"Kuolo siellä, kuolo täällä,
kuolo vaanii kaikkialla."
_Shelley_.
Se oli jännittävä hetki. Ainoastaan vihollistensa viittauksista
pakolaiset saattoivat päättää, mitä nämä aikoivat eikä se paljoa heille
lohtua tuonut. Koko joukko oli kääntynyt jäljilleen takaisin ja turhaa
oli toivoakaan, että tuli olisi johtanut heitä kauemmin harhaan.
Jokainen hetki uhkasi ilmaista heidän piilopaikkansa, sillä villit
näyttivät aikovan tutkia yhä tarkemmin joen rannan tästä alaspäin.
Alituiseen tuli heidän asemansa yhä arveluttavammaksi, ja siksi
Haukansilmä päätti viipymättä ryhtyä puolustustoimiin. Ilman
pienintäkään ääntä hän sen vuoksi kutsui molemmat intiaanit ja Jasperin
luoksensa ja kuiskaten puhui heille:
"Meidän täytyy olla valmiit taisteluun -- muu ei auta. Niitä on vain
kolme ja meitä viisi ja neljä meistä on ennenkin otellut noiden
päännylkijä-petojen kanssa. Vesikoira, ota sinä tuo kuoleman näköiseksi
maalattu herra; Chingackgook saa päällikön ja Nuolenpää pitää huolta
tuosta nuorukaisesta. Mitään erehdystä ei saa tapahtua, sillä kaksi
luotia samaan roistoon olisi liiallista tuhlausta, kun puolustettavana
on kersantin oma tytär. Minä pysyn reservissä siltä varalta, että neljäs
otus ilmestyisi tai jonkun käsi pettäisi. Missään tapauksessa ei saa
ampua, ennenkuin minä annan luvan. Emme turhan vuoksi saa
pyssynpaukkeella kutsua niitä metsästä kasaan. Jasper poikaseni, jos
kuulet takanamme jokiäyräällä liikettä, niin ota heti kersantin tytär
veneeseen ja laske Herran nimeen linnalle."
Tuskin oli Haukansilmä saanut ohjeensa annetuksi, kun vihollisten
läheneminen lopetti kaiken äänen ja liikkeen. Joessa olevat irokeesit
kulkivat verkalleen virran suuntaan tutkien tarkasti rantapensaat, kun
taas lehtien kahina ja oksien ritinä ilmaisi sen peloittavan tosiasian,
että uusi joukko oli maan puolelta tulossa ja pysähtyi rantatöyrylle
juuri heidän kohdallaan. Istutettujen ja luonnon pensaitten välillä
olivat vesat matalammat ja siitä aukosta molemmat joukot näkivät
toisensa. Molemmat pysähtyivät, ja alkoi keskustelu, joka
sananmukaisesti kävi pakolaisten pään yli. Mikään ei kuitenkaan oudolle
ilmaissut heidän läsnäoloaan: tuntui vain, kuin tuulen henki olisi
hieman voimakkaammin puhaltanut ja heilutellut norjimpia vesoja. Onneksi
suuntautui molempien villijoukkueitten katse pensaitten yli --
seisoivatpa he sitten vedessä tai rantapengermällä -- eivätkä lehdet
synnyttäneet vähintäkään epäluuloa. Keskustelu oli vakavaa ja hillittyä,
niinkuin puhujat olisivat välttämättä tahtoneet salata sitä syrjäisten
korvilta. Kieli oli murretta, jota molemmat intiaanit pensaissa ja
Haukansilmä ymmärsivät. Vieläpä Jasperkin pääsi selville melkein
kaikesta, mitä sanottiin.
"Vesi on huuhtonut jäljen näkymättömiin", sanoi joku alhaalta seisoen
niin lähellä pakolaisten varustuksia, että olisi voinut ottaa käteensä
lohiuistimen, joka oli Jasperin veneen pohjalla. "Se on pessyt sen niin,
ettei yankeen koirakaan voisi sitä seurata."
"Kalpeanaamat ovat lähteneet rannasta veneillä", vastasi puhuja
pengermältä.
"Se ei hyödytä. Sotilaittemme pyssyt joen alajuoksulla ovat varmat."
Haukansilmä katsoi Jasperiin kuullessaan nämä sanat ja puristi yhteen
huulensa estääkseen hengityksensä kuulumasta.
"Katsokoot nuoret mieheni tarkasti, kuin heillä olisi kotkan silmät",
sanoi vanhin joessa kahlaavista sotilaista. "Kokonaisen kuukauden olemme
olleet sotatiellä emmekä ole saaneet kuin yhden ainoan päänahan. Niillä
on neitonen mukana, ja jotkut sankareistamme tarvitsevat vaimon."
Onneksi Mabel ei tätä ymmärtänyt, mutta Jasper punastui, ja kasvoille
kohosi raivokas ilme.
Villit lopettivat keskustelunsa ja piilossa-olijat kuulivat, miten
pengermältä joukko poistui taivutellen hiljaa ja varovasti pensaita
tieltään. Heidän puoleltaan siis vaara oli toistaiseksi ohi. Mutta
vedessä olevat villit jäivät paikoilleen yhä tarkastellen rantoja ja
heidän silmänsä kiilsivät maalauksen läpi kuin hehkuvat hiilet. Parin
kolmen minuutin kuluttua nämäkin lähtivät liikkeelle hitaasti ja
nuuskien askel askelelta, kuten koira, joka on kadottanut saaliin
jäljet. Näin he kulkivat piilopaikan ohi, ja Haukansilmä hymyili
äänettömällä ja sydämellisellä tavallaan, jonka erämaan vaaroissa oli
oppinut. Mutta hänen riemunsa oli kuitenkin ennenaikainen, sillä
viimeinen villi katsoi juuri sillä hetkellä taaksensa ja pysähtyi äkkiä.
