"Maanpako-kumppanit ja ystävät,
tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp'
on loiston kiiltoa. Nää metsät eikö
vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?"
_Miten haluatte_.
Kersantti Dunham ei kerskunut turhia lausuessaan viime luvun lopussa
kertomamme sanat. Huolimatta tämän raja-aseman kaukaisesta etäisyydestä
näiden seutujen asukkaat voivat kattaa pöytänsä herkuilla, joita
kuninkaat ja prinssit olisivat kadehtineet. Niinä aikoina, joista
kerromme, vieläpä puolisen vuosisataa myöhemminkin nämä autiot seudut,
joita sanotaan Länneksi tai "uusiksi maakunniksi", olivat jokseenkin
asumattomia kukoistaen täynnä luonnonrikkauksia ja -tuotteita, joita
tämä ilmanala niin runsaasti kehittää sekä ihmisten että eläinten
tarpeiksi. Ne vähälukuiset intiaanit, jotka kiertelivät näissä metsissä,
eivät voineet sanottavasti vähentää riistan paljoutta, eivätkä ne harvat
metsästäjät ja suojelusjoukot, joita sinne tänne oli vaatimattomiin
linnoihin sijoitettu, voineet tällä äärettömällä alueella saada aikaan
enempää kuin mehiläiset apilaskentällä tai kolibrit kukkatarhoissa.
Sitä perimätietoa, joka on kertonut siitä eläinten, lintujen ja kalojen
paljoudesta, joita eli näissä metsissä ja suurissa järvissä ja joka on
herättänyt meissä niin suurta ihmettelyä, tukevat siellä
mukana-eläneitten miesten kertomukset. Ja nähtyämme omin silmin monia
näistä ihmeistä voimme vakuuttaa ne tosiksi. Oswego sijaitsi juuri
parhaalla paikalla täyttääkseen suurimmankin elostelijan ruokasäiliön
häntä tyydyttävällä tavalla. Kalastajan tarvitsi vain heittää
pyydyksensä jokeen, ja hän sai nostaa mielensä mukaan kuhia ja ahvenia
tai muita veden asukkaita, joita uiskenteli näissä vesissä yhtä
runsaasti kuin tiedetään surisevia hyönteisiä lentelevän näiden seutujen
hyllyvillä soilla. Muiden muassa saatiin kaikenlaisia näiden järvien
lohilajeja, jotka laatunsa puolesta vetävät vertoja Pohjois-Euroopan
ihastuttaville lajeille. Suunnattomat lintuparvet täyttivät ohi
kulkiessaan metsät ja vedet, niin että satojen aarien aloilla suurissa
lahdissa ja rantamilla ei nähnyt muuta kuin uiskentelevia sorsa- ja
ankkaparvia. Peurat, karhut, jänikset ja oravat sekä muut nelijalkaiset,
kuten saksanhirvet ja hirvet täydensivät eläinten parvea, jota
vartioväki mielin määrin käytti hyväkseen halulla tai halutta
viettäessään aikojaan näillä kaukaisilla rajamailla.
Täällä oli harvinaisia ruokavaroja niin runsaasti, ettei kukaan
kiinnittänyt niihin mitään huomiota, vaikka niitä muualla maailmassa
olisi pidetty mitä ylellisimmän elämän merkkinä. Halvinkin Oswegon
seudun asukkaista nautti riistasta, joka olisi ylpeydellä voitu asettaa
parisilaisen loistosalin pöydälle. Kukin tyydytti ruokahaluansa mielensä
mukaan, eikä kenenkään johtunut mieleen kadehtia eikä nureksia toisen
maun omituisimpiakaan oikkuja. Tavallista armeijan ruokaa, jota täytyi
kulkuneuvojen vaikeuden vuoksi pitää erittäin säästävästi, korvasivat
hirvet, ankat, villihanhet ja lohet, joilla saattoi pitää herkullisemmat
juhlat kuin suolatuilla siankyljyksillä, kevätnauriilla tai
puolikeitetyillä kaaleilla.
Kersantti Dunhamin pöytä hämmästytti siis loistollaan yhtä paljon kuin
erikoisuudellaankin. Herkullisesti paistettu lohi höyrysi komealla
vadilla, kuuma hirvipaisti herätti ruokahalua tuoksullaan ja mitä
erilaisimpia kylmiä liharuokalajeja oli asetettu vastasaapuneitten
tarpeiksi ja todistukseksi vanhan soturin vieraanvaraisuudesta.
