"Ja tääkö Yarrow -- virta se,
min luokse mielein palaa?
Sun koskiesko kohinaa
mun sielun' kuulla halaa?
Se on kuin laulu kiehtova
kuin harpun ääni hellä,
Mi surut syömein viihdyttää
vain sulosävelellä."
_Wordsworth_.
Yöllinen luonto oli suurenmoinen, ja kuumaverinen Mabel tunsi veren
suonissaan virtaavan kiihkeämmin ja poskensa hehkuvan, kun he astuivat
veneisiin jättääksensä paikan. Pimeys oli hieman vähentynyt, sillä
pilvet olivat hajonneet jättäen taivaalle vaaleampia aukkoja, mutta
metsän suojaamat rannat olivat kuitenkin niin synkät, ettei tarvinnut
ollenkaan pelätä tulla huomatuksi, kun he laskivat pysyen lähellä rantaa
metsän varjossa virtaa alas. Jokainen tunsi, että heidän täytyy
noudattaa äärimmäisintä varovaisuutta, ja varsinkin Jasper, joka
erittäinkin tytön vuoksi alkoi pelätä, tirkisteli levottomasti
ympärilleen joka kerta, kun kuuli metsästä joitakin omituisempia ääniä
kuljettaessaan venettään yhä kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Airoja
käytettiin kevyesti ja äärettömän huolellisesti, sillä pieninkin ääni
tänä hiljaisena hetkenä olisi saapunut irokeesien lakkaamatta
kuuntelevaan korvaan ja kiihoittanut heitä toimintaan.
Kaikki tämä lisäsi hetken suuruutta, ja se innosti ja jännitti Mabel
Dunhamia enemmän kuin mikään muu ennen hänen lyhyen elämänsä aikana.
Elämänhaluisena, tottuneena itsehillintään ja ylpeillen olevansa soturin
tytär hän karkoitti kaikki pelon tunteet; vaikkakin sydän löi rajummin
kuin tavallisesti, hänen pimeyteen tähdätyt sinisilmänsä loistivat ja
koko hänen olentonsa nautti luonnon salaperäisestä suuruudesta, joka
ensi kertaa esiintyi hänelle näin ihmeellisenä ja valloittavana.
"Mabel!" sanoi Jasperin hillitty ääni, kun molemmat veneet kulkivat niin
lähekkäin, että nuorukainen kädellään piti niitä yhdessä. "Eihän teitä
vain peloita? Luotattehan täydellisesti meidän rehelliseen tahtoomme
puolustaa teitä, vaikka mitä tapahtuisi?"
"Minä olen sotamiehen tytär, kuten tiedätte, Jasper Western, ja
häpeäisin, jos tuntisin pelkoa."
"Luottakaa minuun -- meihin kaikkiin. Enonne, Haukansilmä,
delawarelainen -- missä se poikaparka nyt liekään -- minä itse, kaikki
me uskallamme mitä tahansa suojellaksemme teitä kaikilta ikävyyksiltä."
"Minä luotan teihin, Jasper", vastasi tyttö huomaamattaan viistättäen
kättänsä vedessä. "Tiedän, että enoni rakastaa minua eikä koskaan
ajattele itseään, ennenkuin on ajatellut minua; ja minä uskon, että te
kaikki olette isäni ystäviä ja mielellänne autatte hänen lastansa. Mutta
minä en ole niin heikko ja hentomielinen kuin saatatte luulla, sillä
vaikka olenkin kaupunkien lapsi ja kuulun sukupuoleen, joka ei ole
tottunut katsomaan vaaraa silmiin, minä kuitenkin lupaan teille, Jasper,
ettei minkäänlainen hullu pelkoni ole estävä teitä täyttämästä
velvollisuuttanne."
"Kersantin tytär on oikeassa ja hän on rehellisen Tuomas Dunhamin
arvokas jälkeläinen", lisäsi Haukansilmä. "Niinpä niin, lapsukaiseni,
monet kerrat olemme isänne kanssa vakoilleet ja kierrelleet yhdessä
vihollisen ampumalinjoilla, yhtä pimeänä yönä kuin tämä ollenkaan
tietämättä, emmekö seuraavana hetkenä joudu verisen väijytyksen uhriksi.
Olin hänen rinnallaan, kun hän sai haavan olkapäähänsä, ja se rehellinen
poika kertoo kyllä tavatessanne, millä tavalla me kuljimme
vastassa-olevan joen yli pelastaaksemme hänen päänahkansa."
"Hän _on_ kertonut sen minulle", vastasi Mabel suuremmalla innolla ja
lämmöllä kuin ehkä hänen asemassaan oli viisasta. "Minulla on tallella
se kirje, jossa hän sen kertoo ja minä kiitän teitä sydämeni pohjasta
siitä palveluksesta. Jumala palkitkoon teille sen! Ette voi pyytää
mitään kiitollisuuden osoitusta, joka olisi tyttärestä liian suuri
palkkioksi hänen isänsä elämästä."
"Niin, niin! Siinä puhuu taas ihana lämminsydäminen olento. Jo ennen
olen teistä nähnyt vilahduksen ja kuullut teidän puhuvan. Kersantti itse
on kertonut minulle nuoruutensa päivistä ja äidistänne. Hän on uskonut
minulle senkin, miten hän ihastui äitiinne ja voitti hänen lempensä, ja
peittelemättä hän on kertonut, mitä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä hän
sai kokea, kunnes lopulta onnistui."
