"Missä taide ei luonnolle vaadi sääntönä olla,
siellä villiruusut tuoksuu,
keijut kisaa nurmikolla."
_Spenser_.
Putousten alapuolella Oswego on vilkasjuoksuinen virta, aivan
toisenlainen kuin yläpuolella. Toisin paikoin se vyöryy syvänä ja
rauhallisena, mutta paikoitellen se muodostaa vuolaita virtoja ja
karikoita; ja tänä kaukaisena aikana, jolloin kaikki täällä oli
sellaista kuin luonto oli muodostanut, ei muutamista paikoista
kulkeminen ollut myöskään vaaroja vailla. Veneen kuljetus täällä vaati
sangen vähän vaivaa lukuunottamatta niitä virtavia paikkoja, joissa
kuohut ja salakalliot vaativat suurempaa huolta. Mutta tuli kuitenkin
olla aina varuillaan; taidolla ja voimakkaalla kädellä saattoi kyllä
helposti torjua vaarat. Mohikaani tunsi kaikki nämä seikat ja siksi hän
oli viisaasti valinnut tämän tyynen paikan, jossa tahtoi veneet
pysäyttää ilman vaaraa ja neuvotella tovereittensa kanssa.
Heti kun Haukansilmä oli huomannut punaisen ystävänsä merkit, hän
voimakkaalla aironvedolla käänsi veneensä kokan rantaa kohden ja käski
Jasperin seurata. Pian laskivat veneet lähelle rantaa veden päällä
riippuvien pensaitten alle, kaikki noudattaen täydellistä hiljaisuutta,
toiset säikähdyksestä, toiset taas totutusta varovaisuudesta. Kun
matkustajat saapuivat lähelle intiaania, hän viittasi heitä pysähtymään,
ja sitten hänellä ja Haukansilmällä oli lyhyt, mutta vakava keskustelu.
"Ei suinkaan päällikkö pidä kaatuneita puita ja kantoja vihollisina",
huomautti valkoinen mies punaiselle toverilleen, "miksi hän on sitten
käskenyt meidän pysähtyä?"
"Mingoja kuljeksii täällä metsissä."
"Niinhän me olemme näinä päivinä otaksuneetkin. Tietääkö päällikkö
niistä jotakin lähemmin?"
Mohikaani ei virkkanut mitään, vaan näytti kivestä tehtyä piippua.
"Se oli tuoreilla jäljillä, jotka näyttivät menevän linnalle päin", näin
rajaseutulaiset nimittivät kaikkia sotilaallisia varustuksia, olivatpa
ne sitten miehitettyjä tai eivät.
"Tuota piipunkoppaa nyt on voinut joku sotamieskin käyttää. Hyvin monet
tupakoivat punanahkojen piipuilla."
"Katso", sanoi Käärme ojentaen löytämänsä kopan ihan ystävänsä eteen.
Koppa oli tehty vuolukivestä ja kaiverrettu suurella huolella ja
kunnioitettavalla taidolla. Sen keskelle oli risti kaiverrettu
sellaisella tarkkuudella, ettei sen merkityksestä jäänyt epäilykselle
sijaa.
"Tuo on pirullista ja jumalatonta", sanoi Haukansilmä, joka tunsi
ääretöntä kammoa tätä pyhän vertauskuvaa kohtaan, kuten kaikki muutkin
näillä main. Siihen liittyi läheisesti vielä se harhaluulo, että se,
joka on uskoa vaihtanut ja siten luopunut heimostaan, on kerrassaan
hylkiö ja kaikkia siveellisiä tunteita vailla, "ei ainoakaan intiaani,
joka ei ole seurustellut Canadan viekkaitten munkkien kanssa,
uneksisikaan kaivertaa noita merkkejä piippuunsa. Minä vakuutan teille,
että ne roistot myrkyttävät ensin tietämättömien raukkojen
mielikuvituksen ja vasta sitten harjoittavat heidän kanssaan peloittavaa
jumalattomuuttaan. Oliko jälki tuore, Chingackgook?"
"Tupakka paloi vielä, kun minä sen löysin."
"Pitäkäämme siis varamme, päällikkö. Missä jäljet ovat?"
Mohikaani osoitti paikkaa tuskin sadan kyynärän päässä heistä.
Asia alkoi näyttää hyvin arveluttavalta, ja molemmat pääjohtajat
neuvottelivat erillään muista useita minuutteja, jonka jälkeen he
jättivät joen äyrään ja lähestyivät osoitettua paikkaa ja tutkivat
jälkiä tavattomalla huolella. Tämä tarkastelu vei ehkä neljännestunnin,
jonka jälkeen valkoinen mies palasi yksinään, kun taas hänen punainen
ystävänsä katosi metsään.