"Sinä et näytä viettävän kieltäytyvää elämää tässä kaukaisessa
maanääressä, kersantti", sanoi Cap tutustuttuaan näihin harvinaisen
keittotaidon uusimpiin saavutuksiin. "Yksinpä skotlantilainenkin lienee
tyytyväinen näihin lohiin."
"Niitä ne eivät -- sen pahempi -- kuitenkaan ole, veli Cap. Niistä
parista kolmesta sadasta pojasta, jotka tässä linnassa asustavat, on
tuskin puolta tusinaa, jotka eivät vannoisi, että tämä kala on
kelvotonta syödä. Yksinpä sellainenkin poika joka ei ole maistanut
hirveä muulloin kuin silloin, kun salametsästäjän on onnistunut se
varastaa, nostelee nenäänsä nähdessään lihavimman hirven reiden, mitä
täällä on saatavissa."
"Niinpä niin, siinä ilmenee kristityn luonne", pisti Haukansilmä väliin,
"eikä se ole hänelle eduksi. Punanahka ei koskaan nureksi, vaan on aina
kiitollinen, olkoonpa hänen ravintonsa sitten lihavaa tai lihaa, hirveä
tai karhua, villin hanhen täkkää tai villisorsan siiven kappaletta.
Valkoisten miesten häpeäksi on sanottava, että me nautimme runsauden
sarvesta tyytymättöminä ja annamme pienille ikävyyksille niin hirveän
suuren arvon."
"Niin paljon voin sanoa 55:nnen pojista, vaikka en voi yhtä paljoa sanoa
heidän kristillisyydestään", vastasi kersantti. "Yksinpä vanha Duncan
Lundilainenkin joskus vannoo, että kaurapuuro on parempaa ravintoa kuin
Oswegon kuha, ja jos saisi edes nähdä Skotlannin vettä, tyynnyttäisi se
hänen janoansa paremmin kuin jos joisi koko Ontarion kuiviin."
"Onko majuri Duncanilla vaimo ja lapsia?" kysyi Mabel, jonka ajatukset
luonnollisesti kääntyivät hänen omaan sukupuoleensa, näissä uusissa
oloissa.
"Ei, tyttö, vaikka sanotaan, että hänellä on morsian kotona. Neiti
näyttää mieluummin odottavan kuin suostuvan kärsimään tämän villin
erämaan vaivoja. Kaikki tuo ei ole kuitenkaan sopusoinnussa minun
ajatukseni kanssa naisen velvollisuuksista. Sinun sisaresi, veli Cap,
ajatteli toisin."
"Toivon, kersantti, ettet ajattelisi Mabelia sotilaan vaimoksi", vastasi
Cap vakavasti. "Meidän sukumme siinä suhteessa on täyttänyt
velvollisuutensa ja nyt on taas aika muistaa merta."
"Enpä luule löytäväni tytölle sopivaa 55:nnestä tai jostakin toisesta
rykmentistä, sen voin sulle, veli, luvata, vaikkakin ajattelen, että
pian on aika, jolloin lapsen on hyvä joutua kunnialliseen avioliittoon."
"Isä!"
"Ei ole heidän tapaistaan puhua niin avoimesti näistä asioista", sanoi
opas, "sillä kokemuksesta tiedän, että se, joka tahtoo saavuttaa immen
suosion, ei saa lakkaamatta ahdistella häntä huutaen julki ajatuksiansa.
Siksipä, jos suvaitsette, muutamme puheenaihetta."
"Hyvä, veli Cap, toivon, että tämä kylmä porsas miellyttää sinua;
sinähän et ollenkaan syö."
"Kyllä, kyllä; anna minulle ihmisten ruokaa, jos minun vielä täytyy
syödä", vastasi parantumaton merimies, "se voi olla kyllin hyvää
sisävesien purjehtijoille, mutta me merimiehet syömme sellaista
ravintoa, jonka alkuperän voimme tuntea."
Haukansilmä laski veitsen ja haarukan kädestään ja purskahti nauramaan
hiljaisella tavallaan. Sitten hän kysyi hieman uteliaasti:
"Ettekö kaipaa nahkaa, herra Cap? ettekö kaipaa nahkaa!"
"Ehkä se olisi ollut paras paistaa nahkoineen, ajattelen, Haukansilmä.
Mutta kai täällä metsissä on tapana tarjota se noin laitettuna."
"Hyvä, hyvä, mies voi kulkea maailman ympäri oppimatta mitään. Jos te
olisitte nylkenyt tätä sikaa, niin olisitte haavoittanut kätenne. Sehän
on piikkikala!"
"No, enkös arvannut, ettei se ikinä ole oikea porsas!" vastasi Cap.
