"On tuoksuva turve majani mun,
ja luonto, Luojani, templisi sun;
tääll' ilmasto vuoriston suitsuja luo
ja aatoksen' äänetön kiitosta tuo".
_Moore_.
Harvoina hetkinä voi ihminen täydellisesti tajuta luonnon suuruutta.
Tuskin koskaan voi nuorukainen käsittää ensimmäisillä matkoillaan
valtameren mahtavuutta kaikissa vivahteissa; mutta yön pimeydessäkin
mielikuvitus voi tunkeutua syvyyksiin, joihin terävinkään järki ei
ulotu. Ihmeellisimmät, puhtaimmat ja saavuttamattomimmat runoilijan
ajatukset heräävät silloin, kun hän tuijottelee äärettömään avaruuteen.
Ihailun ja kunnioituksen tuntein, jotka ovat suuruuden ja jalouden
jälkeläisiä, tutustukoon lukija niihin luonteisiin, jotka tämän
kertomuksen näyttämöllä esiintyvät.
Neljä henkilöä -- kaksi kumpaakin sukupuolta -- on noussut myrskyn
kaatamalle puukasalle saadakseen yleissilmäyksen ympäröivästä luonnosta.
Vielä tänäkin päivänä kansa sanoo näitä puukasoja myrskyn roukkioiksi.
Tämä aukeama muodostaa ikäänkuin keitaan keskelle Amerikan juhlallisen
synkkää aarniometsää, sillä auringon valo karkoittaa täältä metsän
ainaisen hämäryyden ja kosteuden. Tämä puuroukkio, josta nyt
kirjoitamme, oli kaatunut pienelle harjulle, josta avautui laaja
näköala, jos vaeltaja halusi kiivetä ristiin rastiin kaatuneitten
puitten rungoille. Viisaustiede ei ole vielä voinut määritellä sitä
luonnonvoimaa, joka tällaisia aikaansaa. Muutamat sanovat sitä
tuulispääksi, joka kohottaa vesipatsaita aavalla merellä; toiset taas
luulevat niiden syntyvän äkillisten ja selittämättömien sähkövirtojen
vaikutuksesta. Olkoon kuinka tahansa, kaikki ovat metsässä tällaisia
rioja nähneet. Aukeaman yläreunalle oli tuo näkymätön voima kasannut
puun puun päälle niin omituisesti, etteivät vain seurueen miehiset
jäsenet voineet kiivetä tälle kolmisenkymmentä jalkaa korkealle lavalle,
vaan he saattoivat vähällä vaivalla ja huolella auttaa myöskin heikommat
toverinsa sinne. Paksut rungot, jotka luonnonvoima oli päällekkäin
kasannut, olivat aivan sikin sokin, mutta oksat, joiden kuihtuvien
lehtien tuoksu tuntui ilmassa, olivat sotkeutuneet toisiinsa niin
omituisesti, että niistä muodostui jonkinlainen käsinoja. Yksi puu oli
nyhtäisty juurineen maasta, ja mukaan oli tullut paksu kerros
maankamaraa. Se oli joutunut sellaiseen asentoon, että se muodosti
tasaisen pengermän, johon nämä neljä katselijaa hyvin sopivat seisomaan.
Kukaan tässä seurueessa ei ulkomuodollaan herättänyt erikoista huomiota.
He olivat aarniometsän kulkijoita. Heidän käytöksestään ja puvustaan
saattoi päättää, etteivät he kuuluneet korkeimpiin seurapiireihin. Kaksi
heistä -- mies ja vaimo -- olivat näissä erämaissa kotonaan, sillä he
kuuluivat tunnettuun tuskarooran intiaaniheimoon. Heidän seuralaisistaan
mies näytti pitkiä aikoja eläneen valtamerellä, mutta siitä huolimatta
hänen käytöksensä osoitti, ettei hän ollut enempää kuin tavallinen
merimies. Eipä hänen naistoverinsakaan kuulunut häntä korkeampaan
luokkaan, vaikkakin nuoruus ja koko olennon sulous yhtyneenä vilkkaaseen
ja herttaiseen luonteeseen osoitti sisäistä hienoutta, joka hänen
sukupuolelleen on ominaista. Tällä hetkellä hänen sinisistä silmistään
säteili tunteen puhtaus ja hänen kauniille kasvoilleen kohosi hento,
kaihoisa ilme, kun hän äänettömiin mietteisiinsä vaipuneena katseli
edessään olevaa taulua.
