kohtalokas, sillä sitä olin esittämässä ensi kerran elämässäni
esiintyessäni, mikä tapahtui sirkuksessa ollessani noin
nelitoistavuotias. Tai ei nyt oikeastaan sirkuksessa, vaan eräässä
Hämeenlinnaan saapuneessa akrobaattiseurassa, joka esitti Tuhkimotarun
pantomiimina. Tähän tarvittiin avustamaan paljon nuoria tyttöjä, joiden
joukkoon liittyi eräs meidänkin talossa asuva tyttönen. Hän vei minut
salaa tädiltäni katsomaan harjoituksia, joissa erästä osanottajista
ei saatu mitenkään tehtäväänsä oppimaan. Silloin johtaja kysyi,
haluttaisiko ketään katselevista tytöistä astua tämän huono-oppisen
tilalle, mutta kukaan ei ilmoittanut haluavansa. Johtaja silmäili
parveamme ja valitsi siitä minut. Toisiin harjoituksiin en uskaltanut
tätini vuoksi enää lähteä, mutta sitä seuraaviin tuli tuo naapurin
tyttö minua etsimään. Sain siitä ankarat nuhteet tädiltä, joka
kuitenkin laski hartaasti ja kauniisti rukoiltuani minut jatkamaan tätä
hommaa. Siinä ensimmäinen esiintymiseni.
— Saitteko sitten heti tuossa toisessa Tuhkimossa esiinnyttyänne
välikirjan teatteriin?
— Sain sen vasta saman vuoden syksyllä, jonka keväänä olin tuon
ensi esitykseni suorittanut. Senjälkeen sain sitten näytellä sangen
vähäpätöisiä osia, olla enimmäkseen vain statistina, mikä seikka
kai johtui siitä, että en ollut harjoituksissa milloinkaan valmis,
en tuntenut itseäni milloinkaan varmaksi, vasta lavalla julkisina
ensi-iltoina tein osastani, minkä siitä saatoin tehdä. Aina vähitellen
pääsin suurempia osia esittämään, ja varsinkin Ida Aalbergin erottua
teatterista on ohjelmistoni ollut sangen laaja ja voimia vaativa.
— Kyselisin vielä ensimmäisiä ilojanne ja vastoinkäymisiänne tällä
elämänurallanne.
— Nehän ovat oikeastaan yksityisiä, personallisia asioita, joista ei
mielellään puhele. Paljonhan sitä elämässä katkeruutta on, täytyy
oppia kantamaan ja kestämään. Eipähän minulla kai milloinkaan
suunnattomia vastoinkäymisiä ole ollut, mutta ei niin äärettömiä
ilojakaan. Jokaista osaani tutkiessani ja siihen syventyessäni olen
elänyt sen niin kiihkeästi, ihan kuin kuumeessa, jotta ensi-iltoina,
esiripun laskeuduttua viimeisen näytöksen jälkeen olen melkein joka
kerran purskahtanut itkuun. Minusta on aina tuntunut siltä kuin olisin
luopunut pyhimmästäni, kauneimmastani, ja heittänyt sen ihmisten
tallattavaksi. Eihän tuota voi erikoiseksi iloksikaan sanoa, lopetti
taiteilijatar haastattelun.
Aleksis Rautio.
— Tiedättekö, alotti herra Rautio haastattelun, minä niin kovin
iloitsisin, jos minusta puhuttaisiin ja kirjoitettaisiin niin vähän
kuin suinkin. Sanomalehtiarvostelutkin ovat mielestäni niin perin
joutavia, olisi paljon parempi, ellei niitäkään olisi olemassa ...
— Elleivät ne yleensä miellytä, niin eikö niitä voi jättää kokonaan
lukematta?
— Vielä mitä; aina niitä vartoo ja kun nimensä näkee, niin tietystikin
lukee. Eräs meikäläinen taiteilija kertoi, että hän ei ole enää moniin
vuosiin lukenut yhtään arvostelua eikä tahdokaan lukea; mutta olipa
tässä eräänä päivänä hänestä moittiva kritiikki lehdessä, niin heti
mies vastasi. Oli kai sittenkin lukenut...
— Siinäpä se! Kun kerran on julkiseksi henkilöksi ruvennut, niin on
julkisuus myöskin kestettävä. Niinpä alotamme...