"Mutta sitten minä ajattelin, että yksin sikakin menettää oikeasta
muodostaan näissä metsissä. -- Eiköhän, kersantti, sinulle täällä
ollessasi liene käynyt samalla tavalla?"
"Mutta minä en voi nahkaani muuttaa. -- Haukansilmä, eihän vain Mabel
esiintynyt ymmärtämättömästi matkallanne?"
"Ei ollenkaan, ei ollenkaan. Jos Mabel on puoliksikaan niin tyytyväinen
Haukansilmään ja Jasperiin kuin Haukansilmä ja Jasper ovat häneen, niin
olemme tulleet ystäviksi lopuksi iäksemme."
Puhuessaan opas käänsi silmänsä punastuvaan tyttöön aivan kuin
vaistomaisesta halusta saada tietää hänen mielipiteensä, mutta painoi
samassa katseensa lautaseensa, sillä hänen synnynnäinen vaistonsa sanoi
hänelle, että hänen kiihkeä halunsa olisi saattanut loukata
hienotunteisen naisen mieltä ja hän ilmeisesti katui omaa rohkeuttaan.
"Hyvä, hyvä, täytyy muistaa, ystäväni, että naiset eivät ole miehiä",
vastasi kersantti, "ja luonne ja kasvatus ovat aina otettavat lukuun.
Rekryytti ei ole koskaan veteraani. Jokainen tietää, että hyvän soturin
kasvatus vaatii aikaa enemmän kuin mikään muu."
"Se on uutta oppia, kersantti", vastasi Cap hieman kiihkeästi. "Me
vanhat merimiehet ajattelemme, että kuusi soturia -- ei kokonainen
sotajoukko opetetaan helpommin, kuin yksi merimies on saanut
kasvatuksensa."
"No, no, veli Cap, minä olen kyllä kuullut paljonkin siitä, mikä käsitys
merenkulkijoilla on itsestään", vastasi lanko hymyillen niin
omituisesti, että toinen selvästi tajusi, mitä hän tarkoitti, "sillä
olen monta vuotta palvellut rantavarustuksissa. Olen sinun kanssasi
monesti puhunut tästä asiasta ja pelkään, ettemme koskaan pääse
yksimielisyyteen. Mutta huomataksesi eron oikean soturin ja
luonnontilassa olevan välillä sinun tulee vain tarkastaa 55:nnen
pataljoonan marsseja tänä iltana ja verrata niitä Yorkiin palattuasi
nostoväen parhaimpiinkin yrityksiin."
"Hyvä, hyvä, minun silmissäni, kersantti, siinä on sangen vähän eroa
-- ei enempää kuin kahden sotaherran välillä. Minusta ne näyttävät ihan
samanlaisilta -- molemmat ovat koreita, pyntättyjä ja töyhtöpäitä."
"Niin kyllä sinun arviosi mukaan herraseni", vastasi kersantti
arvokkaasti, "mutta ehkäpä et tiedä, että kestää vuosia, ennenkuin oikea
soturi oppii edes syömään."
"Sen pahempi hänelle. Nostoväki syö ihan alussakin, sillä olen kuullut,
että retkillään he syövät, mitä hengestä irti saavat, vaikk'eivät tekisi
mitään muuta."
"Niillä on omat tapansa, luulisin, kuten muillakin ihmisillä", huomautti
Haukansilmä rakentaen rauhaa, joka hänen mielestään näytti järkkyvän sen
kautta, että molemmat hellittämättä näyttivät tahtovan puolustaa omaa
kutsumustaan, "ja kun ihminen saa Luojalta taipumuksensa, on turhaa
käydä taistelemaan niitä vastaan. 55:s, kersantti, on syönnissäkin
ymmärtäväinen rykmentti, sen voin vakuuttaa seurusteltuani niin kauan
sen kanssa, vaikka uskallan sanoa, että nostoväki siinäkin suhteessa
jättää paljonkin toivomisen varaa."
"Eno", sanoi Mabel, "jos olet jo syönyt, pyydän minä sinua toverikseni
uudestaan valleille. Emme kumpikaan ole puoliksikaan nähneet Suuren
Järven salaisuuksia ja tuntuisi hieman omituiselta, jos nuori nainen
kuljeksisi ihan yksin ensimmäisenä päivänä saapumisensa jälkeen."