Tämä näköala saattoi todellakin syvästi vaikuttaa katsojan
mielikuvitukseen. Lännen puolella, jonne seurueen katse oli kääntynyt,
silmäin eteen avautui rannaton lehtien meri, jossa värit kiistaten
leikittelivät ja neljännenkymmenennen toisen leveysasteen rikas
kasvullisuus upeili täyteläisimmässä loistossaan. Jalava notkeine,
riippuvine latvoineen, lukematon vaahterien paljous, niitä komeammat
Amerikan aarniometsien tammet ja leveälehtiset lehmukset liittivät
oksansa yhteen muodostaen äärettömän lehvistömaton, joka ulottui aivan
auringon laskun maille häipyen näköpiirin rajalla taivaan pilviin, kuten
rannattomalla merellä pilvet ja aallot toisensa kohtaavat. Satunnainen
myrsky tai luonnonoikku oli repinyt siihen pieniä aukkoja, ja siellä
täällä joku tämän aarniometsän jättiläisistä oli kohottanut huojuvan
latvansa yli muiden taivaan laelle, josta säälien katseli vihreää
ympäristöänsä. Matalammaksi oli jäänyt koivu -- jota luonto ei erittäin
suosinut -- värisevä haapa, useat pähkinäpuut ja monet muut, jotka
muodostivat erämaan alhaison. Varsinkin kohosivat jättiläishongat
mahtavina ja pyramiidin muotoisina vihreältä pohjalta huimaavaan
korkeuteen aivan kuin suurenmoiset muisto-merkit, joita joku taiteilija
erämaata kulkiessaan olisi pystytellyt.
Tämä reunaton vihreä pinta teki näköalan suurenmoiseksi: ihastuttavasti
siinä vaihtuivat varjot ja valot ja ääretön rauha herätti katsojan
sielussa eloon mitä juhlallisimmat tunteet.
"Eno", sanoi ihmettelevä, mutta ihastunut tyttö kääntyen miehiseen
toveriinsa, jonka käteen hän kevyesti kosketti sen sijaan, että olisi
nojannut siihen pysyäkseen varmasti asennossaan, "kuinka paljon tämä
muistuttaakaan valtamerta, jota sinä niin suuresti rakastat!"
"Niin paljon ymmärtämättömyyttä ja tyttömäistä kuvittelua, Magneettini",
-- tällä hyväilynimellä merimies usein puhutteli sisarensa tytärtä
ilmaistakseen siten hänen suurta vetovoimaansa. "Ei kenenkään muun kuin
lapsen johtuisi mieleen verrata tätä pientä lehtimetsää oikeaan
Atlanttiin. Sinä voisit taittaa kaikkien noiden puiden latvat ja
kiinnittää ne merenjumalan takkiin, eikä niistä tulisi kuin pieni
kukkakimppu hänen rinnalleen."
"Nyt sinä, eno, luulottelet! Katsopas tuonne! Niin kauas kuin silmä
kantaa, näkee penikulmittain vain vihreitä lehtiä. Mitäpä muuta
valtamerellä näkee kuin taivaan rannalle ulottuvan veden pinnan?"
"Muuta!" vastasi eno tehden kärsimättömän liikkeen kyynärpäällään, johon
toinen kosketti, sillä hänen käsivartensa olivat ristissä rinnoilla ja
sormet olivat pistetyt sisään punaisten liivien kainalonrei'istä --
"muuta, Magneetti? Tuoko meri! Missä sinä näet valtameren sinistä vettä,
missä laineita ja kuohuvia vaahtoja, missä vesipatsaita, joita myrsky ja
tuulispäät kohottavat? Missä luulet, lapsi, valaita löytäväsi tässä
pienessä metsätilkussa?"
"Ja missä ovat, eno, merellä puiden latvat, juhlallinen hiljaisuus,
tuoksuvat lehdet ja silmiähivelevä vihreys?"
"Vaiti, Magneetti, jos sinä ymmärtäisit asioita, niin tietäisit, että
vihreä vesi on merimiehen turmio. Hän ei voi sietää sitä."
"Mutta vihreät puuthan on aivan toinen asia. Kuule, kuinka tuuli huokaa
lehvistössä!"
"Kuulisitpa, tyttö, koillisen huokailevan merellä! Katsos, missä ovat
vihurit ja myrskyt, pasaadi- ja itätuulet ja muut luonnonvoimat tällä
aarniometsän kaistaleella? ja mitä kaloja ui tuon tyynen pinnan alla?"