"Äitini ei elänyt kylliksi kauan voidakseen korvata isälle hänen
vaivannäkönsä koettaessaan voittaa äitini", sanoi Mabel värähtelevin
huulin.
"Niin, hän on kertonut kaikki minulle. Mitään se kelpo kersantti ei ole
salannut, sillä ollessaan niin monta vuotta esimiehenäni hän on
lukemattomilla yhteisillä retkillämme tottunut kohtelemaan minua ihan
kuin omaa poikaansa."
"Ehkäpä, Haukansilmä", huomautti Jasper hyväntahtoisen leikillisesti,
"hän olisi iloinen, jos sinä todella olisit hänen poikansa".
"Ja vaikkapa pitäisikin poikanaan, Vesikoira, mitä pahaa siinä olisi?
Hän tietää, mihin minä kelpaan erämaissa ja tiedusteluretkillä, ja hän
on nähnyt minun usein katselevan ranskalaisia silmästä silmään. Olen
joskus ajatellut sitäkin, että meidän pitäisi etsiä itsellemme vaimo,
sillä huomaa, poika: kun aina elää miesten kanssa metsissä seurapiirinä
vain viholliset ja pedot, lopuksi unohtaa kohteliaisuuden ja hyvät
tavat. Leirielämä ei ole sen parempaa. Sielläkin ehkä voi tuntea Hänen
hyvyytensä ja voimansa suuruuden. Itsekin olen ottanut osaa
jumalanpalvelukseen linnoissa ja koettanut, kuten oikean sotilaan tulee,
liittyä rukoukseen -- sillä vaikka en olekaan kuninkaan pestattu soturi,
minä kuitenkin palvelen häntä, kuten linnaväkikin, mutta minun sieluni
ei ole koskaan voinut erota niin kokonaan maallisista ajatuksista ja
tunteista kuin metsässä. Siellä tunnen olevani Mestarini kasvojen
edessä. Kaikki on ympärilläni kukoistavaa ja kaunista, niinkuin se olisi
juuri lähtenyt Hänen kädestään, eikä siellä kukaan turhalla
lörpöttelyllä ja ontoilla oppilauseilla herätä tunteita ja ajatuksia
kapinaan. Ei, ei; metsä on oikea temppeli kaikesta huolimatta, sillä
siellä voi ajatus vapaana kohota tähtitarhojen taa."
"Puhutte ihan totta, herra Haukansilmä", sanoi Cap, "ja jokainen, joka
yksinäisyydessä elää, ymmärtää sen totuuden. Minkä muun luulette olevan
syynä esimerkiksi siihen, että merimiehet ovat uskonnollisia ja
tunnollisia kaikissa töissään, kuin sen tosiasian, että he ovat niin
usein yksin Luojansa kanssa, eikä siis maaelämän pahuus voi heitä
turmella. Lukemattomat kerrat olen pysähtynyt tarkastamaan itseäni
-- ehkäpä päiväntasaajalla tai eteläisellä valtamerellä -- kun taivaan
tuikkavat tulet ovat syttyneet valaisemaan yötä; ja minä sanon teille,
ystävät: sellaisina hetkinä ihminen oppii tuntemaan syntinsä. Uudestaan
ja yhä uudestaan olen silloin luopunut pahuudestani, kunnes omatunto on
vapautunut ja käynyt herkäksi erottamaan hyvän ja pahan. Olen täysin
yhtä mieltä kanssanne, herra Haukansilmä, ja sanon: joka aikoo oppia
Jumalaa tuntemaan, hän menköön merelle tai metsiin."
"Eno, erehdynkö luullessani, etteivät merimiehet kuitenkaan yleensä
uskonnosta paljoa välitä?"
"Se on kaikki valhetta ja vihapuhetta, tyttö, sillä kristillisyydessäkin
merimies aina maissa-asujan voittaa."
"En tahdo väittää sitä vastaan, herra Cap", vastasi Haukansilmä, "mutta
rohkenen sanoa kuitenkin erään tosiasian. Minä en tarvitse ukkosta ja
salamoita muistuttamaan minulle Jumalastani enkä ajattele Häntä vain
suruissa ja murheissa, vaan metsien ääretön rauha ja tyyneys puhuu
Hänestä, ja Hänen äänensä kuuluu linnun laulussa ja ruohon korren
huojunnassa vähintäänkin yhtä hyvin kuin aaltojen pauhussa ja vihurien
ulvonnassa. Etkö sano sinä, Vesikoira, samaa? Sinä tunnet myrskyn yhtä
hyvin kuin herra Capkin ja voit sanoa, mitä tunteita rajuilma herättää."
"Minä pelkään, että olen liian nuori ja kokematon voidakseni sanoa
jotakin sellaisesta asiasta", vastasi Jasper ujosti.
"Mutta teillä on myöskin omat ajatuksenne", sanoi Mabel vilkkaasti. "Te
ette voi -- ei kukaan voi elää ja katsella sellaisia näytelmiä
ajattelematta, kuinka tärkeätä on jokaisen luottaa Jumalaan!"
"Enhän minä voi kieltääkään, etten joskus ajattelisi näitä asioita,
mutta pelkään, ettei se tapahdu niin usein kuin pitäisi."