Hänen käytöksensä ja tuijottava katseensa ilmaisi sen tosiasian, että
jokin keinotekoisissa pensaissa oli herättänyt hänen epäluuloansa.
Ehkäpä oli piilottuneitten onneksi, että sotilas, joka osoitti noin
kauheita epäilyksen merkkejä, oli nuori ja hänen täytyi neuvokkuudellaan
saavuttaa sotilasmaineensa. Vallan hyvin hän tajusi, että hänen täytyy
osoittaa, mihin kykenee ja pelkäsi kauheasti sitä halveksimista, mitä
toiset varmasti olisivat hänelle osoittaneet, jos hänen epäilyksensä
olisivat olleet aiheettomat ja hälyytys turha. Virkkamatta mitään
tovereilleen hän sen vuoksi kääntyi takaisin, ja kun toiset jatkoivat
matkaansa, hän varovasti lähestyi pensaita, joihin hän lakkaamatta
tuijotti kuin lumottuna. Muutamat istutettujen vesojen lehdistä olivat
pikkuisen lakastuneet auringossa, ja intiaanin terävä silmä oli
huomannut, ettei se ole aivan luonnollista. Villin harjaantunut ja
terävä vaisto -- joka sotatiellä pysyy horjumatta vireillä -- sanoo
hänelle, että mitättömältä näyttävät seikat johtavat hänet usein
oikeille jäljille.
Luonnon antama merkki näytti niin vähäiseltä, ettei nuorukainen katsonut
välttämättömäksi kutsua tovereitaan ottamaan selvää hänen keksinnöstään
Jos hän todella löytäisi jotakin, tuottaisi se hänelle sitä suurempaa
kunniaa, kun hän olisi voinut tehdä sen yksin. Ellei näkyisi mitään, hän
pelastuisi pilkasta, jota nuori intiaani pelkää kuin kuolemaa. Kun
kuitenkin oli syytä pelätä, että hänet saattaisi yllättää äkillinen
vaara, joiden varalta metsien soturit ovat aina valmiina, hän lähestyi
pensaita hitaasti ja varovasti. Sill'aikaa, kun hän lähestyi
Haukansilmän pensaita voidakseen koskea niihin, olivat hänen toverinsa
ehtineet viisi- tai kuusikymmentä kyynärää hänestä edelle.
Jännittävästä tilanteesta huolimatta katseli koko piilossa oleva joukko
nuoren irokeesin ilmeitä, joissa vaihtelevat tunteet kuvastuivat. Ensin
ilmeni toivo saada suorittaa jotakin erinomaista, johon ainoakaan hänen
sukunsa jäsenistä ei ollut ennen häntä kyennyt. Se tuottaisi hänelle
kunniaa, jonkalaista ei kukaan hänen iällään ole saavuttanut eipä edes
suurinkaan sankari ensimmäisellä sotaretkellään; sitä seurasi epäilys,
kun tuulenhenki näytti virottelevan lakastuneet lehdet uudestaan eloon.
Siihen liittyi jännittävä pelko, että salainen vaara tässä saattaisi
vaania häntä. Niin vähäisen muutoksen lämpö oli vaikuttanut vedessä
olevien vesojen lehtiin, että kun irokeesi ulottui saamaan lehden
käteensä, hän todellakin ajatteli erehtyneensä. Mutta kun ainoakaan
mies, jonka epäilys on herännyt, ei jätä tutkimuksiansa kesken,
ennenkuin huomaa epäilyksensä vääräksi, taivutti nuori soturi varovasti
pensaita ja astui piilopaikkaan, jossa hän huomasi pakolaiset
liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Hiljainen huudahdus ja kevyt askel
takaisin. Mutta tuskin hänen terävä silmänsä oli keksinyt heidät ja
äänensä ehtinyt kuulua, kun Chingackgook oli seisoallaan ja
delawarelaisen sotakirves putosi hänen paljaaksi ajettuun kalloonsa.
Suonenvedon tapaisesti irokeesi kohotti kätensä, horjahti taaksepäin ja
kaatui veteen, jossa virta nielaisi hänen kuolonkouristuksessa
hytkähtelevän ruumiinsa. Sukkelaan koetti delawarelainen tarttua hänen
käteensä riistääksensä päänahan, mutta punertava vesi oli vielä
sukkelampi ja iloisesti hypellen vei pois värähtelevän kuormansa.
Kaikki tämä tapahtui vähemmässä kuin minuutissa, niin äkkiä ja
odottamatta, että tottumattomammat kuin Haukansilmä ja hänen
metsänkävijä-toverinsa olisivat joutuneet ymmälle, kuinka nyt pelastua.
"Hetkeäkään ei ole hukata", kuiskasi Jasper taivuttaen varovasti
pensaita sivulle. "Seuratkaa minun esimerkkiäni, herra Cap, jos tahdotte
saada sisarentyttärenne turvaan. Te, Mabel, painukaa pitkäksenne veneen
pohjalle."