— Enpä minä itse niinkään siihen asemaan pyrkinyt, muiden tahto siinä
suurimmaksi osaksi oli johtamassa.
— Oma tai muiden, mutta ei sitä nyt sentään miestä ihan väkisin viedä.
Saanemme kuitenkin tuosta ratkaisevasta askeleesta jotakin kuulla.
— Olen syntynyt ja kasvanut Viipurissa, jatkoi sitten hra Rautio,
ja siellä olin vuoden 1881 loppupuolellakin, jolloin Suomalainen
teatteri vieraili paikkakunnalla. Eräs ystäväni ja vanha työtoverini,
farmaseutti Tilander, olen näet ollut pillerinpyörittäjänäkin, rupesi
perin voimakkaasti vaatimaan, että pyrkisin teatteriin. Minä tietysti
hankasin yhtä voimakkaasti vastaan, mutta kahden viikon kuluttua sai
ystäväni minut kuitenkin toht. Bergbomin puheille, joka oli heti valmis
kiinnittämään minut teatterin palvelukseen.
— Tohtori Bergbom tunsi teidät niinmuodoin ennestään?
— Olihan hän nähnyt minun jonkun kerran näyttelevän. Viipuriin olin
näet perustanut pienen iltaseuran, joka tuontuostakin esitti aina
näytelmäkappaleita. Suomalaisen teatterin jäsenien sitten kaupungissa
vieraillessa kutsuimme heidät näytännöitämme katselemaan, ja heidän
mukanaan tuli toht. Bergbomkin silloin tällöin.
— Tässäkö seurassa esiinnyitte ensi kerran eläissänne näyttämölavalla?
— Tässä juuri, ja silloin olin jo kaksikymmenvuotias nuorukainen.
Näyttelin janakkalalaisen rusthollari Lindin osan _A. Oksasen_
suomentamassa "_Riita-asia_" nimisessä kappaleessa.
— Tietysti teissä oli jo ennenkin ilmennyt näyttämöllisiä harrastuksia
tai ainakin viittauksia tulevaan elämänuraanne.
— Olihan niitä, vallankin ihan lapsena; koulunkäyntiajan olin paljon
rauhallisempi. Pikku poikana etsin ja sain käsiini kaikenmoisia
kappaleita, varsinkin ruotsinkielisiä, joita sitten näytellä tolitin
tovereille; etupäässä yksin, kun en mitenkään tahtonut saada sisartani
taipumaan vastanäyttelijäksi. "En minä tuollaista viitsi", hän
tavallisesti vastasi.
— Mutta kertomus varsinaiseen teatteriin liittymisestänne jäi kesken,
emmeköhän jatkaisi siitä?
— No, mikäpäs siinä. Niin varsinkin lauluääneni takia tahtoi
toht. Bergbom kiinnittää minut teatteriin. Olimme kaikesta muusta
yksimieliset paitsi palkasta, joka ei siihen aikaan ollut suinkaan
näyttelijöillä suuri, korkeintaan 50 markkaa kuussa vasta-alkajilla.
Mutta enhän minä mitenkään sellaisesta summasta suostunut jättämään
paljon parempaa paikkaani. Viimein lupauduin 100 mk:n kuupalkasta
teatterin palvelukseen, ja niin oli se asia järjestetty.
— Mikä sitten oli ensimmäinen osa, jossa teatteriin liityttyänne
esiinnyitte?
— Kaupunginpalvelijan osa _Tyko Hagmanin_ sommittelemassa pienessä
"_Kyökissä_" nimisessä kappaleessa. Ensimmäinen laulukappaleeni oli
"_Laululintunen_", sitten "_Nürnbergin nukke_" j.n.e.
— Saitteko sitten heti välikirjan teatteriin?
— Sain sen sopimuksen mukaan seuraavana kevännä, v. 1882, jolloin olin
täyttänyt 24 ikävuottani.
— Ohjelmistonne laajeni sitten tietysti vähitellen, sillä olettehan
kuitenkin esiintynyt enemmän puhe- kuin lauluosissa.