Cap ymmärsi hyvin Mabelin ajatuksenjuoksun ja ollen pohjaltaan kaikesta
huolimatta lankonsa hyvä ystävä, hän mielellään jätti väittelyn sikseen,
kunnes he olisivat pitempään olleet yhdessä, eikä tällainen kiista
koskaan loukannut häntä, niin itsepäinen ja mahtipontinen kuin hän
olikin. Ystävällisesti hän siis seurasi sisarensa tytärtä jättäen
kersantin ja hänen ystävänsä, Haukansilmän, kahden. Niin pian kuin hänen
vastustajansa oli poistunut, kersantti, joka ei oikein hyvin ymmärtänyt
tyttärensä arkatuntoisuutta, kääntyi toveriinsa kasvoillaan voitonvarma
hymy ja sanoi:
"Armeija, Haukansilmä, ei ole koskaan ennen saanut oikeutta sen kautta,
että joku olisi pitänyt sen puolta, ja vaikka vaatimattomuus on hyve,
käyttäköön mies sitten punaista tai valkeata nuttua tai ommelkoon
merkkinsä paitansa hihoihin, kuten tässä tapauksessa, en kuitenkaan
salli, että sen hyvä maine joutuisi huonoon huutoon pahojen sanojen
vuoksi. No, ystäväni", sanoi hän tarttuen Haukansilmän käteen ja
puristaen sitä sydämellisesti, "mitäs pidät tytöstä?"
"Teillä on syytä olla hänestä ylpeä, kersantti. Minä olen nähnyt monta
hänen sukupuolestaan ja moni on ollut kaunis ja suurta sukua, mutta en
milloinkaan ennen ole nähnyt, että kohtalo yhdelle olisi niin runsaasti
tuhlannut erilaisia lahjoja."
"Ja minä voin sanoa sinulle, Haukansilmä, että mieltymys on
molemminpuolinen. Hän kertoi minulle viime yönä paljon sinun
rohkeudestasi, kylmäverisyydestäsi ja kohteliaisuudestasi -- erittäinkin
viimeksimainitusta, sillä kohteliaisuus, ystäväni, naisten mielestä on
miehen paras avu -- ensimmäinen vaikutelma tyydyttää siis molempia.
Harjaa takkisi ja pane hieman enemmän huomiota ulkomuotoosi,
Haukansilmä, ja sinä voitat tytön sydämen ja käden."
"Ei, ei, kersantti; minä en ole unohtanut mitään, mitä olette minulle
puhunut, enkä katso maksavan vaivaa koettaa tekeytyä hänen silmissään
puoliksikaan niin rakastettavaksi kuin hän on minun. Puhdistin ja
kiilloitin hirvenkaatajani tänä aamuna auringon noustessa eikä lepo
mielestäni koskaan ole tuntunut paremmalta kuin tällä hetkellä."
"Se on sopusoinnussa sinun metsämiesajatustesi kanssa, Haukansilmä.
Ampuma-aseen tuleekin kiiltää ja välkkää auringossa. Ruosteinen pyssyn
piippu ei koskaan ole kaunis."
"Lord Howe ei siitä välittänyt ja häntä pidettiin kuitenkin hyvänä
soturina."
"Se on totta. Hänen lordi-arvonsa on ruostuttanut kaikki hänen
armeijansa pyssyt, ja mitä hyvää siitä on ollut? Hänen arvomerkkinsä
ovat Albanian englantilaisessa kirkossa! Ei, ei arvoisa ystävä; soturin
tulee olla soturi eikä hän saa koskaan hävetä kantaa niitä vertauskuvia,
jotka hänen elämäntyönsä on hänelle hankkinut. Keskustelitko sinä paljon
Mabelin kanssa veneessä tullessanne?"
"Siihen ei ollut paljon tilaisuutta, kersantti, ja sitäpaitsi huomasin
mielipiteeni monessa suhteessa niin paljon arvottomammiksi kuin hänen,
että tuskin uskalsin mennä omaa alaani etemmä."
"Siinä olet, ystäväni, osaksi oikeassa, osaksi väärässä. Naiset pitävät
lörpöttelystä ja kuulevat mielellään, että heidät otetaan huomioon.
Tiedäthän, etten minä ole turhan puhuja, mutta oli kuitenkin aika,
jolloin Mabelin äiti ei ajatellut minusta sen pahempaa, vaikkakin joskus
siinä suhteessa unohdinkin miehekkyyteni. On kyllä totta, että silloin
olin kaksikymmentäkaksi vuotta nuorempi kuin nyt, ja sen sijaan, että
nyt olen rykmentin vanhin kersantti, olin silloin nuorin. Arvokkuus on
hyvä ja hyödyllinen ominaisuus eikä kukaan tule mieheksi ilman sitä;
mutta jos haluat päästä hyviin väleihin naisten kanssa, on välttämätöntä
tehdä vähän poikkeuksia säännöstä."
