"Elonmyrskyn pauhatessa
isä ohjaa lasta."
_Thomson_.
Kun päällikkö astui maihin, otti Haukansilmä hänet sydämellisesti
vastaan ja puhui intiaanien kielellä: "Oliko viisasta, Chingackgook",
sanoi hän nuhdellen, "alkaa yksintaistelu tusinaa mingoa vastaan? Pitkä
pyssyni harvoin pettää, se on kyllä totta; mutta Oswego on leveä ja
varminkin käsi ja tarkinkin silmä olisi saattanut erehtyä, sillä se
lurjus ei näyttänyt kuin pään ja olkapäänsä pensaitten seasta. Sinun
olisi pitänyt ajatella sitä, päällikkö -- olisi todellakin pitänyt."
"Suuri Käärme on mohikaanilainen soturi: hän näkee vain vihollisensa
ollessaan sotatiellä, ja hänen isänsä ovat vainonneet mingoja siitä asti
kuin vedet alkoivat juosta."
"Minä tiedän -- minä tiedän teidän taipumuksenne ja kunnioitan niitä.
Kukaan ei saa kuulla minun moittivan punaihoista hänen perinnäisen
luonteensa vuoksi. Mutta viisaus ja urhoollisuus ovat sotilaalle yhtä
tärkeät, ja elleivät irokeesit olisi innostuneet katselemaan veteen
joutuneita tovereitansa, ne olisivat valmistaneet sinulle kuuman
lähdön."
"Mitä delawarelainen nyt aikoo?" kysyi Jasper, joka huomasi, että
päällikkö äkkiä oli jättänyt Haukansilmän ja astui rannalle näyttäen
aikovan uudestaan heittäytyä virtaan. "Ei suinkaan hän liene niin hullu,
että lähtee toiselle rannalle noutamaan ehkä jotakin unohtamaansa
kapinetta?"
"Ei suinkaan, ei suinkaan; hän on yhtä viisas kuin urhoollinenkin
huolimatta siitä, että hän äskeisessä yrityksessä kokonaan unohti
itsensä. Huomaa, Jasper", puheli Haukansilmä vieden toisen hieman
syrjään juuri samana hetkenä, kun he kuulivat intiaanin heittäytyvän
veteen -- "huomaa, poika: Chingackgook ei ole kristitty valkoihoinen,
kuten me, vaan mohikaanipäällikkö, jonka luonne ja tavat määräävät, mitä
hänen tulee tehdä; ja sekään, joka joutuu enemmän heidän kanssaan
tekemisiin, älköön koettakokaan heidän luontoansa muuttaa. Kuninkaan
soturit juovat ja kiroilevat ja vähän hyödyttää koettaa saada heitä
siitä tavasta luopumaan. Mies rakastaa omituisuuksiansa ja nainen
höyheniänsä ja turhaa on taistella kumpaakaan vastaan. Vaikkakin
intiaani näyttää hyvin kummalliselta ja pitää lujasti kiinni heimonsa
ominaisuuksista, on Jumala hänetkin viisaan järjestelmänsä mukaan
luonut, vaikk'en minä etkä sinä voi hänen päähänpistojansa ymmärtää."
"Mitä hän aikoo? Katso, delawarelainen ui juuri kiveen tarttunutta
ruumista kohti. Miksi hän antautuu tuohon vaaraan?"
"Kunnian, maineen ja koston vuoksi, kuten suuret päälliköt ainakin meren
rannalla hänen kotiseuduillaan, jossa täytetään kaikki sydämen toiveet
ja miehen arvo tulee sitä suuremmaksi, mitä useamman vihollisen hän on
kaatanut."
"Minä ymmärrän sinua. Ystäväsi menee riistämään päänahan voiton
merkiksi."
"Niin kyllä, ja iloitkoon hän siitä rauhassa. Me olemme valkoihoisia
emmekä voi silpoa kuolleita vihollisia, mutta punanahalle se tuottaa
kunniaa. Se voi näyttää sinusta ihan hullulta, mutta minä olen nähnyt
valkoihoisten, vieläpä sellaisten, joilla on suuri nimi, kunnian vuoksi
tekevän melkein mitä vain -- sellaisia olen nähnyt."
