neiti Avellan, joka sattui joutumaan opettajakseni. Siihen aikaan
sai kukin vanhempi näyttelijä jonkun vasta-alkajan opastettavakseen,
ja minä jouduin nauttimaan, osaksi hyvien tuttavienkin toimesta,
neiti Avellanin nerokasta ja sytyttävää ohjausta. Häntä saan kaikesta
kiittää. Ensinnäkin jo ehkä teatteriin pääsystäni. Tohtori Bergbom ei
näet kiinnittänyt mitään erikoista huomiota minuun, mutta neiti Avellan
uhkasi, että ei lukisi kenenkään alottelevan kanssa vastaisuudessa,
ellei "Finneä oteta teatteriin". Ja sitten on hänen ansiotaan koko
se kunnioitus taidetta ja vakavaa työskentelyä kohtaan, mikä minussa
mahdollisesti on ollut ja vieläkin on.
— Tämä mainitsemanne neiti Avellanin lausuntoko aiheutti sitten
pääsynne vakinaiseksi näyttelijäksi?
— Ehkäpä välillisesti, mutta oikeastaan sen aiheutti suoranainen
sattuma. Muistattehan Molièren "_Luulosairaassa_" pienen Louison
nimisen tytön, joka m.m. saa vitsaa isältään? No niin, minun
tehtävänäni oli harjoittaa siihen osaan pieni kansakoulutyttö, joka
oppikin sen hyvin, mutta oli niin kaino, että ei saanut sanaakaan
suustaan ratkaisevana hetkenä. Harmistuneena toht. Bergbom määräsi
minut näyttelemään oppilaani osaa, ja siinä onnistuinkin niin hyvin,
että sain muitta mutkitta näyttelijävälikirjan, tarvitsematta antaa
koenäytäntöä johtokunnalle. Tämä tapahtui kevättalvella 1886, siis
oltuani jo kokonaisen vuoden teatterin palveluksessa.
— Silloinko esiinnyitte ensi kerran vakinaisen teatterin lavalla?
— En, olin jo hiukan aikaisemmin näytellyt Sinipiikaa "_Kullervossa_"
Kivi-juhlassa tammikuun 1 päivänä 1886. Se oli samalla minulle suuri
ilonpäivä, sillä silloin oli nimeni ensi kerran painettu ohjelmaan.
Kysyimme sitten taiteilijattaren ensimmäistä suurta iloa taiteellisen
voiton ja menestyksen johdosta.
Se oli tapahtunut hänen esittäessään _Boriskan_ osaa samassa "Kylän
heittiössä", jonka kappaleen kuiskaajana hän kerran Turussa oli niin
katkerasti itkenyt.
Kaarle Halme.
— Aiotte siis lopettaa sarjanne ja tehdä minusta viimeisen miehen,
virkkoi Kaarle Halme häneltä haastattelua pyytäessämme. Kiitos vain
kunniasta! Mutta olettehan jo haastatellut niin monta suuruutta, että
mitäs tällaisista pojista...
— Poika kuin poika — ja mitäs turhista masentua, voihan sitä miehestä
vastaisuudessa vielä suuruuskin sukeutua, kuten kaikista muistakin...
Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi... Mutta
tosissa puhuen olen valinnut juuri teidät viimeiseksi senvuoksi, että
voisin lopettaa sarjan johonkin suurempaan, merkitsevämpään pisteeseen,
jollaisella sen alotinkin...
— Minunko siis pitäisi ruveta menneitä miettimään; sehän on kuin
testamentin tekoa, kuolemaa. Olen niin keskellä työtäni, näen kaiken
vielä niin edessäni, etten tiedä mennyttä olleeksi, en mitään tähän
saakka tapahtuneeksi.
— Ja kuitenkin on niin paljon tapahtunut.
— Mitä vielä. Kaikki kävi kuin itsestään, 23-vuotiaana menin
Suomalaiseen teatteriin...
— Miten sinne jouduitte?
— Menin vain, kuten jo sanoin. Olin siihen aikaan Turun
lääninhallituksessa, jossa sain toimen v. 1883. Teatteri vieraili
kaupungissa syksyllä 1887, minä menin tarjolle ja kelpasin.
— Muitta mutkittako?
— Täytyi tietysti ensin esiintyä Turussa ja antaa vielä koenäytäntö
johtokunnalle Helsingissä, sitten oli kaikki sitä myöten valmista.
— Missä kappaleessa ensin esiinnyitte Turussa?
