"Ei peltomiestä näillä mailla nähty,
ei aura muinoin vakojansa luonut;
vain veden laulu sulosoinnullansa
on erämaahan vaihtelua suonut;
ja kuohui kosket, leikki vuoripurot
ja korkealle kumpus lähteen vesi."
_Brayant_.
Kuten tunnettua, ovat ne joet, jotka tulevat Ontarioon etelästä, yleensä
kapeita ja tyyniä, mutta syviä. Tästä säännöstä on kyllä poikkeuksia,
sillä monet ovat virtavia ja useissa on koskia. Varsinkin siinä joessa,
jota ystävämme kulkivat, oli niitä runsaasti. Oswegon muodostavat Oneida
ja Onondaga ja molemmat tulevat suurista järvistä. Ensin se kulkee
kymmenisen penikulmaa tasaisten seutujen läpi, kunnes se saapuu
omituiselle pengermälle, jolta se muodostaa kymmenen tai viidentoista
jalan korkuisen putouksen jatkaakseen sitten matkaansa, kuten syvät ja
vesirikkaat joet ainakin, tyynenä ja juhlallisena Ontarion avaraan
helmaan. Vene, jolla Cap seuralaisineen oli tullut aina mohokkien
viimeiseltä sotilasasemalta, Fort Stanwixista, asti, oli tämän joen
rannalla ja siihen nyt astui koko joukko, paitsi Haukansilmä, joka jäi
rannalle työntääkseen veneen vesille.
"Kuule, Jasper", sanoi metsänkävijä nuorelle merimiehelle, joka oli
Nuolenpäältä vallannut ohjaajan paikan, "sauvo tässä rannassa venettä
ylöspäin ja käännä vasta sitten myötävirtaan. Jos joku pirullisista
mingoista tapaa jälkemme, seuraa hän luonnollisesti niitä tänne
rannalle, ja jos he huomaavat, että olemme lähteneet vastavirtaan,
uskovat he varmasti, että olemme matkalla edelleen vastavirtaan."
Jasper käänsi veneen, kuten oli käsketty, ja työntäisten sen ulos
rannasta heittäytyi Haukansilmä siihen. Mutta heti, kun se oli ehtinyt
keskelle jokea, käännettiin se, ja äänettömästi se solui myötävirtaan.
Alus, jolla Cap ja hänen sisarensa tytär olivat pitkän ja vaiherikkaan
matkansa tehneet, oli intialainen kaarnavene, joka keveytensä ja
kantavaisuutensa vuoksi niin mainiosti soveltuu kulkemaan jokia, joissa
matalikot, vedenalaiset puut ja monet muut esteet asettuvat tielle.
Kaksi miestä, jotka muodostivat laivaväen, saattoi kantaa sitä pitkiä
matkoja, kun vain matkatavarat siitä pois tyhjennettiin, eikä se olisi
ollut liian raskas yhdenkään miehen kannettavaksi. Kuitenkin se oli
pitkä ja tilava, mutta vaati perämieheltä ja muulta väeltä tavatonta
taitoa, ettei se keikahtanut kumoon. Muutamien tuntien harjoituksen
jälkeen olivat Cap ja Mabel tottuneet sen tapoihin niin hyvin, että he
nyt aivan tyyninä istuivat paikoillaan, eikä kolmen oppaan tuottama
lisäpaino näyttänyt liiaksi rasittavan sitä, sillä leveä tasainen pohja
painui vain hiukan syvemmälle veteen jättäen varppeet melkein yhtä
kauaksi vedenpinnasta kuin ennenkin. Se oli tavattoman siististi tehty
keveistä rakennusaineista ja vahvistettu nahkahihnoilla, ja vaikka se
näytti niin keveältä, olisi se kuitenkin kantanut kahdesti niin monta
ihmistä kuin nyt.
Cap oli asettunut matalalle teljolle keskelle venettä, ja Suuri Käärme
oli polvillaan hänen vieressään; Nuolenpää vaimoineen istui kokan
puolella. Mabel oli puoliksi pitkänään setänsä takana, kun taas
Haukansilmä ja Vesikoira seisoivat suorina, toinen kokassa ja toinen
perässä kumpikin meloen pitkin, voimakkain, äänettömin vedoin.