Haukansilmän kasvojen ilme oli tavallisesti rauhallinen ja
teeskentelemättömän rehellinen, johon sekaantui suuri määrä varmaa
itseluottamusta. Siksipä jokainen tunsi olevansa turvassa, jos kerran
Haukansilmä oli luvannut pitää hänestä huolta. Mutta nyt levottomuus
heitti hänen kasvoilleen varjon, joka peloitti koko seuruetta.
"No, mitäs kuuluu, herra Haukansilmä?" kysyi Cap alentaen voimakkaan ja
syvän bassonsa hiljaiseksi kuiskaukseksi, joka paremmin sopi erämaan
vaaroihin. "Onko vihollinen asettunut sataman ja meidän välillemme?"
"Mitä?"
"Ovatko ne maalatut turilaat ankkuroineet sataman edustalle siten aikoen
katkaista meiltä tien päämääräämme?"
"Ehkä on niinkuin sanotte, Cap ystäväni, mutta teidän sanoistanne minä
en tullut hullua viisaammaksi. Kuta yksinkertaisempaa kieltä joku näin
kriitillisenä hetkenä käyttää, sitä helpommin häntä ymmärretään. Minä en
ymmärrä mitään satamista enkä ankkureista; mutta sen minä ymmärrän, että
vain sadan askelen päässä tästä on kamala intiaanien polku ja niin
tuores kuin suolaamaton hirvi. Jos siitä yksikään noista kiukkuisista
paholaisista on kulkenut, niin on ainakin tusina. Mikä vielä pahinta,
ovat ne menneet linnalle päin eikä ainoakaan sielu pääse heidän
tirkistelevien silmiensä ohi huomaamatta, jolloin tietysti luodit
viheltelevät."
"Eikö sitten tuo mainittu linna voi puhdistaa edustaansa? Muutamia
paukkuja kanuunoista ja luulisinpa, että lurjuksille tulee kiire."
"Kyllä kai, jos linnat täällä erämaassa olisivat samanlaisia kuin siellä
rintamailla! Mutta tämän joen suulla on vain pari kolme kevyttä tykkiä,
siinä kaikki. Sitäpaitsi olisi turhaa ruudin haaskausta koettaa ampua
mingoja, joita ei ole kuin joku tusina ja jotka piileksivät metsissä ja
kallioitten takana. Meillä on ainoastaan yksi tie ja sekin täynnä
vaaroja. Meidän täytyy jäädä tänne ja täällä meillä onkin erinomainen
paikka: veneet on kätketty jyrkän äyrään ja pensaitten suojaan, eikä
mikään voi niitä huomata, ellei joku lurjus sattuisi keksimään näitä
joen toiselta puolelta. Toistaiseksi meidän ei siis tarvitse mitään
pelätä. Mutta miten saada ne verenhimoiset pirut kulkemaan taas
ylöspäin? Aa! Nyt minä tiedän! Nyt minä tiedän! Ellei se hyödytä, niin
ei vahingoitakaan. Näetkö tuon tuuhealatvaisen pähkinäpuun tuolla
kaukana joen mutkassa, yläpuolellamme -- samalla puolen jokea kuin me?"
"Tuonko kaatuneen hongan luona?"
"Juuri sen. Ota taula ja tulukset, koeta päästä jokirantaa myöten sinne
jättämättä kovin selviä jälkiä ja tee tuli sen luo. Ehkäpä savu
houkuttelee ne sinne. Sillä aikaa me viemme veneet alemma ja etsimme
niille ja itsellemme paremman piilopaikan. Pensaita on runsaasti ja
näillä seuduin on yhtä helppo löytää suojaa kuin on paljon vaanivia
vihollisiakin."
"Kyllä, heti paikalla, Haukansilmä", sanoi Jasper hypäten veneestä
rannalle, "kymmenessä minuutissa tuli on tehty."
"Ja, Vesikoira, tällä kertaa paljon tuoresta puuta", sanoi toinen
nauraen sydämellisesti omituisella tavallaan. "Kun halutaan saada sankka
savu, auttaa siinä parhaiten vesi."
Nuorukainen lähti heti osoitetulle paikalle. Mabelin vastustus, ettei
toinen antautuisi sellaiseen vaaraan, oli pian vaimennettu ja seurue
valmistui vaihtamaan paikkaa, koska tämä olisi näkynyt sinne, mihin
Jasper tultansa laittoi. Ei ollut mitään kiirettä ja jäljet peitettiin
verkkaan ja huolellisesti. Veneet melottiin pois pensaista ja taas
lähdettiin myötävirtaan, kunnes saavuttiin paikalle, johon ei enää
mainittua kastanjaa näkynyt. Siellä pysähdyttiin ja kaikkien katseet
olivat kääntyneet sinne, minne seikkailija oli lähtenyt.