"Suolaton vesi", keskeytti Cap tarmokkaasti, "sinun ei pidä odottaa
liikoja nuorukaiselta, Mabel --. Luulen, että ne joskus nimittävät teitä
Vesimyyräksi -- eikö totta?"
"Vesikoiraksi vain", vastasi Jasper rauhallisesti, vaikka hänen teki
mielensä käyttää ranskaa, kuten Capkin, ja vastata yhtä ilkeästi, sillä
matkoillaan hän oli oppinut ranskaakin yhtä paljon kuin useimpia
intiaanimurteita. "Se on nimi, jonka irokeesit ovat minulle antaneet
erottaakseen minut tovereistani, jotka joskus joutuvat näitä vesiä
purjehtimaan ja mielellään kertovat kaikenlaisia liioiteltuja juttuja
suolaisista, suurista järvistään."
"Ja miksi he eivät saisi sitä tehdä? Eihän se ollenkaan vahingoita
metsäläisiä. Ai, ai, Vesikoira; raakalaisen antama nimi ei saa tehdä
ylpeäksi."
"Vesikoira-nimellä he tarkoittavat oikeastaan makean veden tai -- kuten
ranskalaiset -- suolattoman veden purjehtijaa", vastasi Jasper hiukan
ärtyisästi.
"Mutta minä tahdon viedä teidät Atlantille ja se retki antaa teille
hyvän onnen lopuksi iäksenne, ja Mabel ja muut rannikkojen nuoret naiset
pitävät teistä kauheasti, vaikka eläisitte yhtä vanhaksi kuin puut
näissä metsissä."
"Ei, ei", keskeytti rehellinen ja vaatimaton opas. "Jasper ei halua
jättää ystäviänsä lähteäkseen sinne, sen minä voin vakuuttaa teille; ja
vaikka maailman näkeminen voi olla hänelle yhtä hyvä kuin kaikille
muillekin, on hän meistä yhtä hyvä ilman sitäkin. Vesikoira tai
vesimyyrä, hän on urhoollinen ja uskollinen nuorukainen ja jos hän pitää
vahtia, nukun yhtä rauhallisesti kuin jos itse olisin ylhäällä ja
huolehtisin turvallisuudestani, niin, vieläpä rauhallisemminkin.
Kersantin tyttären ei tarvitse uskoa, että pojan täytyy lähteä merelle
kehittyäkseen mieheksi tai vasta sitten ansaitakseen kunnioitusta ja
arvonantoa."
Mabel ei vastannut mitään tähän vetoamiseen, vaan käänsi päänsä
länsirantaan päin, vaikkakin pimeys teki mahdottomaksi huomata, miten
väri vaihteli hänen kasvoillaan. Mutta Jasper tunsi, että hänen itsensä
täytyi vastata, sillä nuoruuden ylpeys ja miehekkyys loukkautuivat
syvästi siitä ajatuksesta, ettei hän ansaitsisi toveriensa kunnioitusta
tai naisten suosiota, kun ei ollut valtamerillä käynyt. Hän ei
kuitenkaan halunnut lausua julki mitään, mikä voisi Mabelin enosta
tuntua pistävältä, ja hänen itsehillintänsä oli ehkä vieläkin
täydellisempi kuin hänen ujoutensa ja vaatimattomuutensa.
"Minä en ylpeile ominaisuuksilla, joita minulla ei ole", hän sanoi,
"enkä väitäkään tietäväni mitään valtameristä tai merenkulusta. Me
ohjaamme tähtien ja kompassin mukaan näilläkin vesillä kulkiessamme
rannalta rannalle ja koska meille on numeroista ja laskuista vähän
hyötyä, emme niistä välitä. Mutta siitä huolimatta meidänkin täytyy
ymmärtää yhtä ja toista, vaikkakaan ne, jotka ovat kulkeneet
valtamerillä, eivät sitä usko. Ennen kaikkea me saamme purjehtia
luotojen ja kallioitten välitse, ja olen kuullut sanottavan, että se
tekee hyviä merimiehiä. Täällä nousee myrsky äkkiä ja raivokkaana, ja
meidän täytyy osata ohjata satamaan minä hetkenä päivästä tahansa."
"Onhan teillä merimerkit", keskeytti Cap.
"Niistä on vähän hyötyä ja harvoin ne suojelevat karilta."
"Syväluotaus --"
"Olen kuullut sellaisesta puhuttavan, mutta en ole nähnyt."
"Mitä hittoa! Merimies, eikä ymmärrä syväluotausta! Kas niin, poika,
ette voi kerskua merimiestaidollanne! Kuka hitto on kuullut merimiehestä
ilman syväluotausta?"
"En kehukaan, herra Cap, olevani erittäin taitava --"
"Muussa kuin koskenlaskussa -- kuin koskenlaskussa, Jasper, ja
putouksissa", sanoi Haukansilmä tullen apuun, "jossa toimessa teidänkin,
herra Cap, täytyy myöntää hänen saavuttaneen jonkinlaisen kätevyyden.
Minun mielestäni jokaista miestä tulee arvostella hänen kykyjensä
mukaan. Herra Cap on aivan hyödytön Oswegon putouksia laskettaessa,
mutta koetan muistaa, että hän on hyödyllinen aavoilla ulapoilla. Jasper
taas on hyödytön aavoilla ulapoilla, mutta en voi unohtaa, että hänellä
on tarkka silmä ja tanakka käsi, kun ohjataan vene putouksiin."