Keskustelu aleni hiljaiseksi, sillä koko seurue tunsi, että varovaisuus
oli tarpeen heidän lähestyessään linnaa, varsinkin kun metsä ei enää
suonut suojaa.
Juuri tällä kohdalla Oswego oli syvä, tumma virta, ei kovin leveä, ja se
oli uurtanut tyynen synkännäköisen tiensä riippuvien puiden alitse, niin
että vain muutamissa kohdissa vilahti taivas oksien välitse. Siellä
täällä oli joku metsän jättiläinen puoliksi kaatunut poikittain sen yli,
niin että tuon jättiläisen jäseniä täytyi katkoa ja monessa paikoin
pienempien puiden oksat kylpivät syvällä veden pinnan alla. Tätä on
laulaja ihanasti kuvannut runossaan, jonka olemme lainanneet tämän luvun
alkuun: vuosisatain kuihtuva kasvullisuus oli lihottanut maan, ja joen
mutainen tulvavesi ravitsi "ääretöntä erämaata", kuten Brayantin vilkas
kynä on jossakin kirjoittanut. Lyhyesti: kuva esitti rikasta, uhkuvaa
luontoa, ennenkuin ihmiskäsi oli sitä taltuttanut --; villissä
rehevyydessään se salaperäisellä sulollaan valloitti kulkijan sydämen.
On muistettava, että tämä oli vuonna 175--, siis paljon ennen kuin
hyödyn tavoittelu oli johtanut ihmistä levittämään viljelystään New
Yorkista länteen päin oleviin erämaihin. Näihin aikoihin oli täällä
kaksi suurta sotatarpeitten kulkutietä New Yorkin siirtokunnasta Canadan
rajaseuduille. Toisen muodostivat Champlainin ja Georgen järvet yhdessä
Mohowk-, Wood-Green- ja Oneida-jokien kanssa ja toisen se joki, jota
olemme kuvanneet. Näiden molempien teitten varsille oli perustettu
sotilasasemia, mutta Mohowkin latvoilla olevalta linnalta Oswegon suulla
olevalle oli sata penikulmaa, ja se matka oli nyt Capin ja Mabelin
Nuolenpään johdolla kuljettava.
"Joskus minä toivon, että rauha palaisi taas", sanoi Haukansilmä,
"jolloin voisi kulkea metsissä vaanimatta muita vihollisia kuin eläimiä
ja kaloja. Totta totisesti olemme tuon Käärmeen kanssa onnellisina
kulkeneet näitä virtoja pitkin ja syöneet hirviä, lohia ja taimenia eikä
ole tarvinnut ajatella mingoja eikä päänahkaa. Toivon, että ne siunatut
päivät palaisivat, sillä minun kutsumukseni ei suinkaan liene tappaa
kanssaihmisiäni. Uskon, ettei kersantin tytär pidä minua raukkana,
vaikkapa luonteessani onkin inhimillisiä piirteitä."
Lausuttuaan tämän puoliksi kysyvän huomautuksen, katsoi Haukansilmä
taaksensa, ja vaikka puolueellisinkaan ystävä ei olisi voinut väittää
hänen päivettyneitä kasvojansa kauniiksi, huomasi Mabel kuitenkin hänen
hymynsä viehättäväksi, sillä koko hänen olennostaan säteili viisaus ja
suoruus, joka rehellisyydellään valloitti kaikki ensi näkemältä.
"Enpä usko, että isäni olisi raukkaa lähettänyt johtamaan tytärtänsä
erämaan läpi", vastasi nuori nainen hymyillen yhtä kohteliaasti kuin
toinenkin, mutta paljoa suloisemmin.
"Eipä suinkaan. Kersantti on ymmärtäväinen mies, ja monet ovat ne
marssit ja taistelut, jotka olemme käyneet käsi kädessä, kuten hän sanoo
-- vaikka minä aina pidän raajani vapaina lähestyessäni ranskalaista tai
mingoa."
"Sitten te olette se nuori ystävä, josta isäni niin usein on kirjeissään
puhunut?"
"Hänen _nuori_ ystävänsä -- kersantti on kolmekymmentä vuotta minua
edellä; niin, hän on kolmekymmentä vuotta minua vanhempi ja yhtä monta
minua parempi."