"Siellähän savu nouseekin!" huudahti Haukansilmä, kun tuulenhenki hiukan
huojutti savupatsasta, joka kohosi pystysuoraan joen laaksosta. "Hyvä
taula, pieni teräspala ja kuiva lehtikasa tekevät pian ihanan valkean.
Toivon, että Vesikoira ymmärtää nyt käyttää runsaasti märkää puuta,
koska se hyödyttää meitä kaikkia."
"Liian paljon savua, liian paljon viisautta", sanoi Nuolenpää lyhyesti.
"Se olisi ihan totta, tuskaroora, elleivät mingot tietäisi, että näillä
main on sotamiehiä, jotka pysähdyspaikoissa ajattelevat enemmän
päivällistänsä kuin viisaussääntöjä, jotka suojaavat niitä vihollisilta.
Ei, ei, antaa pojan vain kasata riojansa, se kyllä menee
skotlantilaisten tai Irlannin rosvojen laskuun, sillä ne välittävät
enemmän puurostansa ja perunoistansa kuin intiaanien viekkaudesta ja
pyssyistä."
"Minä muistan usein kaupungeissa kuulleeni, että sotamiehet näillä main
ovat oppineet sotajuonet vihollisiltansa", sanoi Mabel, "ja menettelevät
yhtä kavalasti kuin punanahatkin."
"Ei läheskään. Kokemus tekee ne vain vähän viisaammiksi; ja he
viheltävät, laulavat ja meluavat täällä metsissä, kuten tekivät
kotiseutujensa puistoissa, joista he kaikki lakkaamatta haluavat puhua.
Yhden ainoan punanahan luonteessa on enemmän viekkautta kuin
kokonaisessa rykmentissä vesistön toisella puolella -- sitä minä kutsun
metsien viisaudeksi. Mutta nyt siellä on savua liiaksikin; meidän täytyy
hakea vielä parempi suojapaikka. Poika on kantanut kaiken joen veden
tuleensa, ja mingot pian luulevat, että koko rykmentti on liikkeellä."
Puhuessaan Haukansilmä johti veneensä pois pensaista, joiden väliin oli
pysähdytty ja parissa minuutissa savu ja puut katosivat näkyvistä.
Onneksi joessa oli pieni lahdelma, johon vihdoin molemmat veneet
melottiin.
Parempaa piilopaikkaa ei olisi voinut löytää. Pensaat olivat tiheät ja
riippuivat lahdelman yllä muodostaen täydellisen lehtikatoksen. Lahden
pohjassa oli hietikkoranta, johon kaikki mukavuuden vuoksi veneestä
astuivat, eikä heitä voinut nähdä muualta kuin pieneltä alalta joen
toiselta puolen. Vähän oli kuitenkin syytä pelätä, että heidät sieltä
huomattaisiin, sillä viidakko oli tavallista tiheämpää ja maa niin
märkää ja liejuista, että siellä oli hyvin vaikea kulkea.
"Tämä on mainio piilo", sanoi Haukansilmä, kun oli tuntijan silmällä
paikkaa tarkastellut, "mutta se täytyy tehdä vieläkin turvallisemmaksi.
Parahin Cap, minä en pyydä teiltä mitään muuta, kuin että pysytte ihan
hiljaa ja rauhallisena, kuten merta purjehtiessanne olette tottunut; me
tuskarooran kanssa teemme varustuksia pahan päivän varalle."
Opas meni intiaanin kanssa syvemmälle pensaihin, joista he leikkasivat
muutamia vesoja lepistä ja muista pensaista tarkasti pitäen huolta,
ettei vähintäkään ääntä kuulunut. Näiden vesojen tyvet työnnettiin
syvälle mutaan joen puolelle veneistä, ja kymmenessä minuutissa oli
laitettu täydellinen suojus heidän ja vaarallisen paikan välille.
Haukansilmä oli pannut kaiken taitonsa ja tarmonsa tämän suojuksen
laittamiseen. Hän oli etsinyt mutkaisia vesoja -- joita tällaisesta
paikasta helposti löytää -- ja pystyttänyt sillä tavalla, että ne
näyttivät kasvaneen jokiäyräästä ja aluksi painuneen veteen, mutta kun
ne janosivat valoa, ne kohottivat latvansa vedenpinnan yläpuolelle.
Lyhyesti: työ oli tehty niin, että vain se, joka paikan hyvin ennestään
tunsi, olisi voinut ajatella omituisen muutoksen tapahtuneen.