"Mutta Jasper ei ole hyödytön, ei voisi olla toimeton aavoilla
ulapoillakaan", sanoi Mabel niin kiihkeästi ja voimakkaasti, että hänen
kirkas, suloinen äänensä kaikui pistävältä tämän merkillisen yön
hiljaisuudessa. "Ei yksikään, joka on niin kykenevä täällä, voi olla
kyvytön siellä -- tarkoitan -- vaikkakin uskallan väittää, ettei hän
laivoissa ole yhtä taitava kuin minun enoni."
"Uinukaa vain molemmat tietämättömyydessänne", vastasi Cap nenäänsä
nyrpistäen, "maamoukkiin verraten meitä merimiehiä on niin vähän, että
me saamme harvoin oikeutta. Mutta jos on kysymyksessä sinun
puolustamisesi, Mabel, tai laivan ohjaus satamaan, niin siinä kyllä
tulee kuntomme näkyviin."
"Mutta, eno, maamyyräthän eivät tule rannikoille -- siellä siis merimies
tapaa vain merimiehen."
"Sitä hirveää tietämättömyyttä! Missä ovat kaikki ne viholliset, jotka
ovat kulkeneet näihin seutuihin -- ranskalaiset ja englantilaiset -- minä
vain kysyn, lapsi?"
"Siinäpä se, missä ne ovat?" huudahti Haukansilmä. "Kukaan ei voi sanoa
sitä paremmin kuin me, jotka elämme metsissä, herra Cap. Minä olen usein
seurannut heidän marssiensa jälkiä ja löytänyt heidän hautojansa ja
sateessa vaalenevia luita pitkiä aikoja sen jälkeen, kun he ja heidän
ylpeytensä on hävinnyt. Yleisesti ja yksityisesti he täyttävät maan
kaikenlaisilla kauhun töillä koettaessaan saada suuren nimen ja
ollakseen enemmän kuin heidän toverinsa."
"Minun täytyy sanoa, herra Haukansilmä, että te joskus lausutte sanoja,
jotka hyvin vaikeasti soveltuvat miehelle, joka elää aina pyssy kädessä,
harvoin haistelee ilmaa, ellei se tuoksu ruudin savulle tai jättää
hyttinsä muuten kuin hyökätäkseen vihollisensa kimppuun."
"Jos te luulette, että minun haluni vetää sotatielle, te ette tunne
minua ettekä elämäni tarinaa. Mies, joka asuu metsissä ja rajaseuduissa,
saa lakkaamatta ottaa huomioon ne olosuhteet, joissa hän elää. Ne eivät
riipu minusta, sillä minähän olen vain yksinkertainen, heikko
metsästäjä, vakooja ja opas. Minun tehtäväni on metsästää armeijalle,
kun se marssii tai lepää. Siitä huolimatta minä olen erään upseerin
palveluksessa, joka nyt on matkoilla omilla asioillansa, enkä minä
silloin häntä koskaan seuraa. Ei, ei, sota ja meteli eivät oikeastaan
kuulu minulle, vain rauha ja rakkaus on luonteeni mukaista. Kuitenkin
minun täytyy kohdata vihollisia yhtä usein kuin muitakin ihmisiä ja
mingoa minä kohtelen samoin kuin inhoittavaa käärmettä, joka on
toimitettava pois päiviltä niin pian kuin tilaisuus sallii."
"Hyvä, hyvä; olen erehtynyt kutsumuksenne suhteen, sillä olen pitänyt
teitä yhtä varmana soturina kuin vuoriston tykistömiestä. Sellainen on
minun lankoni. Hän on ollut soturi kuudennestatoista ikävuodestaan ja
hän pitää tointansa yhtä kunnioitettavana kuin ikinä joku merimies --,
mutta sitä minä en koskaan halua myöntää keskustellessani hänen
kanssaan."
"Niin, niin", alkoi opas, "useimmat kersantin lahjat ovat sotaista
laatua, ja hän katselee melkein kaikkia tämän maailman tapauksia
muskettinsa piipun läpi. Hänen järkkymätön ajatuksensa kerta kaikkiaan
on pitää pitkää, kaksipiippuista muskettia parempana kuin kuninkaan
pysyvää rauhaa. Sellaisia päähänpistoja mies saa vain pitkästä
tottumuksesta ja harhaluuloa onkin ehkä se yleinen käsitys, ettei siinä
ilmenisi hienostunut luonne."