"Turha vaiva, kersantti, luulen, ettei se minulle koskaan onnistu."
"Miksi sinä keksit kaikenlaisia verukkeita, vaikka minä luulin, että me
tässä asiassa olimme yksimieliset?"
"Me olisimme yksimieliset, jos Mabel olisi sellainen kuin te sanoitte ja
jos tyttö huolisi raa'asta metsästäjistä ja oppaasta, ja jos minä voisin
luopua kiertelevästä elämästäni ja tottua ajattelemaan itseäni perheeni
isänä. Mutta nähtyäni tytön, minun täytyy tunnustaa, että minussa on
syntynyt pahoja epäilyksiä."
"Kuinka niin?" keskeytti kersantti terävästi, "enkö minä ollut
ymmärtävinäni, että olit mieltynyt tyttöön? ja onko Mabel sellainen
neitonen, joka pettää kaikki toiveet?"
"Oi, ei suinkaan, kersantti, Mabel, vaan minä itse epäilen itseäni.
Mutta minä olen vain oppimaton metsänkävijä kaikesta huolimatta, enkä
itse asiassa ehkä ole niin hyvä kuin itse pidän ja ehkä tekin luulette."
"Jos sinä epäilet omaa arvosteluasi, niin pyydän, ettet epäile minun.
Enkö minä ole tottunut arvostelemaan ihmisen luonnetta? ja enkö usein
ole osunut oikeaan? Kysy majuri Duncanilta, herraseni, jos tarvitset
tässä suhteessa lisätodistuksia."
"Mutta, kersantti, me olemme olleet kauan ystäviä, olemme otelleet
rinnan enemmässä kuin tusinassa taistelussa, jolloin olemme tehneet
toisillemme monia palveluksia. Kun näin on asia, tehdään helposti toisen
ansiot liian suuriksi, ja kovin pelkään, ettei tytär anna
taitamattomalle metsästäjälle yhtä suurta arvoa kuin hänen isänsä."
"Turhaa, turhaa, Haukansilmä; et tunne itseäsi, poika, ja siksi pyydän
luottamaan täydellisesti minun arvosteluuni. Ensiksikin sinulla on
kokemusta; ja kun kaikki tytöt vaativat sitä, ei mikään viisas neitonen
voi sitä halveksia. Sitten sinä et ole mikään narri, joka olisi
liittynyt armeijaan vain pöyhkeilläkseen sen kunnolla, vaan mies, joka
on tehnyt lukemattomia palveluksia ja koko olemus ja ilmeet todistavat
miehuutta ja kuntoa. Uskallan sanoa, että olet ottanut osaa kolmeen-,
neljäänkymmeneen taisteluun suorittaen taistelut ja vakoilut, kuten
mies."
"Vaikkapa niin, kersantti, vaikkapa niin, mutta mitä se hyödyttää, kun
tahtoo voittaa hyvän, helläsydämisen puolison?"
"Siitä riippuu kaikki. Taistelukokemus on yhtä arvokas rakkaudessa kuin
sodassa. Sitäpaitsi sinä olet niin rehellinen ja uskollinen, kuin
kuningas -- Jumala häntä siunatkoon -- ikinä voi toivoa."
"Saattaa olla niinkin; mutta minä pelkään olevani liian raaka, liian
vanha ja liian villinnäköinen miellyttääkseni sellaista nuorta, suloista
tyttöä kuin Mabel, joka ei ole tottunut meidän erämaamme tapoihin ja
joka luonnollisesti katsoo linnaelämän soveltuvan paremmin hänen
taipumuksillensa."
"Siinä on taas uusia epäilyksiä, ystäväni, ja ihmettelen, etten ennen
ole niitä huomannut."
"Koskaan en ole tuntenut arvottomuuttani, ennenkuin sain Mabelin nähdä.
Olen kulkenut monen kanssa ja olen johtanut monta tyttöä metsän läpi,
nähnyt heidän viehätyskykynsä ja iloisuutensa, mutta ne tuntuivat olevan
niin paljon alempana minua, etten ajatellut heitä muuna kuin heikkoina
astioina, joita tulee puolustaa ja suojella. Asia on nyt vallan toinen.
Mabel on niin erikoinen, että tunnen raskaan kuorman hartioillani
huomatessani välillämme olevan suuren eron. Toivon, kersantti, että
olisin kymmenen vuotta nuorempi, kauniimpi ja kaikin puolin
miellyttävämpi voidakseni kelvata nuorelle kauniille tytölle."
