taiteilija muistelmiaan. Suuressa palvelijainsuojassa, matalan,
avaran lieden ääressä me kaiket illat istuimme. Yhdeksän naista
takkavalkean loimussa rukkejaan polkemassa, minä taruja lukemassa.
Mutta niitä osasivat kehrääjätkin, eivät kirjasta, ulkomuistista
vain, mutta satuja sellaisia, että niitä kuunneltuaan ei usein
uskaltanut yksin poistua pimeiden huoneiden halki. Mutta pääasia
oli se, että heiltä opin suomenkielen, Turun murteen tosin, mutta
suomea on sekin suomi kuitenkin. Sitten myöhemmin ajatellessani
näyttelijäuralle antautumista, sanoin aina äidilleni, että Suomen
kansa on sivistettävä yksinomaan sen omalla kielellä. Ja nyt paljon
myöhemmin asioita ajatellessani olen tullut siitä yhä vain varmemmaksi.
Minun suomenkieleni ei mahdollisesti ole aivan sitä samaa suomea, jota
synnyltään kokonaan suomalaiset näyttelijät puhuvat, mutta ajatellut
olen myöskin, että _Kaarola Avellanin_ ja minun kielenkäyttöni ovat
ehkä jossakin määrin nekin olleet omiaan tämän kielen käyttelyä
kehittämään. Ainakin ne ovat tuoneet joitakin sivistyneitä, länsimaisia
lisiä ja piirteitä siihen. Sen on tulevaisuus näyttävä.
— Kuinka varhain ensimmäiset teatterielämään viittaavat piirteet
alkoivat teissä ilmetä? kysyimme.
— Hyvin varhain, muistaakseni jo kuusivuotiaana. Näiden taipumusten
ensi herätteen luulen saaneeni kirkossa, sillä kaiket päivät olin
seisonut kartanomme yläkerroksen ikkunassa ja, selässä musta vaate,
saarnannut pihamaalla liikkuville ihmisille. Mielikuvitukseni sai
kuitenkin varsinaiseen toimintaansa vasta n.s. varjopeli, paperiin
leikattujen kuvioiden varjojen liikkeet mustan, pingoitetun kankaan
pinnalla, jolla leikillä me lapset huvittelimme professori Elfvingin
perheessä, joka oli meidän perheemme lähimpiä tuttuja. Siitä alkoi
mielikuvieni maailma sitten vähitellen kehittyä ja yhä suuremmassa
määrässä vain kasvaa. Aluksi järjestin itsellenikin kotona samallaisen
varjopelin, jonka "näytelmiin" itse aina sommittelin juonen; sitten,
luullakseni noin 9 vuotiaana, rupesin itse kirjoittamaan näytelmiä,
tietysti mukaelmia lukemistani ja näkemistäni kappaleista, toisinaan
taas kansantaruista, joita seudun rahvas kertoi.
— Olitte siis jo niin aikaisin käynyt oikeassa teatterissa?
— Olinpa tietenkin. Ja innokas teatterissa kävijä olinkin, kuten
äitinikin, vaikka hän ei voinut näyttelijän ammattia lainkaan käsittää,
tuollaisten ihmisten, joista ei tiennyt tokko ne oikeita kunnon ihmisiä
olivatkaan. Senvuoksi hän viime hetkeen saakka koetti minua pidättääkin
tältä alalta. Minähän jouduin seitsemännellä ikävuodellani Turun
kouluun ja siellä pääsin heti teatteria katsomaan. Ensi kerran siellä
istuessani olin herättänyt suurta huomiota, koko yleisö oli minua
katsellut. Katsokaahan tuota pikku poikaa, hänhän ihan vavisten seuraa
kappaleen kulkua, kuulin ympärilläni kuiskailtavan.
— Milloinka sitten ensi kerran itse esiinnyitte lavalla?