"Ehkäpä ei tyttären silmissä, ystäväni Haukansilmä", pisti siihen Cap,
jonka mieli alkoi virkistyä, kun huomasi veden juoksun yhä enemmän ja
enemmän vilkastuvan. "Kolmekymmentä vuotta, joita te etuna pidätte,
eivät yhdeksäntoista-vuotiaan tyttären silmissä merkitse samaa."
Mabel punastui ja välttääkseen kokassa olevien katsetta hän käänsi
päänsä toisaalle, mutta sieltä häneen tuijottivat nuoren perämiehen
silmät. Viimeisenä pelastuskeinona hänen eloisat sinisilmänsä hakivat
turvaa vedenkalvosta. Juuri sinä hetkenä kuului puiden muodostamaa kujaa
pitkin mahtava veden kohina, joka sai Capin heristämään korviansa, kuten
koira, joka kuulee kaukaisen haukunnan.
"Kuulkaas tuota suloista ääntä; se on varmaankin teidän järvenne
aaltojen loiske rantoja vasten", hän sanoi.
"Eipä niinkään", vastasi Haukansilmä, "se on vain tämä virta, joka
kohisee kulkiessaan muutamien kallioiden yli puolisen penikulmaa tästä
alaspäin."
"Onko tässä joessa putouksia?" kysyi Mabel, ja kirkas puna lehahti hänen
kasvoilleen.
"Hitto vie, herra Haukansilmä, tai te herra Vesikoira" -- sillä näin
alkoi Capkin Jasperia nimittää, "eikö olisi parasta kääntää venettä
hiukan ja kulkea lähemmiten rantaa? Näiden putouksien yläpuolellahan on
tavallisesti nielevä virta ja ennen menisi hornan kuiluun kuin laskisi
kosken pyörteihin."
"Luottakaa meihin, Cap ystävämme", vastasi Haukansilmä. "Me olemme vain
suolattoman veden kulkijoita emmekä edes siinä erittäin taitavia, se on
totta, mutta me ymmärrämme virtoja ja putouksia ja laskiessamme niistä
koetamme parhaamme, ettemme saattaisi kasvatustamme häpeään."
"Laskea niitä!" huudahti Cap. "Oletteko hullu, mies? Ette suinkaan
uneksikaan, että voisitte laskea koskea tällä kaarnan palalla, joka on
kuin munankuori!"
"Totta kai! Tie käy putousten kautta ja sitä on paljon helpompi kulkea
kuin kantaa venettä ja tavaroita kokonainen penikulma maata pitkin."
Mabel käänsi kalpeat kasvonsa nuoreen peränpitäjään, sillä tuulen leyhkä
toi uudestaan kohinan hänen korviinsa ja se tuntui kerrassaan
kammottavalta, kun sen syyn oli saanut tietää.
"Me laskemme naiset ja intiaanit maihin", huomautti Jasper tyynesti, "ja
me kolme valkoista miestä, jotka kaikki olemme tottuneet vesillä
kulkemaan, laskemme veneen varmasti alas, sillä tämä ei ole ensimmäinen
kerta."
"Ja me luotamme suuresti teidän apuunne, herra merenkulkija", sanoi
Haukansilmä iskien olkansa yli Jasperille veitikkamaisesti silmää,
"sillä tehän olette tottunut näkemään aaltoja ja kuohuja ympärillänne;
ja ilman varman käden apua aallot voisivat viedä kaikki kersantin
tyttären tavarat Ahdin hyviksi."
Cap joutui aivan hämilleen. Ajatus, että hänen täytyisi laskea koski,
oli ehkä vakavampi hänestä kuin niistä, jotka eivät koskaan ole
veneitten kanssa olleet missään tekemisissä, sillä hän ymmärsi luonnon
voiman suuruuden ja ihmisen heikkouden asettaa sen raivoa. Kuitenkin
hänen merimiesylpeytensä esti häntä poistumasta veneestä, kun toiset
kylmästi ehdottivat, että hän jäisi siihen. Mutta kaikesta huolimatta
hän kuitenkin olisi astunut toisten mukana maihin, ellei hänen mieleensä
olisi iskenyt ajatus, että siellä voisi menettää intiaanien kynsissä
päänahkansa, jotavastoin vene tuntui jonkinlaiselta turvapaikalta.