— Pianhan se alkoi laajeta, ja _Minna Canthin_ kirjallisuuteemme
ilmestyminen sen etupäässä ja ensinnä aiheutti. Jo vuonna 1883 sain
Hoppulaisen osan "Murtovarkaudessa", ja sitten hiukan myöhemmin niitin
ensimmäisen suuremman taiteellisen voittoni Toppona "_Työmiehen
vaimossa_". Arvostelut olivat kiittäviä, toht. Bergbom ylen
tyytyväinen. Ja tyytyväinen olen itsekin ollut saadessani esittää
koomillisia osia, sillä se on oikea alani. Milloinkaan en ole tahtonut
traagillisia tehtäviä, kuten niin monet koomilliset näyttelijät, jotka
niissä järjestään epäonnistuvat.
— Kyselisin vielä ensimmäisiä vastoinkäymisiänne ja murheitanne?
— Mitäpä niistä, ainahan niitä sattuu. Kaikkein ensimmäinen kohtasi
minua heti Helsinkiin Viipurista uudenvuoden aattona saavuttuani. Menin
täällä aterioimaan vanhaan Villensaunan mainioon ravintolaan, ja siellä
minulta varastettiin uudet kalossit, jotka juuri Viipurista lähtiessäni
olin ostanut, lopetti taiteilija haastattelun.
Iisakki Lattu.
— Olen syntynyt Inkerinmaalla, Kolppanan pitäjän Lätinä nimisessä
kylässä, alkoi Iisakki Lattu nuoruutensa muistoja kertoa. Isäni ja
isoisäni olivat talonpoikia ja itseoppineita miehiä, joilla kummallakin
oli sekä luku- että kirjoitustaito. Jos tunnette Matti Kurikan
näytelmän "Viimeinen ponnistus", niin tunnette samalla kansamme sekä
isoisäni historian, tämä kappale on näet miltei suoranainen kuvaus
hänestä ja hänen ajastaan, tietystikin kirjailijan pienillä vapauksilla
ja tyylittelyillä muovailtuna. Sellainen pohja oli minulla, josta
sitten läksin tietäni eteenpäin taivaltamaan. Se tie johti ensin
vaatimattomaan kyläkouluun, johon kukin oppilas sai tulla oppimaan
mitä ainetta itse vain halusi. Minä aloin "kieliopinnoilla". "Meidän
poika tahtoo lukea venättä", sanottiin minua kouluun vietäessä. Muiden
pojat taas tahtoivat lukea mikä virsikirjaa, mikä katkismusta, mikä
pipliaa. Pitkän pöydän ääressä kaikki lukivat — ääneen läksyjään,
kukin eri ainettaan. Luvun jälkeen sitten opettaja, ankara, jostakin
Suomen puolelta saapunut mies, vasta ilmestyi kuulustelemaan ja
pääasiallisesti jakelemaan rangaistuksia, jotka olivat määräyksiltään
seuraavanlaisia: "Sinä ansaitset kopranahkaisen myssyn" (s.o. saat
kämmenellä pääkuoreesi), "sinä tarvitset patukkaa" j.n.e. Tämän, koulun
loputtua ei lukuhaluni suinkaan loppunut, vaan vaadin, että isäni
lähettäisi minut suurempaan kouluun. Vaatimustani piti ukko kuitenkin
vallan merkillisenä ja sopimattomana. "Osaathan sinä jo lukea ja
kirjoittaa, siinä sitä on jo ihan ihmeesti." Mutta siihen en kuitenkaan
tyytynyt, vaan käännyin murheissani pappimme puoleen, joka sitten
pehmitti isän kovan sydämen ja toimitti minun kansakouluun.
— Joko teissä siihen aikaan oli herännyt minkäänlainen mielenkiinto
näyttämötaidetta kohtaan?
— Ei juuri silloin vielä, mutta hiukan myöhemmin oppiajallani
kylläkin. Jouduin kansakoulusta näet seminaariin, jollainen, tosin
vain yksiluokkainen, meidän maahamme oli perustettu jo ennen kuin
Jyväskylän seminaari perustettiin Suomeen. Seminaarin kirjastosta
me oppilaat näet lainailimme ja lueskelimme kirjoja, joista etenkin
näytelmät vaikuttivat meihin syvästi. Loppujen lopuksi päätimme sitten
yksin voimin esittää Oksasen suomentaman Molièren kappaleen "Väkinäinen
naiminen". —
— Siinä kappaleessa varmaan tekin esiinnyitte ensi kerran elämässänne?
Minkä ikäinen silloin olitte?