— Saman kaupungin kimnaasioon päästyäni. Siellähän meillä oppilailla
oli oikein vakinainen teatterimme ja orkesterimme. Noin 15 vuotiaana
näyttelin tämän teatterimme jäsenenä Katinkan osan kappaleessa
"Polen blöder", jonka kappaleen esitys sitten valtiollisista syistä
kiellettiin. Etenkin tämän esiintymisen jälkeen minut valtasi
ratkaiseva halu antautua teatterialalle, mutta äitini ehdoton
vastahakoisuus ohjasi kohtaloni polut pitkiksi ajoiksi toisille urille.
Ylioppilaaksi tultuani aloin opintoni korkeakoulussamme, mutta niitä
harjoitin vain täkäläisten — näyttelijäin seurassa. Täältä siirryin
mahdottomana ja kelvottomana tiedemiehenä takaisin Turkuun, kävin
siellä kauppakoulun ja sain konttoristinpaikan. Pelkät numerot minua
tympäisivät ja ajoivat minut "_Åbo Underrättelser_" nimisen lehden
toimitukseen, minkä uran sitten teatteri ratkaisevasti katkaisi.
— Siihen aikaan käväisi silloinen suomalainen ooppera Turussa
vierailullaan, jatkoi taiteilija kertomistaan. Eräänä päivänä tuli
prof. Elfvingin sisar silloin luokseni ja sanoi: "Teillähän on hyvä
lauluääni, oopperan kuoro tarvitsee lisävoimia, ryhtykää heitä
avustamaan!" No niin, laulua, tuota hyvää ja kaunista taidetta vastaan
ei äidillänikään ollut mitään muistuttamista, ja niin jouduin minä
varsinaiselle näyttämölavalle. Ensimmäinen itsenäinen, vaikkakin pieni
lauluosani oli Lord Elfordin osa Auberin oopperassa "Musta Domino".
Samalla takerruin myös kokonaan teatterin lankoihin, mihin seikkaan ei
vähimmän syyllinen suinkaan ollut toht. Bergbom. Kohtaloni ratkaisi
kuitenkin oikeastaan neiti Lydia Lagus, oopperan silloinen primadonna
ja ehkä suurin ja ihanin ihminen, mitä milloinkaan olen tavannut.
Äitinikin hän pakotti suostumaan siihen, mikä ennen oli ollut niin
perin mahdotonta ja muodotonta tästä kunnon naisesta. "Mene vain
sitten, Axel, voit kyllä sinäkin toimia sellaisessa laitoksessa, missä
Lydian kaltainen ihminen saattaa viihtyä." — Tämä ratkaisi kohtaloni,
ja seuraavana syksynä, v. 1878, esiinnyin ensi kerran Porissa näytellen
Heiliön osan kappaleessa "Maantien varrella".
— Siitä saakka on elämäni ollut pelkkää pyrkimystä yhä suurempia
päämääriä kohti, ja minä uskon, että en, iästäni huolimatta, ole
taiteeni viimeistä sanaa vielä sanonut. Taidehan ei lähde ulkoapäin, se
kasvaa aina ja yksinomaan vain sisimmästä ihmisestä, lopetti taiteilija
haastattelun.
Adolf Lindfors.
— Ihan todenteolla, kyllä teidän täytyy sivuuttaa minut sarjassanne,
väitti herra Lindfors häntä teatterilla erään harjoituksen jälkeen
tavatessamme. Tiedättehän, kuinka paljon minulla on työtä, vaivaa ja
vastuksia, enhän minä jaksa, pienen lepohetkeni tarvitsen niin hyvin
itsekin.
— Saan ehkä tulla kotimatkalle saattamaan; voimmehan hiljalleen
kävellessä jonkun sanan vaihtaakin, eihän se liiaksi rasittane,
ehdotimme.
— Eipä tietenkään, kunhan emme vain noista haastatteluasioista puhu
— niin, niin, te ette saa sanomalehteen mitään kirjoittaa — kaikkeen
muuhun keskusteluun kyllä olen valmis... No, Tolstoihan on nyt siis
lähtenyt, vetäytynyt pois kaikesta...