"Mutta kuinkas Magneetin käy?" hän kysyi, sillä hänen sisarensa tyttären
kohtalo tuntui asettavan velvollisuuksia hänen omalletunnolleen. "Emme
suinkaan voi laskea Magneetia maihin, kun vihollis-intiaaneja on
lähettyvillä?"
"Siitä ei pelkoa. Ainoakaan mingo ei tule kosken lähettyville, sillä
siellä niiden pirulliset juonet helposti paljastuisivat", vastasi
Haukansilmä varmasti. "Luontoansa ei voi kukaan kätkeä, ja intiaanin
luontoon nyt kuuluu, että hän ilmestyy sinne, missä häntä vähimmin
odotetaan. Hänestä ei ole pelkoa avoimilla teillä. Hän hyökkää
kimppuunne silloin, kun ette ole valmistunut häntä kohtaamaan ja se
lurjus kyllä pettää teidät kerran tavalla tai toisella. -- Käännä
rantaan, Vesikoira, ja laskemme kersantin tyttären tuon kaatuneen hongan
rungolle, jolloin hän pääsee maalle ihan kuivin jaloin."
Jasper noudatti tätä kehoitusta, ja hetkisen kuluttua olivat kaikki
muut, paitsi Haukansilmä ja molemmat merimiehet, lasketut maihin.
Ylpeydestään huolimatta Cap olisi mielellään seurannut heitä, mutta hän
ei tahtonut osoittaa niin suunnatonta heikkoutta sisäjärven purjehtijain
läsnäollessa.
"Kunniani kautta vakuutan", hän sanoi maihin nousseitten lähtiessä
liikkeelle, "etten pidä tätä ihmeellisempänä kuin muutakaan
metsäpuroissa soutelemista. Ei siinä nyt kovin suurta merimiestaitoa
tarvitse, jos laskee muutaman jalan korkuisesta putouksesta, missä
suurin tolvanakin voi onnistua yhtä hyvin kuin kokeneinkin merimies."
"Ei, ei, te ette saa pilkata Oswegon putouksia", keskeytti Haukansilmä,
"sillä vaikka ne eivät vedäkään vertoja Niagaralle ja muille
mahtavimmille putouksille, ne kuitenkin ovat kylliksi suuria
vasta-alkajalle. Antakaa kersantin tyttären kiivetä tuolle kalliolle,
niin hän saa nähdä, miten me taitamattomat metsäläiset laskemme
vaikeista paikoista. -- Nyt, Vesikoira, käsi varmaksi ja katse
teräväksi, sillä kaikki riippuu sinusta. Nähtävästi emme herra Capia voi
pitää muuna kuin matkustajana."
Hänen lopettaessaan lähti vene rannasta, kun taas Mabel peläten ja
vavisten kiiruhti osoitetulle kalliolle puhellen toveriensa kanssa siitä
vaarasta, johon hänen enonsa oli vapaaehtoisesti antautunut ja katsellen
Vesikoiran voimakkaan notkeaa olentoa, kun tämä seisoi suorana kevyen
veneen perässä ja taitavasti ohjasi sen kulkua. Niin pian kuin hän pääsi
kalliolle, josta hän näki koko putouksen, pääsi häneltä ehdoton, mutta
pidätetty huudahdus ja hän peitti silmänsä. Seuraavassa tuokiossa hän
oli kuitenkin saavuttanut tasapainonsa ja ihastunut tyttö seisoi
liikkumattomana kuin kuvapatsas ja katseli henkeään pidätellen, mitä
tapahtui. Intiaanit istuutuivat huolettomina kaatuneen puun rungolle ja
tuskin katsoivat keskelle päin, kun taas Kevätkaste tuli Mabelin luo ja
katseli veneen liikkeitä yhtä suurella hartaudella kuin lapsi liehuvaa
leijaa. Niin pian kuin vene joutui virtaan, laskeutui Haukansilmä
polvilleen meloen hitaasti edelleen ja varoen vaikeuttamasta toisen
tarkkaa ohjausta. Perämies seisoi yhä ja näytti tarkasti tutkivan, mistä
kohden parhaiten voisi laskea.
