"Oi, lemmen maa, oi, valon maa,
miss' yökin päiväks' saa,
miss' elonvirrat vilajaa
ja ikivalot kajastaa;
maa unelmain, maa toivojen,
ken omaks' saisi sen!"
_Queen's Wake_.
Suurta ponnistusta seurannut lepo -- varsinkin kun siihen liittyy juuri
herännyt turvallisuuden tunne -- on aina syvä ja suloinen. Sellainen oli
Mabelin uni eikä hän noussut yksinkertaiselta vuoteeltaan -- sillä vain
sangen vaatimaton kersantin tyttärelle oli voitu näillä kaukaisilla
rajamailla valmistaa -- ennenkuin kauan sen jälkeen, kun rummun ääni
tavallisuuden mukaan oli miehistön koonnut aamuparaatiin. Kersantti
Dunham, joka valvoi, että kaikki täyttivät velvollisuutensa, oli juuri
saanut aamuaskareensa suoritetuksi ja alkoi ajatella aamiaistansa, kun
hänen lapsensa jätti huoneensa ja tuli raittiiseen ilmaan innostuneena,
ihastuneena ja kiitollisena, että niin turvallisesti oli päässyt näihin
uusiin oloihin.
Näihin aikoihin Oswego oli brittiläisen asutuksen äärimmäisin varustus
näillä main. Se ei ollut vielä kauan ollut sen hallussa ja miehistönä
siinä oli pääasiallisesti pataljoona skotlantilaisia, joihin oli
liittynyt amerikkalaisiakin -- muiden muassa Mabelin isä nuorimpana
kersanttina. Muita nuoria upseereja, jotka olivat syntyneet näissä
siirtomaissa, tapasi täällä myöskin. Itse linna, kuten muutkin
tämänlaatuiset varustukset, oli suunniteltu pikemminkin suojaksi villien
hyökkäyksiä vastaan kuin kestämään säännöllistä piiritystä. Mutta koska
tänne oli äärettömän hankala kuljettaa raskasta tykistöä, oli kuitenkin
puolustusta järjestävän insinöörin suunnitelma vastannut tarkoitustaan.
Siellä oli maa- ja hirsivallituksia, kuiva vallihauta, paaluaitaus,
melkoisen laaja harjoituskenttä, ja hirsirakennuksia, joita käytettiin
sekä asumuksina että linnoituksina. Muutamia keveitä kenttätykkejä oli
linnan pihalla valmiina lähtemään sinne, missä niitä tarvittaisiin ja
kaksi raskasta rautatykkiä huomatuimmilla paikoilla odotti aikaansa
saadakseen tungettelijoille näyttää huutia.
Jätettyään sen mukavan, mutta melkoisen ikävän parakin, johon hänen
isänsä oli hänet sijoittanut ja päästyään raittiiseen aamuilmaan Mabel
huomasi joutuneensa vallituksen juurelle, jonka harja näytti
houkuttelevan häntä tarjotakseen korvauksen siitä, mitä edellinen pimeä
yö kaikkine kauhuineen oli jäänyt hänelle velkaa. Mieli oli yhtä kevyt
kuin jalkakin, kun hän kohosi ruohoista rinnettä sille paikalle, josta
voi saada yleissilmäyksen niistä uusista oloista, joihin hän oli
joutunut.
Eteläpuolella huojui ääretön metsä, jonka läpi hän oli kulkenut niin
monta vaivalloista päivää ja joka oli ollut niin täynnä vaaroja. Sen
erotti paalutuksesta aukeama, josta metsä oli hakattu pois, niin että
linnoitus oli turvassa äkillisiltä hyökkäyksiltä sieltä päin. Tämä
aukeama oli satakunta aaria laaja ja siihen loppuivatkin inhimillisen
viljelyksen kaikki merkit. Sen takana levisi metsä -- tiheä, rajaton
metsä, jonka Mabel nyt saattoi mielessään maalailla mitä ihmeellisimmin
värein kaikkine salaisine välkkyvine järvineen, synkkine, kuohuvine
virtoineen, ja joka kätki povellaan oman rajattoman, salaperäisen
maailmansa.
Käännettyään päänsä sankarittaremme tunsi kasvojansa hyväilevän
raikkaan, lempeän tuulen, jonkalaista hän ei ollut tuntenut sen jälkeen
kuin oli jättänyt kaukaisen meren rannan. Siellä hänen katsettaan
kohtasi uusi näyttämö. Vaikk'ei se tullut odottamatta, hän kuitenkin
melkein hätkähti ja hiljainen ihastuksen huudahdus pääsi hänen
huuliltaan, kun hänen vilkas katseensa nautti täysin siemauksin näköalan
kiihdyttävää suloa. Pohjoisessa, idässä ja lännessä -- niin kauaksi kuin
silmä kantoi, läikkyi ja lainehti välkkyvä vesi. Se ei ollut
hohtavanvihreätä, kuten Amerikan vedet yleensä, eipä siinä huomannut
edes valtameren tummaa sineä, vaan se välähteli tuhansin vivahtein,
joista ambra loisti joskus yli muiden. Ei näkynyt muuta maata kuin
oikealla ja vasemmalla mutkitteleva metsän keskeymätön raja leveine
lahtineen ja mataline niemineen. Rannasta kohosi korkeita kallioita
muodostaen salaperäisiä luolia, joihin verkkainen aalto silloin tällöin
syöksyi synkästi jymisten ja muistuttaen kaukaista tykin jyrinää.