Heidän näin hiljaisella äänellä jutellessaan yhtä ja toista veneet
lipuivat virran mukana hiljalleen läntisen rannan synkässä varjossa
alaspäin, sillä airoja käytettiin enimmäkseen vain ohjaukseen. Virran
kulku oli hyvin vaihtelevaa, toisinaan se näytti hiljaa pysähtyneen, kun
taas toisin ajoin voimakkaana kulki tietään vieden heitä kahden, kolmen
penikulman vauhdilla tunnissa. Koskissa se vei veneitä niin hurjasti
mukanaan, että se outoa kauhistutti. Jasper oli ollut sitä mieltä, että
virta veisi heidät joen suulle kahdessa tunnissa siitä kuin he
liikkeelle lähtivät, ja Haukansilmä oli suostunut hänen ehdotukseensa
jättää veneet virran kuljetettaviksi ainakin niin kauaksi kuin suurin
vaara olisi sivuutettu. Keskustelu kävi äärettömän varovasti, kun taas
hiljainen, syvä yksinäisyys vallitsi tässä autiossa, melkein
rajattomassa metsässä, vaikkakin luonto ylisti tuhansin kaunopuheisin
kielin erämaan äänetöntä, rauhallista yötä. Vieno tuuli huokaili
tuhansissa puissa, vesi liplatti tai paikoin pauhasikin rannan kivissä,
ja silloin tällöin kuului puun narina, kun se huvikseen huojutteli
oksiansa tai nojaili runkoansa toisia vasten. Kaikki elollisten äänet
olivat vaienneet. Kerran kyllä Haukansilmä luuli kuulleensa kaukaisen
suden ulvonnan, sillä muutamia niistä kuljeksi näissä metsissä, mutta se
oli vain lyhyt epäilyttävä ääni, joka ehkä oli syntynyt vain hänen
mielikuvituksessaan. Kun hän pyysi tovereitaan lopettamaan puhelun,
hänen terävä korvansa oli erottanut kuivan oksan taitunnan, ja ellei
hänen vaistonsa pettänyt, kuului se läntiseltä rannalta. Kaikki, jotka
tämän äänen ovat kuulleet, ymmärtävät, kuinka varmasti korva sen tajuaa
ja miten helppo on erottaa oksan taittuminen metsän muista äänistä.
"Rantamalta kuuluu askeleita", sanoi Haukansilmä sellaisella puoleksi
kuiskaavalla äänellä, jota on mahdoton kuulla vähänkään välimatkan
päähän. "Olisivatkohan ne kirotut irokeesit päässeet nyt jo pyssyineen
veneittä joen yli?"
"Ehkäpä se on delawarelainen. Hän tietysti seuraa meitä rantaa pitkin ja
tietää, missä voi odottaa tapaavansa meidät. Minä lasken lähemmä rantaa
ja otan siitä selvän."
"Mene, poika, mutta pidä airot valmiina, äläkä millään ehdolla astu
varomattomasti rannalle."
"Onko se viisasta?" kysyi Mabel niin kiihkeästi, että hänen suloinen
äänensä unohti kaiken varovaisuuden.
"Hyvin tyhmää, jos puhutte niin äänekkäästi, pelkää eräs. Minä rakastan
teidän pehmyttä, miellyttävää ääntänne kuultuani niin kauan vain miesten
puhetta; mutta se ei saa kuulua liian paljon eikä liian vapaasti juuri
nyt. Isänne, se kelpo kersantti, sanoo teille tavatessanne, että
äänettömyys on kaksinkertainen hyve erämaissa. -- Mene, Jasper, ja seuraa
oman viisautesi antamia ohjeita."
Jasperin vene hävisi toisen luota niin äänettömästi ja äkkiä kuin pimeys
olisi sen nielaissut, ennenkuin Mabel pääsi mielessään varmuuteen,
antautuisiko nuorukainen sellaiseen hirvittävään, vaanivaan vaaraan.
Sitä seurasi kymmenen minuutin jännittävä, tuskainen odotus. Sill'aikaa
seurue kulki edelleen virran mukana. Kukaan ei puhunut ja voipa melkein
sanoa, ettei hengittänytkään, niin kiihkeästi jokainen kuunteli rannalta
tulevaa ääntä. Mutta sama juhlallinen -- voimmepa sanoa ylevä --
hiljaisuus vallitsi kuin ennenkin, veden liplatus kallioissa ja tuulen
huokailu puissa vain säestivät metsän unelmoimista. Lopuksi kuitenkin
Haukansilmä oli kuulevinaan oksien hiljaista ritinää ja äärettömän
hillittyä puhetta.
"Ehkäpä erehdyn", hän sanoi, "sillä ajatus usein luulee todeksi sen,
mitä sydän halajaa, mutta minusta tuntuu, kuin kuulisin delawarelaisen
hiljaa puhuvan."
"Voivatko villien tappamat vainajat kävellä?" kysyi Cap.
"Eivät, eivätkä juosta onnellisilla metsästysmaillaan. Punanahankin
mainen matka loppuu heti kun henki jättää ruumiin. Ei ole hänen
luonteensa mukaista kierrellä kotansa ympärillä, kun kerran hänen
aikansa on ohi."
"Minä näen jotakin veden pinnalla", kuiskasi Mabel, jonka silmä ei ollut
lakannut pimeyteen tuijottamasta kaikin voimin sen jälkeen, kun Jasper
katosi.
"Se on se vene", vastasi opas kovin ihastuneena, "kaikki on hyvin,
muuten olisimme kuulleet jotakin pojasta."
Seuraavana hetkenä veneet soluivat rinnakkain, ja odottajat tunsivat
Jasperin hänen veneensä perästä. Tuhdolla istui toinen mies, jonka
ulkopiirteet hämärästi saattoi erottaa, ja kun nuori merimies taitavasti
käytti airojaan kääntääkseen toverinsa kasvot Haukansilmään ja Mabeliin,
niin molemmat tunsivat, että tulija oli delawarelainen.