"Länteen päin, poikaseni, enemmän länteen", mutisi Haukansilmä
--"tuonne, missä näet vaahtoa. Ohjaa tuota kaatunutta tammea kohti ja
sitten rantaan tuon kuivuneen kuusen luo."
Vesikoira ei vastannut, sillä vene oli keskellä jokea, kokka kohti
putousta ja juoksi yhä kiireemmin, sillä virta kävi yhä voimakkaammaksi.
Tällä hetkellä Cap olisi antanut koko merimiesylpeytensä, jos olisi
turvallisesti saanut astua rannalle. Hän kuuli veden kohinan ja sen
pauhu ja jyrinä, kuten hänestä tuntui, tuli joka hetki yhä
voimakkaammaksi. Edessään hän näki metsän aukon, johon tumma kuohuva
elementti näytti ilkamoiden syöksyvän ja se uhkasi hajoittaa kaikki
esineet pienimpiin aineosiinsa.
"Käännä ruori, käännä ruori, ihminen!" hän huudahti voimatta enää salata
kauhuansa, kun vene yhä kiivaammin syöksyi kosken kuohuihin.
"Kyllä, kyllä, vene menee oikeata suuntaa", vastasi Haukansilmä katsoen
häntä iloisesti nauraen. -- "Pian olemme kosken alla. Kevennä perää,
poikaseni, perä pystympään!"
Loppu oli kuin tuuliaispää olisi heitä vienyt. Vesikoira ohjasi
melallansa veneen keskelle uomaa ja muutamien sekuntien ajan Cap luuli
olevansa kiehuvassa kattilassa. Hän tunsi veneen kokan painuvan alas,
näki veden kuohuvan ja vaahtoavan vierellänsä, ja kevyt alus heittelehti
aalloilla kuin munankuori, mutta sitten hän sanomattomaksi ilokseen
huomasi, että vene Jasperin vankan, taitavan käden ohjaamana solui
putouksen alla olevaan suvantoon.
Haukansilmä hymyili ystävällisesti; sitten hän kohosi seisoalleen, otti
tinakannun ja sarvesta tehdyn kaukalon ja alkoi tarkasti mitata vettä,
joka matkan varrella oli veneeseen tullut.
"Neljätoista kaukalollista, Vesikoira, neljätoista täyttä kaukaloa. Minä
olen -- sen hyvin itsekin muistat, nähnyt sinun laskevan tämän
kymmenellä."
"Niin kyllä, mutta herra Cap painoi perää niin julmasti, että minun oli
vaikea ohjata oikein venettä", sanoi Jasper vakavasti.
"Se voi olla niin -- ei epäilystä, että se _on_ niin, koska sinä sen
sanot -- mutta minä olen nähnyt sinun laskevan kymmenellä."
Capilta pääsi nyt voimakas helpotuksen huokaus. Hän koetteli tukkaansa
varmentuakseen siitä, että tämä erinomainen kalleus oli vielä jäljellä
ja sitten kääntyi katsomaan taaksensa saadakseen selville, missä
hirveässä vaarassa hän oli juuri ollut. Hänen hämmästyksensä saattaa
helposti ymmärtää. Pystysuorat putoukset saattoivat olla kymmenen tai
kaksitoista jalkaa, mutta keskellä oli vesi syövyttänyt kallioon kapean
uoman, joka teki noin neljänkymmenenviiden asteen mutkan. Tästä
kauheasta putouksesta vene oli tullut alas kalliokielekkeitten,
kaatuneitten puunrunkojen ja vaahtopatsaitten välitse. Hirveällä
voimalla vesi oli veneen kuohujen ja pyörteitten yli vienyt, mutta
tottumattomasta se tuntui kerrassaan mahdottomalta. Veneen tavaton
keveys teki sen kuitenkin mahdolliseksi, sillä varman silmän ja
voimakkaan käden ohjaamana se oli lentänyt aallon harjalta toiselle kuin
höyhen ja sivuuttanut vaahtopatsaat, niin että tuskin kiiltävä sivu oli
kastunut. Tuli vain karttaa muutamia kallioita ja pitää oikea suunta,
kuohuva koski teki kaiken muun.
Voi sanoa, että Cap oli hämmästynyt ja oli vähällä ilmaista tunteensa.
