"Kun nöyränä itsensä kieltävi ken
ja templinsä tahroilta suojaa,
hän on kuni kuningas onnellinen,
mi kiittää muistavi Luojaa."
_Wilson_.
Mohikaani jatkoi syöntiään, mutta toinen valkoinen mies nousi ja
kohteliaasti paljasti päänsä Mabel Dunhamille. Hän oli nuori, terve ja
miehekäs. Vaikka hänen pukunsa ei ollutkaan yhtä kuvaava kuin enon,
osoitti se kuitenkin, että hänkin oli merimies. Tähän aikaan oikea
merimies erosi pukunsa, ajatustensa ja kielensä puolesta kaikista muista
yhtä selvästi kuin turkkilaisen mielipiteet, puhe ja puku ilmaisevat,
että hän on muhamettilainen. Vaikka Haukansilmä oli miehuutensa
kukoistuksessa, oli Mabel kohdannut hänet joutumatta ollenkaan
hämilleen, mutta kun hän huomasi sen kiihkeänihastuneen katseen, jolla
nuorukainen häntä tervehti, loi hän ehdottomasti silmänsä alas. Molemmat
todellakin tunsivat sitä suloista viehätystä, joka joskus täyttää
samanikäisten ja samanlaisessa asemassa olevien nuorten herkän mielen.
"Tässä", sanoi Haukansilmä ystävällisesti hymyillen Mabelille, "ovat ne
ystävät, jotka isänne on lähettänyt teitä vastaan. Tämä on suuri
delawarelaisten päällikkö, joka on elämässään kokenut tuulta ja tuiskua,
ehkä joskus iloakin. Hänellä on intiaanien päällikön nimi; mutta kun
sitä ei ole tottumattoman aivan helppo lausua, me tavallisesti käännämme
sen englanniksi ja sanomme häntä 'Suureksi Käärmeeksi'. Te ette
kuitenkaan saa otaksua että tällä tahtoisimme syyttää häntä jostakin
huonosta teosta. Kaukana siitä. Hän on viisas ja kekseliäs soturi.
Nuolenpää kyllä tietää, mitä tarkoitan."
Haukansilmän puhuessa tuijottelivat molemmat intiaanit tutkien
toisiansa. Vihdoin Nuolenpää läheni ja puhutteli toista nähtävästi
sangen ystävällisesti.
"Tuosta minä pidän", sanoi Haukansilmä, "kahden punanahan tervehdys
metsässä on samaa kuin laivojen ystävällinen tervehdys merellä. Mutta
puhuessamme merestä johtuu mieleeni tämä nuori ystäväni Jasper Western.
Hän ymmärtää tällaisia asioita, sillä hän on kaiken ikänsä elänyt
Ontariolla."
"Tutustun mielelläni teihin, ystäväni", sanoi Cap pudistaen
sydämellisesti suolattoman veden purjehtijan kättä, "vaikkakin teillä on
vielä paljon opittavaa kun ajattelemme sitä koulua, jota olette käynyt.
Tämä on minun sisareni tytär, Mabel. Minä kutsun häntä Magneetiksi
syystä, josta hänellä ei ole pienintäkään vihiä. Otaksun kuitenkin, että
te olette saanut kyllin hyvän kasvatuksen voidaksenne ymmärtää
kompassia."
"Syy on aivan helppo arvata", sanoi nuorukainen kohottaen vaistomaisesti
tummien silmiensä terävän katseen tytön hehkuvan punaisiin kasvoihin,
"ja minä olen varma, että se merimies, joka seuraa sen kompassin
ohjausta, ei ikinä joudu harhaan."
"Kas, tehän puhutte kuin merimies, vaikkakin pelkään, että olette
enemmän nähnyt vihreää kuin sinistä vettä."
"Eihän ole ihme, että puhumme maalaisten kieltä, sillä harvoin me olemme
ulapalla, että maata ei näkyisi, vuorokausimääriä."
"Sitä pahempi, poika -- sitä pahempi. Merimiehestä näyttää pienikin
maapala suurelta. Mutta toden puhuakseni, herra Western, otaksun, että
teidän järveänne ympäröi joka puolelta maa."
"Mutta, eno, eikö myöskin valtamerta ympäröi maa?" sanoi Magneetti
vilkkaasti, sillä häntä harmitti enon omituinen viisastelu, ellemme
sanoisi koulumestarimaisuus.
"Ei, lapsi, maata ympäröi kaikkialla valtameri; sitä minä, nuoret,
koetan kaikkialla selittää rannikkojen asukkaille. Valtameren
syvyyksissä on elämää -- kuten tulee ollakin -- vaikka sitä ei tiedetä
-- on kärsimystä, tuskaa ja vaivaa, sillä meri on suurempi ja mahtavampi
kuin mikään muu. Mutta ihmisten itserakkaudella tässä maailmassa ei ole
mitään rajoja, ja poika, joka ei ole nähnytkään suolaista vettä, luulee
kuitenkin tietävänsä enemmän kuin se, joka on kiertänyt Hornin ympäri.