— Siinäpä tietenkin. Näyttelin filosoofi Pancratiuksen osan, josta
esityksestä sain johtajamme erikoiset kiitokset. Olin silloin noin
viisi- kuusitoistavuotias.
— Varsinainen teatteri oli teille ehkä siihen aikaan vielä verrattain
outo laitos.
— Olipa melkein. Hatsina nimisessä lähikaupungissa vieraili kuitenkin
niihin aikoihin eräs venäläinen teatteriseurue, jota minunkin piti
välttämättömästi päästä katselemaan. Siellä näin sitten ensi kerran
eläissäni oikean teatteriesityksen. "Venäläiset häät" oli kappaleen
nimi, tekijää en varmuudella muista.
— Tämä tietenkin innosti teidät yhä enemmän teatteria ajattelemaan?
— Se kyllä ja vielä enemmän Suomalaisen teatterin esitykset, joita
satuin Pietarissa käydessäni näkemään. Näyttelijä Vilho toimi silloin
johtajana, toht. Bergbom hoiteli Helsingissä pääasiallisesti oopperan
asioita. Moserin "Yhdistysjuhla" oli ensimmäinen suomenkielinen
kappale, jonka teatterilavalla esitettynä olen nähnyt. — Niihin
aikoihin toimin jo opettajana kotipuolessa, jossa toimessa olin
kokonaista kahdeksan vuotta. Parhaani mukaan koetin siinä tyydyttää
näyttämöhaluani ja pian tempasin koko seudunkin mukaani. Eräs
toverini, lukkari Suni, kirjoitti kappaleita, joita sitten koululla
esitettiin. Paikkakuntalaiset kiintyivät näytöksiimme niin, että
alkoivat napista, jos esityksiemme väliaika milloin rupesi käymään
hiukan edellisiä pitemmäksi. Mutta ei tämäkään lopulta tyydyttänyt,
varsinkaan ei opettajan toimi, sillä siitä koitui työtä ihan liiaksi.
Oli näet koulussani aina vähintäin 140 oppilasta, vieläpä toisinaan
satakuusikymmentäkin, joita ihan yksin sai ohjata ja valistaa.
Tuumiskelin tointa jos jonkinlaista ja päätin lopulta ruveta
lähetyssaarnaajaksi, mutta siihen ei Suni lainkaan suostunut, sanoi
vaan "että kyllä me täällä näyttelemistäsi paremmin ymmärrämme kuin
pakanat Ovambomaalla". Ja siihen se tuuma raukesikin.
— Eikö sitten mieleenne juohtunut milloinkaan Suomalainen teatteri?
— Juohtuihan se, vallankin kun veljekset Matti ja Tuomas Kurikka minua
sinne kovin kehottivat lähtemään. Kirjoittipa Matti vielä asiasta toht.
Bergbomille, joka kehotti vain tulemaan kokeille. Teatteri oli silloin
Tampereella. Hankin itselleni viransijaisen ja matkustin sinne päätä
pahkaa. Tämä tapahtui syksyllä 1883.
— No, sillekö tielle sitten jäitte?
— En, vielä tässä hiukan juttua piisaa. Tampereella minut otettiin
sangen kylmästi vastaan; kokimiksi sain lausua muutamia runoja, vieläpä
lukien esittää toht. Bergbomille Nummisuutarien Eskoa, jonka kappaleen
ensimmäisen näytöksen olin jo ennen kotipuolessa esittänyt. Näytteeni
kyllä hyväksyttiin, mutta ei vain minua mielihyvällä. Palkattomana ja
pääasiallisesti kuiskaajana sain sitten seurata teatteria Turkuun,
jossa viivyimme pari kuukautta.
— Mikä oli ensimmäinen julkinen osanne Suomalaisessa teatterissa?
— Aivan vähäpätöinen muurilla seisovan sotilaan osa Topeliuksen Regina
von Emmeritzissä. Siinä innostukseni minut muutoin sekoitti. Ruhtinas
Emmeritz kysyi:
"Näkyykö vihamies,
vaara onko Iässä?"