"Kyllä täälläkin on ollut myrskyjä, kuten näet näistä kaatuneista
puista. Ja vaikkapa ei olekaan kaloja, on kuitenkin hyvinkin runsaasti
eläimiä näissä rannattomissa metsissä."
"Sitä minä en tiedä", vastasi eno merimiehen välinpitämättömyydellä.
"Muistathan, miten Albaniassa kerrottiin monia juttuja niistä kamalista
pedoista, joita matkallamme tapaisimme ja saisimme kaataa. Epäilen,
voiko jotakin sisämaan eläintä verrata päiväntasaajan mahtavaan haihin."
"Katso!" huudahti sisarentytär, johon "ääretön erämaa" vaikutti
voimakkaammin kuin sedän todistelut, "tuolla kiirii savu puiden latvojen
yllä. Nousseekohan se jostakin ihmisasunnosta?"
"Todellakin! Se on merkki ihmiselämästä ja on arvokkaampi kuin tuhat
puuta", vastasi vanha merimies. "Minun täytyy kysyä Nuolenpäältä, mitä
se merkitsee, koska hän ei itse näytä sitä huomanneen. Epäilemättä
siellä on jokin hökkeli, koska sieltä nousee savua."
Puhuessaan eno vapautti kätensä, kosketti kevyesti intiaanin olkapäätä
herättääkseen hänen huomiotansa ja osoitti ohutta leijailevaa savua,
joka nousi lehtimerestä noin englanninpenikulman päässä heistä. Intiaani
oli yksi noita jäntterärakenteisia sotureja, joita usein tapasi näillä
main noin sata vuotta sitten; ja vaikka hän oli elellyt siirtolaisten
joukossa, perehtynyt heidän tapoihinsa ja kieleensä, oli hän menettänyt
vähän, jos ollenkaan siitä villistä suuruudesta ja ylpeydestä, joka
intiaanipäälliköille on ominaista. Hänen ja vanhan merikarhun seurustelu
oli ystävällistä, mutta kylmää, sillä intiaani oli oleskellut liian
paljon upseerien joukossa eri sotaväenosastoissa ollakseen huomaamatta,
että hänen asemansa oli vain halveksitun palvelijan. Niin täydellinen
oli kuitenkin varovaisuus ollut, ettei Charles Cap -- se oli merimiehen
nimi -- ollut leikillä eikä todella päässyt hänen luonteenpiirteistään
selville, vaikka he olivat olleet yhdessä jo kokonaisen viikon.
Kiemurteleva savu oli kuitenkin vaikuttanut merimieheen voimakkaasti,
kuten äkillinen oudon aluksen ilmestyminen vaikuttaa aavalla merellä, ja
ensi kerran heidän kohtaamisensa jälkeen hän kosketti intiaania aivan
kuin tämä olisi ollut sukulainen.
Tuskarooran terävä silmä keksi paikalla savun. Pitkän aikaa hän tuijotti
sinne päin kurottuen varpailleen, ja hänen sieraimensa laajenivat, kuten
metsän pedon, kun se vainuaa jotakin vaaraa, ja hän tuijotti kuin
vainukoira odottaessaan isäntänsä määräyksiä. Sitten hän laskeutui
kannoilleen ja päästi tuskin kuuluvan ihmettelyn huudahduksen, joka
miellyttävänä ja pehmeänä täydelleen erosi intiaanien raa'asta
sotakarjunnasta. Muuten hän esiintyi aivan tyynenä. Hänen ilmeensä pysyi
järkkymättömänä, ja hänen vilkas, tumma, terävä silmänsä kiersi yli
tämän lehtevän maalauksen aivan kuin saadakseen selvän yhdellä kertaa
kaikista mahdollisista seikoista. Eno ja sisaren tytär tiesivät vallan
hyvin, että tällainen pitkä matka villin aarniometsän läpi oli täynnä
vaaroja, mutta kumpikaan ei voinut näin äkkiä päättää, seuraisiko
toisten kohtaamisesta täällä erämaassa hyvää vai pahaa.
"Täällä meidän lähettyvillämme on varmaan oneideja tai tuskarooria, vai
mitä arvelet, Nuolenpää?" sanoi Cap intiaanitoverilleen käyttäen tätä
tavallista englantilaista nimitystä; "eiköhän olisi parasta solmia
ystävyyttä heidän kanssaan, että saisimme mukavan yösijan heidän
kodassaan?"
"Ei mitään kotaa", vastasi Nuolenpää jurolla tavallaan, -- "ehyt metsä."