Tuskin olivat sanat lausutut, kun hän jo tarttui kevyen veneensä kokkaan
ja kuljetti sitä kahlaten ja Cap auttoi häntä perästä. He pysyttelivät
niin likellä rantaa kuin suinkin koettaen päästä yläpuolellaan olevan
niemen taa, jossa olisivat piilossa villien katseilta. Haukansilmän vene
oli rannan puolella ja siksi hän pääsi viimeksi liikkeelle.
Delawarelainen hypähti rannalle ja katosi metsään pitäen määrättynä
velvollisuutenaan tarkata täältä päin vihollisten liikkeitä. Nuolenpää
taas auttoi valkoista toveriaan seuraamaan Jasperia. Käden käänteessä
tämä kaikki oli tehty. Mutta kun Haukansilmä saapui niemen ympäri
kulkevaan virtaan, hän äkkiä tunsi veneensä keventyvän ja kun hän
katsahti taaksensa, hän huomasi, että tuskaroora vaimoineen oli hänet
jättänyt. Ajatus kavalluksesta iski hänen mieleensä, mutta nyt ei ollut
aikaa pysähtyä, sillä hirveä valitushuuto alempaa ilmoitti, että nuoren
irokeesin ruumis oli joutunut hänen ystäviensä kohdalle. Sitä seurasi
pyssyn pamahdus. Silloin opas huomasi, että Jasper päästyään joen
mutkaan, oli lähtenyt yli joen ja seisoen suorana veneessä meloi kaikin
voimin, kun taas Cap perässä istuen reippaasti häntä auttoi. Katsetta
seurasi ajatus ja teko, kuten aina rajaseudun soturilla. Hän juoksi
veneen perälle, syöksi sen kaikin voimin virtaan samalla itse hypäten
siihen pyrkien hänkin virran yli. Hän oli huomannut Mabelia uhkaavan
vaaran ja pelastaakseen toiset hän itse asettui maalitauluksi varmasti
arvaten, että villit kääntäisivät kaiken huomionsa häneen, koska hänen
venheensä oli paljon alempana kuin toisten, sillä villien halu saada
varmasti edes yksi päänahka on niin kiihkeä, että se tukahduttaa kaikki
muut tunteet.
"Ohjaa ylöspäin, Jasper", huudahti jalo, sankarillinen opas johtaessaan
pitkin, varmoin ja voimakkain aironvedoin venettään virran yli, "ohjaa
vastavirtaan ja laske maihin noiden leppäpensaitten luona. Toimita
kaikin mokomin kersantin tytär turvaan ja jätä mingopaholaiset
Chingackgookille ja minulle."
Jasper vilautti melaansa merkiksi, että oli ymmärtänyt ja nyt paukkuivat
pyssyt vimmatusti, kaikki tähdättyinä yksinäiseen mieheen, joka
hätäilemättä meloi lähintä venettä.
"Tyhjentäkää vain pyssynne, kuten houkat ainakin", puheli Haukansilmä,
joka pitkillä, yksinäisillä metsäretkillään oli oppinut puhelemaan
yksin. "Ampukaa pyssynne tyhjiksi epävarmaan maaliin ja antakaa minulle
aikaa lisätä kyynärä kyynärältä joessa välimatkaamme. En tahdo pilkata
teitä, kuten delawarelainen tai mohikaani, sillä minun luonteeni on
valkoihoisen eikä intiaanin, eikä kerskunta taistelussa sovi kristitylle
sotilaalle. Päinvastoin tunnustan tässä itselleni, että te olette hieman
parempia kuin kaupungin keikarit, jotka ampuvat puistojen satakieliä. Se
oli hyvin tarkoitettu", hän sanoi kääntäen päätänsä syrjään, kun kuula
kiskaisi tupsun hänen otsatukastaan, "mutta luoti, joka sattuu tuuman
verran maalistaan harhaan, olisi parempi jättää ampumatta. -- Hyvin
tehty, Jasper! Kersantin suloinen lapsonen täytyy saada turvaan, vaikka
me siinä menettäisimme päänahkamme."
Nyt Haukansilmä oli saapunut keskelle jokea ja melkein vihollistensa
tasalle, kun taas toinen vene Jasperin ja Capin taitavalla ohjauksella
oli ihan saapumassa toiselle rannalle juuri sille kohdalle, johon oli
neuvottu. Vanha merimies näytteli nyt osansa miehekkäästi, sillä hän oli
taas joutunut omalle alalleen ja rakkaus sisarentyttäreen sai hänet
unohtamaan oman itsensä. Nyt hän olisi ollut valmis ampumaankin, vaikka
hän oli saavuttanut kokemuksensa ja taitonsa aivan toisenlaisessa
sodassa. Muutamia airon vetoja vielä, ja venhe työntyi pensaisiin. Mabel
riensi Jasperin kanssa maihin ja ainakin toistaiseksi nämä kolme
pakolaista olivat turvassa.
Paljon pahempi oli Haukansilmän asema: hänen jalo itseuhraavaisuutensa
oli saattanut hänet mitä suurimpaan vaaraan, joka suureni hänen
lähestyessään virran mukana vihollisiaan, sen takia, että metsään
lähteneet villit palasivat vedessä-olevien ystäviensä luo. Oswego siltä
kohdalta oli kaapelin levyinen ja koska pilkka oli keskellä jokea, oli
se vain sadan kyynärän päässä ampujista, jotka lakkaamatta paukuttivat
osaamatta kuitenkaan tähän heiluvaan maaliin.