Vastatessani säkeellä
"Tiheillä joukoilla
on hän tänne rientämässä",
siinä muutoin koko osani, sai intoni minut tekemään lausuntoon noin
kymmenkunnan väärää painostusta, loppusoinnun kerrassa kirkaisin, mikä
toht. Bergbomia ei suinkaan miellyttänyt. Merkittävin osani tältä
ajalta oli kuitenkin Karrin osa Nummisuutareissa. Sitä näytellessäni
en kuitenkaan enää oikeastaan kuulunut teatteriin, sillä olin saanut
toht. Bergbomilta jo lähtökäskyn. Turkulaiset innostuivat esitykseeni
niin, että panivat näytöksen jälkeen toimeen oikein juhlaillatsut,
joissa pidettiin puhe meille kahdelle Inkerinmaalaiselle, neiti
Lilli Kurikalle (nyk. rva Robert Kajanus) ja minulle, johon sitten
vastasinkin. Ja läksin takaisin omalle maalleni.
— Ette siitä kuitenkaan siis lannistunut?
— En, tahto oli siksi luja. Matti Kurikka kirjoitti sitten taas
toht. Bergbomille, joka käski minun saapumaan seuraavana syksynä
1884 Viipuriin. Otin silloin kerta kaikkiaan eron virastani, pistin
tavarani kokoon, lähtöpäivä koitti ja paikkakuntalaiset pitivät juuri
parhaillaan läksiäisjuhlia minulle, kun saapui kirje toht. Bergbomilta,
jossa hän jyrkästi kieltäytyi vastaanottamasta minua teatteriinsa.
Kiellosta huolimatta läksin kuitenkin Viipuriin, ja mitäpä muuta
tekemistä virattomalla miehellä olisi ollutkaan. "Tehän kuitenkin
tulitte", kivahti tohtori minut nähdessään, "enkö minä kieltänyt?"
— No, välikirja syntyi kuin syntyikin kumminkin?
— Siitä ei puhettakaan. Armosta ja palkatta sain sitten jäädä teatterin
palvelukseen. Elätin itseäni puhtaaksikirjoitustyöllä, korjaamalla
tovereiden kelloja, jonka ammatin opin rahattomana ensin omaani kuntoon
laitellessa, j.n.e. Paras osani niihin aikoihin oli Nummisuutarien
Antreas, jota tohtorikin oli tovereille kiitellyt, ei minulle
kuitenkaan.
— Milloinkas sitten välikirjat syntyivät?
— Vasta seuraavana kevännä, ja noin vain sattumoisiltaan. Teatteriin
kiinnitettiin paljon väkeä, minua ei vain. Miksi se ja se otetaan eikä
minua, kyselin aina tohtorilta. "Hän osaa maalata", vastasi tohtori
m.m. "Osaanhan minäkin." En ollut milloinkaan sivellintä pitänyt
kädessäni. "Näyttäkää!" — "Pääsenkö sitten teatteriin?" — "Pääsette."
Harjoittelin kovasti ja sain kuin sainkin koivun kankaalle. Se
hyväksyttiin ja välikirja tuli, ei auttanut enää muu.
— Paljon oli siis alussa vastuksia.
— Olihan niitä, mutta oli iloakin, kun aina keksin jotain uutta, joka
vähitellen teki minut laitokselle välttämättömäksi. Oopperanuotteja
rupesin monistelemaan hektograafilla, jota konetta tohtori ei tuntenut,
ihmetteli vain, miten nopeasti nuottien kirjoittaminen sujui j.n.e.
— Entäs sitten unelmanne näyttelijäurasta?
— Korkeathan ne olivat, korkeammat kuin mitkään muut, ja suuri oli
myöskin kunnioitus toht. Bergbomia kohtaan, vaikka hän usein melkein
aiheettoman tylysti minua alussa kohteli.