"Tämä on parhain piilo, missä milloinkaan olen ollut", sanoi Haukansilmä
nauraen hiljaisella tavallaan palatessaan ulkoa tarkastamasta työtään.
"Lehdet meidän puissamme ovat ihan samanväriset kuin näissä, jotka
riippuvat päämme päällä, eikä tarkinkaan silmä voi erottaa istutettuja
ja luonnollisia puita. Hyst! Tuolla tulee Vesikoira kahlaten, kuten
järkevä poika ainakin peittääkseen veteen jälkensä. Nytpä saamme nähdä,
kelpaako piilomme johonkin vai ei."
Jasperhan sieltä todellakin tuli suoritettuaan määrätyn työnsä. Kun hän
ei löytänyt veneitä, arvasi hän, että ne on laskettu joen polven taakse,
pois tulen näkyviltä. Kun hän oli tottunut varovaisuuteen, astui hän
nytkin veteen, ettei jättäisi jälkiä siitä, mistä toiset olivat
lähteneet, sinne, mihin he nyt olivat piiloutuneet. Jos nyt Canadan
intiaanit palaisivat jälkiänsä myöten ja huomaisivat Haukansilmän ja
Käärmeen jäljet rannalta heidän polulleen, he luonnollisesti seuraisivat
niitä rantaan. Mutta siihen johtolanka loppuisikin, sillä veteen ei jää
mitään jälkiä. Nuorukainen kahlasi polvea myöten vedessä kulkien
hitaasti pitkin joen rantaa ja tarkasti etsien sitä paikkaa, johon
veneet olivat kätketyt.
Piilossa-olijoilla oli se etu, että he saattoivat monesta paikasta
kurkistella oksien välitse ja nähdä, mitä tapahtui, mutta etsijällä sitä
etua ei ollut. Ne, jotka piilostaan katselivat hänen liikkeitään,
saattoivat huomata, että hän ei ollenkaan aavistanut, mihin Haukansilmä
seurueineen oli piilottautunut. Päästyään niemen taakse, johon ei hänen
laittamaansa savua yläjuoksulta näkynyt, nuorukainen pysähtyi ja alkoi
suurella huolella rantoja tutkia. Sitten hän kahlasi edelleen muutamia
askeleita ja taas pysähtyi jatkamaan tutkistelujansa. Vesi oli
tavallista alempana ja siksi hän helposti pääsi edelleen, kunnes tuli
niin lähelle taiteellisia istutuksia, että olisi kädellään voinut koskea
niihin. Vieläkään hän ei mitään huomannut ja aikoi juuri kulkea ohi, kun
Haukansilmä taivutti vesoja syrjään ja hiljaisella äänellä kehoitti
häntä astumaan sisään.
"On tämä kuitenkin kohtuullisen hyvä", sanoi Haukansilmä nauraen,
"vaikkakin kalpeanaaman ja punanahan silmillä on yhtä suuri ero kuin
tavallisilla silmälaseilla ja kiikarilla. Lyön vetoa vaikka mistä, että
kokonainen rykmentti kersantin sotamiehiä voisi marssia linnamme ohi
huomaamatta keppostamme. Mutta jos mingot kulkevat jokirantaa, kuten
Jasper, niin olen todellakin huolissani istutuksieni vuoksi. He voivat
huomata ne yli joenkin eivätkä jätä huomioitaan hyväkseen käyttämättä."
"Ettekö luule, herra Haukansilmä, että meidän olisi viisainta kaikesta
huolimatta lähteä matkalle heti", sanoi Cap, "ja laskea myötävirtaan
niin pian kuin suinkin otettuamme selon, että lurjukset ovat siirtyneet
yläpuolellemme? Ikäväksi käy makailla täällä ja tuijotella tähtiin."
"Minä en halua hievahtaa paikaltani kersantin suloisen tyttären kanssa,
ennenkuin olen saanut tietoja Käärmeeltä, en, vaikka luvattaisiin kaikki
ruuti, mitä alapuolellamme olevan linnan varastoissa säilytetään. Siitä
seuraisi varma vankeus tai varma kuolema. Toinen asia olisi, jos tämä
nuori neiti voisi kulkea viidakkojen kautta, kuten vanha hirvi; silloin
mahdollisesti aamuun mennessä voisimme päästä linnalle, mutta siihen hän
on liian hento."
"Sen me teemme", sanoi Mabel hypähtäen ylös äkillisessä innostuksen
puuskassa, "minä olen nuori ja vankka ja tottunut ponnistuksiin. Minä
kyllä kykenen siihen kuin enokin. Älköön kukaan pitäkö minua esteenä. En
voi sietää sitä ajatusta, että te kaikki joudutte hengenvaaraan minun
tähteni."