Hän suorastaan pelkäsi, sillä merimiehillä on synnynnäinen kunnioitus
kallioita ja luotoja kohtaan eikä hän voinut olla ihailematta tämän
reippaan laskijan taitoa ja rohkeutta. Hän ei kuitenkaan tahtonut lausua
julki tunteitansa, sillä silloin hänen olisi täytynyt antaa tunnustusta
sisäjärvien purjehtijoille. Kun hän rykästellen oli puhdistanut
kurkkunsa ja päästi kielensä valloilleen, kaikui hänen sanoissaan
entinen mahtava ylemmyys.
"Teidän taitonne kulkea jokia on melkoinen, herra Vesikoira, enkä voi
kieltää, että tällaisten putousten laskeminen vaatii suurta taitoa. Olen
kuitenkin tavannut joitakin rahtilaivan ohjaajia, jotka voisivat laskea
yhtä hyvin, kun vain vähän tutustuisivat reittiin."
"Se ei riitä, herra merimies", sanoi Haukansilmä. "Ei riitä, että tuntee
vain reitin; laskijalla täytyy olla voimaa ja taitoa ohjata venettä
oikein ja karttaa kallioita. Koko seudulla ei ole toista miestä, joka
voisi laskea Oswegon koskia jonkinlaisella varmuudella, vaikkakin jotkut
ovat silloin tällöin yrittäneet. En minäkään Jumalan avutta voisi sitä
tehdä. Tarvitaan Jasperin tarkka silmä ja voimakas käsi, jos aiotaan
säilyttää matkustaja kuivana. Neljätoista kaukalollista, mitä se nyt on,
vaikka olisinkin suonut, että olisi päästy kymmenellä, kun ajattelen,
että kersantin tytär oli katsomassa."
"Mutta oikeastaan te ohjasitte venettä; te sanoitte hänelle, mihin
kääntää ja miten ohjata."
"Tein sen inhimillisestä heikkoudesta. Siinä ilmeni taas valkoihoisen
luonne. Katsokaas, jos Käärme olisi ollut veneessä, hän ei olisi
lausunut sanaakaan. Intiaani osaa hillitä kieltään, mutta me valkoiset
luulemme aina olevamme viisaampia kuin kanssaihmisemme. Olen koettanut
päästä tästä heikkoudesta, mutta ottaa aikaa, ennenkuin saa juuritetuksi
puun, joka on kasvanut enemmän kuin kolmekymmentä vuotta."
"Itse asiassa, koko juttu ei ole kovin suurenarvoinen, jos saan suoraan
lausua ajatukseni. Se on jokseenkin samaa kuin laskea Lontoon sillan
alitse: saa hieman vaahtoa silmilleen. Sen tekevät sadat ihmiset joka
päivä, vieläpä hienoimmat naisetkin. Onpa itse hänen majesteettinsa
kuningaskin tuon matkan tehnyt."
"Vaikkapa niin! Mutta minä en vain haluaisi hienoja naisia enkä hänen
majesteettiaan kuningasta -- Jumala häntä suojelkoon -- veneeseen, kun
laskemme näitä koskia, sillä yksi ainoa veneen leveys väärään ja koko
yritys on tuhottu. -- Kuulepas, Jasper, meidän täytyy laskea Capin
kanssa myöskin Niagara, että hän saisi nähdä, mitä täällä rajamailla
voidaan tehdä."
"Hitto vie! Nyt te, Haukansilmä, laskette leikkiä. Ihan mahdotonta on
tällaisella kaarnaveneellä laskea siitä mahtavasta putouksesta."
"Eläissänne ette ole suuremmin erehtynyt kuin nyt, herra Cap. Mikään ei
ole sen helpompaa, ja monta venettä olen omin silmin nähnyt laskevan
siitä. Jos me molemmat elämme, niin toivon voivani vakuuttaa teille,
että sen voi tehdä. Omasta puolestani luulisin, että suurinkin laiva
voisi siitä purjehtia, jos se vain voitaisiin ohjata oikealta kohdalta."
Cap ei nähnyt sitä katsetta, jonka Haukansilmä ja Jasper vaihtoivat ja
hän istui hetkisen ihan hiljaa, sillä, totta puhuaksemme, hän ei ikinä
pitänyt mahdollisena laskea Niagaraa alas yhtä vähän kuin kulkea ylös.