Ainoatakaan purjetta ei näkynyt koko laajalla ulapalla, eivät valaat
eivätkä kalat leikkineet huomattavasti sen povella, koko rajattomalla
aavalla ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä. Toisella puolen
loputtomalta näyttävä metsä, toisella taas aava veden pinta näyttivät
kilpailevan mahtavuudessa. Luonto tuntui täällä muodostaneen yhden
vaikuttavimmista näytelmistään asettaen kaksi suurenmoisinta voimaansa
vastakkain unohtaen kaikki sivuseikat. Kun silmä kääntyi metsän
laajasta, vihreästä matosta välkkyvälle, vieläkin laajemmalle ulapalle,
johon pohjaton sinitaivas kuvasteli kaikkine vivahteineen, tuntui kuin
metsän viileä, juhlallinen rauha olisi hiipinyt sieluun samalla kuin
veden välke täytti mielen ihastuksella ja ihmettelyllä.
Vaikka Mabel Dunham olikin vaatimaton, kuten useimmat tämän maan naiset
siihen aikaan, viaton ja vilkas, kuten lämminsydäminen, turmeltumaton
tyttö ikinä voi olla, täytti hänen mielensä ihana, runollinen tunne ja
hän tajusi maansa kauneuden täydellisemmin kuin joku kirjanoppinut.
Vaikka hänen kasvatuksestaan tuskin saattoi puhua, sillä harvat hänen
sukupuolensa jäsenet siihen aikaan ja niillä main saivat paljon muuta
kuin englantilaisen kasvatustaidon ihan ensimmäiset alkeet -- oli hän
kuitenkin hankkinut tietoa ja taitoa enemmän kuin monet muut hänen
asemassaan olevat nuoret naiset, ja hänen synnynnäinen terävyytensä
tuotti kunniaa hänen opettajalleen. Erään upseerin leski, joka sotaherra
oli kuulunut samaan rykmenttiin kuin hänen isänsä, oli ottanut hänen
kasvatuksensa huolekseen heti äidin kuoleman jälkeen, ja tämän
rakastettavan naisen lämpimällä huolenpidolla Mabel oli saanut
aavistusta monista asioista ja aatteista, jotka muuten olisivat jääneet
hänelle vieraiksi. Hänen asemansa perheessä oli ollut puoliksi
palvelijan, puoliksi ottolapsen ja siksi hänen puheestaan,
esiintymisestään ja ehkäpä tunteistaankin joskus puuttui sitä, mikä on
vallasnaisille ominaista. Hän oli menettänyt synnynnäisestä
hienoudestaan saamatta täydelleen korvatuksi sitä tiedolla ja taidolla
ja kokemuksilla, jotka olisivat tehneet hänet täysin kykeneväksi siihen
asemaan, johon hänen syntyperänsä ja hyvä onnensa elämässä hänet
asettaisivat. Mutta hänen luonteensa joustavuus ja runsaampi myöhempi
kokemus saattoivat kyllä korvata, mitä kasvatus oli laiminlyönyt.
Annettuamme nämä selitykset uskomme lukijan ymmärtävän Mabelin
ihastuksen laadun, kun hän katseli ja nautti tästä näköalasta. Hän tunsi
sen väärentämättömän sulon, kuten pisimmälle kehittynyt ihminen, ja
ihaillen sen suuruutta ja mahtavuutta hän kiitti kohtalon valtoja, jotka
olivat säilyttäneet nämä seudut niiden alkuperäisessä kauneudessa
työmiehen kirveen hävittävältä tuholta.
"Kuinka kaunista!" hän huudahti huomaamattaan puhuen itsekseen
seisoessaan vallituksen huipulla ja nauttiessaan järven raikkaasta
ilmasta, joka virkisti sekä ruumista että sielua. "Kuinka äärettömän
kaunista ja samalla niin alkuperäistä!"
Hänen sanansa ja ihastushuudahduksensa keskeytyi, kun hän tunsi
sormenpään koskevan kevyesti olkapäähänsä. Hän kääntyi ympäri luullen
näkevänsä isänsä, mutta huomasikin Haukansilmän rinnallaan. Tämä nojasi
ääneti pitkään pyssyynsä ja nauraen hiljaisella tavallaan ojensi toisen
kätensä ja viitaten yli metsän ja meren lausui:
"Täällä on meidän molempain kotimaa -- Jasperin ja minun. Ulappa on
hänen ja metsä minun. Poika usein kerskuu kotimaansa laajuudella mutta
minä sanon hänelle, että minun metsässäni puut muodostavat yhtä laajan
alan kuin hänen järvensä. Te, Mabel, sovellutte kumpaankin, sillä en
huomaa, että mingojen pelko tai yöllinen marssi olisi muuttanut teidän
kaunista katsettanne."
"Haukansilmä osoittaa luonteensa uusia puolia imarrellessaan
-- pilkatessaan yksinkertaista tyttöä."
"Ei yksinkertaista, Mabel, ei, ei ollenkaan yksinkertaista. Kersantin
tytär häpäisisi kunnioitettua isäänsä, jos sanoisi tai tekisi jotakin,
jota voisi tyhmäksi sanoa."
"Silloin hänen täytyy olla varuillansa eikä antaa liian paljoa arvoa
turhille, imarteleville sanoille. Mutta, Haukansilmä, olen iloinen
nähdessäni teidät taas joukossamme, sillä vaikka Jasper ei näyttänyt
paljoa välittävän, minua kuitenkin peloitti, että teitä ja ystäväänne
olisi voinut kohdata jokin onnettomuus siinä kauheassa koskessa."