Niinpä niin; koko maailma on kuitenkin vain saari ja vesi se sittenkin
kaikkea hallitsee."
Nuori Western kunnioitti syvästi valtameren purjehtijaa ja oli itsekin
usein hartaasti toivonut pääsevänsä sinne. Mutta hän oli tuntenut
syvästi kiintyneensä tähän sisämaan järveen, jonka laineilla hän oli
koko ikänsä elänyt, eikä se hänen silmissään ollut viehätystä vailla.
"Mitä sanotte, herra", vastasi hän kohteliaasti, "voi pitää paikkansa
Atlanttiin nähden, mutta täällä Ontarion seudulla me kunnioitamme
myöskin maata."
"Tietysti, koska te näette vain maata", vastasi Cap sydämellisesti
nauraen; "mutta Haukansilmä tuolla tulen ääressä pyytää meitä
herkuille luokseen, ja tunnustan ettei valtamerellä tarjotakaan tuoresta
metsän riistaa. Herra Western, kohteliaisuus tyttöjä kohtaan teidän
iässänne on yhtä luonnollista ja helppoa kuin kansallislipun mastoon
nostaminen tyynellä säällä. Jos te nyt tahdotte osoittaa lapselle
huomaavaisuuttanne ja leikata kimpaleen vohlastanne sill'aikaa, kun minä
seurustelen Haukansilmän ja intiaaniystävänne kanssa, niin olen varma,
että hän kauan muistaa sen."
Herra Cap tuli lausuneeksi enemmän kuin oli sillä kertaa ajatellut.
Jasper Western otti siis Mabelin huostaansa, ja kauan tämä muisti sitä
miehekästä ystävyyttä, jota nuori merimies hänelle osoitti heidän ensi
kertaa tavatessaan. Jasper laittoi hänelle pölkynpään istuimeksi,
tarjosi hänelle herkullisimmat palat paistetusta hirvestä, toi
virkistävää juomaa kiehuvasta lähteestä. Sitten hän istui tytön
vastapäätä osoittaen kaikin tavoin ihastustaan ja kunnioitustaan, josta
naiset niin suuresti pitävät, mutta joka ei koskaan ole niin viehättävää
ja mairittelevaa kuin silloin, kun samanikäinen, miehekäs nuorukainen
sydämensä pakotuksesta sitä heille tarjoaa. Samoin kuin kaikki, jotka
ovat eläneet erillään hienommasta sukupuolesta, nuori Western oli
totinen, teeskentelemätön ja kohtelias, jonka vuoksi keskustelu ei
tahtonut luistaa, vaikka Mabel kokeneemman taidolla koetti johtaa sitä
tutuille poluille. Jätämme nämä nuoret keskustelemaan tunteen kielellä
enemmän kuin selvin lausein ja siirrymme siihen ryhmään, jossa eno oli
jo saavuttanut johtavan aseman.
Seurue oli asettunut tulen lähettyville hirvipaistin ympärille ja käytti
metsämiehen tavalla hyväkseen metsän antimia. Keskustelu oli vilkasta ja
kuvasti luonnollisesti yksilöitten erilaisia luonteita. Intiaani oli
hiljainen ja ahkera tyydyttäen nälkäänsä hirvipaistilla alkuperäisen
amerikkalaisen kätevyydellä kun taas toiset, jotka olivat paljon
matkustaneet, pitivät vilkasta keskustelua yllä. Mutta koska itse
keskustelu selittää lukijalle parhaiten ne asiat, jotka esille tulivat,
esitämme tässä keskustelun sellaisenaan.
"Tällainen elämä, jota te vietätte, herra Haukansilmä, voi olla hyvin
miellyttävää", alkoi Cap, kun suurin nälkä oli tyydytetty, "vaikk'ei
sitä voikaan verrata merimiehen elämään. Me näemme vain vettä, te vain
maata."
"Eipä niinkään. Kyllä mekin näemme vettäkin usein marssiessamme pitkiä
matkojamme", vastasi puhuteltu. "Meidän tulee melkein yhtä usein käyttää
airoja ja kalanpyydyksiä kuin pyssyä ja metsästyspuukkoa."
"Voi olla niin. Mutta käytättekö myöskin märssyjä ja purjeita, pyöriä ja
ankkureita? Airot ovat tarpeelliset kanotissa, mutta mitä ne laivassa
hyödyttävät?"