"Mutta intiaaneja ne ovat kaikissa tapauksissa -- ehkäpä sinun vanhoja
tovereitasi, Nuolenpää."
"Ei tuskaroora, ei oneida, ei mohokki -- kalpeanaaman tuli."
"Totta vie, Magneetti! Tämä käy yli merimiehen ymmärryksen: me vanhat
merikarhut voimme kyllä tuntea koiran karvoistansa. Mutta en luule
vanhimmankaan hänen majesteettinsa laivaston amiraaleista voivan sanoa,
nouseeko savu kaukana merellä kuninkaan vai hiilenkuljettajan aluksen
piipusta."
Ajatus, että inhimillisiä olentoja oli heidän lähettyvillään, oli
kohottanut punan tytön kukoistaville poskille ja pannut hänen silmänsä
säteilemään. Mutta pian hän käänsi hämmästyneen katseensa sukulaiseensa
ja sanoi epäröiden -- sillä molemmat olivat matkan varrella saaneet
ihailla intiaanin terävää älyä -- tai mieluummin voisimme sanoa,
vaistoa:
"Kalpeanaaman tuli! Toden totta, eno, hän ei voi tietää _sitä_!"
"Kymmenen päivää sitten, lapsi, olisin voinut sen vannoa, mutta nyt
tuskin tiedän, mitä uskoa. -- Saanko ottaa, Nuolenpää, vapauden
kysyäkseni, mistä sinä voit päättää, että tuo savu tulee valkoihoisen
eikä punanahkaisen tulesta?"
"Märkä puu", vastasi soturi niin rauhallisesti kuin joku taitava
opettaja olisi selittänyt vaikeata laskuesimerkkiä hämmentyneelle
oppilaalleen. "Paljon vettä -- paljon savua; märkä puu -- musta savu."
"Mutta suo anteeksi, hyvä herra, savu ei ole mustaa eikä sitä ole
paljoa. Minun nähdäkseni tuo savu nousee kevyenä ja satumaisena kuin
kapteenin teekattilan alta, johon on heitetty vähän mitä kuivimpia
pilkkeitä."
"Liian paljon vettä", vastasi Nuolenpää nyökäten vakuuttavasti päätään.
"Tuskaroora on liian viisas pannakseen tuleen vettä! Kalpeanaamalla
liian monta kirjaa, polttaa kaikkea; monta kirjaa, vähä älyä."
"Tuo nyt on järkevää puhetta", sanoi Cap, joka ei ollut erikoinen
kirjain ystävä. "Hän pilkkaa sinun lukuintoasi, Magneetti; ja tuo
päällikkö kyllä ymmärtää hyvinkin selvästi asioita omalla tavallaan.
Sanopas nyt, Nuolenpää: kuinka pitkälti on vielä sinne vesilätäkölle,
jota te nimitätte Suureksi Järveksi ja jota kohden olemme niin monta
päivää suuntamme pitäneet?"
Tuskaroora katsoi merimieheen äänettömästi halveksien vastatessaan:
"Ontario suuri kuin taivas; vielä päivän matka ja suuri matkustaja saa
nähdä sen."
"Olet oikeassa, minä olen ollut suuri matkustaja, sitä en kiellä. Mutta
kaikista minun matkoistani tämä on ollut pisin ja hyödyttömin, koska se
on käynyt maan sydäntä kohden. Mutta jos tämä suolaton vesilätäkkö on
niin likellä, Nuolenpää, ja niin suuri kuin sanot, täytyisi kai hyvän
silmäparin voida nähdä se. Tältä tähystyspaikalta epäilemättä näkee
kaiken kolmenkymmenen penikulman laajuudelta."
"Katso!" sanoi Nuolenpää ojentaen arvokkaasti toisella kädellään,
"Ontario!"
"Eno, sinä olet tottunut huutamaan: 'hei, maa!' mutta et: 'hei, meri!'
etkä sinä sen vuoksi näe sitä", huudahti sisaren tytär nauraen niin
sydämellisesti kuin vain tytöt nauraa voivat omille mielikuvilleen.
"No, johan sinä nyt, Magneetti! Luuletko sinä, etten minä tuntisi omaa
elementtiäni, jos se olisi näkyvissä?"
"Mutta Ontariohan ei ole sinun omaa elementtiäsi, rakas eno, sillä sinun
elementtisi on suolainen vesi, mutta tämähän on suolatonta."