"Poika tuntee meidät molemmat ja oli varma, ettemme niin helposti huku,
sillä se ei suinkaan liene minun kohtaloni. Vaikea kuitenkin olisi ollut
uida pitkäpiippuinen pyssy kädessä, varsinkin kun villien ja
ranskalaisten pyssynpiiput ovat uhkaamassa, enkä minä millään ehdolla
olisi tahtonut pyssystäni luopua, me olemme siksi kauan olleet hyviä
tovereita. Ei, ei; me siis kahlasimme pyssy kädessä rannalle, sillä
virta muutamia kohtia lukuunottamatta oli kyllin matala. Myönnän kyllä,
että meidän täytyi ottaa samalla irokeesien vehkeet lukuun, mutta niin
pian kuin ne kiertävät lurjukset näkivät lyhdyt, jotka kersantti oli
lähettänyt teitä vastaan, me ymmärsimme, että ne mahdollisimman pian
luikkisivat tiehensä, varsinkin, jos odottivat vierailua linnalta. Me
istahdimme siis kärsivällisesti tunniksi kivelle, ja kaikki vaara oli
ohi. Kärsivällisyys on metsänkävijän suurin hyve."
"Olen oikein iloinen sitä kuullessani, sillä itse väsymyskään ei
tahtonut saada minua nukkumaan, kun ajattelin, miten teille olisi
käynyt."
"Jumala siunatkoon teidän pientä hyvää sydäntänne, Mabel! Mutta
sellaisiahan te kaikki hennot olennot olette. Omasta puolestani täytyy
minun sanoa, että ilostuin suuresti, kun näin lyhtyjen ilmestyvän järven
puolelle, sillä siitä päätin _teidän_ päässeen turvaan. Me metsästäjät
ja oppaat olemme raakaa väkeä, mutta meilläkin on ajatuksemme ja
tunteemme, kuten armeijan kenraalilla. Jasper ja minä olisimme kuolleet,
ennenkuin olisimme sallineet tapahtua teille mitään vahinkoa --
arvelematta."
"Minä kiitän teitä, Haukansilmä, kaikesta, mitä te minun hyväkseni
olette tehnyt, kiitän teitä sydämeni pohjasta ja luottakaa siihen, että
minun isäni saa sen tietää. Olen puhunut siitä asiasta hänelle ja minun
velvollisuuteni on palata siihen uudestaan."
"Vaiti, Mabel! Kersantti tuntee metsät ja miehet, vieläpä uskolliset
punaisetkin miehet. Siitä ei tarvitse hänelle mitään puhua. Hyvä, te
olette nyt tavannut isänne; onko se vanha, kelpo soturi ollut sellainen
ihminen, miksi olette hänet kuvitellut?"
"Hän on minun oma, kallis isäni ja on ottanut minut vastaan, kuten
soturin ja isän tulee lastaan kohdella. Oletteko te, Haukansilmä,
tuntenut hänet kauan?"
"Ihmisten mielestä hyvin kauan. Olin juuri kahdentoista vanha, kun
kersantti otti minut ensimmäiselle retkelleni, ja siitä on nyt enemmän
kuin kaksikymmentä vuotta. Se olikin ankara retki, ja koska se tapahtui
ennen teidän syntymistänne, teillä ei olisi isää, ellei pyssyn käsittely
olisi kuulunut luontaisesti minulle."
"Selittäkää, mitä tarkoitatte."
"Se on liian yksinkertaista sanoin selitettäväksi. Olimme väijyksissä,
ja kersantti sai pahan haavan ja olisi menettänyt päänahkansa, mutta
jonkunlaisen synnynnäisen vaiston pakottamana minä tartuin aseeseen. Me
kannoimme sitten hänet pois, ja muuan komeampi pää menetti tukkansa, kun
taas kersantin tukka vielä tänäänkin on tuuhea."
"Te pelastitte silloin isäni hengen, Haukansilmä!" huudahti Mabel
sulkien vaistomaisesti, vaikka lämpimästi hänen karkean kätensä omiensa
väliin. "Jumala siunatkoon teitä siitä, samoin kuin kaikista muistakin
hyvistä töistänne!"
"Ei, en ole sanonut niin paljoa, vaikkakin luulen pelastaneeni isänne
päänahan. Mies voinee elää päänahattakin, enkä senvuoksi voi sanoa, että
olisin pelastanut hänen henkensä. Jasper voi sanoa pelastaneensa teidät,
sillä ilman hänen tarkkaa silmäänsä ja voimakasta kättänsä ei vene olisi
voinut vaaratta laskea koskista sellaisena yönä kuin mennyt oli. Pojan
lahjat viittaavat vesille, kun taas minun metsästykseen ja metsäurille.
Tuolla hän on lahden poukamassa katselemassa veneitä ja tarkastamassa
rakasta purjealustansa. Minun mielestäni Jasper Westernin tapaista
nuorukaista ei löydy näillä main."
Ensi kerran sen jälkeen kuin oli tullut huoneestaan Mabel nyt käänsi
silmänsä alas ja huomasi etualan siitä taulusta, jota juuri oli ollut
ihailemassa. Oswego laski tummat vetensä järveen jyrkkien äyräitten
välitse, joista itäpuolinen oli vielä jyrkempi ja ulottui kauemma kuin
läntinen. Linna oli viimeksimainitulla rannalla ja sen välittömässä
läheisyydessä oli muutamia hirsimökkejä, jotka oli sinne vähän erilleen
rakennettu, koska ne eivät voineet ottaa osaa paikan puolustukseen, vaan
ottivat vastaan maihin tulevat tavarat tai siellä lastattiin veneisiin
kaikki ne tavarat, jotka lähetettiin Ontarion rannalla oleviin linnoihin
ja siirtoloihin. Kaksi matalahkoa, kiemurtelevaa hiekkasärkkää oli
muodostettu suojaksi pohjoisen nostamia laineita ja virran ryöppyjä
vastaan. Järveltä tulevat laineet tyyntyivät joen suulle muodostettuihin
poukamiin. Näin oli läntiseen rantaan syntynyt lahtia ja niemiä, ja kun
ranta siellä oli syvä, muodostui sinne miellyttävä satama. Juuri sen ja
linnan väliselle rantamalle olivat mainitut, koruttomat asumukset
rakennetut.