Tässä kauhistuttavassa asemassa Haukansilmää saattoi auttaa vain hänen
oma kekseliäisyytensä ja kestäväisyytensä. Hän tiesi, että hänen
pelastuksensa riippui siitä, jaksoiko hän pysyä lakkaamatta liikkeessä,
sillä kiinteään pilkkaan tältä väliltä olisi jokainen luoti sattunut.
Pelkkä liikekään ei yksin riittänyt, sillä hänen vihollisensa, jotka
olivat tottuneet osaamaan juoksevaan hirveen, olisivat kyllä osanneet
häneenkin, jos hän olisi laskenut vain yhtäälle päin. Siksi hänen
lakkaamatta täytyi muuttaa veneen suuntaa: hetken hän nuolen nopeudella
laski virtaa alas ja jo seuraavana hetkenä käänsi veneen vinottain tai
poikki joen toiselle rannalle. Onneksi eivät irokeesit voineet ladata
pyssyänsä vedessä, ja kaikkialla joenäyräillä kasvavat pensaat estivät
heitä aina näkemästä pakolaista, kun he nousivat maihin. Saatuaan kaikki
vihollisensa pyssyt tyhjiksi Haukansilmä asiain näin ollen pääsi,
laskien myötävirtaan ja vinosti toista rantaa kohti, melkoisen kauaksi,
kun äkkiä ilmestyi uusi vaara, vaikkakaan ei ihan odottamatta: hän
huomasi sen joukon, joka oli asetettu virran alemmalle juoksulle
väijymään joen kulkijoita.
Ne olivat ne villit, joista toiset olivat lyhyen keskustelunsa aikana
maininneet. Niitä oli luvultaan kymmenen, ja he olivat mitä ovelimmin
valinneet paikan veristä tointansa varten. He olivat asettuneet
ampumalinjaan siinä kohden, jossa virta voimakkaana syöksyi alas
kallioitten ja hiekkasärkkien välitse. Haukansilmä näki, että ainoa
kuljettavaksi sopiva uoma kulki ihan villien ohi ja jos hän nyt lähtisi
siitä, seuraisi sitä ehdoton antautuminen tai kuolema. Koko hänen
toivonsa oli nyt päästä länsirannalle, kun taas kaikki viholliset olivat
itärannalla. Mutta se vaati enemmän kuin yhden miehen voimat ja
koettaessaan päästä virran pyörteistä hän olisi vain hiljentänyt veneen
vauhtia ja asettunut varmaksi maaliksi. Se oli kauhea hetki. Mutta
silloin teki Haukansilmä äkkiä päätöksen, jonka heti päätti toteuttaa.
Sen sijaan, että olisi koettanut päästä virran nielusta hän ohjasi
kuohuisimpaan paikkaan, johon saavuttuaan hän koppasi käteensä pyssynsä
ja ampumatarve-laukun ja hyppäsi veteen alkaen kahlata kalliolta
toiselle länsirantaa kohden. Kevyt vene kiisi nyt virran pyörteisiin
tarttuen kallioihin, joista aalto heitti sen kumoon. Se täyttyi vedellä,
mutta tyhjentyi taas, kunnes virta vei sen rantaan vain muutamien
kyynärien päähän siitä, mihin villit olivat asettuneet.
Tämä toki ei ollut pelastanut Haukansilmää kokonaan vaarasta. Ensi
hetkenä villit kyllä ihailivat hänen rohkeuttansa ja taitoansa, joille
ominaisuuksille kaikki intiaanit antavat mitä suurimman arvon, ja
pysyivät toimettomina, mutta halu saada kostaa ja kauan himoittu
voitonmerkki herätti heidät pian entistä kiihkeämpään toimintaan. Pyssyt
paukahtelivat, ja veden kohinasta huolimatta hän saattoi kuulla luotien
viheltelyn päänsä ympärillä. Mutta tästä välittämättä hän taivalsi
eteenpäin, aivan kuin hän olisi ollut haavoittumaton, ja ihme kyllä,
hänen nahassaan ei ollut naarmuakaan, vaikka hänen metsästäjä-pukunsa
oli täynnä reikiä.
Monessa kohden Haukansilmän täytyi kahlata vedessä kainaloita myöten,
jolloin hän piti pyssynsä ja ampumatarpeensa ylhäällä säilyttääkseen ne
kuivina. Mutta tällainen kulku alkoi häntä väsyttää ja siksi hän
suuresti ilostui, kun pääsi pienelle kalliolle, joka kohosi niin ylös,
että sen korkein kohta oli kuiva. Tälle hän asetti ruutisarvensa ja sen
takana hän sai ruumiilleen jonkinlaisen suojan. Länsirannalle tästä oli
vain viitisenkymmentä askelta, mutta siinä kulki syvä, voimakas virta ja
pian hän huomasi, ettei yli voinut päästä muuten kuin uimalla.
Nyt lopettivat intiaanit hetkeksi ampumisen ja kerääntyivät veneen luo,
ja kun he huomasivat, että mela vielä oli jäljellä, he valmistautuivat
menemään virran yli.
"Haukansilmä!" kuului ääni länsirannan pensaikosta, "Haukansilmä!"
"Mitäs tahdot, Jasper?"
"Älä hätäile, ystävät ovat lähellä eikä ainoakaan mingo pääse joen yli
saamatta palkintoa rohkeudestaan. Eikö sinun olisi paras jättää pyssyä
sinne kalliolle ja uida tänne meidän luoksemme, ennenkuin nuo riiviöt
pääsevät luoksesi?"