"Siinä voi olla eroa teidän nuorten merimiesten mielestä, mutta ei
meidän vanhojen. Minä tunnen veden, vaikka näkisin sitä Kiinassa."
"Ontario!" kertasi Nuolenpää kiihkoisasti ojentaen uudestaan kätensä
luodetta kohden.
Cap katsoi intiaaniin, sillä ensi kertaa heidän tutustumisensa jälkeen
tämä osoitti mielenliikutusta, mutta käänsi heti silmänsä sinne, mihin
päällikön katse ja käsi oli suunnattuna ja huomasi aukean pilkun
lehtimeren laidassa.
"Jaa, jaa, se on aivan sellainen kuin odotinkin lähtiessäni meren
rannalta etsimään merta, jonka vesi on suolatonta", sanoi Cap kohauttaen
olkapäitänsä niinkuin se, joka on kyllin selvästi ilmaissut ajatuksensa,
ettei tarvitse sanoa enempää. "Tuo on siis Ontario, tuo tumma pilkku,
joka sopisi minun taskuuni. Toivoakseni se on edes niin suuri, että
siellä mahtuu liikkumaan kanotillansa. -- Mutta Nuolenpää, jos meidän
lähettyvillämme on valkoihoisia, niin tunnustan, että mielelläni
tahtoisin tutustua heihin."
Intiaani nyökkäsi ääneti myöntyvästi ja koko seurue laskeutui alas
näkötornistansa. Kun he pääsivät maahan, ehdotti Nuolenpää, että hän
menisi tulen luo katsomaan, kuka sen oli sytyttänyt. Samalla hän käski
vaimonsa ja kahden toisen toverinsa mennä kanotin luo, jonka he olivat
jättäneet muutamaan joen poukamaan, ja odottaa hänen paluutansa.
"Miksi niin, päällikkö? Siitähän saattaisi olla monenlaista harmia",
vastasi vanha Cap. "Tällaisella oudolla väylällä on vaarallista, jos
luotsi poistuu liian kauaksi ruorista. Luvallanne siis emme eroa
toisistamme."
"Mitä veli tahtoo?" kysyi intiaani vakavasti, vaikk'ei vähimmässäkään
määrässä osoittanut loukkaantuneensa epäluottamuksesta.
"Sinun seuraasi, Nuolenpää ystäväni, en mitään muuta. Minä tulen sinun
mukaasi ja puhuttelen noita muukalaisia."
Intiaani suostui empimättä, ja kääntyen uudestaan kärsivälliseen ja
nöyrään vaimoonsa, joka harvoin uskalsi katsoa häntä suoraan kauniilla,
mustilla silmillään, vaan osoitti kunnioitustaan, pelkoaan ja
rakkauttaan äänettömällä alistuvaisuudella, ja käski tämän jäädä veneen
luo. Mutta Magneetti pani vastaan. Huolimatta siitä, että oli osoittanut
rohkeutta ja tavatonta tarmoa monissa tilaisuuksissa, hän oli kuitenkin
vain nainen; ja ajatus, että hänen täytyisi erota molemmista miehisistä
suojelijoista keskellä tätä rajatonta erämaata, tuntui niin
kiusalliselta, että hän lausui haluavansa seurata enoansa.
"Kävely tekee hyvää, herraseni, niin pitkän istumisen jälkeen
kanotissa", hän lisäsi ja veri palasi hänen poskilleen, jotka olivat
kalvenneet, vaikka hän oli koettanut säilyttää mielenmalttinsa. "Ehkäpä
noiden muukalaisten mukana on naisiakin."
"Tule sitten, lapsukainen; sinnehän on vain pieni matka ja me kerkiämme
hyvin takaisin tuntia ennen auringon laskua."
Tällä luvalla tyttö, jonka oikea nimi oli Mabel Dunham, valmistui
seuraamaan miehiä, kun taas Kevätkaste, kuten intiaanin vaimoa
nimitettiin, nöyrästi lähti kanotille päin, sillä hän oli oppinut
tottelemaan ja rakasti liian paljon metsän hämäryyttä ja yksinäisyyttä
voidakseen tuntea pelkoa.
Toiset kolme kiersivät murrokon ja saapuivat metsän reunaan. Yhdellä
silmäyksellä sai Nuolenpää selvän suunnasta, mutta vanha Cap otti
taskukompassinsa ja määräsi tarkasti ilmansuunnan, ennenkuin uskalsi
painua metsän hämärään.