"Rohkeutta vain kelpo ystäväni, ja luota, että isä tuntee naisten
taipumukset. Mabel rakastaa jo sinua puoliksi ja parin viikon
saaristoretki, kohtelias käyttäytyminen itsestään vaikuttaa toisen
puolen. Mabel melkein sanoi sen minulle viime yönä."
"Voisiko se olla mahdollista, kersantti?" sanoi opas, ja hänen nöyrä,
vaatimaton luonteensa tuntui ihmeellisesti kutistuvan hänen
kuunnellessaan itseään kuvattavan niin rakastettavin värein. "Voisiko se
olla totta? Minähän olen vain köyhä metsästäjä ja minusta Mabel
erinomaisesti soveltuu jonkun upseerin rouvaksi. Luuletteko, että tyttö
suostuisi luopumaan rakkaista tottumuksistansa ja taipuisi elämään
vaatimattoman oppaan kanssa täällä metsissä? Eiköhän hän lopuksi
kuitenkin toivoisi takaisin entistä elämäänsä ja parempaa miestä?"
"Parempaa miestä, Haukansilmä, on vaikea löytää", vastasi isä.
"Kaupunkilaistavat unohtuvat pian metsien vapaudessa ja Mabel on kyllin
rohkea elääkseen rajaseuduissa. En ole suunnitellut tätä avioliittoa
tarkasti ajattelematta kaikkia seikkoja, kuten kenraali ajattelee ennen
taistelua. Ensin ajattelin johtaa sinut säännölliseen sotaväkeen, että
voisit täyttää minun paikkani, kun minä ennemmin tai myöhemmin siirryn
pois, mutta sittemmin minä ajattelin, että sinä et mielelläsi suostuisi
siihen. Sitäpaitsi, vaikka sanan mukaan et olekaan soturi, olet sinä
kuitenkin soturi mitä parhaimmassa merkityksessä, ja tiedän, että
kaikilla upseereilla on mitä parhaimmat ajatukset sinusta. Niin kauan
kuin minä elän, Mabel voi asua luonani ja sinulla on aina koti, kun
palaat retkiltäsi."
"Se ajatus olisi äärettömän ihana, kersantti, jos vain tyttö voisi
siihen mielellään suostua. Mutta siinäpä se on! Ei tunnu uskottavalta,
että minunlaiseni mies voisi miellyttää hänen suloisia silmiänsä. Jos
minä olisin nuorempi ja sievempi, kuten esimerkiksi Jasper Western,
silloin voisi olla -- varmasti olisi jotakin toivoa."
"Jasper Vesikoira ja kaikki linnan nuorukaiset yhteensä!" vastasi
kersantti näppiä lyöden. "Vaikka sinä todellisuudessa et olekaan
nuorempi, _näytät_ sinä nuoremmalta ja kauniimmalta kuin _Lokin_
kapteeni --"
"Mitä?" sanoi Haukansilmä katsoen epäilevin ilmein toista aivan kuin ei
olisi ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti.
"Minä sanon, että vaikka et päiviltäsi ja vuosiltasi olekaan nuorempi,
sinä näytät voimakkaammalta ja terävämmältä kuin Jasper ja kaikki muut.
Ja kolmenkymmenen vuoden kuluttua sinusta on enemmän jäljellä kuin
niistä kaikista yhteensä. Hyvä omatunto voi säilyttää sinun muotosi
poikamaisempana koko elämäsi ajan."
"Jasperilla on yhtä puhdas omatunto kuin kellään tuntemallani
nuorukaisella, kersantti, häntä voi verrata kehen nuorukaiseen hyvänsä
näissä siirtomaissa."
"Sitäpaitsi, sinä olet minun ystäväni", -- puristaen toisen kättä
-- "minun koeteltu, uskollinen ystäväni."
"Kyllä, me olemme olleet ystäviä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta
-- ennenkuin Mabel oli syntynytkään."
"Se on totta. Ennenkuin Mabel oli syntynyt, me olimme koeteltuja
ystäviä; ja tyttöharakka ei koskaan unelmoinekaan kieltäytyä menemästä
naimisiin miehen kanssa, joka oli hänen isänsä ystävä, ennenkuin hän oli
syntynytkään."
"Emme tiedä, kersantti, emme tiedä. Rakkaus ei lakia lue. Nuoret
vaativat nuoria toverikseen ja vanhat vanhoja."