Juuri nyt koko seurue saapui sille paikalle, johon Jasper oli pensaihin
piilottanut oman veneensä, ja nyt he jakaantuivat siten, että Cap,
Jasper ja Mabel kävivät toiseen ja Haukansilmä ja Nuolenpää vaimoineen
toiseen. Mohikaani oli jo jokiäyrästä myöten kulkenut alaspäin etsien
heimonsa koko tarkkuudella vihollisen jälkiä.
Mabelin poskien väri ei tahtonut palata, ennenkuin vene joutui uudestaan
virtaan, jossa se virran ja Jasperin airojen yhteistyöstä vilkkaasti
mennä lekotteli kohti päämäärää. Hänen seuratessaan kosken laskua oli
kauhistava jännitys kokonaan masentanut hänen rohkeutensa; mutta vaikka
pelko oli ollut suuri, oli kuitenkin hänen ihastuksensa ollut vieläkin
suurempi, kun hän oli katsellut, miten nuorukainen varmalla kädellä
johti venettä kuohujen läpi. Totta puhuaksemme, paljon vähäisempi
rohkeuden näyte olisi voinut hänen ihastuksensa herättää kuin se
Jasperin tyyni ja arvokas tapa, jolla hän suoritti tämän sankarityönsä.
Hän seisoi aivan suorana, välittämättä veneen heilumisesta. Rannalta
katsoen oli ollut suurenmoista nähdä, kun vene näytti suoraan syöksyvän
kalliota kohden, mutta ihan viime hetkellä muutti suuntaa ja pelastui,
vaikka kuohujen välistä silloin tällöin vilahteli ruskea kallio, eikä
luullut missään kohden löytyvän vaaratonta laskutietä. Kieli ei aina voi
kertoa, mitä silmä näkee, ja pelostaan huolimatta Mabel näki näytelmän,
joka haihtumattomaksi jäi hänen sieluunsa. Uljaana siinä esiintyi
liikkumaton perämies keikkuvassa veneessä. Mabelin valtasi ihmeellinen
tunne, joka niin lujasti sitoo naisen mieheen, ja se yhä lisääntyi, kun
hän tunsi huoletta voivansa luottaa toisen taitavaan huolenpitoon.
Siksipä hän ensi kerran Fort Stanwixista lähtemisensä jälkeen istui ihan
levollisena hauraassa veneessä, jolla hän matkusti. Kun nyt toinen vene
solui hänen veneensä rinnalle ja Haukansilmä istui häneen päin,
joutuivat Cap ja Mabel hänen kanssaan pitämään keskustelua vireillä,
sillä Jasper puhui harvoin mitään, ellei häneltä suorastaan kysytty,
vaan näytti nyt tarvitsevan koko tarmonsa veneen kuljettamiseen, vaikka
se tavallisesti ei tuottanut hänelle vähintäkään huolta.
"Tunnemme liian hyvin naisten luonnetta vaatiaksemme kersantin tytärtä
laskemaan koskea kanssamme", sanoi Haukansilmä katsoen Mabeliin samalla
kun puhui hänen enolleen, "vaikkakin on joskus tehnyt mieleni viedä
muutamia heikomman sukupuolen edustajia nauttimaan tästä huvista."
"Mabel on arka, kuten äitinsäkin" vastasi Cap, "ja teitte oikein,
ystäväni, kunnioittaessanne hänen heikkouttaan. Teidän tulee muistaa,
ettei lapsi ole koskaan purjehtinut meriä."
"Ei suinkaan; sitä ei ollenkaan voinut huomata. Teidän omasta
pelottomuudestanne ainakin kuka hyvänsä olisi voinut nähdä, etteivät
tuollaiset pikku tapaukset saa teitä järkkymään. Kerran minä laskin
samasta koskesta muutaman vekkulin kanssa ja juuri, kun olimme
parhaimmassa putouksessa, hän hyppäsi pois veneestä; voimme ajatella
miten siinä voi käydä."