"Olkoonpa niinkin, mutta minä kunnioitan jokaista, joka kutsumustaan
täyttää ja mainitsemanne esineet ovat myöskin hyödyllisiä. Joka on
elänyt, kuten minä, monien heimojen keskuudessa, hän kyllä ymmärtää eron
kunkin elämäntapojen välillä. Mingon väri ei ole sama kuin
delawarelaisen, ja se, joka odottaa tapaavansa sotamiehen naisen
puvussa, erehtyy varmasti. En ole vielä kovin vanha, mutta vaikka on
elänyt metsässä, ymmärtää kuitenkin koko lailla ihmisluontoa. En ole
koskaan uskonut kovin suuria kaupunkilaisten opista enkä ole tavannut
ainoatakaan, joka olisi täydellisesti ymmärtänyt eri heimoja tai
keksinyt niiden polkuja metsissä."
"Se on minunkin mielipiteeni, herra Haukansilmä. Juoksu kaduilla, käynti
pyhinä kirkoissa ja messun kuuleminen, ei voi koskaan, ei voi
kenestäkään kasvattaa kelpo miestä. Mutta lähettäkää poika avoimelle
merelle, jos tahdotte avata hänen silmänsä ja antakaa hänen tutustua
vieraihin kansoihin, tai, kuten minulla on tapana sanoa, katsella elämää
kasvoista kasvoihin, jos tahdotte, että hän oppii ymmärtämään omaa
luonnettansa. Esimerkiksi voisin mainita lankoni, kersantin: hän on yhtä
kunnon poika kuin kuka tahansa; mutta mitä hän pohjaltaan on? Ei
kerrassaan mitään muuta kuin sotamies. Hän on kyllä kersantti, se on
totta, mutta tiedättehän, että sekin on vain sotamies. Kun hän pyysi
Bridget-parkaa, sisartani, vaimokseen, minä sanoin tytölle
velvollisuuteni mukaan, millainen hän oli ja kielsin häntä ottamasta
sellaista miestä. Mutta tiedättehän, mitä tytöt tekevät, silloin kun
ovat johonkin hullaantuneet. On kyllä totta, että hän on kersantti ja
täyttää hyvin tehtävänsä ja häntä nyt kaikin puolin kehutaan. Hänen
onneton vaimonsa ei kuitenkaan ehtinyt sitä nähdä, sillä hän on ollut
kuollut jo neljätoista vuotta."
"Soturin kutsumus on kunniallinen, jos hän aina menettelee
oikeudenmukaisesti", vastasi Haukansilmä, "ja koska ranskalaiset aina
ovat väärässä ja hänen majesteettinsa sotajoukkoineen oikeassa, niin
otaksun, että kersantilla on valveutunut omatunto ja hyvä luonne. En ole
koskaan nukkunut suloisemmin kuin tuhottuani vaanivat mingot ja aina
pidän lakina, että taistelen kuten valkoihoinen enkä kuten intiaani.
Käärmeellä tuolla on tapansa ja minulla on omani. Me olemme nyt
taistelleet yhdessä monta vuotta ollenkaan harkitsematta toisen
syvällisempiä ajatuksia. Tosin kerron hänelle joskus -- välittämättä
hänen uskostaan -- että on vain yksi taivas ja yksi helvetti ja
molempiin johtaa monta tietä."
"Se on järkevää, ja hänen varmasti täytyy uskoa teitä, sillä otaksun,
että tiet jälkimmäiseen käyvät kuivia seutuja. Sisareni nimitti ennen
merta 'puhdistetuksi seuduksi' ja varmaa on, että kiusaukset unohtuvat,
kun maa katoaa näkyvistä. Epäilen, voidaanko sanoa niin paljoa näistä
järvistä täällä."
"Kaupungit ja tiheään asutut seudut johtavat ihmisiä syntiin, sen
myönnän. Mutta meidän järviämme ympäröivät metsät ja joka päivä täällä
saa palvella Jumalaa luonnon suuressa temppelissä. Eivät ihmiset missään
ole samanlaisia, se täytyy minun myöntää ja ero mingon ja delawarelaisen
välillä on yhtä suuri kuin päivän ja yön. Olen iloinen, veli Cap, että
olemme tavanneet toisemme, vaikk'ei siitä olisi muuta hyötyä kuin että
saatte kertoa Suurelle Käärmeelle sellaisista järvistä, joiden vesi on
suolaista. Me olemme olleet kokolailla yksimieliset koko yhdessäolomme
ajan, ja jos mohikaani on luottanut minuun puoliksikaan yhtä paljon kuin
minä häneen, hän on uskonut kaikki, mitä minä olen hänelle kertonut
valkoihoisten elämästä ja luonteesta. Usein minusta on näyttänyt, ettei
ainoakaan punanahka usko valkoisen miehen kertomuksia suolaisista,
suunnattomista järvistä eikä sitäkään, että meressä on voimakkaita
virtoja."