"Villi on villi, Haukansilmä, joutukoon hän kenen seuraan tahansa."
"Me voimme sanoa niin, poika; mutta kuten sanoin, ei valkoistenkaan
kunnianhimo aina seuraa järjen vaatimuksia, vielä vähemmin Jumalan
tahtoa. Minä olen ajatellut tätä asiaa kulkiessani yksin hiljaisissa
metsissä ja tullut siihen johtopäätökseen, poika, että Luojan lahjat ja
säännöt ovat hyvät ja moninaiset ja kaikki on luotu viisaasti ja
järkevästi."
"Mutta Suuri Käärmehän panee henkensä alttiiksi joutaen mitä suurimpaan
vaaraan koettaessaan riistää päänahan. Tuohan on ihan hullua."
"Ei hänen mielestään, Jasper. Yksi ainoa päänahka tuottaa hänen
kansallisuutensa mielestä enemmän kunniaa kuin suuri taistelukenttä
kaatuneita, joiden päänahka on paikoillaan. -- Olipa kerran nuori hyvin
hienostunut kapteeni, joka menetti turhan vuoksi elämänsä koettaessaan
yksin vallata tykin ranskalaisilta. Se tapahtui viime taistelun aikana.
Hän tahtoi niittää kunniaa. Tunsin nuoren vänrikin, joka mainetta
saadakseen jäi nukkumaan keskelle kuulasadetta ja kehui nukkuvansa
pehmeämmällä kuin puhvelin nahoilla."
"Niin, niin; hulluuksia voi tehdä olematta joku nuori vänrikki."
"Tuossa näet Chingackgookin kunnianhimon. Hän tahtoo saada voitonmerkin
voidakseen näyttää lastenlapsilleen." Tässä Haukansilmä keskeytti
puheensa ja pudistaen surullisesti päätänsä hän sitten hitaasti jatkoi:
"Voi murhetta! Ei kasva vanhan mohikaanin ympärille vesoja. Ei ole
hänellä lapsia iloitsemassa hänen voitoistaan, ei heimoa kunnioittamassa
häntä paarien ääressä. Hän on yksinäinen ihminen tässä maailmassa ja
kuitenkin hän on uskollinen syntyperälleen ja taipumuksilleen. Siinä on
jotakin rehellistä ja kunnioitettavaa, se täytyy sinun myöntää, Jasper."
Kuului hirveä irokeesien huuto, jota säesti heidän pyssyjensä kiihkeä
pauke. He koettivat kaikkensa karkoittaakseen delawarelaisen hänen
saaliinsa luota, ja niin innokkaasti he yrittivät, että tusinan verran
heistä hyökkäsi veteen ja monet kahlasivat satakunnan askelta kuohuvaan
virtaan päästäkseen ampumaan lähempää. Mutta hätäilemättä Chingackgook
suoritti loppuun alkamansa urotyön. Kun se oli tehty, heilutti hän
valloittamaansa voitonmerkkiä päänsä päällä ja päästi hirveän
sotakarjunnan, johon irokeesit raivoissaan vastasivat. Hiljaisessa
metsässä se kuului niin kamalalta, että Mabel kauhuissaan peitti päänsä,
ja hänen setänsä vähän matkan päässä hänestä ihan tosissaan mietti
keinoa, miten pääsisi parhaiten pakoon.
"Tämä voittaa kaiken, mitä ennen olen noilta hirviöiltä kuullut",
huudahti Jasper tukkien inhoten korviansa.