Olga Poppius,
Kysyessämme kirjeellisesti rouva Olga Poppiukselta suostuisiko tämä
haastattelussa kertomaan lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheista ja
muistoista, kirjoitti hän vastauksessaan m.m. seuraavaa:
"Arvoisan kirjeenne johdosta täytyy minun ilmoittaa, ett'en
parhaimmalla tahdolla ja vilkkaimmalla mielikuvituksella voi pusertaa
esiin mitään 'mieltäkiinnittävää' lapsuus- ja nuoruusvuosistani. Olin
aivan tavallinen lapsi, leikin 'teatteria', kuten tietääkseni kaikki
muutkin lapset, enkä edes hämärästi muista, koska näyttelemishalu
minussa 'heräsi'. En myöskään jaksa muistaa, että nuorena tyttönä
olisin ollut toisenlainen kuin nuoret tytöt yleensä. Jos jotain
itsenäisempää on tullut luonteeseeni, niin se on siihen ilmestynyt
vasta myöhemmällä ijällä, ja siitähän ei nyt ole kysymys. — — —"
Tämä ei ollut kuitenkaan vielä omiaan säikyttämään urhoollista
haastattelija-sydäntämme, ja niinpä istuimme kuin istuimmekin eräänä
kirkkaana syysaamuna savolaisissa kievarikärryissä, jotka sivumennen
sanoen ajoimme säpäleiksi, myöhästyimme nokan ohi kiitävästä
junasta ja vietimme umpioudolla rautatienasemalla pitkää pitemmän
päivän hiljaisissa, ikävissä mietiskelyissä kohtalon omituisista ja
säälimättömistä oikuista. Mutta tämähän nyt ei oikeastaan kuulu asiaan,
riittänee vain se tieto, että eräänä seuraavana sateisena päivänä
todellakin saavuimme ehjin nahkoin kaupunkiin Kallaveden rannalla ja
riensimme saamaan lisätietoja seuraavia muistiinmerkitsemisiä varten.
— Tulittehan kuitenkin, alotti rouva Poppius keskustelun, varoitinhan
teitä, minulla ei todellakaan ole mitään tiedossani, ei mitään
kerrottavaa.
Sitä emme tietysti uskoneet.
— Nähkäähän, jatkoi taiteilijatar, olisihan sitä aina jotakin, mutta
syvimmät syynsä salaa, ei tahdo elämänsä ratkaisevimpia vaikuttimia
kenellekään kertoa, siksi ovat tällaiset haastattelutiedot aina niin
kovin pintapuolisia. Ehkäpä voisi joskus pohjemmaltakin ammentaa
muistoja ja aavistuksia, mutta nyt ne kaikki ovat vielä liian lähellä,
niin äsken elettyjä, että ei itsekään kykene niitä selkeästi ja
tarkasti erittelemään ja tutkistelemaan, vielä vähemmin niitä muille
valmiina tarjoamaan.
Olihan tämä jo kuitenkin jonkinlainen myönnytys, kävimme senvuoksi
rohkeasti suoraan asiaan:
— Niin, milloinka tunsitte oikeastaan ensimmäisen harrastuksen heräävän
näyttämötaidetta kohtaan; koulunpenkillä tai ehkäpä jo aikaisemminkin?
— Kirjoitinhan jo, että olin hyvin tavallinen lapsi, aivan muiden
kaltainen, ei siis silloin. Koulunpenkillä? Vallan toiset harrastukset
minulla silloin oli, teatteri oli liian maallista.
— Ihanko hengelliset harrastukset?
— Ei, ei lainkaan, pikemmin päinvastoin, mutta emme nyt niistä puhu,
johan minä — — —
— Vallanko nyt niin, eihän tuo niin "vaarallista" liene?
— Eihän se vaarallista lainkaan. Minä näet harrastin kokonaan toista
taiteenhaaraa, maalausta, josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään.
— Rajoittui vain koulun piirustusopetukseen?
— Pääasiallisesti siihen. Hiukan sitä myös käytteli värejä ominpäinsä,
mutta eihän tuloksettomasta työstä kannata puhua.
Olimme ihan samaa mieltä, varsinkin kun tahdoimme päästä taas
käsiksi näyttämötaiteeseen. Tiedustelimme senvuoksi taiteilijattaren
ensimmäistä näyttämöllistä esitystä ja sen tekemää vaikutusta häneen.
Eräässä tuttavaperheessä lapset olivat keskenään leikkineet ja
näytelleet, ruotsinkielellä, Z. Topeliuksen pienen kappaleen "Ole
armelias köyhille", jossa taiteilijattaremme 15-vuotiaana oli esittänyt
Brita muorin osan. Hauskaahan se etupäässä oli ollut, mutta kovin
vakavasti se oli otettu, täydellisellä hartaudella ja antaumuksella
esitettiin esitettävä.
— Ei siis tämä johtanut ajatusta teatteriin, synnyttänyt edes hämärää
aavistusta tulevasta toimialasta?
— Eipä tietenkään, koska vuotta myöhemmin koulusta erottuani rupesin
erään suuren tamperelaisen liikkeen kassanhoitajattareksi ja siinä
toimessa sitten pysyin kaksi vuotta.