"Se on luonnollista, sillä kaikki asiathan ne ymmärtävät lopultakin
väärin", vastasi Cap myöntävästi nyökäten. "Te olette kertonut aivan
oikein valtamerestä, laivoista ja virroista. Ei Nuolenpään eikä Käärmeen
tarvitse epäillä puheenne todenperäisyyttä; mutta tunnustan, että
minunkin oli vaikeata uskoa sellaisia juttuja, kun kerrottiin, että
sisämaassakin olisi järviä ja kaikista vaikeinta oli pitää totena
väitöstä, että olisi meriä, joiden vesi on suolatonta. Minä olen tehnyt
tämän pitkän matkan yhtä paljon tyydyttääkseni omaa uteliaisuuttani ja
saadakseni omin silmin varmuuden näistä asioista kuin miellyttääkseni
kersanttia ja Magneettia, vaikkakin edellinen oli sisareni mies ja
jälkimmäistä rakastan kuin omaa lastani."
"Olette väärässä, hyvin väärässä, veli Cap, epäillessänne Jumalan
voimaa, joka kaikkialla ilmenee", vastasi Haukansilmä vakavasti. "Ne,
jotka asuvat suurissa kylissä ja kaupungeissa, eivät ymmärrä Hänen
kättensä töitä. Mutta me, jotka vietämme aikamme Hänen läheisyydessään
-- kuten tuleekin -- näemme asiat toisessa valossa -- tarkoitan, ainakin
ne, joilla on terävä äly. Punaihoisilla on oma luulonsa ja se onkin hyvä
ja vaikka se ei olekaan sama kuin kristityn, mitäpä pahaa siitä on. On
kuitenkin seikkoja, jotka molempien tulee ottaa varteen järjestäessämme
tätä Jumalan luomaa maailmaa. Suolattomilla ja suolaisilla vesillä siinä
on sama arvo. En väitä täysin ymmärtäväni näitä asioita, mutta uskon
kuitenkin, että niin se on."
"Kuulkaahan, herra Haukansilmä", keskeytti Cap sävyisästi, "ei minunkaan
mielestäni ole miehekästä kääntää selkäänsä ja halveksia
toisinajattelevia. Vaikkakin voimme sitoa köysiä mastojen huipuissa ja
hoitaa miehekkäästi purjeita myrskyn riehuessa, tiedän kuitenkin, että
olemme vain heikkoja kuolevaisia ja toivon ymmärtäväni kunnioittaa
kaikkea, joka kunnioitusta ansaitsee. Tarkoitan vain, että kun on
tottunut pitämään laajoja vesiä suolaisina, tahtoo ensin maistaa,
ennenkuin uskoo, että vesi niissä voi olla myöskin suolatonta."
"Merieläimet voivat juoda suolaista vettä, mutta Jumala on antanut
ihmiselle, valkoiselle ja punaiselle, ihanat vesilähteet, joista hän voi
sammuttaa janoansa. Järjetöntä olisi ajatella, että Hän ei olisi voinut
luoda näille seuduin suolattomia vesiä ja itään suolaisia."
Haukansilmän suora avomielisyys voitti kokonaan Capin huolimatta hänen
itsekylläisestä viisastelustaan, vaikkakaan hän ei mitenkään tahtonut
myöntää todeksi ajatusta, jota hän vuosikausia oli pitänyt mahdottomana
uskoa. Vastenmielistä oli luopua vanhasta harhaluulosta, mutta samalla
oli vaikeaa myöskin väittää vastaan asiassa, jota hän ei tuntenut, vaan
joka piti uskoa sellaisenaan, ja sen vuoksi hän mielellään tahtoi luopua
tästä keskustelunaiheesta.
"Hyvä, hyvä, veli Haukansilmä", hän sanoi, "jätämme tämän silleen ja
saammehan sitten koettaa, kun aika tulee. Huomatkaa kuitenkin, mitä
sanon: en väitäkään, ettei se pinnalta voisi olla suolatonta -- itse
Atlanttikin on joskus pinnalta suolatonta suurien jokien suissa. Mutta
luottakaa siihen, että minä näytän teille, miten voidaan ottaa vettä
niin monen sylen syvyydestä, ettette ole ikinä aavistanut ja silloin
tiedämme siitä enemmän."
Tämä näytti tyydyttävän opasta ja hän johti keskustelun toisaalle.
"Emme halua ylen määrin kehua täkäläistä elämää", huomautti Haukansilmä
oltuaan hetkisen vaiti, "ymmärrämme hyvin, että elämä kaupungeissa ja
rannikoilla --"
"Merillä", keskeytti Cap.
"Merillä, jos niin haluatte, ystäväni -- tarjoaa tilaisuuksia, joita ei
ole erämaissa. Tiedämme kuitenkin tehtävämme, jotka luonto meille antaa,
eikä elämäämme tahraa hillittömyys ja hekuma. Kukin on taitava alallaan.
Minä osaan käsitellä pyssyjä, etsiä vihollisen jälkiä ja vakoilla heidän
suunnitelmiansa. Mutta vaikka osaan käyttää melaa ja airoja, en ole
kummassakaan erinomainen. Nuori Jasper, joka keskustelee tuolla
kersantin tyttären kanssa, on aivan toista maata, sillä hän liikkuu
kaikella tavalla vedessä kuin kala. Intiaanit ja ranskalaiset
pohjoisrannalla kutsuvat häntä hänen taitonsa vuoksi Vesikoiraksi. Hän
osaa käyttää paremmin airoja ja virittää ansoja kuin sytyttää nuotioita
erätiellä."