"Se on heidän musiikkiansa, poika, heidän rumpunsa ja huilunsa, torvensa
ja klarinettinsa. Epäilemättä he rakastavat noita ääniä, sillä niissä
ilmenevät heidän raivokkaat tunteensa ja verenhimonsa", vastasi
Haukansilmä hievahtamatta paikaltaan. "Ne tuntuivat nuorena ollessani
peloittavilta, mutta nyt se on samaa kuin yökehrääjän vihellys tai
rastaan laulu minun korvissani. Eivät kaikki villit ja pedot, jotka
kiertelevät linnan ja tämän välisissä metsissä voisi nykyjään mitään
vaikuttaa minun hermoihini. En sano sitä kerskuakseni, Jasper, mutta
miehellä, joka kuulemansa vuoksi joutuu pois suunniltaan, on heikko
sydän. Melu ja huudot voivat pelästyttää vaimoja ja lapsia, mutta ei
miestä, joka metsiä kiertää ja joutuu katsomaan vihollisia silmästä
silmään. Toivon, että Käärme on nyt tyytyväinen, sillä tuolla hän tulee,
ja päänahka riippuu hänen vyössään."
Jasper käänsi tämän viimeisen urotyön vuoksi hänestä inhoten päänsä, kun
delawarelainen nousi vedestä, mutta Haukansilmä kohteli ystäväänsä
filosofisella välinpitämättömyydellä, kuten mies, joka ei pikku
seikkojen anna tasapainoansa häiritä. Astuessaan syvemmälle pensaikkoon
vääntämään pumpulipukuansa ja lataamaan pyssyänsä katsoi delawarelainen
riemuiten tovereihinsa ja sillä näytti kaikki vastenmielisyys ja inho
hävinneen turmelemasta toveruksien hyviä välejä.
"Jasper", alkoi opas taas, "mene herra Capin luo ja pyydä häntä yhtymään
meihin. Meillä on vain hetkinen aikaa neuvotella, sillä ihan varmaan
mingot valmistuvat pikaiseen hyökkäykseen."
Nuorukainen totteli heti ja muutamassa minuutissa neljä pakolaista
neuvotteli joen äyrään suojassa, josta vihollinen ei heitä nähnyt, mutta
he itse saattoivat seurata kaikkia vihollisen liikkeitä, ja päättivät,
miten heidän nyt tuli menetellä.
Päivä oli laskenut ja heillä oli nyt muutaman minuutin hämärä ennen yön
pimenemistä. Useimmat toivoivat siitä pelastusta, sillä vaikka pako
pimeässä ei suinkaan ollut vaaroja vailla, saattoivat he kuitenkin
lähteä liikkeelle, koska yö peitti jäljet vihollisten vaanivilta
katseilta.
"Neuvottelun hetki on tullut, veljet", sanoi Haukansilmä vakavasti,
"jolloin meidän yhdessä täytyy suunnitella, miten voimme pelastua
vaarasta. Tunnissa metsä pimenee synkäksi kuin sydänyö, ja jos aiomme
koskaan linnalle saapua, täytyy sen juuri pimeän suojassa tapahtua. --
Mitä te, herra Cap, sanotte? sillä vaikka ette olekaan tottunut
taistelemaan ja peräytymään metsissä, antaa ikänne teille kuitenkin
oikeuden lausua ajatuksenne ensin tällaisessa asiassa, kuten
neuvostossakin."
"Minun arvioni mukaan meidän olisi viisainta astua veneeseen, kun tulee
niin pimeä, ettei vihollinen voi meitä nähdä ja laskea linnalle niin
kiireesti kuin airot ja virta kantavat."
"Se on helpommin sanottu kuin tehty", vastasi opas, "me olemme
suuremmassa vaarassa veneessä kuin metsässä. Sitäpaitsi Oswegossa on
koskia matkalla, enkä ole ollenkaan varma, että edes Jasper voi vaaratta
laskea niistä yön pimeässä. -- Mitä sinä, poika, itse arvelet kyvystäsi,
luuletko pystyväsi siihen?"
"Minä olen samaa mieltä kuin Cap. Mabel on liian hento kulkeakseen
soiden ja murrokkojen yli sellaisena yönä kuin tästä näyttää tulevan ja
sitäpaitsi minä tunnen itseni rohkeammaksi ja tarkemmaksi veneessä kuin
rannalla."