"Intiaani voi kyllä luottaa vainuunsa, katsos Magneettini, mutta sinun
varovainen visakallosi luottaa tämän neulan voimaan", sanoi eno
seuratessaan ihan kintereillä kevytjalkaista intiaania. "Amerikkaa ei
koskaan olisi löydetty, ole siitä varma, ellei Kolumbuksella olisi ollut
muuta kuin vainunsa. -- Nuolenpää ystäväni, oletko koskaan nähnyt
tällaista konetta?"
Intiaani loi pikaisen katseen kompassiin, jota Cap piti niin, että se
määräsi tarkasti suunnan, ja vastasi jäykästi: "Kalpeanaaman silmä.
Tuskarooralla on silmät päässään. Suolavesi" -- niin intiaani toveriansa
nimitti -- "nyt pelkkää silmää -- ei suutu."
"Hän tarkoittaa, eno, että meidän täytyy olla hiljaa; ilmeisesti hän ei
luota niihin ihmisiin, joiden luo olemme matkalla."
"Niin, se on intiaanien luontainen tapa. Katsopas, hän tutkii pyssynsä
lukkoja; on kai parasta, että minäkin tarkastan pistoolini."
Hämmästymättä vähääkään näistä varovaisuustoimenpiteistä, joihin
pitkällä matkalla oli jo ehtinyt tottua, Mabel astui, pitäen kiinni
enonsa käsivarresta, yhtä keveästi ja joustavasti kuin intiaanikin.
Ensimmäisen puolen penikulman aikana he eivät mitenkään muuten
varustautuneet, kuin olivat vain aivan ääneti. Mutta kun he tulivat
lähemmä sitä paikkaa, jossa otaksuivat tulen tapaavansa, täytyi heidän
tulla vieläkin varovaisemmiksi.
Metsässä ei ollut enempää kuin ennenkään nähtävänä muuta kuin pitkiä
puiden runkoja, jotka päättyivät tuuheaan latvaan. Kaikki, mikä kuului
kasvikuntaan, oli pyrkinyt kaikin voimin valoon, ja lehtevän katoksen
alle oli jäänyt luonnollinen holveikko, jonka kattoa lukemattomat,
korkeat pylväät kannattivat. Nämä pylväät eli rungot tarjosivat hyvän
suojan seikkailijoille, metsästäjille tai vihollisille; ja kun Nuolenpää
ripeästi läheni paikkaa, jossa hänen käytännöllinen ja erehtymätön
vaistonsa ilmaisi muukalaisten olevan, tuli hänen askelensa yhä
kevyemmäksi, katse terävämmäksi ja koko hänen olentonsa näytti
erinomaisen taitavasti voivan pysytellä itse piilossa.
"Katso, Suolavesi", hän sanoi voitonriemuisasti osoittaen aukkoa puiden
välissä, "kalpeanaamojen tuli!"
"Jumal'avita, poika on oikeassa!" mutisi Cap. "Siellä he istuvat
kaikessa rauhassa ja nauttivat huoletta ateriaansa aivan kuin olisivat
kolmimastoisen kajuutassa."
"Nuolenpää on vain puoliksi oikeassa", sanoi Mabel, "sillä siellähän on
kaksi intiaania ja vain yksi valkoihoinen."
"Kalpeanaama", sanoi tuskaroora nostaen kaksi sormea; "punainen mies",
kohottaen yhden.
"Miten lie", vastasi Cap, "on vaikea päättää, kumpi on oikeassa, kumpi
väärässä. Yksi niistä on valkea, se on varma, ja erinomaisen kaunis
poika hän onkin, näyttääpä vielä hyvin kunnioitetultakin; yksi on
punanahka niin puhdasverinen ja maalattu kuin luonto ikinä on voinut
hänet muovata; mutta tuo kolmas poika on sekoitus, ei näytä prikiltä
eikä kuunarilta."
"Kalpeanaama", uudisti Nuolenpää kohottaen taas kaksi sormea; "punainen
mies", näyttäen yhtä.
"Hän on varmaankin oikeassa, eno, sillä eihän hänen silmänsä koskaan
petä. Mutta on tärkeätä saada selville kohtaammeko heissä ystäviä vai
vihollisia. He lienevät ranskalaisia."
"Siitä me saamme pian selvän", vastasi Cap. "Mene tuon puun taa, Mabel,
että olet turvassa, jos heitä huvittaa kestitä meitä kuulasateella, ja
minä saan pian selville, minkä lipun suojassa he purjehtivat."