"Chingackgook, veljeni!" sanoi opas tulijan omalla murteella, ja hänen
äänensä värinä ilmaisi hänen tunteittensa laadun. "Mohikaanien
päällikkö! Kuinka olenkaan iloinen! Usein olemme vereen ja henkeen
yhdessä taistelleet, mutta nyt pelkäsin, ettei se koskaan enää
uudistuisi."
"Turhaa! Mingot ovat ankkoja! Kolmen päänahat riippuvat vyössäni. He
eivät ymmärrä, miten saisivat voitetuksi delawarelaisten Suuren
Käärmeen. Heidän suonissaan ei juokse oikea veri, ja heidän ajatuksensa
ovat pakotiellä Suuren Järven tuolle puolen."
"Oletko sinä ollut niiden luona, päällikkö, ja miten kävi sille
soturille, joka oli virrassa?"
"Hän on muuttunut kalaksi ja makaa joen pohjassa ankeriaitten toverina.
Onkikoot hänen toverinsa hänet ylös. Haukansilmä, olen laskenut
vihollisemme ja kosketellut heidän aseitansa."
"Hei, se oli uskaliasta!" huudahti opas englanniksi. "Tämä kelpo poika
on ollut heidän joukossaan ja palannut kertomaan koko heidän
historiansa. -- Puhu, Chingackgook, niin minä kerron näille
ystävillemme, mitä kaikkea sinä olet kokenut."
Delawarelainen kertoi nyt tyynellä, vakavalla tavallaan kaikki, mitä oli
kokenut aina siitä asti kuin hänet oli viimeksi nähty taistelemassa
vihollisensa kanssa virrassa. Vihollisensa kohtalosta hän ei puhunut sen
enempää, sillä hänen mielestään soturin ei sopinut kerskua voitollansa,
vaan hän johti kertomuksensa toisiin asioihin. Niin pian kuin hän oli
voittanut tämän peloittavan taistelun, hän oli uinut itärannalle,
noussut maihin hyvin varovasti ja joutunut vihollistensa keskelle.
Pimeyden suojassa hänen oli onnistunut huomaamatta ja epäilyksiä
herättämättä liikuskella. Kerran kuitenkin oli häneltä kysytty, mutta
vastattuaan, että hän on Nuolenpää, oli hän säästynyt enemmiltä
uteluilta. Lyhyistä huomautuksista hän oli saanut selville, että joukkue
oli lähetetty ottamaan kiinni yksistään Mabel ja hänen enonsa, joiden
arvon he ilmeisesti laskivat liian suureksi.
Hän oli saanut selville, että Nuolenpää oli heidät kavaltanut heidän
vihollisillensa jostakin syystä, jota oli mahdoton saada selville, sillä
mitään palkkaa työstään hän ei ollut vielä saanut.
Haukansilmä ei puhunut tovereilleen näistä tiedoista sen enempää, sillä
ne olisivat tehneet toiset vain yhä levottomammiksi, mutta hän tunsi,
että nyt oli tullut ponnistuksen hetki, sillä irokeesit olivat
vihdoinkin tyyntyneet siitä hämmennyksestä, johon olivat tappionsa
vuoksi joutuneet.
"Me tapaamme heidät koskella, siitä ei epäilystä", hän sanoi, "ja siellä
ratkaistaan kohtalomme: joko pääsemme ohi tai joudumme heidän käsiinsä.
Linnalle on sieltä niin lyhyt matka, että olen ajatellut astua Mabelin
kanssa maihin ja johtaa hänet linnaan jotakin syrjäpolkua ja jättää
veneet virtaan oman onnensa nojaan."
"Se ei mitenkään käy päinsä, Haukansilmä", keskeytti Jasper kiihkeästi.
"Mabel ei ole kylliksi vahva kulkeakseen metsää tällaisena yönä. Mutta
jätä hänet minun ruuheeni, niin minä menetän henkeni tai vien hänet
turvallisesti linnalle, olkoon sitten kuinka pimeä tahansa."
"Siitä ei epäilystä, poika; kukaan ei epäile sinun haluasi palvella
kaikin voimin kersantin tytärtä. Mutta täytyy olla Sallimuksen silmä
eikä sinun omasi voidaksesi vaaratta laskea Oswegon koskista tällaisena
yönä."
"Ja kuka sitten veisi hänet turvallisesti linnaan, jos hän astuisi
maihin? Eikö yö ole yhtä pimeä maalla kuin veneessä? Vai luuletko, että
minä ymmärrän vähemmän tehtävääni kuin sinä omaasi?"
"Rohkeasti sanottu, poika; mutta jos minä pimeässä joudun harhaan -- jota
ei kukaan voi sanoa minulle koskaan tapahtuneen -- mutta _jos_ minä
joutuisin harhaan, siitä ei olisi muuta harmia kuin se, että saisimme
viettää yömme metsässä. Toista on, jos erehdyksen kautta sinä ja tämä
nuori nainen joutuisitte virtaan. Silloin on enemmän kuin mahdollista,
ettei kersantin tytär pääsisi ylös elävin silmin."
"Minä jätän sen Mabelin itsensä ratkaistavaksi. Olen ihan varma, että
hän luottaa enemmän veneeseen."
"Suuresti minä luotan teihin molempiin", vastasi tyttö, "enkä
vähintäkään epäile, vaan uskon, että tahdotte tehdä kaikkenne
ansaitaksenne isäni luottamuksen. Mutta minä tunnustan, etten tahtoisi
jättää veneitä, sillä ne näyttävät antavan varmimman turvan metsän
kauheita vihollisia vastaan. Minun enoni voi ratkaista tässä asiassa
minun puolestani."