"Rohkea sinä aina olet, poika, ja minä otaksun, että miehellä, joka on
elänyt niin paljon päivänpaisteessa ja vähän metsän varjossa, on myöskin
kohtuullisen tarkat silmät. Jaa, jaa, Ontariolla on vähän puita eikä
siellä mikään ilahduta metsästäjän sydäntä! Teidän mielipiteenne mukaan,
ystävät, monet seikat puhuvat asian puolesta ja sitä vastaan. Puolesta
puhuu sekin, ettei vesi jätä jälkiä --"
"Mitä te kutsutte luoteeksi?" keskeytti itsepintainen ja dogmaattinen
Cap.
"Mitä?"
"Jatka pois", sanoi Jasper, "herra Cap luulee olevansa valtamerellä.
Vesi ei jätä jälkiä --"
"Ei jätä, Vesikoira; menkäämme siis vesitse. Onhan vene kevyt ja
joutuisa kulkuvehje myötävirrassa ja kersantin hennon tyttären on paljon
miellyttävämpi matkustaa sillä. Mutta toiselta puolen, joella ei ole
muuta suojaa kuin taivaan pilvet, ja kosket ovat vaarallisia
päivälläkin; ja tästä on kuusi runsasta penikulmaa linnalle. Ei
metsässäkään ole pimeässä kovin helppoa pysyä tiellä. Minun on siis
vaikea sanoa ja neuvoa, Jasper, kumpi tie meidän olisi valittava."
"Jos Käärme ja minä voisimme uida toiselle veneelle ja tuoda sen tänne",
vastasi nuori merimies, "niin minusta olisi turvallisinta valita
vesitie."
"Eiköhän! Se käy kyllä koko lailla helposti, kunhan vähän pimenee.
Tosiaankaan en voi ihan varmaan sanoa, kumpi olisi parempi. Mutta jos
meidän joukossamme olisi vain miehiä, niin mielelläni leikkisin
piilosilla noiden toisella puolella joen olevien lurjusten kanssa. --
Jasper", kuiskasi opas, joka tahtoi karttaa kaikkea turhaa lörpöttelyä,
"tahdotko sinä koettaa tuoda tänne veneen?"
"Minä tahdon, Haukansilmä, vaikka mitä puolustaakseni Mabelia."
"Se on oikeata ja rehellistä puhetta. Käärme, joka jo on melkein
riisuutunut, voi auttaa sinua. Se muuttaa taas yhden noiden paholaisten
suunnitelmista."
Kun tämä oli saatu selväksi, valmistuivat kaikki seurueen jäsenet
panemaan päätöstä toimeen. Yön varjot laskeutuivat metsän yli, ja kun
kaikki olivat valmiina, oli ihan mahdotonta erottaa esineitä toiselta
rannalta. Aika olikin rientänyt intiaanin keksiessä kaikenlaisia
varokeinoja uintimatkaansa varten niin pian, että Haukansilmä alkoi
kiirehtiä. Jasper tovereineen lähti, eikä heillä ollut muita aseita kuin
puukko ja delawarelaisen sotakirves, ja suurinta varovaisuutta
noudattaen he yöhön katosivat. Sill'aikaa nouti opas Mabelin
piilopaikasta ja pyytäen häntä Capin kanssa jalan menemään jokirantaa
pitkin kosken alle hän itse jäi veneelle aikoen kuljettaa sen samalle
paikalle.
Helposti he pääsivät sinne. Vene asetettiin pitkin rantavallia ja Mabel
ja hänen enonsa istuutuivat tavallisille paikoillensa. Haukansilmä taas
jäi perään seisomaan pitäen kiinni pensaista, ettei virta vienyt heitä
mukanaan. Näin kului muutamia minuutteja, jonka ajan he mitä suurimmalla
jännityksellä odottivat, miten heidän toverinsa saisivat rohkean
yrityksensä suoritetuksi.