Veneitä, ruuhia ja kanotteja oli vedetty hietikkorannalle, ja itse
lahden poukamassa kellui se pieni alus, jonka vuoksi Jasper vaati
oikeutta saada lukeutua merimiehiin. Se oli pieni sotahaaksi,
kantavuudeltaan ehkä nelisenkymmentä tonnia ja rakenteeltaan niin sievä
ja kauniisti maalattu kuin konsanaan joku sotalaiva saattoi toivoa, ja
ensi silmäyksellä Mabel tajusi, että se oli sievin ja viehättävin
sota-alus, minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Eräs upseeri oli sen
tilannut kuuluisasta telakasta Englannista omien piirustustensa mukaan.
Tummahko maali oli siisti, ja sotainen ja hulmuva lippu sen perässä
ilmaisi sen kuuluvan kuninkaalle. Sen nimi oli _Lokki_.
"Tuo sitten on Jasperin alus!" sanoi Mabel, joka luonnollisesti liitti
itse kutterin ja sen ohjaajan erottamattomasti yhteen. "Onko tällä
järvellä monta muuta laivaa?"
"Ranskalaisilla on kolme -- ja yksi niistä on, kuten he minulle ovat
sanoneet, oikea laiva, jollaisia käytetään valtamerellä, toinen on priki
ja kolmas kutteri, kuten tämä Lokkikin. Sitä he sanovat _Oravaksi_ --
omalla kielellään tietenkin, ja se näyttää hirvittävästi vihaavan meidän
koreaa alustamme, sillä Jasper harvoin on ulapalla, ettei _Orava_
kiitäisi hänen kintereillään."
"Ja pakeneeko Jasper ranskalaista, vaikka se esiintyy oravana ja
sitäpaitsi vesillä ollessa?"
"Mitä hyödyttäisi urhoollisuus, ellei sitä voisi hyväkseen käyttää?
Jasper on rohkea poika, sen tietävät kaikki rajaseutulaiset, mutta
hänellä ei ole tykkejä, vaan yksi ainoa pieni haupitsi ja miehistönä,
paitsi häntä itseään, pari miestä ja poikanen. Kerran olin mukana
sellaisella retkellä, ja nuorukainen oli kyllin rohkea viedäkseen meidät
niin likelle, että aseet alkoivat puhua. Ranskalaisilla täytyy olla
tykit ja pyssyt eivätkä ne uskalla pistää päätään ulos ampuma-aukoista,
ellei niillä ole vähintäänkin parikymmentä miestä Oravansa apuna. Ei,
ei; tämä Lokki on luotu lentämään. Majuri on sanonut, ettei hän pane
sitä avoimeen taisteluun eikä asesta ja miehitä sitä, muuten se jonakin
kauniina päivänä saattaisi taittaa siipensä. Minä en ymmärrä paljoa
näistä asioista, sillä ne eivät ole ollenkaan minun taipumusteni
mukaiset; mutta voihan toki asioita järjellään edes jossain määrin
tajuta."
"Ai, tuolla on minun enoni, eikä ole ollenkaan pahentunut uinnistaan ja
tulee tänne katsomaan tätä sisämaan järveä."
Ja aivan oikein Cap, ilmaisten tulonsa parilla lystikkäällä rykäisyllä,
ilmestyi nyt vallitukselle ja nyökäten sisarensa tyttärelle ja hänen
seuralaiselleen pysähtyi arvostellen tutkimaan eteensä avautuvaa
ulappaa. Saadakseen täydellisen yleiskuvan vanha merikarhu kiipesi
vanhalle rautatykille, risti kätensä rinnoilleen ja oli ottaen
peräytyvän asennon kuten keinuvassa laivassa valmis tarkastamaan asemaa.
Lyhyt piippunysä hampaissa täydensi hänen muodostamaansa taulua.
"No, herra Cap", kysyi Haukansilmä vaatimattomasti, sillä hän ei
huomannut sitä ylenkatseellista ilmettä, joka vähitellen levisi toisen
kasvoille, "eikö se ole komea ulappa ja eikö se ansaitse järven nimeä?"
"Tämäkö se sitten on, jota te järveksi sanotte?" kysyi Cap viitaten
pohjoista näköpiiriä piipullansa. "Minä kysyn, eikö teillä todellakaan
ole muuta?"
"Se se on; ja monet, jotka ovat asuneet monien toisten järvien
rantamilla, voivat vakuuttaa, että se onkin hyvä järvi."
"Juuri, kuten arvasin -- lätäkkö laajuudeltaan ja maistuu
tynnyrivedeltä. Turhaa on matkustaa sisämaahan nähdäkseen jotakin
kunnollista ja kelvollista. Tiesin, että näin tulisi käymään."
"Mikä Ontariota vaivaa, herra Cap? Se on suuri ja kaunis katsella ja
siitä on hyvä juoda kaikkien, jotka eivät voi saada vettä lähteistä."
"Sanotteko te tätä suureksi?" kysyi Cap, viitaten taas ilmaan
piipullaan. "Minä tahtoisin mielelläni tietää, mikä tässä teidän
mielestänne on suurta. Eikö itse Jasper tunnustanut, että rannasta
toiseen on vain kaksikymmentä ranskalaista penikulmaa?"
"Mutta, eno", pisti Mabel väliin, "eihän ollenkaan näy muuta maata kuin
tämä oma ranta. Minusta tämä näyttää ihan valtamereltä."
"Tämä pieni vesilätäkkö valtamereltä! Hulluutta, Magneetti; suoraa
järjettömyyttä on, että tyttö, jonka suvussa on ollut oikeita
merimiehiä, puhuu noin. Mitä kehumisen arvoista siinä on ja mikä
osoittaa, että se on meri?"