Eno pani molemmat kätensä torveksi ja alkoi juuri päästää niin
voimakkaan äänen kuin ikinä jaksoi, kun Nuolenpää äkkiä tarttuen hänen
käteensä esti hänen aikeensa ja särki koko soittimen.
"Punainen mies, mohikaani", sanoi tuskaroora -- "hyvä; kalpeanaama
yankee."
"Sehän on ihana uutinen", mutisi Mabel, joka oli ollut tavattomassa
jännityksessä ja pelossa näiden erämaan vieraiden vuoksi. "Menkäämme
heti, enokulta, heidän luokseen ja sanokaamme, että olemme ystäviä."
"Hyvä", sanoi tuskaroora; "punainen mies viisas ja varova; kalpeanaama
tulinen ja sukkela. Antaa vaimon mennä."
"Mitä!" sanoi Cap harmistuen, "lähettää minun pikku Magneettini sinne
maalitauluksi sill'aikaa, kun me kaksi lurjusta koetamme säilyttää
selkänahkamme eheinä! Mieluummin tahdon itse --"
"Se on viisainta, eno", keskeytti reipas tyttö, "eikä minua ollenkaan
peloita. Ei yksikään kristitty, nähdessään yksinäisen lähestyvän tytön,
tahdo häntä ampua; ja se osoittaa vain heille, että haluamme kohdata
heitä ystävinä ja tarjoamme rauhaa. Anna minun mennä, kuten Nuolenpää
neuvoo ja kaikki on hyvin. He eivät vielä ole huomanneet meitä ja minä
voin siis lähestyä herättämättä heissä vähintäkään levottomuutta."
"Hyvä", lausahti Nuolenpää, joka ei voinut salata, että Mabelin rohkeus
ihastutti häntä.
"Merimies ei koskaan tekisi niin", vastasi Cap, "mutta koska tämä
tapahtuu metsässä, niin eihän sitä kukaan tiedä. -- Koska sinä luulet,
Mabel --"
"Eno, minä tiedän! Minulla ei ole vähintäkään pelon syytä, ja tehän
olette aina lähellä puolustaaksenne minua."
"No niin, ota sitten yksi pistooleista --"
"Eikö mitä, minun on edullisinta turvautua nuoruuteeni ja heikkouteeni",
sanoi tyttö hymyillen, ja posket karahtivat hehkuvanpunaisiksi.
"Kristittyjen keskuudessa naisen paras turva on luottaa heidän
ritarillisuuteensa. Minä en ollenkaan ymmärrä pyssyjä ja toivon saavani
elää tutustumatta niihin."
Nyt eno suostui, ja saatuaan tuskarooralta muutamia lähempiä ohjeita
Mabel kokosi rohkeutensa ja läksi yksin kohti pientä joukkuetta, joka
istui tulen ääressä. Tytön sydän löi kiivaasti, askel oli varma ja hänen
liikkeensä ilmeisesti aivan äänettömät. Kuolon hiljaisuus vallitsi
metsässä, sillä ne, joita hän lähestyi, olivat niin kokonaan antautuneet
nälkänsä tyydyttämiseen, etteivät ollenkaan muistaneet pelätä metsän
vaanivia vaaroja. Kun Mabel oli noin sadan askelen päässä, sattui hän
astumaan kuivalle oksalle, ja sen rasahdus sai mohikaanin, kuten
Nuolenpää oli intiaania nimittänyt, hypähtämään ylös, ja hänen
seuralaisensa tarttuivat aatoksen nopeudella aseihinsa, jotka olivat
puita vasten pystyssä. Mutta yksikään ei ojentanut asettaan, kun he
näkivät, että tulija oli vain nuori, aseeton tyttö. Intiaani virkkoi
muutamia sanoja tovereilleen ja istahti sitten jatkamaan ateriaansa,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Valkoinen mies taas pani pyssynsä
paikoilleen ja lähti Mabelia vastaan.
Vieraan lähestyessä Mabel huomasi, että tämä oli samanvärinen kuin hän
itsekin, vaikkakin hänen pukunsa oli omituinen kristityn ja intiaanin
puvun sekoitus. Hän oli keski-ikäinen, ja vaikka hänen kasvonsa eivät
olleet kauniit, oli niiden ilme niin rehellinen, rohkea ja avoin, että
se karkoitti kaiken pelon. Mabel odotti häntä ääneti.