Tulee muistaa, että molempien seikkailijoittemme täytyi uida yli syvän,
vuolaan virran, ennenkuin saapuivat sellaiselle paikalle, jossa voi
kahlata. Tähän asti päästiin suhteellisen helposti, ja juuri samana
hetkenä ulottui Jasperin ja Käärmeen jalka pohjaan. Saatuaan varman
jalansijan he ottivat toisiaan kädestä ja kahlasivat äärettömän
varovasti siihen suuntaan, josta otaksuivat löytävänsä veneen. Mutta yö
oli jo pimennyt, niin että he huomasivat turhaksi koettaakaan silmien
avulla päästä päämääräänsä. Siksi täytyi antaa ohjata vaiston, joka
ilmaisee tien metsänkävijälle silloin, kun päivä ei paista eikä kuu
kumota, vaan metsä näyttää oudosta hirveältä kaaokselta, joka viettelee
vain eksyksiin. Siksipä Jasper antoi delawarelaisen johtaa häntä
tietäen, että tämän tottumus oli vaistoa terästänyt, joten hän, jos
kuka, siihen kykeni. Ei kuitenkaan ollut helppoa kahlata kuohuvassa
koskessa tähän aikaan vuorokaudesta ja saada varma selvä suunnasta. Kun
he luulivat päässeensä keskelle jokea, erotti rannat vain suurena
mustana rykelmänä, josta pisimpien puitten tummat varjot hieman erosivat
taivaan synkkää pohjaa vasten. Kerran tai pari kulkijat muuttivat
suuntaa huomattuaan joutuneensa harhaan, kun arvaamatta astuivat syvään
veteen; hehän tiesivät, että vene oli pysähtynyt kosken matalimmalle
paikalle. Näin kiertäessä oli kulunut viitisentoista minuuttia, ja
vaikka tämä aika tuntui nuorukaisesta iäisyydeltä, huomasivat he,
etteivät he ilmeisesti olleet päässeet vähääkään etsimäänsä esinettä
lähemmäksi. Delawarelainen aikoi juuri ehdottaa, että he palaisivat
takaisin maalle ja siellä yrittäisivät uudelleen, kun hän näki miehen
liikkuvan vedessä melkein käden ulottuvilla. Jasper kulki hänen
sivullansa, joten hän silmänräpäyksessä tajusi, että irokeesit kulkivat
samoilla asioilla kuin hänkin.
"Mingo!" hän kuiskasi Jasperin korvaan, "Käärme näyttää veljelleen,
miten tulee käyttäytyä ovelasti."
Nuori merimies huomasi olennon ja heti ymmärsi vaaran, joka heitä
väijyi. Oivaltaen, että johto tuli jättää delawarelaiselle päällikölle,
hän antoi tämän astua edellä sinne päin, josta äskeinen varjo oli
kadonnut. Seuraavana hetkenä se ilmestyi uudestaan ilmeisesti taivaltaen
heihin päin. Vesi pauhasi niin, että oli sangen vaikea erottaa muita
ääniä. Äkkiä kääntäen päänsä intiaani kuiskasi: "Jätä kaikki Suuren
Käärmeen huoleksi."
"Huh!" huudahti villi, ja jatkoi omalla kielellään: "vene on kyllä
löytynyt, mutta kukaan ei auttanut minua. Tulkaa, niin nostamme sen pois
kiveltä."
"Kernaasti", vastasi Chingackgook, joka puhui sitä kieltä, "johda, me
seuraamme."
Vieras, joka ei voinut kohinan tähden tuntea ääntä, lähti heti ja
toisten seuratessa ihan kantapäillä kaikki kolme pian saapuivat
veneelle. Irokeesi tarttui kokkaan, Chingackgook keskelle ja Jasper
perään, ettei vieras voinut huomata kalpeanaamaa, jonka hän olisi heti
tuntenut vähistäkin vaatteista ja varsinkin päästä.
