännöllinen piiritys ja antautuvat vasta,
kuin enempi vastustus on turha; toiset taas täytyy valloittaa
väkirynnäköllä. Vielä on sellaisiakin tytönletukoita, jotka täytyy
johtaa väijytyspaikkoihin. Ensimmäiset ovat ehkä upseerin arvon
mukaisia, mutta minun täytyy sanoa, että viimeksimainitut viehättävät
minua enimmän."
"Ja mielipide muodostuu kokemuksen kautta kaikissa asioissa. Entäs ne,
jotka täytyy valloittaa väkirynnäköllä?"
"Ne sopivat nuoremmille miehille, Lundie", vastasi majoitusmestari
nousten ja iskien silmää, -- jonka vapauden hän usein otti
keskustellessaan päällikkönsä kanssa ja se oli merkkinä heidän
pitkäaikaisesta ystävyydestänsä; "jokaisella ikäkaudella on omat
välttämättömyytensä ja neljänkymmenen seitsemän vuoden ikäisenä ei enää
vaivaa lapsen huimuus. Toivotan sinulle hyvää yötä, majuri Duncan, näe
suloisia unia ja herää virkistyneenä uuteen päivään."
"Kiittäen toivotan samaa itsellesi, veli Muir. Muista huomista
kilpailua!"
Majoitusmestari poistui jättäen Lundien kirjastossaan miettimään, mitä
juuri oli tapahtunut. Majuri Duncan oli niin tottunut luutnantti Muirin
omituiseen käytökseen ja sukkeluuksiin, etteivät ne häntä ollenkaan
loukanneet samassa määrässä kuin ehkä loukkaavat lukijaa. Tosiasia on,
että seuratessa samanlaisia lakeja ja määräyksiä ja yhdessä
työskennellessä mitä erilaisimmat luonteet voivat ymmärtää toisiansa,
vaikka ne muissa oloissa voisivat joutua mitä kiusallisimpaan
ristiriitaan.