— Ja Strindberg selittää olevansa valmis tekemään samoin ensimmäisen
sopivan tilaisuuden ilmestyessä, ja onhan hänen tuotannossaankin
kohtia, jotka voimakkaasti viittaavat sellaiseen mahdollisuuteen, esim.
"Damaskuksen" kolmas osa.
— Niinpä niin, ihmiset pitävät usein niin suurta melua itsestään
tullakseen huomatuiksi, sitä mieltä minä olen. Ja kuitenkin te nyt
kiven kovaan vaaditte, että minä rupeisin tässä kirjoittelemaan
itsestäni, minä, joka olen saarnannut sitä vastaan, kun muista on ollut
kysymys.
— Enhän toki sitä ole vaatinut. Minähän kirjoitan, ja tätä kirjoitusta
varten pyydän vain muutamia tietoja, muutamia piirteitä elämästänne ja
kehityksestänne, nostamatta siitä sen enempää melua.
— Ikäänkuin nuo tiedot ja pienet piirteet sitten kiinnittäisivät
kenenkään mieltä. Minähän olen vain työmies, ei minulla ole mitään
sanottavaa, ei mitään kerrottavaa. Tehkäämme vain työtä, älkäämme
kirjoitelko itsestämme! Minä kertoisin, te kirjoittaisitte, sehän olisi
aivan samaa kuin että itse kirjoittaisin. Tuollaisella ajanvietteellä
ei ole mitään merkitystä, työllä vain on merkityksensä.
— Tuomionne on ehkä liian jyrkkä. Tekihän Benvenuto Cellinikin työtä,
hän jos kuka, mutta siitä huolimatta hän istuutui kirjoittamaan
neli-, viisisatasivuista kirjaa — itsestään ja elämästään. Ja tämän
ajanvietteen tulokset kiinnittivät itse suuren Goethenkin mieltä siihen
määrin, että hän omakätisesti käänsi kyseessä olevan teoksen saksaksi.
— Kaikki eivät ole Cellinejä eivätkä Goethejä, siinäpä se. No niin, nyt
te vain ilmoitatte kauniisti lukijakunnallenne, että tämänkertaisella
haastateltavalla ei ollut yhtään mitään sanottavaa, sitenhän pääsette
itsekin paljon helpommalla ja jatkatte sitten vain seuraavasta.
— Sellaista en voi lukijakunnalle sanoa, sillä silloin en puhuisi
totta, ja antaisin heille tietysti päälle päätteeksi vielä ihan väärän
kuvan teistä.
— Kuinka niin, miksi se ei olisi totta?
— Siksi, että suunnitelmaamme kuuluu m.m. muutamien tosiasiain muistiin
merkitseminen, jotka ihan varmasti voisitte mainita. Milloin ja missä
osassa esim. ensi kerran eläissänne esiinnyitte?
— Siinäpä se, sitä nyt en todellakaan muista! Kyllähän me täällä
pienokaisina hyvin paljon näyttelimme Reinin lapsien kanssa, jossakin
Pikku-Roopertinkadulla, mutta kappaleita en vain muista, enkä niitä
milloinkaan kirjoittanut muistiin.
— Niinkö varhain teissä heräsi jo näyttämötaiteelliset harrastukset,
teatteri-into?
— Kaksitoistavuotiaana se innostus vasta heräsi, jolloin näin
Arkadiassa erään kappaleen. Nimeä en tietystikään taas muista, mutta
tonttuja siinä esiintyi paljon... Tästähän nyt näette, etten mitään
muista. Aspelin esim. tahtoi minusta tietoja teatterin historiaansa
varten, mutta ei hän minulta itseltäni ainakaan mitään muuta saanut
kuin kolme valokuvaa. Vanhat muistiinpanotkin ovat sitäpaitsi jo kauan
sitten poltetut.
— Minkä ikäisenä sitten jouduitte vakinaisesti teatterin palvelukseen?