"Oikea metsästäjä ei luovu koskaan aseestaan, niin kauan kuin hänellä on
ruutia sarvessaan ja luoteja kukkarossaan. En ole tänään vielä koskenut
liipasimeen, Vesikoira, enkä voi sietää ajatusta, että olen ollut noiden
lurjusten kanssa tekemisissä antamatta mitään muistoa itsestäni. Vesi ei
vahingoita minua, vaikkapa seisonkin siinä vähän kauemmin. Tuolla näen
niiden ryökäleiden joukossa Nuolenpää-roistonkin ja tekee mieleni
lähettää hänelle palkka, jonka hän on niin rehellisesti ansainnut. Et
suinkaan liene tuonut kersantin tytärtä tänne ampumalinjoille, Jasper?"
"Toistaiseksi hän on turvassa, vaikka kaikki riippuukin siitä, voimmeko
pitää joen vihollistemme ja itsemme välillä. Nyt ne tietävät meidän
voimamme ja epäilemättä koettavat päästä yli, kun taas toiset jäävät
tuolle puolen."
"Tämä soutukilpailu koskee paremmin sinua, poika, kuin minua, vaikka
minäkin voin käytellä airoja ainakin yhtä hyvin kuin parhainkin mingo.
Jos ne tulevat yli virran alapuolelta, miksi me emme voi soutaa yli
virran yläpuolelta suvantoa pitkin ja pitää yhä välkkyvää vettä
välillämme?"
"Siksi, kuten jo sanoin, että he jättävät osan joukostaan toiselle
rannalle, ja sitäpaitsi, Haukansilmä, tahtoisitko sinä tuoda Mabelin
irokeesien maalitauluksi?"
"Kersantin tytär täytyy saada varmaan turvaan", vastasi opas
ponnekkaasti. "Olet oikeassa, Jasper, hänellä ei ole mitään syytä
asettaa suloisia kasvojaan ja hentoa varttansa mingojen pyssyn ruoaksi.
Mitä me voimme tehdä? Heidät täytyy estää yli tulemasta tuntiin tai
pariin, ja sitten pimeän tultua me kyllä tahdomme parhaamme mukaan
koettaa pelastaa kersantin tyttären."
"Olen aivan samaa mieltä, jos me vain kykenemme siihen."
"Jumala on kanssamme, poika -- Jumala on kanssamme, ja järjetöntä on
otaksua, että kersantin tyttären kaltaisen olennon kohtalo voisi johtaa
hänet noiden hirtehisten rääkättäväksi. Tietääkseni ei ole putousten ja
linnan välillä ainoatakaan muuta alusta kuin meidän veneemme, ja
luulisinpa käyvän yli punanahkojen ymmärryksen tulla tänne, kun vahdissa
on kaksi sellaista pyssyä kuin sinun ja minun. En tahdo ylvästellä,
mutta koko rajaseutuhan tietää, että lentävään ilmojen kotkaankin niiden
kuula sattuu."
"Sinun taitosi, Haukansilmä, tunnetaan lähellä ja kaukana, mutta pyssyn
lataaminen vie aikaa, etkä sinä ole edes maalla, jossa voisit käyttää
hyväksesi metsän antamaa suojaa. Luuletko, että pääsisit rannalle ja
voisit säilyttää pyssysi kuivana, jos sinulla olisi meidän veneemme?"
"Voiko kotka lentää, Jasper?" kysyi toinen nauraen omalla tavallaan ja
katsellen taaksensa. "Mutta tyhmää olisi sinun nyt lähteä vesille, sillä
ne roistot valmistuvat taaskin räiskyttämään pyssyjänsä."
"Se kyllä voidaan tehdä kenenkään antautumatta vaaraan. Herra Cap meni
veneelle ja heitti lehvän virtaan koetellakseen sen suuntaa. Kas, tuolla
se jo tuleekin. Jos saat sen kiinni, seuraa vene heti perässä. Kaikissa
tapauksissa, jos vene pääsisi ohitsesi, tuo pyörre sen minun luokseni."
Jasperin puhuessa lehvä tuli näkyville ja virran kiihtyvällä vauhdilla
lekotteli kohti Haukansilmää, joka sieppasi sen kiinni juuri, kun se oli
livahtamaisillaan ohi ja kohotti sen riemuiten ilmaan merkiksi, että
yritys oli onnistunut. Cap ymmärsi merkin ja siinä paikassa vene oli
työnnetty vesille ja lähetetty merimiehelle ominaisella huolella ja
taidolla liikkeelle. Se kulki samaa tietä kuin oksakin ja hetkistä
myöhemmin tarttui Haukansilmä kiinni sen laitaan.
"Siihen tarvittiin merimiehen taitoa", sanoi opas nauraen, "mutta teidän
taitonne kuuluvatkin vesielämään samoin kuin minun metsänkäyntiin.
Antaapa nyt mingojen mielin määrin paukutella pyssyjänsä, sillä nyt
heillä on viimeinen tilaisuus ampua suojattomaan maaliin."
"Ei, laske kiireesti rantaan", sanoi Jasper innokkaasti, "eihän hyödytä
mitään heittäytyä vaaraan."
"Minä haluan katsoa silmästä silmään vihollisiani, kuten mies", vastasi
Haukansilmä ylpeästi. "Minä en ole punanahkainen, ja valkoihoisen tulee
taistella avoimesti eikä pensaitten takaa."