"Nuo taidot ovat sittenkin aivan erikoisia", sanoi Cap. "Tämä tuli, sen
tunnustan, on käynyt yli minun merimiesymmärrykseni. Nuolenpää sanoi
savun nousevan valkoihoisen tulesta, ja se on sellaista viisautta, jota
en käsitä: onhan sama, kuka risuja tuleen heittää."
"Se nyt ei ole suuri salaisuus", vastasi Haukansilmä nauraen
katketakseen, vaikkakin tottumuksen pakosta esti äänensä kuulumasta ja
häiritsemästä metsän rauhaa. "Mikään ei ole helpompaa meille, jotka
vietämme aikamme luonnon suuressa salissa, kuin oppia ymmärtämään sen
neuvoja. Me olisimme yhtä arvottomia metsänkävijöitä tai sanansaattajia
erämaissa kuin kaakattavat kanat, ellemme sangen pian oppisi ymmärtämään
tuollaisia pikku seikkoja. Vesikoira, kuten mekin häntä usein nimitämme,
on niin ihastunut veteen, että tuo jonkun tuoreenkin risun tuleen.
Kosteus tekee savun mustaksi, kuten te mereneläjätkin varmaan
ymmärrätte. Eihän se ole suuri salaisuus, vaikkakin kaikki on outoa
sille, joka ei tahdo oppia tuntemaan Jumalaa ja Hänen suuria tekojansa."
"Mutta vain Nuolenpään terävä silmä voi keksiä niin vähäisen eron."
"Hän olisi huono intiaani, ellei hän sitä keksisi. Niinpä niin. Nyt on
sota-aika eikä yksikään punanahka kuljeksi metsissä käyttämättä
aistejansa. Jokaisella rodulla on oma luonteensa ja jokaisella
luonteella omat lakinsa aivan yhtä varmasti kuin oma nahkansakin. Siitä
on jo kauan, kun minä opin ymmärtämään tätä erämaan korkeinta viisautta,
sillä punanahan viisaus ei ole yhtä helppoa oppia kuin valkoihoisten --
vaikkakin minä omaan vähän viimeksimainittua, kun olen viettänyt melkein
koko ikäni aarniometsissä."
"Te olette ollut kelpo oppilas, herra Haukansilmä. Sen huomaa siitä,
että ymmärrätte näitä asioita niin hyvin. Otaksun, ettei olisi kovin
vaikea sille, joka on saanut kasvatuksensa merellä, oppia käsittämään
tällaisia pikku asioita, jos hän voisi käydä ajattelemaan yksinomaan
sitä."
"Sitä en tiedä. Valkoihoisella on vaikeutensa omaksuessaan intiaanin
tapoja yhtä hyvin kuin intiaanilla koettaessaan oppia elämään
valkoihoisen tavalla. Jos molemmat ovat täysiverisiä, niin minun
mielipiteeni on ehdottomasti se, ettei kumpikaan täydellisesti onnistu."
"Ja kuitenkin me merimiehet, jotka purjehdimme ympäri maailman, sanomme,
että kaikki ihmiset ovat pohjaltaan samoja, olkootpa sitten kiinalaisia
tai kreikkalaisia. Omasta puolestani olen taipuvainen itsekin niin
ajattelemaan, sillä yleensä olen havainnut, että kaikki kansat
himoitsevat kultaa ja hopeaa ja useimmat miehet imevät tupakkaa."
"Silloin te merimiehet tiedätte vähän punanahoista. Oletteko koskaan
tavannut kiinalaista, joka on laulellen silponut lihaansa terävillä
kivillä, leikellyt veitsillä tai polttanut ruumistansa hulmuavassa
liekissä -- laulanut kuoleman katsellessa heitä kasvoista kasvoihin?
Vasta sitten, kun olette näyttänyt minulle kiinalaisen tai kristityn,
joka voi tehdä kaiken tämän, olette tavannut punanahan tapaisen miehen,
ei ennen, vaikka hän näyttäisi kuinka uljaalta tahansa ja olisi lukenut
kaikki kirjat, mitä on painettu."
"Vain villit voivat huvitella toisiansa noin helvetillisillä tavoilla",
sanoi herra Cap, joka vaikeasti jaksoi tottua ymmärtämään metsän
rajattoman moninaisia ihmeitä. "Ei ainoakaan valkoihoinen tuomitse
itseään tuollaisiin kokeihin."
"Siinä taas erehdytte", vastasi Haukansilmä kylmästi paloitellen
hirvenvasan lihavaa ruhoa, niinkuin se olisi ollut hänen oma,
ahavoitunut ruumiinsa, "sillä vaikkakin tällaiset kidutuskeinot kuuluvat
vain punanahoille erikoisina miehuuden näytteinä, ovat valkoisetkin
usein rääkänneet itseään niillä."