"Ei vaimoksi, Haukansilmä. En ole ikinä tavannut vanhaa miestä, joka ei
tahtoisi saada nuorta vaimoa. Sitäpaitsi kaikki linnan upseerit pitävät
arvossa ja kunnioittavat sinua, kuten olen jo sanonut, ja luonnollisesti
häntä miellyttää mies, josta kaikki pitävät."
"Toivon, ettei minulla ole muita vihollisia kuin mingot", vastasi opas
vakavasti pyyhkäisten vaatimattomasti hiuksia otsaltaan. "Olen
_koettanut_ aina tehdä oikein ja se tekee ystäviä, vaikka siinä joskus
erehtyykin."
"Ja sinut saa aina nähdä hyvässä seurassa, sillä itse vanha Duncan
Lundilainen näkee sinut mielellään luonaan ja sinä vietät tuntikausia
hänen seurassaan. Kaikista oppaista hän luottaa enimmän sinuun."
"Totta kyllä, ja vielä suuremmatkin herrat ovat marssineet päiväkausia
rinnallani ja keskustelleet, kuten toverit ainakin kanssani. Mutta,
kersantti, heidän seuransa ei ole voinut tehdä minua ylpeäksi, sillä
tiedänhän, että metsät usein asettavat miehensä sellaiseen asemaan,
johon hän ei muuten olisi kelvollinen."
"Ja sinä olet opetellut parhaaksi pyssymieheksi, mikä milloinkaan on
pyssyä käsitellyt näillä main."
"Jos Mabel arvostelisi miestä sen mukaan, ei suinkaan minulla silloin
olisi syytä pelätä. Mutta joskus minä luulen, kersantti, että se on yhtä
paljon Hirvenkaatajani ansio kuin minun omani. Se on ihmeellinen ase ja
olisi yhtä hyvä kenen muun kädessä hyvänsä."
"Siinäkin ilmenee sinun vaatimaton käsityksesi itsestäsi, Haukansilmä,
mutta minä olen nähnyt liian monen laskevan vikaan samalla aseella ja
sinun taas onnistuvan muillakin niin hyvin, etten voi olla kanssasi
samaa mieltä. Meidän täytyy jonakin päivänä järjestää ampumakilpailu,
jolloin voit näyttää taitoasi, ja Mabel saa oikean käsityksen sinun
todellisesta luonteestasi."
"Olisiko se rehellistä peliä, kersantti? Jokainen tietää että
Hirvenkaataja harvoin erehtyy, ja jos me sillä tavalla kävisimme
kokeilemaan, tietää jokainen jo etukäteen, mikä on tulos."
"Turhaa, turhaa, mies. Minusta näyttää, että minun täytyy tämän verran
tehdä sinun hyväksesi. Sillä se, joka aina on haistellut taistelun
ruudin savua, pitää sinua hienotunteisimpana kosijana, mitä milloinkaan
on kohdannut. Huomaa: tyttö saa antaa palkinnon, ja hän varmasti ihailee
miehuutta yhtä suuresti kuin hänen äitinsä ennen."
Tässä kersantti nousi ja lähti suorittamaan loputtomia
velvollisuuksiansa lausumatta mitään anteeksipyyntöä -- jättäen oppaan
miettimään, mitä hän viime sanoillansa tarkoitti.
Lukija lienee juuri kerrotusta keskustelusta saanut selville yhden
kersantti Dunhamin suunnitelmista saada tyttärensä jäämään tänne
rajaseudulle. Vaikka hänen mielestään luonnollisesti oli haihtunut se
sydämellinen hellyys, jolla hän oli lastansa kohdellut parina
ensimmäisenä vuotena leskenä ollessaan, rakasti hän kuitenkin häntä
ainoana kalleutenaan. Kun hän itse oli tottunut tottelemaan yhtä hyvin
kuin käskemäänkin kyselemättä itseltään tai muilta virkakirjelmien
oikeutusta, hän ehkä oli liian varma, että hänen tyttärensä heti ottaisi
hänen valitsemansa miehen eikä hän katsonut olevan syytä ottaa lukuun
tytön omia toivomuksia eikä vaatimuksia. Tosiasia olikin, että harvat
tunsivat Haukansilmää lähemmin salaisesti ajattelematta, että hän oli
aivan erikoinen ihminen. Aina sama -- vaatimaton, uskollinen, peloton ja
viisas, ensimmäinen kaikissa rohkeissa yrityksissä, ja yleisen
mielipiteen mukaan hänen ei koskaan tarvinnut punastua, jos hänen
tekojansa arvosteltiin ja siksi ei kukaan voinut kauan seurustella hänen
kanssaan tuntematta rajatonta luottamusta ja kunnioitusta, joka ei ollut
ollenkaan riippuvainen hänen vaatimattomasta asemastaan elämässä.