"Älkää ollenkaan pelätkö, nuori neiti", sanoi metsästäjä, sillä
metsästäjältä koko hänen olentonsa näytti. "Te olette täällä erämaassa
kohdannut kristittyjä, jotka kaikin voimin koettavat harrastaa rauhaa ja
rakkautta. Näillä seuduin tunnetaan minut hyvin ja ehkäpä joku monista
nimistäni on saapunut teidänkin korviinne. Ranskalaiset ja intiaanit
Suuren Järven toisella puolella nimittävät minua Pitkäksi Pyssyksi;
mohikaanit, parhaat ystäväni, sanovat kokemuksensa perustalla
Haukansilmäksi; sotaväet ja metsänkävijät kutsuvat Uranetsijäksi tai
Polunlöytäjäksi, koska minä en milloinkaan eksy jäljiltä, jos kerran
olen ne löytänyt, vaan joudun avuksi, tarvitkoonpa minua minkärotuinen
ystävä tahansa."
Hän ei lausunut näitä sanoja kerskuen, vaan rehellisellä luottamuksella
tietäen, että minkä nimen toinen lieneekin kuullut, hänellä ei ollut
syytä hävetä. Mabeliin ne vaikuttivat tavattoman voimakkaasti ja
kuultuaan viimeisen lisänimen hän taputti käsiään ja riemuissaan kertasi
sanan "Uranetsijä!"
"Niin he sanovat ja moni suuri herra on saanut arvonimen, joka ei
puoliksikaan ole niin kunnioitettu, vaikka, toden tunnustaakseni, minä
helpommin löydän ne tiet, joita ei ole olemassakaan kuin ne, jotka on
poljettu. Sotamiehet eivät koskaan voi löytää jälkiä, vaan heillä pitää
olla selvä polku, vaikka ero on vain siinä, että polun voi nähdä, mutta
jälki täytyy löytää vainun avulla."
"Silloinhan te olette se ystävä, jonka isä on luvannut lähettää meitä
vastaan?"
"Jos te olette kersantti Dunhamin tytär, ei Delawaren suuri tietäjä ole
koskaan lausunut varmempaa totuutta."
"Minä olen Mabel Dunham; ja tuolla puiden takana ovat minun enoni, jonka
nimi on Cap ja tuskaroora-intiaani nimeltä Nuolenpää. Emme toivoneet
tapaavamme teitä, ennenkuin lähempänä järveä."
"Toivon, että oppaananne olisi ollut rehellisempi intiaani", sanoi
Haukansilmä, "minä en rakasta tuskarooria, sillä he ovat unohtaneet
isänsä, jotka uskollisesti palvelivat Suurta Henkeä. Nuolenpää on viekas
ja kavala intiaanipäällikkö. Onko Kevätkaste mukana?"
"Kyllä hänen vaimonsa on seurassamme ja nöyrä ja lempeä olento hän
onkin."
"On ja uskollinen ja luotettava, mutta sitä ei sano Nuolenpäästä kukaan,
joka hänet tuntee. Niinpä niin, me joudumme ottamaan oppaaksemme
elämämme matkalla minkä lurjuksen tahansa hyvä Luoja meille suvaitsee
lähettää. Otaksun, että voisi saada oppaakseen vieläkin kehnomman
intiaanin kuin tuskaroora on, vaikkakin hänen suonissaan on liian paljon
mingo-rodun verta sille, joka aina seurustelee delawarelaisten kanssa."
"On kuitenkin ehkä onneksi, että tapasimme toisemme", sanoi Mabel.
"Ei se missään tapauksessa onnettomuudeksi ole, sillä minä lupasin
kersantille, että toisin hänen tyttärensä linnakkeeseen, vaikka sitä
tehdessäni henkeni menettäisin. Odotimme tapaavamme teidät ennen
vesiputouksia, jonne me jätimme veneemme, kun ajattelimme, ettei olisi
mitään vahinkoa, vaikka tulisimme muutamia penikulmia etemmä ollaksemme
valmiina, jos tarvittaisiin. Oli onni, että tulimme, sillä epäilen,
voisiko Nuolenpää laskea virtoja."
"Tuolta tulee minun enoni ja tuskaroora, ja meidän seurueemme voivat
yhtyä."
Mabelin lausuessa tämän lähestyivät Cap ja Nuolenpää, jotka olivat
huomanneet, että kohtaus oli sydämellinen, ja muutamilla sanoilla tyttö
selitti, mitä itse oli muukalaiselta kuullut. Niin pian kuin tämä oli
tehty, seurue lähestyi tulta, jonka ääressä toiset kaksi istuivat.