"Onneksi", virkkoi Cap kurkkuansa karistellen, "ei ainoakaan hänen
majesteettinsa ystävistä ole tuominnut tuollaiseen jumalattomaan
rääkkiin yhtäkään hänen majesteettinsa uskollisista alamaisista. En ole
paljoa palvellut kuninkaallisissa aluksissa, mutta olen kuitenkin vähän
ja se on aina jotakin, ja ryöstellessä vihollisen sota- ja
kuljetuslaivoja minä olen ollut mies paikallani. Otaksun toki, ettei
ainoatakaan ranskalaista tai villiä ole tällä puolen selän, jota te
sanotte suureksi Ontarioksi?"
"Suuri on se meidän silmissämme", vastasi Haukansilmä voimatta salata
hymyä, joka kirkasti auringon polttamia kasvoja, "vaikka pelkään, että
jotkut voivat pitää sitä pienenä; ja pieni se onkin, jos luulette sen
voivan estää vihollisten tulon. Ontariolla on rannat, ja vihollinen,
joka ei uskalla tulla sen yli, voi sen kiertää."
"Ah! Ymmärtäähän sen, kun se on vain kirottu suolaton vesilätäkkö!"
pauhasi Cap kiroten koettaessaan korjata varomattomuuttaan. "Ei kukaan
ole kuullut, että joku laiva tai rosvojoukko olisi voinut kiertää tai
päästä Atlantin päähän."
"Eikö valtamerellä päätä olekaan?"
"Ei päätä -- ei sivuja, ei pohjaa. Kansan, jonka on mieluista asua sen
rannalla, ei tarvitse pelätä ohi kulkevia laivoja, vaikkapa niissä olisi
raakalaisiakin. Heidän päänahallaan ei ole mitään vaaraa. Mies voi
iltasilla huoletta nukahtaa ja tietää aamulla tapaavansa tukan päässään,
ellei käytä peruukkia."
"Niin ei ole täällä. En tahtoisi peloitella tätä nuorta neitiä enkä
millään tavalla olla puolueellinen, vaikka hän näyttää hyvin mielellään
kuuntelevan Vesikoiraa, kuten me sanomme. Mutta saatuani täällä
kasvatukseni tiedän, että meidän olisi parasta heti paikalla lähteä
tästä matkalle ja päästä linnoitukseen. Tällä puolen Ontarion on yhtä
paljon irokeesejä kuin toisellakin. Juuri siitä syystä, Cap ystäväni, on
kersantti lähettänyt meidät teitä vastaan näyttämään teille tietä."
"Mitä! Uskaltavatko ne lurjukset niin lähelle hänen majesteettinsa
linnoituksen kanuunoita?"
"Eivätkö ne hullut kokoontuisi hirvenhaaskan ympärille huolimatta siitä,
että lintujakin on saatavissa? Niin he tekevät, sillä heidän luontonsa
on sellainen. Ainahan joku valkoinen kulkee erämaan läpi linnoitukseen
ja saa olla varma, että he seuraavat jäljissä. Suuri Käärme on tullut
joen toista ja minä toista puolta etsien piileskeleviä lurjuksia, kun
taas Jasper kuljetti venettä, kuten kelpo merimies ainakin. Kersantti
kertoi kyynelet silmissä hänelle paljon lapsestaan ja kuinka hänen
sydämensä ikävöitsi lasta, kuinka suloinen ja tottelevainen tämä oli,
kunnes minusta tuntui, että poika olisi mieluummin paljain käsin
hyökännyt mingojen telttaan kuin jäänyt tulematta."
"Siitä me häntä kiitämme ja ajattelemme hänestä parempaa ensi kerralla,
vaikka otaksun, ettei poika kuitenkaan kovinkaan suuressa vaarassa ole
ollut."
"Ainoa vaara oli tulla ammutuksi jostakin vuoren kolosta, kun hän sauvoi
venettä koskea ylös, tai suistua suinpäin virtaan etsiessään rannikoilta
väijyviä vihollisia. Hän on ollut monessa vaarassa, sillä matkustus
vihollismaiden läpi virtaavaa jokea pitkin on täynnä vaaroja."
"Mutta mitä hittoa varten kersantti on viekoitellut minua matkustamaan
sataviisikymmentä penikulmaa näissä vaarallisissa erämaissa? Näytä
minulle vihollinen ja minä kohtelen häntä, kuten hän minua mutta minua
ei ollenkaan miellytä joutua sala-ampujan uhriksi. Ellei pikku
Magneettia olisi, niin kääntyisin tällä hetkellä takaisin ja koettaisin
niin hyvin kuin voisin päästä Yorkiin -- pitäköön Ontario huolta
itsestään ja olkoon sen vesi suolaista tai suolatonta."