"Ei, ei, ystäväni; emme suinkaan pidä teitä esteenä, vaan pidämme
itsemme onnellisina, että saamme teille ja kelpo kersantille tehdä
palveluksen, vaikkapa se näyttäisikin hieman vaaralliselta. Etkös
sinäkin, Jasper-veikko, ajattele samoin?"
"Palvella häntä, totta kai!" sanoi Jasper lämpimästi, "mikään voima ei
saa minua hylkäämään Mabel Dunhamia, ennenkuin hän turvassa lepää isänsä
sylissä."
"Oikein sanottu, poikaseni, -- miehekkäästi ja rehellisesti sanottu, ja
minä yhdyn siihen sanoin ja töin. Ei, ei, te ette ole ainoa sukupuolenne
edustaja, jonka olen johtanut erämaan läpi, eikä kenellekään,
lukuunottamatta yhtä, ole sattunut mitään harmia. -- Se olikin
surullinen päivä enkä toivo toista sellaista koskaan näkeväni."
Mabel katsoi toisesta puolustajastaan toiseen, ja hänen kauniit silmänsä
olivat täynnä kyyneleitä. Ystävällisesti hän ojensi toisen kätensä
toiselle ja vastasi, vaikka ääni alussa värisi: "Minulla ei ole oikeutta
saattaa teitä vaaraan. Minun rakas isäni kiittää teitä, minä kiitän
teitä ja hyvä Luoja palkitsee, mutta älkäämme jääkö tähän vaaralliseen
paikkaan kauemmaksi kuin on välttämätöntä. Minä voin kävellä pitkälti ja
olen usein kulkenut penikulmia vain huvittaakseni tyttömäistä
mielikuvitustani; enkö sitä nyt tekisi elämäni -- ei, teidän jalon
elämänne vuoksi?"
"Hän on uskollinen sielu, Jasper", sanoi Haukansilmä pitäen tytön kättä
omassaan, kunnes naisellinen kainous vaati tätä vetämään sen takaisin,
"ja äärettömän rakastettava! -- Me tulemme raa'oiksi ja myöskin
kovasydämisiksi täällä metsissä, Mabel; mutta teidänlaisenne olennon
näkeminen herättää uudestaan meidän parhaimmat tunteemme ja tekee meidät
hyviksi lopuksi iäksemme. Uskallan väittää, että Jasper tässä sanoo
samaa, sillä eläen, kuten minäkin metsissä, poika harvoin näkee Ontarion
rannoilla teidänlaistanne olentoa, joka hellyttäisi hänen sydäntään ja
opettaisi häntä noudattamaan sen parhaimpia vaatimuksia. Sanopa nyt,
Jasper, suoraan, eikö asia ole niin."
"Saadaksenne vastauksen kysymykseen, löydättekö jostakin sellaisen tytön
kuin Mabel Dunham", vastasi nuorukainen ritarillisesti ja hänen
rehellisille kasvoilleen kohosi ilme, joka ilmaisi hänen ajatuksensa
kaunopuheisemmin kuin sanat, "ei teidän tarvitse etsiä vain metsistä ja
meriltä, vaan saatte mennä ritarilinnoihin ja kaupunkeihin."
"Paras olisi ehkä kuitenkin jättää veneet ja lähteä heti jalan
liikkeelle", keskeytti Mabel kiireesti, "minä tunnen, ettemme tässä ole
kauemmin turvassa."
"Te ette voi sitä tehdä -- ette millään muotoa. Täytyisi kulkea läpi
viidakkojen, yli murrokkojen ja vetelien soiden enemmän kuin
kaksikymmentä penikulmaa pimeässä. Tällainen joukko polkee laajan polun,
ja meidän täytyisi taistellen avata tiemme linnakkeelle. Meidän täytyy
odottaa mohikaania."
Kun metsänkävijä, johon kaikki täydellisesti luottivat, oli lausunut
nämä sanat, ei kukaan enää virkkanut sanaakaan tästä asiasta. Koko
seurue hajosi nyt pieniin ryhmiin: Nuolenpää istui vaimoineen pensaitten
alla ja keskusteli kuiskaavalla äänellä -- tai oikeammin hän yksin puhui
ja vaimo vastaili vain lyhyesti ja kainosti, kuten oikea villin vaimo
ainakin. Haukansilmä ja Cap istuutuivat toiseen veneeseen kertoen
ihmeellisistä seikkailuistaan mailla ja merillä, kun taas Jasper ja
Mabel asettuivat toiseen oppien ymmärtämään toisiansa yhden ainoan
tunnin kuluessa paremmin kuin kokonaisessa vuodessa toisissa
olosuhteissa. Huolimatta vihollisista ja uhkaavasta vaarasta aika kului
tavattoman nopeasti, niin että nuoret aivan hämmästyivät, kun Cap
huomautti, kuinka kauan he siinä olivat istuneet.