"Mikäkö? Näkee vain vettä -- vettä -- vettä -- ei mitään muuta kuin
vettä niin kauaksi kuin silmä kantaa."
"Ja eikö ole vain vettä -- vettä -- vettä -- eikä mitään muuta kuin
vettä penikulmittani näissä joi'ssa, joita nyt olemme kulkeneet ihan
-- niin kauaksi kuin silmä kantaa -- summakaupalla?"
"Onpa kyllä, eno; mutta joi'lla on rantavallit ja puut kahden puolen ja
ne ovat ahtaita."
"Ja eikö tämä, jolla seisomme, ole rantavalli? Eivätkö nuo soturit sano
tätä rantavalliksi? Eikö tuolla kasva tuhansia puita? Ja eikö
kaksikymmentä penikulmaa ole kyllin ahdas liikkuma-ala? Kuka ihme on
kuullut puhuttavan valtameren valleista, ellei ajatella vedenalaisia
valleja?"
"Mutta, eno, emme kuitenkaan voi nähdä tämän ulapan yli, kuten näemme
yli joen."
"Nyt menit pussiin, Magneetti. Eivätkö Amazon, Orinoco ja La Plata ole
jokia? ja voitko sinä nähdä niiden yli? Kuulkaas, Haukansilmä, minä
suuresti epäilen, onko tämä vesipoukama tässä edes järvi, minusta se on
ihan kuin joki. Ette tunne erittäin tarkoin maantiedettä näissä metsissä
-- se minun täytyy todeta."
"Nyt _te_ olette pussissa, herra Cap. Täällä on joki, kelpo joki onkin
-- täällä ovat molemmat. Tämä tässä edessänne on vanha Ontario, ja
vaikka eivät lahjani viittaakaan vesille, uskallan väittää, että tätä
parempia järviä on harvassa."
"Ja, eno, jos me seisoisimme Rockawayn niemellä, mitä muuta saisimme
nähdä, ellemme samaa kuin nytkin katselemme? Siellä on ranta toisella
puolella, tai valli, ja puita myöskin, kuten täälläkin."
"Sitä pahuutta, Magneetti! Te nuoret tytöt voitte itsepäisyydessänne
hyvällä omallatunnolla väittää mustan valkeaksi. Ensiksikin valtamerellä
on rannat, mutta ei valleja, ellemme ajattele Suuria Valleja -- kuten
olen sanonut -- joita ei maalle näy. Etkä suinkaan voine väittää,
etteivät nämä vallit näkyisi maalle tai olisivat vedenalaisia."
Kun Mabel ei helposti voinut kumota tätä kerskuvaa lausuntoa, Cap sai
pitää ajatuksensa ja iloita, että oli voittajana selviytynyt
väittelystä, ja hän jatkoi:
"Ja niitä rannikkoja ei voi verrata näihin. Meren rannalla on taloja,
kaupunkeja, kyliä ja muutamissa maailman osissa luostareja ja linnoja ja
majakoita -- ai, ai, majakoita -- huomatkaa erittäinkin ne. Ei, ei,
Haukansilmä, en ole kuullut puhuttavan merestä, jonka rannalla ei olisi
majakoita. Mutta mitä täällä on, ei edes merkkitulia!"
"Täällä on, mikä on vieläkin parempi, vielä paljoa parempi -- metsä ja
uljaat puut, jotka muodostavat Jumalan temppelin."
"Voinee olla hyvä, että järveä ympäröi metsä, mutta mitä hyödyttäisi
valtameri, jos sen rannoilla olisi vain metsää? Laivoja ei tarvittaisi,
jos rakennusaineita voitaisiin kuljettaa lautoissa ja se tekisi
liikenteestä lopun. Mutta mitä olisi maailma ilman yhdysliikettä? Minä
ajattelen aivan samoin kuin suuret viisaustieteilijät, että ihmisen
korkein nero ilmenee liikenteessä. -- Magneetti, minua hämmästyttää,
että sinusta tuo vesi näyttää merivedeltä! Uskallanpa vielä väittää,
ettei teidän järvessänne ole edes sellaisia eläimiä, joita valaiksi
kutsutaan."
"En ole koskaan kuullut niistä puhuttavan, sen tunnustan, mutta minä en
voi tietää kaikkia eläimiä, mitä vedessä asuu, paitsi niitä kaloja,
jotka elävät joi'ssa ja puroissa."
"Ei tuurakaloja eikä merisikoja -- puhumattakaan kirotuista
haikaloista?"
"En uskalla väittää, että siellä olisi yhtään niistä. Minun tietoni
eivät ulotu niin pitkälle, herra Cap."
"Ei sillejä, ei myrskylintuja, ei lentokaloja?" tiedusteli Cap katsellen
tiukasti opasta silmiin huomatakseen, kuinka pitkälle voisi mennä. "Ei
edes sellaista kalaa, joka voisi lentää, eikö?"
"Lentävä kala! Herra Cap, herra Cap, älkää hullutelko, me olemme metsien
asukkaita, emmekä tunne kaikkia luonnon oikkuja, mitä ihmeitä se on
suvainnut keksiä. Tiedän kyllä, että orava voi lentää --"
"Orava lentää! Mitä hittoa, herra Haukansilmä. Luuletteko, että teillä
tässä nyt on poikanen ensimmäisellä retkellään?"
"En tunne teidän retkiänne, herra Cap, vaikka otaksun, että olette
kulkenut paljon, mutta kerron siitä, mitä metsän luonto on minulle
opettanut, vaikka kuulija onkin mies."
"Ja tahdotteko saada minut ymmärtämään, että orava lentää?"