"Se ei paljoa asiaa auttaisi, merimies ystäväni, sillä paluutie on
paljon pitempi ja melkein yhtä vaarallinen kuin kuljettavakin. Luottakaa
meihin, ja me viemme teidät turvaan tai menetämme päänahkamme."
Capilla oli ahtaat polvihousut ja komea peruukki, koska hänen päälakensa
oli melkein paljas. Vaistomaisesti hän koetteli kädellään kumpaakin
ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että molemmat olivat paikallaan.
Pohjaltaan hän oli kuitenkin urhea mies ja oli katsellut monesti
kuolemaa silmästä silmään, vaikk'ei koskaan niin peloittavassa muodossa
kuin nyt hänen toverinsa sitä kuvailivat. Liian myöhä oli palata. Niinpä
hän koetti hymyillä ja saada hyvän tuulensa takaisin, vaikka ei
voinutkaan olla partaansa mutisematta ja moittimatta kersanttia,
lankoansa, siitä, että tämä oli saattanut hänet pinteeseen.
"En epäile, hyvä Haukansilmä", hän vastasi, kun nämä ajatukset olivat
ehtineet selvitä hänen mielessään, "että pääsemme onnellisesti perille.
Kuinka kaukana me nyt lienemme linnasta?"
"Vähän enemmän kuin viidentoista penikulman päässä. Ne ovat lyhyitä
penikulmia, koska meillä on voimakas myötävirta, jos mingot antavat
meidän rauhassa kulkea."
"Otaksun, että meillä on metsää sekä ala- että ylähangalla?"
"Kuinka?"
"Minä tarkoitan vain, että me tämän jälkeenkin saamme pujotella noiden
kirottujen puiden lomitse, kuten tähänkin asti."
"Ei ollenkaan. Nyt te saatte matkustaa veneellä, ja Oswegon rannoilta on
jokeen kallistuvat puut puhdistettu. Me kuljemme myötävirtaan niin pian
kuin suinkin."
"Mutta mikä suojaa meitä mingojen kuulilta, kun kierrämme niemiä tai
kiinnitämme kaiken huomiomme soljuviin aaltoihin?"
"Herra -- Hän, joka on niin monia auttanut suuremmista vaikeuksista.
Monen monta kertaa, kun pääni on ollut menettämäisillään tukan, nahan ja
kaikki, on Hän ollut tukeni ja kilpeni. En ole koskaan lähtenyt
taisteluun ajattelematta tätä suurta ystävää, joka voi taistelussa tehdä
enemmän kuin lukemattomat sotalaumat."
"Totta, totta, siinä voi olla kylliksi metsänkävijälle, mutta me
merimiehet rakastamme aavoja ulapoita yli kaiken emmekä vaivaa aivojamme
turhalla, vaan teemme sen, mikä edessä on välittämättä vedenalaisista
vaaroista, puista ja kallioista."
"Välittämättä Jumalastakaan, sen uskallan sanoa, jos oikein ymmärrän.
Annan sanani siitä, herra Cap, ettei mikään taistelu käy huonommin
siksi, että Herramme on rinnallanne. Katsokaapas Suurta Käärmettä
tuossa. Voitte nähdä puukon arven vasemmasta korvasta pitkin kaulaa. Ei
mikään muu kuin minun pitkän pyssyni kuula olisi pelastanut hänen
päänahkaansa sinä päivänä. Kun mohikaani puristi kättäni ja vakuutti,
että sillä teolla olin ansainnut hänen ikuisen ystävyytensä, sanoin
minä: 'Ei, se oli Herra, joka salli minun oikealla hetkellä suorittaa
vapautustyön, muuten olisit hävinnyt savuna ilmaan.' Tietysti, kun
oikein asiaa ajattelee, minä suoritin sen omalla aseellani. Kun näkee
sotakirveen heilahtavan ystävän pään päällä, saa se jokaisen päättämään
äkkiä ja toimimaan samalla, muutenhan Käärmeen henki olisi samassa
tuokiossa saanut liidellä hänen kansansa onnen maille."
"Tulkaa, tulkaa, Haukansilmä, tämä lörpöttely on yhtä pahaa kuin tulla
nyljetyksi päästä hännäntutkaimeen. Meillä on vain muutamia tunteja
auringon laskuun ja on siis parasta laskea virtoja vilisten niin pian
kuin suinkin. -- Magneetti, ystäväni, etkö sinä jo joudu matkalle?"
Magneetti hätkähti, punastui ja valmistui pikaista lähtöä varten. Hän ei
ollut kuullut tavuakaan äskeisestä keskustelusta, sillä Vesikoira, kuten
nuorta Jasperia useimmiten nimitettiin, oli vallannut koko hänen
huomionsa kertomalla niistä seuduista, joihin hän oli matkalla, hänen
isästänsä, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin lapsena ja elämästä
linnan varustusten suojassa. Huomaamattaan hän oli niin syventynyt
kuuntelemaan toisen vilkasta puhetta, ettei hän ollenkaan välittänyt
vähemmän miellyttävistä asioista. Lähtökiire lopetti keskustelun, ja
hetkessä olivat kaikki valmiit matkaa varten. Ennenkuin he jättivät
paikan, hämmästytti Haukansilmä myöskin opastoverejansa keräämällä
suuren joukon oksia ja heittämällä ne hiillokselle. Joukossa oli paljon
tuoreita oksia ja niistä lähti sangen musta savu.