— Seitsentoistavuotiaana allekirjoitin näyttelijäsopimuksen
Ruotsalaisen teatterin kanssa.. Tietenkin tahtoisitte kuulla
ensimmäisestä esiintymisestäni tämän laitoksen palveluksessa, mutta se
ja jotkut seuraavatkin esitykset olivat siksi vähäpätöisiä, että ne
eivät ole painuneet mieleeni eivätkä muodostaneet mitään ratkaisevaa
kohtaa kehityksessäni.
— Mieluimmin tietysti kuulisimmekin jostakin merkittävämmästä
esityksestänne.
— Sen kyllä muistan, ja se oli tavallaan merkillinenkin. Näyteltiin
Frans Hedbergin kappaletta _Dalkarlarne_, jossa minulla oli muuan
vähäpätöinen osa. Näytäntö alkoi klo 7, mutta silloin _Engelbrektin_
osan esittäjä, hra Martinson, kieltäytyi näyttelemästä. Orkesterin
soittaessa vielä alkusoittoa sain viittä yli seitsemän määräyksen
esiintyä tässä pitkässä osassa, jota en milloinkaan ollut harjoitellut,
en edes lukenut ulkoa. Roolikirja kädessä astuin näyttämölle, en
vilkaissut kertaakaan siihen — olin kai harjoituksessa oppinut tämänkin
osan kuulemalta ulkoa — ja onnistuin erinomaisesti, paljon paremmin
kuin seuraavalla kerralla, johon mennessä olin jo ennättänyt osaa
tutkia. Nähtävästi siis häikäilemättömyys on parhain hyveemme!
— Kauanko sitten olitte Ruotsalaisessa teatterissa, ennenkuin
siirryitte Suomalaiseen?
— Ruotsalaisessa teatterissa olin kuusi vuotta, mutta sieltä läksin
merille enkä suinkaan Suomalaiseen teatteriin.
— Mikä aiheutti niin jyrkän käänteen elämässänne?
— Kukapa ne kaikki asiat tietää. Tein kai itseni jollakin tavalla
naurettavaksi, kyllästyin ja läksin tieheni, mutta emme nyt siitä
puhu. Purjehdin sitten vesillä vuoden päivät ja jouduin Göteborgiin,
jossa taas liityin erääseen sikäläiseen teatteriin. Siellä opin niin
pian matkimaan ruotsalaisten lausumatapaa, että kaikki luulivat minua
synnynnäiseksi ruotsalaiseksi, vaikka olin vallan yksinkertaisesti
kunnon porvoolainen. Niiden kahden kuukauden aikana, jotka olin tässä
teatterissa, esiinnyin ainakin viidessä osassa, jotka olen tietysti
kaikki unohtanut.
— Sitten palasitte kotimaahan?
— Sitten palasin kotimaahan ja liityin italialaiseen oopperaan, joka
esiintyi täällä kokonaisen talven, ja jossa minäkin lauloin monta
merkittävää osaa.
— Sieltä siirryitte varmaankin Suomalaiseen teatteriin?
— Niin tein. Janakkalassa oleskelin suomea oppimassa, johon kieleen
olisin paljon paremminkin perehtynyt, ellei minua olisi häirinnyt eräs
ruotsalainen ja eräs böömiläinen, jotka harjoittivat paikkakunnalla
samoja opintoja. Ne pojat heittivät kaikki leikiksi ja ehkäisivät
vielä toisenkin ihmisen uutteruutta. Ensimmäinen merkittävämpi osani
Suomalaisen teatterin palveluksessa oli sitten Didier'n osa George
Sand'in kappaleessa "Sirkka".
— Oletteko muutoin ollut tyytyväinen tähän elämänuraanne?
— Tänään tyytyväinen, seuraavana päivänä tyytymätön, kuten lienee
asianlaita muidenkin taiteitten harjoittajien kesken. Näyttelijäura
se sittenkin hermostuttavin lie. Kirjailijat valitsevat mielensä
mukaan työnsä ja aiheensa, maalarin ei tarvitse muovata marmoria,
harpunsoittajan ei puhaltaa pasuunaa, mutta koomillisen näyttelijän
täytyy näytellä traagillisia osia, traagillisen näyttelijän suorittaa
salonkitehtäviä j.n.e. Ei ole vara valita, joukkomme on niin pieni ja
rajoitettu.