"Kun voisi edes tupakoida, veli Haukansilmä", huomautti vanha merimies,
"hytti olisi ihan erinomainen, sillä antaaksenne etsiville paholaisille
kyllin työtä, olette ankkuroinut laivat sellaiseen paikkaan, ettei
kuunsädekään voi sinne tunkeutua. Ainoa ikävyys on, ettei saa polttaa
piippuansa."
"Pieninkin tupakan savu kavaltaisi meidät heti paikalla. Mitä meitä
hyödyttäisi se, että olemme piiloutuneet mingojen silmiltä, jos me
heidän nenälleen ilmoittaisimme, mistä meidät löytää? Ei, ei; hillitkää
himoanne ja ottakaa oppia punanahasta, joka voi paastota kokonaisen
viikon saadakseen edes yhden ainoan päänahan. Etkö kuule mitään,
Jasper?"
"Suuri Käärme tulee."
"Katsokaammepa, näkevätkö mohikaanin silmät paremmin kuin erään pojan,
joka kahlasi rantaa pitkin."
Mohikaani tuli samalta suunnalta kuin Jasperkin. Mutta sen sijaan, että
olisi kulkenut suorana, hän melkein ryömi ihan joen äyrään suojassa,
niin ettei häntä voinut ollenkaan nähdä joen yläjuoksulta. Näin hän
pysyen itse piilossa saattoi tarkasti nähdä kaikki, mitä lähettyvillä
tapahtui.
"Käärme näkee intiaanit!" kuiskasi Haukansilmä. "Yhtä varmasti, kuin
olen valkoinen kristitty ihminen, voin väittää, että ne ovat antaneet
narrata itseänsä ja nyt kieppuvat tulen ympärillä!"
Hän nauroi äänettömästi ja sydämellisesti tämän lausuttuaan ja nykäisi
Capia kyynärpäällään; sitten he kaikki tarkasti seurasivat täydellisen
hiljaisuuden vallitessa Chingackgookin liikkeitä. Kymmenen minuutin ajan
seisoi mohikaani yhtä hiljaa kuin jalkojensa alla oleva kallio. Sitten
näytti kuin jotakin hyvin mielenkiintoista olisi ilmestynyt hänen
näkyviinsä, sillä hän äkkiä painautui kokoon, tutki tavattomalla
huolella joen rantaa, jonka jälkeen hän äkkiä lähti rantaa alas,
tarkasti sotkien jälkensä veteen. Ilmeisesti häntä vaivasi tavaton
levottomuus, sillä usein hän katsoi taaksensa, mutta tutki taas
terävillä silmillään jokaista rannan pensasta, josta luuli löytävänsä
piilotetut veneet.
"Kutsukaa hänet sisään", kuiskasi Jasper voimatta enää hillitä
uteliaisuuttansa, "kutsukaa hänet sisään, ennenkuin on liian myöhäistä.
Katsokaa, nyt hän pian menee ohitsemme!"
"Ei niin, ei vielä, poika; ei ole mitään hätää", vastasi hänen
toverinsa, "muuten voisi Käärme alkaa kiemurrella. Jumala meitä
auttakoon ja opettakoon meille viisautta! Uskon varmasti, että
Chingackgook, jonka näkö on yhtä erehtymätön kuin koiran vainu, näkee
meidät, mutta ei _tahdo_ löytää tekemäämme pakopaikkaa."
Tämä viimeinen otaksuma näyttäytyi toki ennenaikaiseksi, sillä tuskin
olivat sanat lausutut, kun intiaani, joka todellakin oli kulkenut
muutamia askeleita ohi, äkkiä pysähtyi, tutki tarkasti istutettuja
pensaita, astui muutamia askeleita taakse päin ja taivuttaen
huolellisesti pensaita kumartui alas ja ilmestyi toisten joukkoon.
"Missä ovat mingot?" sanoi Haukansilmä heti, kun hänen ystävänsä joutui
niin lähelle, että häneltä voi kysyä.
"Irokeeseja", vastasi intiaani lyhyesti.
"Yhtä hyvä -- yhtä hyvä; irokeesit, paholaiset, mingot, mengvit -- tai
raivottaret -- kaikki ovat jokseenkin samanlaisia. Kaikkia riiviöitä
minä kutsun mingoiksi. Tule tänne, päällikkö, ja keskustelkaamme
järkevästi."
Kun heidän salainen neuvottelunsa loppui, kääntyi Haukansilmä
tovereihinsa, ilmaistakseen heille, mitä itse oli saanut tietää.