"Peitä tarkasti jälkemme, Jasper", hän sanoi, "silloin savu hyödyttää
meitä mieluummin kuin vahingoittaa. Jos mingoja on jokukaan tusina
kymmenen penikulman piirissä meistä, niin ainakin muutamia niistä on
vuorilla tai puissa keksiäkseen jostakin savun. Antaa niiden nähdä
savun, se voi tehdä niille hyvää. Ne ovat kyllä tervetulleita tänne
jätteillemme."
"Mutta eikö savu johda niitä jäljillemme?" kysyi nuorukainen, jonka
suojeleva vaisto oli tullut moninkerroin voimakkaammaksi sen jälkeen,
kun hän oli tavannut Magneetin. "Mehän tallaamme melkoisen polun tästä
joelle mennessämme."
"Kuta leveämpi, sen parempi. Sillä päästyämme kerran joelle, on mingojen
mahdoton tietää, minne päin olemme menneet, ylös vai alas. Vesi on ainoa
aine luonnossa, joka voi täydellisesti huuhtoa pois jäljen eikä sekään
aina, jos vainu on kylliksi hyvä. Katsohan, Vesikoira, jos mingot ovat
huomanneet meidät putousten alapuolella, he rientävät tätä savua kohti
ja päättävät luonnollisesti, että ne, jotka kerran ovat lähteneet
kulkemaan vastavirtaan, kulkevat virtaa ylös edelleen. Jos he tietävät
jotakin, tietävät he sen, että linnasta on lähtenyt tiedustelijoita
matkalle. Eikä mingon järki voi ymmärtää sitä, että me huvin vuoksi
olisimme täällä käyneet kääntyäksemme samana päivänä takaisin, vaikka se
huvi olisi voinut maksaa päänahkamme."
"Eivät suinkaan", lisäsi Jasper, joka puheli erillään toisista
Haukansilmän kanssa, kun he olivat matkalla joelle, "he voi tietää
mitään kersantin tyttärestä, sillä hänen tulonsa on pidetty mitä
täydellisimmin salassa."
"Eivätkä he saisi mitään tietääkään", sanoi Haukansilmä astellen
tarkasti Mabelin jälkiin hävittääksensä ne, "ellei tuo suolaveden kala
olisi laukkuuttanut sisarensa tytärtä ympäri metsää kuin mikäkin villi
varsa."
"Hirvenvasa, kai tarkoitat, Haukansilmä."
"Eikös hän olekin kummallinen jääräpää? Minä tulen toimeen sinunlaisesi
merimiehen kanssa, Vesikoira, eikä meillä ole niin suunnatonta eroa,
vaikka toisen mieli tekee vesille ja toisen metsiin. Kuules, Jasper",
kuiskasi metsästäjä nauraen harmittomalla tavallaan, "koetetaanpas hänen
luonnettaan ja annetaan hänen laskea koskista."
"Mutta mitenkäs silloin käy hänen kauniille sisaren tyttärelleen?"
"Hänelle siitä ei ole mitään vaaraa. Hänen täytyy kaikissa tapauksissa
toisten kanssa kulkea rantoja myöten putousten ohi. Mutta sinä ja minä
koettelemme tätä Atlantin elävää. Saamme nähdä, ottaako hänen tuluksensa
tulta, ja hän saa kokea yhden rintamakepposistamme."
Nuori Jasper hymyili, sillä mielellään hän tahtoi olla leikissä mukana,
varsinkin, kun häntä Capin ylimielisyys melkolailla harmitti. Mutta
Mabelin suloiset kasvot, notkea olento ja herttainen hymy olivat kuin
kilpenä, joka suojeli hänen setäänsä ajatellulta kokeelta.
"Ehkäpä kersantin tytär pelästyy", hän sanoi.
"Eikö mitä, jos hänessä on vähänkin isänsä rohkeutta. Ei hän näytä
ollenkaan heikolta astialta. Jätä asia minun huolekseni, Vesikoira, minä
kyllä sen järjestän yksin."
"Et yksin, Haukansilmä. Sinä hukuttaisit molemmat. Jos yksikään koski
lasketaan, täytyy minun olla veneessä."
"Hyvä, siihen kyllä suostun. Poltammeko piipun sovinnon merkiksi?"
Jasper nauroi, nyökkäsi myöntävästi päätään ja niin oli asia päätetty.
Nyt olikin seurue päässyt kanoteille, joihin he melkein äänettöminä
asettuivat.