— Näyttelin Marokon prinssin osan _Shakespearen Venezian kauppiaassa_,
Portian erään kosijan. Katsomossa istuivat kaikki virkatoverini
virnistellen, mikä minua hermostutti niin, että ratkaisevassa
silmänräpäyksessä unohdin koko osani. Kuiskaaja pani parastaan. Portia,
rouva Rautio, koetti hänkin supattaa jotakin minulle, mutta mikään ei
auttanut, ennenkuin ennätin rauhoittua ja itse muistaa vuorosanani.
No niin, otin sitten viransijaisen kahdeksi viikoksi, lääninsihteeri
Rydman, jonka täydellisessä suosiossa olin, antoi minulle oikeuden
olla poissa kokonaista 2 vuotta paikkaani menettämättä, ja suori
minut matkalle Helsinkiin, vaikka ei erittäin kehottanut teatteriin
liittymään, mutta ei tahtonut estääkään.
— No, sille Helsinginmatkalle jäitte?
— Sille jäin, aluksi 100 markan kuukausipalkalla, joka ei vieläkään
niin ruhtinaallinen ole. Silloisista virkatovereistani istuu usea nyt
20000 vuosituloilla, jotka kai minullakin olisi, ellen olisi antautunut
tuolle epäkiitolliselle taiteilijauralle. Olinhan jo nuoruudestani
huolimatta ollut Liedon nimismiehen sijaisena; alku oli siis hyvä.
—. Minkä osan esititte sitten johtokunnalle Helsingissä?
— _Daniel Hjortin_. Heti esityksen päätyttyä nousi Jaakko Forsman
paikaltaan, muutoin vanha kotipitäjäläinen, Hämeenkyrön poika, ja
lausui: "Tervetuloa Helsinkiin!" Tiesin sen kohtaloni ratkaisuksi, ja
heti sitten sainkin välikirjan.
— Olitte tietysti näytellyt jo usein ennen teatteriin liittymistänne.
Minkä ikäisenä ja missä osassa ensi kerran eläissänne esiinnyitte?
— Hämeenkyrössä esiinnyin ensi kerran ja olin silloin kymmenvuotias.
Joku vanhempi koulupoika oli kirjoittanut _Saul_ nimisen kappaleen,
jonka sai myös pitäjäläisten suureksi ihastukseksi lavalle, ja pisti
sievät rahat taskuunsa. Tässä kappaleessa näyttelin Davidin osan.
Muistan, että minulla oli m.m. pitkä yksinpuhelu, jonka tahdoin piirtää
hiilellä esiripun yläosaan, mukavuutta rakastava kun olen aina vähin
ollut, mutta siihen eivät muut suostuneet.
— Tästäkö sitten teatteri-intonne alkoi, vai oliko se jo ennenkin
ilmennyt?
— Ei ennen, eikä tästäkään. Pääharrastuksenani oli kirjoitteleminen,
joka ei vieläkään ole sammunut, kuten tiedätte. Turunkin sanomalehtien
alakertoja täyttelin novelleilla, joista ei maksettu paljon mitään.
— Harrastitte näyttämötaidetta tietysti Turussakin?
— Harrastinpa tietystikin, ja ihan teatterin ohjaajana. Nämä puuhat
saivat alkunsa siten, että muuan Vankka niminen toveri oli puutteessa
ja hänen hyväkseen panimme toimeen pienet näyttäjäiset. Useita muitakin
köyhiä tovereita autettiin siten. Niin, ensi talvenahan vietän
teatterinjohtajajuhlaani, jolloin näyttämölle asettamieni ja ohjaamieni
kappaleiden luku nousee sataan, Turun näytännöt niihin luettuina.
— Kyselisin vielä ensimmäisiä näyttämötaiteellisia menestyksiänne ja
voittojanne.
— Ensimmäinen suurempi merkkitapaus taiteessani oli tohtori _Rellingin_
osa Ibsenin _Villisorsassa_. Silloin aloin hallita tekotapaani
ja järkiperäisesti eritellä osiani. Toinen voittoni oli _Ahman_
osa Santeri Ivalon _Juho Vesaisessa_, jolloin liitin pysyväisesti
ohjelmistooni kotimaisten aiheitten esittämisen. Kenraalikuvernööri
_Mörnerin_ osa Arvid Järnefeltin _Samuel Croëlissa_ merkitsi sitten
viimein valmiutta taiteessani. Sitä esitystä oli muun muassa katsomassa
kirjailija Birger Mörner, joka näytännön jälkeen tuli kiittämään
minua siitä, että oli saanut nähdä sukunsa kantaisää niin hienosti ja
sielukkaasti esitettävän. — Ja nyt kai pääsen rauhaan tärkeimmät tiedot
saatuanne? lopetti taiteilija.
Mikä kumartaen myönnettiin.