"Jos tahdotte oppia ymmärtämään Jumalan ihmeitä, herra Cap, saatte uskoa
sen ja paljon muuta samanlaista, sillä saatte olla ihan varma, että se
on tosi."
"Entäs te, Haukansilmä", sanoi Mabel katsellen niin suloisesti opasta
silmiin, että tämä sydämensä pohjasta olisi antanut anteeksi, vaikka hän
olisi sanonut mitä, "kuinka te, joka puhutte niin kunnioittavasti Luojan
ihmeistä, kuitenkin voitte epäillä, että kala voisi lentää?"
"Enhän ole sitä sanonutkaan, en ole sanonutkaan ja jos herra Cap
vakuuttaa sen todeksi -- niin uskomattomalta kuin se näyttääkin -- minä
koetan uskoa sen. Jokaisen ihmisen velvollisuus on uskoa Jumalan
ihmeihin, tuntukoon se kuinka vaikealta tahansa."
"Ja miksi minun kalallani ei voisi olla siipiä yhtä hyvin kuin teidän
oravallannekin?" kysyi Cap loogillisemmin kuin hänen tapansa oli. "Että
kala voi lentää, on yhtä totta kuin järjellistäkin."
"Ei, sitä on hirveän vaikea uskoa", väitti opas. "Näyttää ihan
järjettömältä, että eläin olisi saanut siivet, joista sille ei ole
mitään hyötyä."
"Ja otaksutteko te, että kalat, joilla on siivet, lentelevät vain veden
alla?"
"En, siitä en voi sanoa yhtään mitään; mutta että kala voisi lentää
ilmassa, tuntuu minusta vieläkin mahdottomammalta kuin se, että ne
voisivat lentää omassa valtakunnassaan."
"Niin lyhytjärkistä, Magneetti. Kala lentää pois vedestä paetessaan
vihollisiansa, ja siinä sinun ei tarvitse nähdä vain totuutta, vaan
suurta viisauttakin."
"Sitten kai se täytyy uskoa", sanoi opas vaatimattomasti. "Kuinka pitkät
ovat sen siivet?"
"Ehkeivät olekaan niin pitkät kuin kyyhkysellä, mutta hyväpä niinkin.
Luulen, että niiden lento on samanlaista kuin teidän oravienne, herra
Haukansilmä, ja siksi voimme sen asian jättää. Mutta mikä tuo esine on,
joka on ankkuroituna tuolla mäen alla?"
"Se on Jasperin kutteri, eno", sanoi Mabel vilkkaasti, "ja kaunis alus
se minun mielestäni onkin. Sen nimikin on Lokki."
"Hm, se voi ehkä kelvata järvillä, mutta ei muuten ole paljon arvoinen.
Siinä on liikkumaton kokkapuu, mutta kuka hurja ennen olisi nähnyt
kutterin, jossa olisi liikkumaton kokkapuu?"
"Mutta eiköhän se ole viisaasti rakennettu sellaista järveä varten kuin
tämä, eno?"
"Ehkäpä. Minun täytyy muistaa, ettei tämä ole meri, vaikka se siltä
näyttää."
"Ai, eno! Ontario _näyttää_ sittenkin mereltä?"
"Tarkoitan sinun ja Haukansilmän silmissä, ei vähintäkään minun. Te
saatte viedä minut mitä pimeimpänä yönä pienimmällä kanotilla keskelle
tätä vesilätäkköä, ja minä sanon teille, että vaaratta osaan rannalle.
Sen huomaisi _Dorothy_" -- hänen laivansa nimi -- "yhtä helposti kuin
minä itsekin. Enpä usko, että prikinkään tarvitsisi tehdä enempää kuin
pari kierrosta huomatakseen eron Ontarion ja vanhan Atlantin välillä.
Kerran me laskimme sillä muutamaan Etelä-Amerikan suurimpaan lahteen ja
se käyttäytyi kuin tolvana kirkossa. Ja Jasper käyttää tuota venettä?
Minun täytyy saada tehdä pieni retki sillä pojan kanssa, ennenkuin minä
jätän teidät, jos ei muun niin sen nimen vuoksi. En koskaan tahtoisi
sanoa, että olen nähnyt tämän lätäkön koettamatta sen tapoja."
"Hyvä, hyvä, sitä teidän ei tarvitse kauan odottaa" vastasi Haukansilmä,
"sillä kersantti on juuri lähdössä pienen joukkueen kanssa
Tuhatsaaristoon vahdin muuttoon ja, kuten olen kuullut, Mabel saa
seurata mukana. Tehän voitte liittyä joukkoon."
"Onko se totta, Magneetti?"
"Niinpä luulen", vastasi tyttö ja hänen toverinsa huomasivat, miten
äkillinen puna lehahti hänen kasvoilleen, "sillä minä olen saanut
puhella niin vähän rakkaan isäni kanssa, etten ole oikein tyytyväinen.
Mutta tuollapa hän tuleekin, niin että saatte kysyä häneltä itseltään."