"Entäs Mabel?"
"Totta, poikani, totta! Kersantin tytär täytyy pelastaa. Kuten sanot,
hupsua ja poikamaista olisi antautua turhaan vaaraan. Luuletko, että
vene voidaan piilottaa sinne, missä sinä nyt olet?"
"Ei epäilystä, anna tulla vain."
Haukansilmä työnnälti veneen vesille ja hetken kuluttua Jasper tarttui
sen kokkaan. Piilottaakseen veneen ja saadakseen äyrämällä
turvallisemman aseman ystävät katosivat metsään, jossa he sydämellisesti
puristivat toistensa kättä ihan kuin olisivat pitkiä aikoja olleet
erossa.
"Nyt saamme nähdä, Jasper, uskaltavatko mingot yrittää Oswegon yli, kun
tietävät Pitkän Pyssyn olevan lähettyvillä. Sinä ehkä voit käyttää
airoja, melaa ja purjeita paremmin kuin pyssyä, mutta sinulla on rohkea
sydän ja tarkka käsi ja niihin voimme taistelussa paljon laskea."
"Mabel tapaa minut kyllä itsensä ja vihollistensa välillä", vastasi
Jasper vaatimattomasti.
"Ihan varmasti! Kersantin tytärtä täytyy puolustaa. Minä rakastan sinua,
Jasper, sinun itsesi vuoksi ja vielä enemmän minä rakastan sinua sen
vuoksi, että hädän hetkenä, jolloin tarvitset kaiken miehuutesi,
ajattelet heikompiasi. Katso, Jasper! Kolme lurjuksista kiipeää
todellakin veneeseen! Heidän varmasti täytyy uskoa, että olemme
paenneet, muuten he eivät ikinä uskaltaisi lähteä suoraan surman
suuhun."
Totta olikin, että irokeesit laittautuivat kulkemaan yli joen, sillä kun
Haukansilmä ja hänen ystävänsä olivat täydellisesti piilossa, heidän
vihollisensa alkoivat luulla, että he olivat paenneet. Se olikin ainoa
keino, jota useimmat valkoihoiset olisivat käyttäneet. Mutta Mabel oli
nyt sellaisten miesten turvissa, jotka tunsivat liian hyvin metsien
sotatapoja voidakseen hylätä itse asiassa ainoan puolustusmahdollisuuden
ja lähteä epävarmalle pakotielle.
Kuten Haukansilmä oli sanonut, kolme sotilasta asettui veneeseen, kaksi
oli polvillaan pyssy poskella valmiina paukahuttamaan, jos vihollista
näkyisi, ja kolmas seisoi suorana veneen perässä ja meloi. Näin he
lähtivät rannasta vedettyään varovaisuuden vuoksi venettä ylöspäin niin
kauaksi, että virta oli suhteellisesti tyyntä. Ilmeisesti se villi, joka
melaa käytti, ei tehnyt sitä ensi kertaa, sillä pitkät, voimakkaat vedot
panivat kevyen kaarnalevyn kiitämään veden pintaa kuin ilmojen lintu.
"Joko minä laukaisen?" kysyi Jasper vavisten halusta saada alkaa
taistelun.
"Ei vielä, poika -- ei vielä. Niitä on vain kolme, ja jos herra Cap voi
käyttää niitä aseita, joita hän vyössään kantaa, me voimme antaa heidän
tulla maihin, niin saamme veneemme takaisin."
"Entäs Mabel?"
"Ei pelkoa kersantin tyttären vuoksi. Hänhän on sanojesi mukaan piilossa
ontossa kannossa orjantappurapensaitten sisässä. Jos on totta, että
piilotit jäljet, kuten sanoit, niin saa se suloinen olento maata siellä
kokonaisen kuukauden ja nauraa mingoille."
"Koskaan emme voi olla varmoja. Meidän olisi sittenkin pitänyt tuoda
hänet lähemmä omaa piiloamme!"
"Mitä varten, Vesikoira? Asettaaksemme hänen sievän päänsä ja sykkivän
sydämensä keskelle kuulasadetta? Ei, ei; hänellä on hyvä siellä, missä
hän on, koska siellä on turvassa."
"Emme ole koskaan turvassa. Luulimme olevamme piilossa siellä,
pensaitten sisässä ja nyt näet, että erehdyimme."
"Ja mingo-paholainen sai palkan rohkeudestaan, kuten nämäkin saavat."
Haukansilmän puhe katkesi, sillä kuului kova paukahdus, ja perässäoleva
intiaani lensi korkealle ilmaan pudoten sieltä veteen ja vieden melan
mukanaan. Pieni savupilvi leijaili hetken itärannalla olevien pensaitten
yllä, mutta hajosi pian ilmaan.
"Se oli Suuren Käärmeen suhahdus!" huudahti Haukansilmä riemuiten.
"Koskaan ei ole rohkeampi ja uskollisempi sydän sykkinyt delawarelaisen
povessa. Hieman minua surettaa, että hän särki minun suunnitelmani,
mutta eihän hän voinut tietää meidän asemaamme."
Tuskin oli vene menettänyt ohjaajansa, kun se valloillaan syöksyi
kuohuvaan koskeen. Aivan avuttomina molemmat villit kilmuilivat hurjasti
ympärilleen, mutta eivät mitenkään voineet luonnonvoimaa hallita.