Hänellä oli mitä omituisimpia arveluja miehestä, joka sai kunniamerkkejä
ilman huomattavia persoonallisia ansioita eikä hän antanut niille mitään
arvoa. Tottumuksesta hän kohteli ylempiänsä kunnioituksella, mutta usein
hän oli voinut korjata heidän vikojansa ja huomauttaa heidän
erehdyksiänsä niin rohkeasti ja pelkäämättä, että se todisti hänen
terävää arvostelukykyänsä, jota ei väärä kasvatus ollut himmentänyt,
lyhyesti: epäilykset miehen kyvystä voida erottaa paha hyvästä ilman
kasvatuksen apua, joutuivat häpeään, kun tutustui tämän erikoisen
erämaan lapsen luonteeseen. Eläen suurimman osan ajastaan metsissä hänen
tunteensa säilyttivät luonnon ja metsän tuoreuden eikä viisastelijakaan
olisi voinut tarkemmin erottaa oikeata väärästä. Kuitenkaan hänkään ei
ollut ennakkoluulojansa vailla, jotka -- vaikkakin harvat -- olivat
häneen syvälle syöpyneet ja muodostaen osan hänen luonteestaan, antoivat
sille värin ja yksilöllisen leiman. Huomattavin Haukansilmän
siveyskäsitteistä oli hänen erehtymätön oikeudentuntonsa. Tämä ylevä
ominaisuus -- jota ilman yksikään mies ei tule todella suureksi, eikä
sen omattuaan voi jäädä kunnioitusta vaille -- vaikutti huomaamatta
voimakkaasti kaikkiin, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, sillä
tavallinen, tarkoitukseton lörpöttely leirissä muuttui säädylliseksi
hänen tullessaan, koska sellainen näytti loukkaavan hänen tunteitaan,
yksinpä kielikin muuttui hiotummaksi hänen esimerkkinsä kautta. Kuten
odottaa sopii sellaiselta mieheltä -- oli hänen uskollisuutensa
horjumaton kuin kallio -- petos oli julistettu mahdottomien asioitten
joukkoon, ja kun hän harvoin pakeni vihollistansa, ei koskaan tiedetty
hänen minkäänlaisissa olosuhteissa hylänneen ystäväänsä hädässä.
Tällainen luonne ilmeisesti saarnasi kaikille: mitta mitasta. Hänen
toverinsa ja seuralaisensa -- niin monenlaisia kuin lienevät olleetkin
-- omasivat yleensä tavallista korkeammat ajatukset siveellisistä
velvollisuuksista, sillä hänellä näytti olevan vaistomainen kyky, joka
johti häntä valitsemaan ystävikseen sellaiset, joiden luonne näytti
parhaiten ansaitsevan hänen ystävyytensä. Lyhyesti, Haukansilmä oli
oikean, puhdassydämisen miehen perikuva, kuten eräs, joka oli hänen
elämäänsä lähemmin tutustunut, lausui. Vaikka hän ei ollut kokenut
uskottomuutta eikä kunnianhimo häntä kiusannut, hän ymmärsi kuitenkin
ihmisvoiman rajallisuuden ja Kaikkivaltiaan suuruuden, joka määrää
ihmiskohtalot niin erämaissa kuin kaupungeissakin.
Sellainen oli se mies, jonka kersantti Dunham oli valinnut tyttärelleen.
Tätä vaalia tehdessään hän ei ollut ajatellut niin paljoa tyttärensä
loistavaa asemaa kuin omaa mielihaluansa, eikä kukaan tuntenut
Haukansilmää yhtä hyvin kuin hän ja omassa mielessään hän oli tottunut
antamaan mitä suurimman arvon tämän hyveille. Että tytär voisi keksiä
joitakin järjellisiä syitä avioliittoansa vastaan, sitä tämä vanha
soturi ei voinut ymmärtää. Hän tunsi vain hämärästi päiviensä
kallistuvan iltaan ja unelmoi saavansa viettää iltahetkensä
jälkeläistensä parissa, jotka olisivat hänelle rakkaat molempien
vanhempiensa vuoksi. Ensiksi hän oli esittänyt suunnitelmansa
ystävälleen, joka oli kohteliaasti häntä kuunnellut, mutta joka -- se
kersantille alkoi vähitellen selvitä -- suuresti epäili tulevaisuutta,
etupäässä sen vuoksi, että hänen ajatuksensa hänestä itsestään olivat
niin pienet.