Huolimatta kersantti Dunhamin vaatimattomasta asemasta oli hänen
käytöksessään ja koko olennossaan sellaista, joka ehdottomasti herätti
kunnioitusta: pitkä, komea ryhti, varma, vakava esiintyminen ja
ajatuksen täsmällisyys ja selvyys vaikutti myöskin Capiin, niin ettei
hän -- niin saivarteleva viisastelija kuin olikin -- koskaan ottanut
vapautta kohdella tätä vanhaa sotaurosta yhtä yliolkaisesti kuin muita
ystäviänsä. Olihan usein huomattava, että yksin Duncan of Lundie,
skotlantilainen loordi, joka oli ylipäällikkönä, pani enemmän arvoa
kersantti Dunhamin sanoille kuin muun alipäällystön, sillä kokemus ja
uskollinen palvelus hänen mielestään oli arvokkaampaa kuin raha ja
korkea syntyperä. Kun kersantti ei ajatellutkaan kohota upseerin
asemaan, oli hän tyytyväinen siihen, mitä oli saanut ja seurustellessaan
niin paljon alemman upseeriston kanssa hän oli oppinut pitämään turhat
pyyteet kaukana mielestään ja luonteensa sellaisessa kurissa, että
harvat kykenivät vastustamaan sen vaikutusta. Kun ylimmät päälliköt
kohtelivat häntä huomaavasti, kuten vanhaa toveria ainakin, eivät
alemmat koskaan uskaltaneet vastustaa hänen mielipidettään, ja varsinkin
monet kunniamerkit antoivat hänelle aivan erikoisen arvon. Ei ole siis
ihme, että Mabelin huomautus lopetti kokonaan sen vaatimattoman
keskustelun, jota juuri olemme kuvanneet, vaikkakin Haukansilmä oli
ainoa rajaseutulainen -- kuten monesti olemme huomauttaneet -- joka
kohteli kersanttia tutunomaisella toveruudella ja ystävyydellä.
"Hyvää huomenta, veli Cap", sanoi kersantti tervehtien sotilaallisesti,
hitaasti ja arvokkaasti astellessaan vallille. "Minusta tuntuu, että
aamuvelvollisuuteni ovat pakottaneet minut unohtamaan sinut ja Mabelin,
mutta nyt meillä on pari tuntia ottaaksemme vahingon takaisin. Etkö,
veli, ole ihastunut tyttöön, jota olemme niin kauan kaivanneet?"
"Mabel on ilmetty äitinsä kuva, kersantti, kuten olen aina sanonut,
jonka muodossa on osa teidänkin olemustanne, vaikkakin ulkomuodosta ja
käytöksestä huomaa, että myöskin Cap on sukua."
Mabel loi pikaisen katseen isänsä ankariin, totisiin kasvoihin joissa
hän oli kuvitellut huomaavansa kaukaisten vanhempiensa hellän rakkauden,
ja huomattuaan lihasten värähtelevän ulkonaisesta jäykkyydestä
huolimatta hänen sydämensä vaati häntä heittäytymään hänen rinnoilleen
ja päästämään valloilleen kauan pidättämänsä kyynelvirrat. Mutta isän
ulkomuoto oli niin kylmä, jäykkä ja kaukainen, ettei hän olisi
uskaltanut, vaikka he olisivat olleet kahden.
"Sinä olet tehnyt pitkän, vaivalloisen matkan minun vuokseni, veli, ja
me koetamme tehdä olosi luonamme niin mukavaksi kuin suinkin."
"Kuulin, että olet saanut määräyksen, lanko, nostaa ankkurisi ja vaihtaa
pesäsi toiseen, jossa sanovat olevan tuhannen saarta?"
"Haukansilmä, nyt sinä taas olet unohtanut."
"Ei, ei, kersantti, minä en ole mitään unohtanut, mutta en katsonut
olevan mitään syytä peittää aikomustanne niin tarkasti teidän omalta
lihaltanne ja vereltänne."
"Kaikista sotilassuunnitelmista on puhuttava niin vähän kuin suinkin",
sanoi kersantti taputtaen opasta olalle ystävällisesti, mutta nuhtelevin
ilmein. "Sinä olet oleskellut liian kauan ranskalaisten rintamalla,
ettet ymmärtäisi vaitiolon arvoa. Mutta ei vaaraa; asia tulee kyllä pian
tunnetuksi eikä paljoa hyödytä koettaa sitä enää salata. Meidän täytyy
mennä vahdinvaihtoon eräälle asemalle tämän järven rannalle, vaikka en
sano, että se on Tuhatsaarilla, ja minun on mentävä mukana. Joka
tapauksessa Mabel saa tulla keittämään minun soppani. Toivon, veli,
ettet halveksi soturin tarjousta viettää jonkun kuukauden meidän
luonamme."
"Meidän olisi kai vietettävä se marssivalla jalalla. Minä en rakasta
metsiä enkä soita."
"Me purjehdimme Lokilla. Koko homman pitäisi olla tuttua ja matkan
pitäisi huvittaa sellaista, joka on tottunut liikkumaan vesillä."
"Suolaisilla vesillä -- totta kyllä -- mutta ei suolattomilla. Mutta
ellei sinulla ole ketään, joka kuljettaa tuota kutterin tapaista, niin
ei minulla suinkaan ole mitään sitä vastaan, että teemme pienen matkan,
vaikkakin pidän ajan tuhlauksena purjehtia tällä vesilätäköllä."
"Jasper osaa erittäin taitavasti ohjata Lokkia emmekä siis tarvitse
siinä suhteessa palvelustasi, vaikkakin iloitsemme seurastasi. Sinä et
voi palata kotiisi, ennenkuin sinne lähetetään sotaväkeä eikä se
tapahdu, ennenkuin minä tulen takaisin. -- No, Haukansilmä, tänään
tapahtuu ensimmäistä kertaa, että ajetaan mingoja takaa, etkä sinä ole
ensimmäisenä."
"Ollakseni teille rehellinen, kersantti", vastasi opas hieman kömpelösti
samalla kuin voimakas puna kohosi hänen ahavoituneille kasvoilleen,
"minusta tuntui, ettei minun pitäisi tänä aamuna lähteä mukaan.