"Minä en pidä metsästä", sanoi Cap, "silloin, kun on selvä reitti jokea
myöten. Sitäpaitsi, Haukansilmä, puhumattakaan villeistä, te unohdatte
valaat."
"Valaat! Kuka on kuullut puhuttavan valaista erämaissa?"
"Eipä ei, mutta valaat, karhut tai sudet -- miksi niitä sanottekin,
kaikilla on hampaat purra."
"Herra nähköön, mies! Pelkäättekö te kaikkia eläimiä, joita on Amerikan
metsissä? Villikissa on ilkeä elukka, myönnän sen, mutta se ei ole
yhtään mitään tottuneen metsästäjän kädessä. Puhukaa mingoista ja heidän
vehkeistään mitä tahdotte, mutta älkää suotta panko karhuja ja susia
pahaan huutoon."
"Ei, ei, herra Haukansilmä, niin voitte te puhua, kun tunnette joka
eläimen, minkä tahdotte tavata. Käytäntö opettaa kaikkeen. Se tekee
miehestä sankarin, vaikka hän muuten olisi pelkuri. Olen tavannut sangen
alhaisella asteella olevia miehiä, jotka ovat tuntikausia uineet
viidentoista tai kahdenkymmenen jalan pituisten haitten seassa."
"Sepä ihmeellistä!" huudahti Jasper, joka ei vielä ollut saavuttanut
taitoa keksiä merimiesjuttuja. "Olen aina kuullut, että varma kuolema
odottaa sitä, joka heittäytyy mereen haikalojen sekaan."
"Ai, minä unohdin sanoa, että pojat ottivat vipukangen, tykin rassin tai
sorkkaraudan, joilla raaputtivat eläinten kuonoja, jos ne alkoivat
herjetä liian kiusallisiksi. Ei, ei; minä en pidä susista enkä
karhuista, mutta valas minun mielestäni on ihan sama kuin punainen silli
suolattuna tai kuivattuna. Mabel ja minä valitsemme veneen."
"Mabelin olisi parasta vaihtaa venettä", lisäsi Jasper. "Tämä minun
veneeni on tyhjä, ja yksin Haukansilmäkin myöntää, että minun silmäni
vesillä on varmempi kuin hänen."
"Sen minä rehellisesti teen, poika. Vesille sinun lahjasi viittaavat
eikä yksikään voi kieltää, että olet mitä suurimmassa määrässä
kehittänyt niitä. Sinä olet oikeassa uskoessasi, että kersantin tytär on
paremmassa turvassa sinun veneessäsi kuin tässä, ja vaikka minä
mielelläni pitäisin häntä luonani, hänen hyvinvointinsa on kuitenkin
liian lähellä minun sydäntäni, etten antaisi rehellisesti hänelle hyvää
neuvoa. Tuo veneesi tämän rinnalle, Jasper, niin minä annan sinulle,
mitä sinä pidät kalleimpana aarteena."
"Niin teenkin", vastasi nuorukainen antamatta pyytää kahta kertaa, ja
pian Mabel siirtyi veneestä toiseen ja asettui istumaan keskilaudalle,
joka tähän asti oli tyhjänä maanitellen häntä odottanut.
Niin pian kuin tämä oli tapahtunut, veneet erosivat vähän matkan päähän
toisistansa ja airot pantiin käyntiin, vaikkakin mitä suurimmalla
huolella, ettei syntyisi mitään ääntä. Keskustelu taukosi vähitellen, ja
kun peloittava koski saapui, valtasi kaikkien mielen hetken syvä
juhlallisuus. Että heidän vihollisensa olivat koettaneet päästä tänne
ennen heitä, siitä ei ollut epäilystäkään, ja kun näytti hyvin vähän
luultavalta, että kukaan voisi laskea siitä näin pimeällä, oli
Haukansilmä varma, että he olivat asettuneet molemmille rannoille
odottamaan matkamiesten maihinnousua. Hän ei olisi tehnyt sitä
ehdotusta, jonka hän teki, ellei olisi luottanut omaan taitoonsa tehdä
irokeesien hankkeet turhiksi. Asiain näin ollen koko yrityksen
onnistuminen riippui veneitten ohjaajan taidosta, sillä jos jompikumpi
sattuisi kallioon, niin se menisi ainakin kumoon, ellei kappaleiksi ja
silloin joutuisivat kaikki seikkailijat virtaan ja Mabel taas
vainolaistensa valtaan. Mitä suurin varovaisuus oli tarpeen, ja kukin
oli niin kokonaan omien ajatustensa vallassa, ettei tuntenut vähintäkään
halua lausua mitään, mikä ei ollut ihan välttämätöntä.
Veneet soluivat edelleen ja kun kosken kohina tuli kuuluville, täytyi
Capin käyttää koko mielenmalttinsa voidakseen tyynenä istua paikoillaan,
sillä kauheilta kuuluivat nuo uhkaavat äänet pimeässä, jonka läpi voi
vain hämärästi nähdä synkkien rantojen tummat varjot ja mustan taivaan,
jonka kaari vain piiruna näkyi hänen päänsä päällä. Hänen
mielikuvituksensa yhä kiihtyi, kun hän muisteli sitä hurjaa putousta,
josta tänään oli syöksynyt alas ja tämä edessä-oleva tuntui vieläkin
kamalammalta, ellei tuo ärjyvä kohina pettänyt. Tässä vanha merikarhu
kuitenkin erehtyi, sillä Oswegon koskilla ja putouksilla on suuri ero.