Mohikaani oli seurannut vihollisten jälkiä kappaleen matkaa linnalle
päin, kunnes nämä huomasivat Jasperin tekemän savun ja heti paikalla
kääntyivät ympäri. Silloin uhkasi Chingackgookia suuri vaara tulla
nähdyksi ja hänen täytyi päästä piiloon siksi aikaa, kun joukko kulki
ohi. Hänen onnekseen olivat villit niin innoissaan uuden keksintönsä
vuoksi, etteivät kiinnittäneet tavallista huomiotansa metsän jälkiin.
Joka tapauksessa ne nyt marssivat hänen ohitsensa -- viisitoista
luvultansa -- astuen tarkasti toistensa jälkiin, ja hän muodosti taas
heidän jälkijoukkonsa. Saavuttuaan paikalle, jossa Haukansilmä ja
mohikaani äsken olivat jälkiä tutkineet, irokeesit hyökkäsivät joelle ja
saapuivat rantaan juuri, kun Jasper katosi näkyvistä niemen taa. Savu
näkyi nyt ihan selvästi, ja intiaanit hajosivat metsään lähestyäkseen
huomiota herättämättä tulta. Tätä tilaisuutta käytti Chingackgook
hyväkseen, astui jokeen ja kulki niemen taa jälkiä jättämättä. Siellä
hän pysähtyi ja näki intiaanien kerääntyvän tulen ympärille, johon he
eivät kuitenkaan kauaksi jääneet.
Irokeesien liikkeistä mohikaani saattoi päättää, mitä he aikoivat. He
näyttivät arvaavan, että tuli oli tehty vain johtamaan heitä harhaan,
sillä pian oli paikka tarkastettu ja he erosivat; toiset hyökkäsivät
metsään, kun taas kuusi tai kahdeksan seurasi Jasperin jälkiä rannalle,
missä veneet olivat olleet. Mistä päin nämä veneet olivat siihen
tulleet, sitä he luonnollisesti eivät voineet päättää, eikä Käärme
saattanut jäädä kauemmaksi ottamaan selvää heidän aikeistansa, vaan
kiiruhti ystäviänsä varoittamaan. Heidän eleistään hän oli kuitenkin
saattanut päättää, että he aikoivat seurata joen rantaa heidän
jäljessään, mutta varmaan hän ei voinut sitä sanoa.
Kun Haukansilmä sanoi tämän tovereillensa, heräsivät molempien
valkoisten miesten merimiesvaistot ja he luonnollisesti kokemuksensa
perusteella päättivät, että pikainen pako nyt oli kaikista paras.
"Veneet vesille heti paikalla", sanoi Jasper innokkaasti, "virta on hyvä
ja kun käytämme ahkerasti airoja, pääsemme pian niiden roistojen
saavuttamattomiin."
"Entäs tämä kukkanen, joka vasta on nupulla -- täytyykö hänen joutua
turmioon näissä metsissä?" kysyi hänen ystävänsä runollisesti, jonka
taidon hän tietämättään oli omaksunut seurustellessaan pitkiä aikoja
delawarelaisten kanssa.
"Se tapahtuu vasta sitten, kun me kaikki olemme kuolleet", vastasi
nuorukainen lämpimän punan kohotessa hänen kasvoilleen. "Mabel ja
Nuolenpään vaimo saavat maata veneessä sillä aikaa, kun me miehinä
täytämme velvollisuutemme."
"Tiedän, että sinä käytät taitavasti melaa ja airoja, Vesikoira, mutta
kirotut mingot ovat vehkeissään vieläkin taitavampia. Vaikka vene
kulkisi kuinkakin nopeaan, kulkee luoti vieläkin nopeammin."
"Se on miesten tehtävä, ja isälle olemme luvanneet, ettemme tyttären
vuoksi pelkää mitään vaaroja."
"Mutta miesten tehtävä ei ole unohtaa, mitä viisaus käskee!"
"Viisaus! Mies voi viisauttansa joskus seurata, niin että kadottaa
kaiken rohkeutensa."
Joukko seisoi likellä vedenrajaa, Haukansilmä nojaten pyssyynsä, jonka
perä oli hiekassa ja tukki ulottui hänen olkansa tasalle. Kun Jasper
lausui tämän ajattelemattoman tuomionsa, ei mikään hänen toverinsa
verevillä kasvoilla osoittanut vähintäkään mielenliikutusta, mutta
nuorukainen huomasi kuitenkin, miten sormet puristivat niin lujasti
pyssyn piippua, että siihen olisi voinut painua niiden jäljet. Muuta
mielenilmausta ei näkynyt.