— Älkää nyt olko minuun pahastunut, vaikka ette mitään tietoja
saanutkaan; tavataan toiste ja jutellaan muusta, minun on niin raskasta
puhua teatteriasioista, lopetti taiteilija kävelymme ja keskustelumme.
Knut Weckman.
— Varsinainen teatteriharrastus heräsi minussa noin
kaksitoistavuotiaana, alkoi herra Weckman ruvetessaan kertomaan
nuoruutensa muistoista. Olin juuri päässyt Hämeenlinnan suomalaiseen
normaalilyseoon, ja näihin aikoihin antoi vasta perustettu
Suomalainen teatterikin moniahkoja näytäntöjä mainitussa kaupungissa.
Tämä innostutti meidät koulupojatkin perustamaan oman pienen
näyttämömme, jossa esiinnyin ensi kerran näytellen nuoren ylioppilaan
osaa pienoisessa laulukappaleessa "Kalatyttö". Olin silloin
kaksitoistavuotias, kuten sanottu.
— Ette tietenkään vielä ensiluokkalaisena ruvennut ajattelemaan
näyttelijäuralle antautumista?
— Enpä tietenkään, ja kun sitten rupesin sitä todenteolla ajattelemaan,
niin pani äitini jyrkän vastalauseensa näihin tuumiini. Nuorten
näyttelijäin tila ei hänestä tosin niin perin toivoton ollut, mutta
varoittavana esimerkkinä hän puhui aina vanhoista näyttelijöistä,
jollaisia surkeita ilmiöitä harhaili todellakin niihin aikoihin
kaupungista toiseen kiertävien ruotsalaisten teatteriseurueiden
matkassa etsiskellen epätoivoisesti rahoja päästäkseen taas jatkamaan
taivallusta toisille seuduille. Varoituksistaan ja vastustamisistaan
huolimatta oli äitini kuitenkin itse mitä innokkain teatterissa kävijä,
eikä hän estänyt muitakaan siellä käymästä, päinvastoin. Hän lähetti
palvelijatkin usein katsomaan hyviä kappaleita, jotka hänen mielestään
sivistivät suuresti näitä ihmisiä ja käänsivät heidän mielensä pois
tanssista, tuosta kaiken pahan alkujuuresta. Tuntuupa näin ollen
melkein siltä kuin näyttämölliset harrastukseni olisivat jonkun verran
perittyjä, kuten rakkauteni taiteeseen yleensäkin.
— Muistanette ehkä vieläkin varhaisemmasta lapsuudestanne piirteitä,
jotka olisivat mahdollisesti viitanneet tulevaan elämänuraanne?
— Kenties hiukan, mutta pari sanaa ensin vielä tuosta perinnäisyydestä,
kun se nyt kerran sattui puheeksi tulemaan. Isäni, koulunkäymätön mies,
kuten niin monet muutkin vanhan kansan ihmiset, toimi kaupungissamme
olevan ruotuväen soittokunnan johtajana, ja ruotuväen hajottua hän
sitten eli loppuikänsä Hämeenlinnan urkurina. Muistan, että hänellä
oli mitä suurimmat soitannolliset ja taiteelliset lahjat. Minkä
koneen hän ikänä käteensä saikin, heti hän haki asteikon ja käytteli
sitten konetta jonkun ajan kuluttua kuin mikäkin mestari. Niin, ne
varhaisimmat piirteet. Paljon en tietysti muista, mutta hyvin vilkas
vain olin, puhuin ja paukutin aina, kuten Axel Ahlbergkin kertoo
poikasena tehneensä; esiintymis- ja esityshalua sellainen tietenkin
oli. Varsinkin maalaisia, jotka sattuivat luonamme käymään, koetin
parhaani mukaan huvittaa; he kai tietäisivät kertoa paljonkin
sellaista, minkä itse jo olen unohtanut.