Ovathan edelliset vain voimakkaita virtoja, jotka syöksyvät kallioitten
välitse hirvittävällä vauhdilla, kun taas jälkimmäinen todella nimensä
ansaitsee, kuten olemme nähneet.
Mabel luonnollisesti pelkäsi ja epäili; mutta seikkailu oli niin uusi ja
hänen luottamuksensa perämieheen niin suuri, että hän saattoi hillitä
itsensä, joka kuitenkin olisi ollut mahdotonta, jos hän selvemmin olisi
tajunnut asian todellisen laidan tai paremmin ymmärtänyt, miten voimaton
ihminen on taistellessaan luonnon mahtavaa majesteettia vastaan.
"Kuuluuko tuo siitä paikasta, josta puhuitte?" hän sanoi Jasperille, kun
kosken kaukainen kohina saapui hänen korvaansa.
"Kuuluu, ja minä pyydän teitä täydellisesti luottamaan minuun. Emme ole,
Mabel, vanhat tutut, mutta näissä erämaissa voi elää monta päivää yhtenä
ainoana. Minusta tuntuu, että olen vuosia tuntenut teidät!"
"En minäkään tunne, että te olisitte aivan vieras minulle, Jasper.
Luotan täydellisesti taitoonne yhtä hyvin kuin haluunne kaikin voimin
palvella minua."
"Saamme nähdä, me saamme nähdä. Haukansilmä laskee liian läheltä joen
keskusta; uoma on syvempi itärannalla, mutta minä en nyt voi häntä saada
kuulemaan ääntäni. Pitäkää kiinni veneestä, Mabel, älkääkä ollenkaan
pelätkö."
Seuraavana hetkenä voimakas virta nielaisi heidät pyörteihinsä ja kolmen
neljän minuutin aikana tyttö, joka oli kauhistunut enemmän kuin
pelästynyt, ei nähnyt muuta kuin kuohuvaa vaahtoa eikä kuullut muuta
kuin veden pauhun. Kaksikymmentä kertaa vene näytti syöksyvän vyöryvään
aaltoon, jonka välkkeen pimeässäkin saattoi erottaa ja yhtä usein se
puikahti sen harjalle saamatta mitään vahinkoa, sillä varma käsi ohjasi
sen liikkeitä. Kerran ja vain kerran Jasper näytti olevan voimaton
ohjaamaan haurasta kaarnaansa, jolloin mahtava pyörre käännälsi sitä
ympäri, mutta epätoivoisella ponnistuksella hän sai sen pian oikealle
tolalle ja sen palkinnoksi tapasi kohta veneensä syvällä, tyynellä
vedellä turvassa kaikelta tuholta, eikä luonnon voima ollut saanut koko
aikana ryyppyäkään veneeseen.
"Kaikki on ohi, Mabel", virkkoi nuorukainen lämpimästi. "Vaara on
vältetty, ja te saatte nyt varmasti vielä tänä yönä tavata isänne."
"Jumalan kiitos! Jasper, tämän onnellisen tapauksen luemme teille
suureksi kunniaksi."
"Haukansilmälle tulee ansiosta suurin osa. Mutta miten on käynyt
toiselle veneelle?"
"Minä näen jotakin tuolla vedessä lähellä meitä. Eihän se vain liene
ystäviemme vene?"
Muutamat aironvedot veivät Jasperin mainitun esineen luo: se oli toinen
vene tyhjänä ja pohja ylöspäin. Heti kun nuorukainen oli huomannut tämän
surullisen tosiasian, hän alkoi katsella veteen joutuneita, ja suureksi
iloksi he tapasivat Capin uimassa myötävirtaan, sillä mieluummin hän
tahtoi taistella aaltojen kanssa kuin nousta maihin villien joukkoon.
Hänet vedettiin, vaikkakaan ei aivan helposti, veneeseen ja siihen
etsintä loppuikin, sillä Jasper oli ihan varma, että Haukansilmä
kahlaisi rannalle, koska vesi oli niin matalaa, että hän saattoi
säilyttää pitkän pyssynsä kuivana.
Loppumatka oli lyhyt, vaikkakin se tehtiin pimeässä ja vaarojen läpi.
Hetkisen perästä kuului synkkä, mahtava jyminä, joka muistutti kaukaista
ukkosta ja toisin ajoin taas kaikui veden loiskinta. Jasper huomautti
silloin tovereilleen, että nyt he lähestyivät järveä. Pieni niemeke
pisti heidän eteensä, vene laski hiljalleen lahden poukamaan ja työntyi
äänettä loivalle hietikkorannalle. Tämä loppumatka kului niin sukkelaan,
ettei Mabel ehtinyt oikein huomata, mitä tapahtui. Muutamissa
minuuteissa vahtisoturit olivat sivuutetut, portti avattu ja ihastunut
tyttö löysi itsensä sen miehen sylistä, joka oli hänen isänsä, mutta
joka pitkän eron vuoksi oli käynyt hänelle melkein vieraaksi.