"Kohottakaa", käski irokeesi heimonsa jyrkällä tavalla, ja heti
kohotettiin vene ylös, kaadettiin siitä vesi pois ja huolellisesti
laskettiin veteen oikeaan asentoonsa. Kaikki kolme pitivät sitä lujasti,
ettei se kosken mukana karkaisi, ja irokeesi, joka veneen yläpäästä
johti, lähti viemään sitä itärannalle, jossa hänen omansa odottivat
hänen paluutaan.
Delawarelainen ja Jasper hyvin tiesivät, että virrassa varmasti oli
ollut useita irokeesejä, koska heidän ilmestymisensä ei ollut
hämmästyttänyt heidän kohtaamaansa yksilöä, ja siksi heidän tuli
noudattaa äärimmäistä varovaisuutta. Aremmat ja hidasjärkisemmät
olisivat pelänneet antautuvansa mitä suurimpaan vaaraan mennessään
keskelle vihollisparvea. Mutta nämä rajapylväät eivät tunteneet
vähintäkään pelkoa, vaan olivat tottuneet tällaiseen uhkapeliin ja niin
hyvin ymmärsivät välttämättömäksi estää vihollisia saamasta venettä,
että he saadakseen sen itse olisivat antautuneet vieläkin suurempaan
vaaraan. Niin äärettömän tärkeä Jasperista oli Mabelin turvallisuudelle
veneen voittaminen tai tuhoaminen, että hän veti puukkonsa esille
puhkaistakseen kaarnan ja tehdäkseen sen ainakin hetkeksi
käyttökelvottomaksi, jos jokin sattuma estäisi delawarelaista ja häntä
saamasta sitä.
Sillä aikaa irokeesi, joka ei ollut noussut veneeseen, vaan johti
kahlaten, veti sitä ja siinä olevia vastahakoisia tovereitansa omaan
joukkoonsa päin. Kerran Chingackgook nosti sotakirveensä upottaaksensa
sen mitään pahaa aavistamattoman naapurinsa päähän, mutta pelko, että
kuolevan huuto tai uiva ruumis ilmaisisi vihollisille vaaran, sai hänet
hylkäämään tämän ajatuksen. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin sai syytä
katua epäröintiänsä, sillä kolme veneen kuljettajaa joutui äkkiä
keskelle vihollisjoukkoa, joka neljän miehen voimalla myöskin oli
etsimässä sitä.
Lyhyiden omituisten ihastushuudahdusten jälkeen villit kävivät joko
veneeseen tai tarttuivat kahlatessaan kiinni laitaan, sillä kaikki
ilmeisesti näyttivät ymmärtävän veneen välttämättömyyden hyökätessä
vihollisen kimppuun tai katkaistessa heiltä pakotien. Vihollisjoukon
lisääntyminen oli niin odottamaton, ja se antoi heille niin suuren
ylivoiman, että hetkisen tunsi yksin delawarelainenkin neuvojensa
loppuvan ja asemansa ylen vaaralliseksi. Viisi irokeesiä, jotka
näyttivät ymmärtävän, millä asioilla liikkuivat, kulki neuvottelemaan
pysähtymättä kohti omaa rantaansa, josta kolme tai neljä varmasti
täysissä aseissa aikoi heti lähteä uudestaan liikkeelle, kun uiminen
syvässä virrassa oli estänyt heitä heti pimeän tullen lähtiessään
ottamasta pyssyjänsä ja ruutisarviansa mukaan.
Näin ystävät ja viholliset joutuivat itäisen syvän kanavan reunalle,
jossa -- kuten länsipuolisessakin -- virta oli liian syvä kahlata. Tässä
pysähdyttiin hetkeksi neuvottelemaan, miten vene kuljetettaisiin yli.
Se, joka oli löytänyt veneen, oli päällikkö, ja intiaanin synnynnäinen
kunnioitus päälliköitä ja etevämpiänsä kohtaan esti toisia puhumasta,
ennenkuin tämä oli sanonut ajatuksensa.