"Kuinkas poikaparalle kävi?" kysyi Cap oikein tietämättä, miltä kannalta
ottaa toisen kertomus, joka oli niin kuiva ja yksinkertainen, että joku
tyhmempi kuulija kuin vanha merimies olisi pitänyt sitä aivan
mahdottomana. "Kun on kerran laskenut samasta paikasta, voi ymmärtää
hänen kohtalonsa."
"Hän oli _parka_ kuten sanoitte ja sen lisäksi hän oli huono rajaseudun
asukas, vaikka oli tullut tänne näyttämään taitoansa meille moukille.
Kuinka hänelle kävi? Hän meni suinpäin alas kuin kirkon tornista lentävä
väkkärä."
"Joka on hypännyt pois veneestä", keskeytti Jasper hymyillen, vaikka hän
ilmeisesti tahtoikin unohtaa koskenlaskun mieluummin kuin hänen
ystävänsä.
"Poika on oikeassa", lisäsi Haukansilmä katsellen nauraen Mabelin
silmiin, sillä nyt olivat veneet niin lähekkäin, että ne melkein
koskivat toisiinsa, -- "hän on varmasti oikeassa. Mutta te ette ole
sanonut meille, mitä ajattelette laskustamme."
"Se oli rohkea ja vaarallinen", sanoi Mabel. "Katsellessani sitä
toivoin, ettei sellaiseen yritykseen olisi antauduttu, mutta nyt, kun se
on ohi, ihailen sitä rohkeutta ja taitoa, millä se tehtiin."
"Älkää nyt vain luulko, että me teimme tämän miellyttääksemme naisen
silmää. Vaikka nuoret mielellänsä koettavatkin voittaa toistensa ihailun
kehuttavilla ja rohkeilla töillä, me Vesikoiran kanssa emme kuulu siihen
lajiin. Minun luonteeni on kokonaan sitä vastaan enkä antautuisi
sellaiseen, ellei velvollisuus käskisi. Sama koskee Jasperia. Hän
laskisi mieluummin Oswegon kosket ilman näkijää kuin sadan silmäparin
katsellessa. Olen seurustellut pojan kanssa niin paljon, että tunnen
hänet ja tiedän, ettei hän ole kerskuri eikä turhamainen."
Mabel vastasi tähän kehumiseen hymyllä, joka piti veneet lähekkäin
kauemmin kuin muuten, sillä nuoruus ja kauneus muodostivat niin ihanan
kuvan, että metsänkävijän karaistut ja hillityt tunteet leimahtivat
ilmiliekkiin, kun hän kauemmin katseli tytön rakastettavaa suloa.
"Meidän oli parasta laskea", lisäsi Haukansilmä, "oikeastaan ihan pakko.
Jos olisimme ruvenneet venettä ja tavaroita kantamaan, olisimme
menettäneet aikaa, eikä mikään ole niin kallista kuin aika, kun
epäilette mingojen vehkeitä."
"Mutta vähänhän meillä nyt on syytä pelätä niitä. Veneet kulkevat
joutuin ja kahdessa tunnissa sanotte te meidän pääsevän linnalle."
"Sitä ennen saattaisi ilmestyä joku viekas irokeesi, joka voisi taittaa
muutaman hiuksen päästänne, voisipa olla sellainen veitikka. Nämä seudut
kyllä kuuluvat kersantin alueihin ja ihan varmasti toivon, että voimme
turvallisesti viedä teidät perille ja pelastaa kaikesta harmista. --
Jasper, mikä tuolla joen rannalla pensaitten alla -- tarkoitan kalliolla
-- seisoo?"
"Sehän on Suuri Käärme, Haukansilmä; hän antaa meille merkkejä, joita
minä en ollenkaan ymmärrä."
"Se on Käärme yhtä varmasti kuin minä olen valkoihoinen, ja hän tahtoo,
että laskisimme lähemmä rantaa. Joku vaara uhkaa meitä, muuten hänen
rohkeutensa ja neuvokkuutensa ei sallisi hänen keskeyttää matkaamme.
Rohkeutta vain! Me olemme miehiä ja meidän tulee kohdata vaaraa, kuten
värimme ja kutsumuksemme käskee. Ah, eihän milloinkaan kerskumisesta
seuraa hyvää, ja tässä minä juuri kehuin, että veisimme teidät
turvallisesti perille, ja silloin tulee vaara ja osoittaa puheeni
valheeksi."