Chingackgookin onneksi melkein kaikkien irokeesien huomio oli kääntynyt
niihin, jotka nyt veneessä odottivat viimeistä hetkeänsä, muuten hänen
pakonsa olisi ollut ainakin vaikea, ellei mahdoton. Mutta ainoakaan
vihollinen ei liikahtanut muuta kuin piilottuakseen johonkin, ja
kaikkien silmät olivat tähdättyinä seikkailijoihin. Pikemmin kuin tämä
on sanottu syöksyi vene, jonka pohjalle intiaanit asettuivat pitkin
pituuttaan pitääkseen sen tasapainoa yllä, kuohuviin pyörteihin. Tämä
luonnollinen varokeino ei heitä kuitenkaan auttanut, sillä kevyt vene
tarttui kallioon ja pyörähtäessään ympäri heitti molemmat soturit
veteen. Koskissa vesi ei ole koskaan kovin syvää lukuunottamatta niitä
paikkoja, joihin se on uurtanut kanavia; mutta mihinkään eivät irokeesit
voineet tarttua kiinni, vaikka heidän kätensä olivat vapaat, vaan heidän
täytyi uiden ja kahlaten koettaa päästä ystäviensä luo rannalle. Vene
pysähtyi kalliolle keskelle koskea, joten siitä ei kummallekaan
puolueelle tällä hetkellä ollut vähintäkään hyötyä.
"Nyt on meidän vuoromme", huudahti Jasper, kun näki molempien intiaanien
ilmestyvän suvannon reunaan. "Yläpuolella oleva vekkuli on minun,
alapuolella sinun."
Niin oli nuorukainen innostunut tätä jännittävää näytöstä katsellessaan,
että laukaisi kesken puheensa, mutta nähtävästi ihan turhaan, sillä
molemmat pakolaiset heilauttivat halveksien käsiänsä. Haukansilmä ei
vain ampunut.
"Ei, ei, Vesikoira", hän vastasi, "minä en vuodata verta ilman pakkoa,
mutta tarpeen tullen minun luotini kyllä sattuu. Minä en rakasta
mingoja, sillä olen liian paljon seurustellut delawarelaisten kanssa,
jotka ovat heidän leppymättömiä ja luonnollisia vihollisiansa. Mutta
minä en ammu ainoatakaan hurjimusta, ellen tiedä, että hänen
kuolemastaan on jotakin hyötyä. Ei yksikään hirvi ole turhan vuoksi
kaatunut minun luodistani. Eläen erämaissa enimmäkseen yksin Jumalansa
kanssa oppii punnitsemaan asioita oikein. Yhden kuolema nykyisessä
asemassamme riittää meille. Mahdollisesti tässä vielä sattuu tilaisuus,
jolloin voi käyttää Pitkää Pyssyä Suuren Käärmeen hyväksi, joka on
käyttäytynyt varomattomasti ilmaistessaan noille vaaniville
paholaisille, että hän on heidän lähettyvillään. Niin totta kuin olen
vaivainen syntinen hiipii nyt juuri tuolla yksi niistä kaatuneen puun
suojassa luullen hyvänkin saaliin tapaavansa!"
Puhuessaan Haukansilmä osoitti sormellaan, ja Jasperin terävä silmä
keksi heti, mitä toinen tarkoitti. Yksi vihollisen nuorista sotureista
-- palaen halusta saada kunnostautua aivan erinomaisesti -- oli
luikahtanut erilleen seurueestaan hiipien sinne päin, missä Chingackgook
oli ollut piilossa. Delawarelainen oli nähtävästi huolimaton
vihollistensa suhteen, sillä nuorukainen oli päässyt niin lähelle, että
saattoi nähdä hänet. Tämän voi huomata irokeesin liikkeistä, vaikk'ei
Chingackgookia näkynyt, sillä tämä valmistui juuri laukaisemaan. Koski
oli Oswegon mutkassa muodostanut omituisen polven, niin että
Chingackgook joutui melkoisen lähelle vihollisiansa, vaikka välimatka
maata myöten oli useita satoja kyynäriä, ja sen vuoksi Haukansilmä ja
Jasper saattoivat seurata tarkasti molempien toimia. Joen leveys tällä
paikalla oli pari sataa kyynärää, ja jokseenkin yhtä kaukana oli hiipivä
irokeesi luullusta saaliistansa.
"Suuri Käärme on varmasti jossain tuolla", huomautti Haukansilmä, joka
ei hetkeksikään jättänyt vihollista silmistään, "ja hän liikkuu kovin
huolettomasti, kun antaa mingo-lurjuksen, joka kaikesta päättäen on
sangen verenhimoinen, tulla noin lähelleen."
"Katso", keskeytti Jasper, "tuolla on delawarelaisen ampuman intiaanin
ruumis! Se on tarttunut kiveen, ja virta on nostanut pään veden pinnan
yläpuolelle."
"Samantekevä, poika -- samantekevä. Ihmisruumis ei ole paljoa parempi
kuin ajelehtiva tukki, kun kerran siinä asuva henki on paennut. Tuo
irokeesi ei enää ketään vahingoita. Mutta tuo toinen hiipivä roisto
aikoo riistää päänahan minun parhaimmalta ja koetelluimmalta
ystävältäni."
Haukansilmä keskeytti puheensa ja nostaen äkkiä tavattoman pitkän
pyssynsä tähtäysasentoon hän samana hetkenä laukaisi. Toisella rannalla
tähtäilevä irokeesi oli juuri laukaisemaisillaan, kun Pitkän Pyssyn
turmiollinen viesti saapui. Hänen pyssynsä laukesi -- totta kyllä --,
mutta ilmaan, ja itse mies horjahti pensaikkoon ilmeisesti
haavoittuneena ellei kuolleena.