"Sinä olet nuori ja kuumaverinen", sanoi Haukansilmä niin tyynesti ja
arvokkaasti, että kuulijat ehdottomasti myönsivät hänen etevämmyytensä
tällaisissa asioissa; "mutta minun elämäni on ollut täynnä tällaisia
vaaroja, ja niissä olen saanut sellaisen taidon ja kokemuksen, etten voi
antaa jonkun ajattelemattoman pojan neuvoa itseäni. Puhut rohkeudesta,
Jasper. Minä en tahdo vastata tyhmään syytökseen toisella tyhmyydellä,
sillä tiedänhän, että sinä uskollisesti teet velvollisuutesi
ymmärryksesi mukaan, mutta ota vaaria vanhemman miehen sanoista, joka on
katsellut mingoja silmiin jo silloin, kun sinä olit vielä lapsi, ja
tietää, että mingojen kavaluus on helpommin voitettavissa viisaudella
kuin ajattelemattomalla hulluudella."
"Pyydän anteeksi, Haukansilmä!" sanoi Jasper katuen ja tarttuen
innokkaasti toisen ojennettuun käteen. "Rehellisesti pyydän anteeksi.
Hullua ja jumalatonta oli soimata pelkuruudesta miestä, jonka hyvyys,
neuvokkuus ja uskollisuus on luja kuin kallio meren rannalla, kuten
kaikki tietävät."
Nämä sanat nostivat voimakkaan punan Haukansilmän kasvoille, joilta
äskeinen mahtipontinen arvokkuus hävisi, ja sijalle ilmestyi entinen,
rehellinen hyväntahtoisuus. Sydämellisesti hän vastasi toisen käden
puristukseen aivan kuin ei mitään sanankäännettä heidän välillään olisi
ollutkaan.
"Kaikki hyvin, Jasper", hän vastasi nauraen, "minä en halua murjotella
itse eikä tarvitse muidenkaan minun puolestani. Minulla on valkoihoisen
luonne, joka ei osaa pitää vihaa. Pahempi olisi ollut, jos puoliksikaan
niin paljon olisit sanonut Käärmeelle tuolla, vaikka hän on kelpo
delawarelainen. Teet viisaasti, poikaseni, jos muistat, että kullakin
värillä on omat ominaisuutensa."
Kosketus olkapäähän keskeytti puhujan. Mabel seisoi suorana veneessä, ja
koko hänen norja olentonsa ilmaisi suurta vakavuutta, kun hän sormi
huulilla katsoi pienestä pensaan aukosta pitkin jokirantaa ja toisella
kädellään keveästi kosketti Haukansilmän olkapäätä. Tämä käänsi päänsä
tarkoitettuun suuntaan, jonne oli varannut itselleen aukon, ja kuiskasi
Jasperille:
"Kirotut mingot! Aseet valmiina, mutta pysykää hiljaa kuin
tervaskannot!"
Jasper riensi kuulumattomin askelin veneeseen ja hellällä väkivallalla
pakotti Mabelin asettumaan sellaiseen asentoon, että koko hänen
ruumiinsa oli suojassa. Mielellään hän olisi asettanut hänet niin alas,
ettei tyttö olisi voinut lakkaamatta tuijotella heidän vihollisiansa,
mutta siinä hän ei onnistunut. Sitten hän asettui aivan tytön lähelle
pyssynsä valmiina paukahtamaan. Nuolenpää ja Chingackgook ryömivät kuin
käärmeet likelle istutettuja pensaita pyssynsä hyvin ladattuina, kun
taas edellisen vaimo painoi päänsä polviensa väliin ja peitettyään sen
pumpulihameellaan istui siinä ihan hiljaa. Cap irroitti vyöstään
molemmat pistoolinsa, mutta näytti kokonaan unohtaneen suunnan, mihin
ampua. Haukansilmä ei hätäillyt. Hän oli alun pitäen valinnut oikean
paikan, josta hän saattoi hyvin pitää puoliansa ja nähdä kaikki
vihollistensa liikkeet. Hän oli liian paljon kokenut joutuakseen pois
suunniltaan näin tärkeällä hetkellä.
Se oli todellakin peloittava hetki. Juuri kun Mabel kosketti oppaansa
olkapäätä, oli kolme irokeesia vedessä kahlaten ilmaantunut joen mutkan
takaa noin sadan kyynärän päässä heistä ja pysähtynyt tarkastamaan
virran alajuoksua ja sen rantoja. Kaikki olivat puolialasti, täysissä
aseissa ja maalatut, kuten sodassa ainakin. Ilmeisesti he olivat kahden
vaiheilla, mitä tietä heidän tulisi lähteä tavataksensa pakolaiset. Yksi
heistä viittasi alas, toinen ylös virtaan ja kolmas toiselle puolen
jokea. Nähtävästi he olivat neuvottomia.