— Entäs sitten kahden vuoden kuluttua?
— Läksin silloin teatteriin.
— Ajatus siis kypsyi kassanhoitajattarena.
— Silloinpa tietenkin.
— Esiinnyittekö Tampereella missään seuranäytelmässä?
— Esiinnyin, kuten nuoret ihmiset yleensä esiintyvät heitä sellaisiin
tilaisuuksiin avustamaan pyydettäessä. Ensimmäinen osani tältä
ajalta oli _Alman_ osa kappaleessa "_Tätä nykyä_." Tekijän salanimeä
en muista, mutta älkää kirjoituksessanne mainitko kuulemaanne
oikeata nimeä, sillä en tiedä lainkaan, haluaako hän esiintyä
julkisuudessa. Suomalainen teatteri kyllä esitti näytelmän aikoinaan,
ja on se painettuna kirjanakin ilmestynyt. Nämä esiintymiset eivät
suinkaan vaikuttaneet ratkaisevasti uranvaihdokseeni, päätös siitä
kypsyi hiljalleen ensimmäisen siellä viettämäni vuoden kuluessa,
ja luultavasti ikävän ja työalaani kyllästymisen aiheuttamana.
Seitsentoistavuotiaana kirjoitin sitten äidilleni, että ehdottomasti
tulen pyrkimään teatteriin ja että minua on turha kieltää siitä, sillä
kaikesta huolimatta lähden kumminkin.
— Halu oli siis järkähtämätön ja vakava joka tapauksessa.
— Siitäpä se näyttää.
— Niin, siitä ja sen syistähän emme tosiaankaan puhu. Kyselisimme
kuitenkin unelmistanne ja odotuksistanne tälle uudelle uralle
astuessanne, tiedustelisimme noin vain ohimennen, sivuuttaaksemme tuon
arkaluontoisen syntyjen syvien tutkimisen.
— Kahdeksantoistavuotiaan unelmathan ovat aina loistavat ja valoisat ja
korkealle sitä tietysti taiteensa asetti, korkeammalle kaikkea muuta
maallista. Muistan hyvin, kuinka syvästi säälin jokaista ihmistä, joka
vain puhui tavallisista arkiasioista; ne raukat eivät mitään tiedä
oikeasta, todellisesta elämästä, mietiskelin mielessäni. Nyt myöhemmin
on sitten kyllä itsekin saanut paljon arkiasioita aprikoida, ja
hyvinhän sitä siihenkin perehtyy ja tottuu.
— Oliko polkunne tällä uudella uralla sitten aivan ohdakkeeton?
uskalsimme kysäistä.
— Eipä suinkaan, toista oli silloin kuin nykyään. Nykyisellä nuorella
polvella on ihan liian hyvät päivät. Teatterikoulussa saadaan valmis
näyttämötottumus ja tekotapa, ei tarvitse paljon itse ponnistella,
vähälahjaisimmatkin voivat jo heti alussa esiintyä jonkinlaisella
valmiudella ja suoriutua tehtävistään melkoisella menestyksellä. Me
saimme väliin vuosikaudet olla statisteina ja vuorotellen hoitaa
kuiskaajan tointa. Kuiskaajana oli kurjinta. Halu paloi näyttämölle,
mutta kohtalo viskasi näyttämön alle. Muistan hyvin, kuinka
kerran Turussa vierailtaessa näyteltiin "Kylän heittiö" nimistä
laulukappaletta. Minulla oli tässä ilossa kuiskaajan onneton osa. Joku
edellinen uhri, joka nyt luultavasti liikkui jo lavalla, oli piirtänyt
suorin kirjaimin luukun eteen sanat: Sufflera, din fan (Kuiskaa, senkin
piru)! Tämä tietysti ärsytti yhä enemmän jo ennestään ärtynyttä mieltä,
ja laulukohtauksien aikana painuin aina kuiskaajan koppiin ja itkin
kiukusta ja katkeruudesta. Varsinaisia vastuksia minulla ei kuitenkaan
ollut, ei suuria suruja eikä pettymyksiä, olivathan kaikki muutkin
ennen saaneet samaa kokea kuin minäkin, ei siis mitään valittamista.
Ja siitä huolimatta oli koko teatterissaoloni minulle kuin uhkaava,
pakottava ruoska.
— Mistä se sitten johtui?