"Tuo hiipivä lurjus itse pakotti minut tekemään näin", mutisi
Haukansilmä asettaen pyssyn perän maahan ja ladaten sen uudelleen. "Me
Chingackgookin kanssa olemme yhdessä taistelleet nuoruudesta asti
ranskalaisia ja intiaaneja vastaan luopumatta koskaan toisistamme, ja
nyt tuo hullu paholainen luulee, että minä seison toimetonna ja
katselen, kun hän salakavalasti ampuu minun parhaan ystäväni."
"Me olemme tehneet Suurelle Käärmeelle saman palveluksen, kuin hän teki
meille. Nyt nuo lurjukset pelkäävät ja menevät piiloihinsa, kun
huomaavat, että voimme osua heihin tältä puolen."
"Yksi luoti ei tee paljoa, Jasper -- ei paljoa. Mutta kysy noilta, niin
ne kertovat, mitä Pitkä Pyssy voi tehdä ja on jo tehnyt, vaikka kuulia
on satanut päämme ympärillä kuin rakeita. Ei, ei; ei tee paljoa ja
ajattelematon kulkuri antaa sen itseensä sattua."
"Onko tuo koira tai hirvi, joka ui tälle rannalle?"
Haukansilmä hämmästyi, sillä todellakin joku ui tälle puolen kosken
yläpuolisesta suvannosta. Lähempi tarkastus ilmaisi kuitenkin
molemmille, että se oli mies, vieläpä intiaani, vaikka hän kulki niin
ovelasti, että ensi hetkenä näytti epäilyttävältä. Viisaimmalla
sotajuonellaan hän koetti oudolta salata liikkeitään.
"Hän työntää jotakin edessään ja hänen päänsä näyttää uivalta
pensaalta", sanoi Jasper.
"Intiaanin viekkautta, poika; mutta kristityn rehellisyys saattaa sen
häpeään."
Kun mies hitaasti lähestyi, alkoivat katselijat epäillä ensimmäistä
otaksumistaan ja vasta kun kolme neljännestä joen leveydestä oli uitu,
he huomasivat, että todellakin olivat arvanneet oikein.
"Suuri Käärme on elossa!" huudahti Haukansilmä katsoen toveriinsa ja
nauraen, niin että kyynelet kohosivat silmiin, sillä niin häntä
ihastutti toisen viisas keksintö. "Hän on sitonut ruutisarven päänsä
päälle ja sitten peittänyt koko pään lehvillä. Pyssynsä hän on pannut
tukin päälle, jota edellään uittaa, ja nyt hän saapuu yhtyäkseen
ystäviinsä. Niinpä niin! Se aika ei ole kaukana, jolloin hän ja minä
teimme tuollaisia kepposia ihan verenhimoisten mingojen silmäin edessä,
kun kiersimme ympäri näitä äärettömiä aarniometsiä."
"Mutta, Haukansilmä, se ei voi olla Suuri Käärme; minä en huomaa
ainoatakaan merkkiä, joka muistuttaisi hänestä."
"Merkkiä! Kuka nyt intiaanissa etsii jotakin merkkiä? Ei, ei, poika,
värihän sen ilmaisee sillä tuota väriä ei ole kellään muulla kuin
delawarelaisella. Ne tuntee väristä yhtä varmasti kuin sinun kuunarisi
Pyhän Yrjön rististä ja ranskalaisen pöytäliinasta, jonka he asettavat
tuuleen puhdistumaan kalanruodista, hirvenlihasta ja leivänmuruista.
Etkö näe, poika, noita silmiä? Sellaisia ei ole kellään muilla kuin
sankarillisella päälliköllämme. Mutta niin tulisesti kuin tuo silmä
leimahtaakin taistelussa ja niin terävältä kuin se näyttääkin lehtien
välitse" -- tässä Haukansilmä laski kätensä kevyesti, mutta
merkitsevästi toverinsa kädelle -- "minä olen nähnyt kyynelten vuotavan
noista silmistä virtana. Tuon punaisen nahan alla on lämmin sydän ja
sielu -- usko se -- vaikka sen lahjat ovat monessa suhteessa
toisenlaiset kuin meidän."
"Sitä ei epäile kukaan, joka tuntee päällikön."
"Minä _tunnen_ hänet", vastasi toinen ylpeästi, "sillä ilossa ja surussa
me olemme olleet yhdessä: miehille hän esiintyy luotettavana ja lujana
ystävänä ja naisista hän tietää, että ne hänen heimossaan ovat
suloisimmat silloin, kun niiden kanssa antautuu kevyeen ilonpitoon.
Mutta hiljaa! Väärin on metsissä supatella toisen korvaan, kuten
linnoissa tehdään, ja Käärmeellä on tarkka vaisto. Hän tietää, että minä
rakastan häntä ja puhun hänestä hyvää takana päin, mutta
delawarelaisella on sielun kainoutta eikä hän sen vuoksi erehdy
kerskumaan."
Käärme saapui nyt rannalle juuri molempien toveriensa kohdalla, joiden
aseman hän näytti varmasti tienneen, ennenkuin lähti itärannalta, ja
nousten vedestä hän ravisti itseänsä kuin koira ja huudahti reippaasti:
"Hei!"