Tämä pysähdys johti Jasperin mitä suurimpaan ilmitulemisen vaaraan,
vaikka hän varovaisuudesta olikin heittänyt hatun päästänsä veneen
pohjalle. Ilman takkia ja paitaa hänen vartalonsa ulkopiirteet pimeässä
eivät niin hirveässä määrässä eronneet toisista. Hänen paikkansa veneen
perässä myöskin suojeli häntä, sillä intiaanit luonnollisesti katselivat
eteensä. Toinen oli Chingackgookin asema. Tämä soturi oli
kirjaimellisesti keskellä tulisimpia vihollisiansa, ja tuskin hän
saattoi heihin koskematta hievahtaa. Hän pysyi siis ihan
liikkumattomana, vaikka kaikki hänen aistinsa toimivat kaikin voimin, ja
hän oli valmis joko karkaamaan tai sopivan hetken tullen antamaan
ratkaisevan iskunsa. Huolellisesti varoen katsomasta taaksensa hän
vähensi vaaraa tulla huomatuksi ja intiaanin horjumattomalla
levollisuudella hän odotti soveliasta hetkeä.
"Menkööt kaikki minun nuoret mieheni yli ja ottakoot aseensa, paitsi ne
kaksi, jotka ovat veneen kokassa ja perässä", sanoi intiaanipäällikkö.
"Ne kaksi saavat tuoda veneen yli."
Intiaanit tottelivat silmänräpäyksessä jättäen irokeesin, joka oli
löytänyt veneen, pikku aluksen keulaan ja Jasperin perään, kun taas
Chingackgook sukelsi niin syvälle, että toiset pääsivät ohi. Veden
polske ja hiljaiset huudahdukset, joilla seurue pysytteli kasassa,
ilmaisivat, että ne neljä, jotka äsken olivat joukkoon yhtyneet, uivat
joutuakseen yli niin pian kuin suinkin. Heti kun delawarelainen tämän
huomasi, kohosi hän veden pinnalle ajatellen ratkaisun hetken tulleen.
Vähemmän kokenut ja ajattelemattomampi kuin tämä soturi olisi varmaankin
tarttunut heti asiaan, mutta hän tiesi, että virrassa hänen takanaan oli
vielä useita vihollisia eikä hän koskaan antautunut suurempaan vaaraan
kuin oli välttämätöntä. Siksi hän antoi intiaanin veneen kokalla uida
syvälle vedelle ja vasta sitten hän aloitti Jasperin kanssa työn. Mutta
sen sijaan, että he olisivat auttaneet kuljettamaan venettä yli vuolaan
virran itärannalle he päinvastoin koettivat uittaa sitä sille rannalle,
josta olivat tulleet. Mutta sitä ei tehty äkkiä ja varomattomasti, kuten
ehkä joku sivistynyt henkilö olisi voinut yrittää toteuttaa
sotajuontansa, ei, vaan vähitellen, niin että intiaani luuli
taistelevansa virran voimaa vastaan. Kun vene ei voinut kulkea itään
eikä länteen, se lekotteli myötävirtaan, niin että se pian oli kosken
alla, jossa virta kävi syvemmäksi ja tyynemmäksi. Siellä kuitenkin
intiaani huomasi heti, ettei hän ollut vain luonnonvoimaa vastaan
taistellut, ja katsottuaan taakseen hän keksi, että hänen toverinsa
vehkeilivät häntä vastaan.
Hänen toinen luonteensa, joka kehittyy kokemuksen koulussa, sanoi
nuorelle intiaanille, että hän oli yksin vihollisten kanssa. Pelotta hän
kuitenkin hyökkäsi vettä pitkin Chingackgookin luo käyden kiinni
kurkkuun, ja nämä kaksi intiaania jättäen veneen oman onnensa nojaan
iskivät yhteen kuin raivokkaat tiikerit. Yön pimeydessä taistellen
vuolaassa virrassa, joka jo itsessään oli hengenvaarallinen, he
näyttivät unohtaneen kaiken muun kuin verisen kostonsa ja
molemminpuolisen halunsa voittaa.
Jasper sai nyt veneen täydellisesti valtaansa, ja se ui kevyesti kuin
höyhen tuulessa, sillä taistelevien myllerrys lisäsi virran voimaa.