Ensiksikin hyvin tiedän, etteivät 55:nnen rykmentin soturit ole niitä
poikia, jotka yllättävät irokeesit metsissä, eivätkä ne riiviöt
odottaneet piiritystä, kun näkivät, että Jasper pääsi linnaan. Saahan
mies sitäpaitsi hieman levätä kesän ankaran työn jälkeen joutumatta
syytetyksi mielivaltaisuudesta. Sen lisäksi Suuri Käärme on heidän
mukanaan, ja jos ne lurjukset ovat ollenkaan tavattavissa, saatte
luottaa hänen vaistoonsa ja näköönsä -- edellinen voimakkaampi ja
jälkimmäinen melkein, vaikk'ei ihan, yhtä terävä kuin minun. Hän
rakastaa niitä kierteleviä konnia yhtä vähän kuin minäkin, ja siinä
suhteessa voin vakuuttaa, että minun tunteeni mingoja kohtaan eivät ole
paljoa raivokkaammat kuin delawarelaisen vaistot, joita kristityn taito
on terästänyt. Ei, ei; ajattelin, että voisin jättää kunnian, jos siitä
nyt kunniaa tulee, komentavalle, nuorelle luutnantille, joka -- ellei
menetä päänahkaansa -- kerskuen kertoo siitä sankariretkestään ensi
kirjeessään äidilleen. Ajattelin, että minäkin kerran elämässäni voisin
näytellä laiskurin osaa."
"Eikä kenelläkään ole parempaa oikeutta, jos kerran pitkä, uskollinen
palvelus oikeuttaa saamaan loman", vastasi kersantti kohteliaasti.
"Mabel ei voi pitää pahana, että olet valinnut hänen seuransa mieluummin
kuin villien takaa-ajon, ja uskallan sanoa, että hän on onnellinen
saadessaan tarjota sulle paikan aamiaispöydässään, jos et vielä ole
syönyt. Et saa kuitenkaan ajatella, tyttö, että Haukansilmä antaa
villien hiiviskellä linnan ympärillä antamatta niiden tuntea hänen
aseensa kantavuutta."
"Jos luulisin hänen niin tekevän, niin, vaikka en paljoa välitäkään
juhlaparaadeista, heittäisin hirvenkaatajani olalleni ja jättäisin
linnan, ennenkuin hänen kaunis otsansa ehtii rypistyä. Ei, ei; Mabel
tuntee minua paremmin, vaikka tuttavuutemme onkin lyhyt eikä minun ole
tarvinnut kaataa mingoja sen lyhyen marssin aikana, jonka suoritimme
yhdessä metsän läpi."
"Tarvittaisiin paljon todistuksia, Haukansilmä, että minä oppisin
ajattelemaan mitään pahaa teistä, ja kaikista vähimmän tässä suhteessa",
vastasi Mabel punastuen korvia myöten, joka todisti enemmän kuin sanat
hänen ajatustensa vilpittömyyden. "Sekä isä että tytär ovat teille
elämästään kiitollisuuden velassa ja uskokaa minua: kumpikaan ei sitä
unohda."
"Kiitän teitä, Mabel -- kiitän koko sydämestäni. Mutta minä en tahdo
käyttää teidän viattomuuttanne hyväkseni, vaan vakuutan, etteivät mingot
olisi taivuttaneet hiuskarvaakaan teidän päästänne, jos heidän olisi
onnistunut saada teidät käsiinsä. Minun päänahkani ja Jasperin ja Capin
-- niin, ja Käärmeenkin olisi luonnollisesti tarkastettu, mutta
kersantin tyttären -- en todellakaan usko, että he olisivat taittaneet
hiuskarvaakaan hänen päästään."
"Mutta kuinka minä voisin otaksua, että viholliset, jotka eivät säästä
naisia eivätkä lapsia, olisivat antaneet minulle armoa paremmin kuin
muille? Minä tunnen, Haukansilmä, että olen teille velkaa elämästäni."
"Minä sanon, ei, Mabel. Niillä ei olisi ollut sydäntä loukata teitä. Ei,
ei; raivokkainkaan mingo-riiviö ei olisi voinut taittaa hiustakaan
teidän päästänne. Niin pahoja kuin ne verenhimoiset peikot minun
mielestäni ovatkin, eivät ne olisi kuitenkaan voineet ryhtyä niin
pirulliseen tekoon. Ne olisivat pyytäneet, ei, pakottaneet teidät jonkun
päällikkönsä vaimoksi ja siinä olisi ollut kärsimystä kylliksi nuorelle
kristitylle naiselle, mutta sen pitemmälle eivät edes mingot olisi
voineet mennä."
"Vaikkapa niinkin, olen kuitenkin päänahastani teille kiitollisuuden
velassa", sanoi Mabel ottaen hänen kovan kätensä omiinsa niin reippaasti
ja sydämellisesti, että se sanomattomasti ihastutti rehellistä
opastajaa. "Minusta kuolema olisi ollut helppoa sen rinnalla, että
olisin joutunut jonkun intiaanin vaimoksi."
"Se on hänen olemuksensa mukaista", huudahti Haukansilmä kääntyen
vanhaan toveriinsa, ja kiitollinen ihastus loisti hänen rehellisten
kasvojensa jokaisesta juonteesta, "eikä se voi muuksi muuttua. Olen
sanonut Suurelle Käärmeelle, ettei kristinusko voi tehdä
delawarelaisesta valkoista miestä yhtä vähän kuin huuto ja kirkuna voi
muuttaa valkoihoista punanahaksi. Sellainen on nuoren, kristityistä
vanhemmista syntyneen naisen luonne ja sitä on kunnioitettava ja
puolustettava."
"Olet oikeassa, Haukansilmä; kuinka kauaksi Mabel Dunham kulkeneekin,
häntä on aina puolustettava. Mutta nyt on aamiaisen aika: ja jos tahdot
seurata minua, veli Cap, niin näytän sinulle, miten vaatimaton soturi
elää näissä kaukaisissa rajaseuduissa."