Nuorukaisen ensimmäinen ajatus oli uida delawarelaisen avuksi, mutta
halu viedä vene turvaan oli vielä suurempi ja se lisääntyi
kymmenkertaiseksi, kun hän kuuli soturien läähätyksen ja korahtelut
heidän kuristellessaan toisiansa. Siksi hän koetti päästä länsirannalle
niin pian kuin suinkin. Pian hän saavuttikin sen ja hetkisen etsittyään
löysi toiset ja vaatteensa, jotka puki kiireesti ylleen. Muutamin sanoin
hän kertoi, mihin tilaan oli delawarelaisen jättänyt ja miten hän oli
saanut veneen.
Jasperin sanoja seurasi täydellinen hiljaisuus ja henkeään pidätellen
koettivat kaikki erottaa edes joitakin ääniä, jotka ilmaisisivat, miten
hirvittävä taistelu päättyisi, ellei se olisi jo päättynyt. Mutta mitään
muuta ei kuulunut kuin kosken mahtava kohina, vieläpä vihollisetkin
toisella rannalla pysyivät ihan hiljaa.
"Ota tämä mela, Jasper", sanoi Haukansilmä rauhallisesti, vaikka
kuulijoista hänen äänensä tuntui surullisemmalta kuin tavallisesti, "ja
seuraa meidän venettämme. Ei ole turvallista jäädä kauemmaksi tähän."
"Entäs Käärme?"
"Hänet jätämme Jumalan haltuun. Hänen elämänsä tai kuolemansa on nyt
Kaikkivaltiaan kädessä. Me emme voi häntä auttaa ja joudumme mitä
suurimpaan vaaraan, jos toimettomina -- kuten naiset -- jäämme tähän
voivottelemaan hänen kovaa kohtaloansa. Tätä pimeyttä meidän tulee
käyttää hyväksemme."
Kova, pitkä huuto vastaiselta rannalta katkaisi oppaan puheen.
"Mitä tuo huuto tarkoittaa, Haukansilmä?" kysyi Cap. "Se on kuin
peikkojen kiljunta eikä voi lähteä ihmisten eikä kristittyjen kurkusta."
"Eivät ne ole kristittyjä eivätkä tahdo siksi tullakaan; ja sanoessanne
niitä peikoiksi olette tuskin erehtynyt. Se on voittajan ilohuuto. Ei
epäilystä, että Käärmeen ruumis elävänä tai kuolleena on joutunut heidän
käsiinsä!"
"Entäs me!" huudahti Jasper, joka kauheasti katui, ettei ollut torjunut
onnettomuutta rientämällä apuun, vaan ajatellen itseänsä jättänyt
toverinsa oman onnensa nojaan.
"Me emme voi vähimmälläkään tavalla auttaa päällikköä, ja meidän täytyy
heti paikalla jättää tämä paikka."
"Koettamatta edes yrittää pelastaa häntä? Ollenkaan tietämättä, elääkö
hän vai on kuollut?"
"Jasper on oikeassa" sanoi Mabel varmasti, vaikka hiljaisella äänellä.
"Minua ei ollenkaan peloita, eno, enkä minä halua liikahtaa paikaltani,
ennenkuin saan tietää, kuinka ystävällemme on käynyt."
"Tämä on minusta oikein puhuttu, Haukansilmä", lisäsi Cap. "Oikea
merimies ei jätä koskaan toveriansa pulaan, ja minä olen iloinen, että
sisävesien purjehtijat seuraavat samoja jaloja periaatteita."
"Pois, pois!" vastasi opas kärsimättömästi työntäen samalla veneen
vesille. "Te ette ymmärrä vaaran suuruutta ettekä osaa pelätä. Mutta jos
henkenne on teille kallis, koettakaa päästä linnalle niin pian kuin
suinkin ja jättäkää delawarelainen Jumalan huomaan. Niin, niin, hirvi,
joka liian usein käy syöttiä nuolemaan, tapaa kyllä lopulta
metsästäjän!"