— Kuinka taipumuksenne kehittyivät sitten edelleen kouluaikananne?
— Paitsi jo mainitsemiani esiintymisiä omalla pikku näyttämöllämme,
sain ahkerasti harjoittaa koulussa runonlausumista suomenkielen
tunneilla. Minua ei kainostuttanut lainkaan, kuten muita poikia, mennä
lausumaan luokan eteen runoläksyjä, löysin niissä päinvastoin suurimman
iloni. Ja ahkerasti sainkin laususkella, sekä oppitunneilla että
varsinkin aina kevättutkinnoissa. Muistan hyvin viimeisen tällaisen
esitykseni keväällä 1878, jolloin myös erosin koulusta. Lausuin silloin
Runebergin _Sotilaspojan_. Isäni oli hiljakkoin kuollut, ja muisto
tästä oli vielä niin syvällä sielussani, että lausumiseni tapahtui
entistään suuremmalla hartaudella ja tositunteella. Rehtori Geitlin
sattui omin korvin kuulemaan tämän tutkiessaan viereistä luokkaa, josta
hän kiirehti suoraa päätä minua ihan kädestä pitäen kiittelemään ja
onnittelemaan, vaikka ei hän omasta puolestaan tahtonut minua kehottaa
teatteriin liittymään.
— Olitte silloin jo varmasti päättänyt liittyä teatterin palvelukseen.
— Ihan varmasti. Päätökseni oli jo kypsynyt edellisenä vuonna, jolloin
olin kuusitoistavuotias nuorukainen. Ratkaisevimmin vaikutti tähän
Suomalaisen teatterin näytännöt, joita silloin näin noin kymmenkunta.
No niin, koulusta eroamisvuoteni syksyllä matkustin jo Helsinkiin toht.
Bergbomin luo ja pyrin teatteriin. Hän tutki minua, luetti jo ennen
esittämiäni osia, oli taitoihini tyytyväinen, mutta virkkoi: "Ei tämä
ole mikään lasten laitos, menkää nyt vielä kotia miehistymään ja tulkaa
sitten takaisin." Eikä teatteri tainnut siihen aikaan mikään lasten
laitos todellakaan olla. Siellä ryypiskeltiin lujasti ja vietettiin
muutoinkin iloista elämää, jota makeutta ei tohtori arvatenkaan
tahtonut päästää lapsia maistamaan.
— Tästä ei intonne kuitenkaan laimennut?
— Vielä mitä! Kun sitten vietin sen vuoden joulun Iitissä ja pääsin
siellä taas esiintymään seuranäytelmässä "Kuinka anopeista päästään",
niin ei minua voinut enää mikään pidättää, vaan matkustin seuraavassa
tammikuussa taas Helsinkiin. Nytpä kai olin jo miehistynyt, koska toht.
Bergbom otti minut muitta mutkitta teatteriin. Puheosasto vieraili
silloin parhaillaan Turussa, mutta tohtori kehotti minua jäämään
tänne niiksi pariksi viikoksi, jotka teatteri vielä viipyi poissa,
ja lueskelemaan sillä aikaa rooleja hänen johdollaan. Ja niin sitä
sitten lueskeltiin, opeteltiin Nummisuutarien Eskot ja Iivarit, joista
osista en muutoin mieskohtaisesti lainkaan pitänyt. Nautin niistä
tietysti taideteoksina, mutta en olisi vain mitenkään tahtonut näytellä
koomillisia osia. Sanoinkin sen tohtori Bergbomille, mutta nauraen ja
katsoen pitkään minuun hän vain virkkoi: "Vai ette pidä? Sitä te ette
nyt todellakaan tiedä, sillä näyttelijä saa vuosikausia olla teatterin
palveluksessa, ennenkuin hän todellakin pääsee selville siitä, mitkä
osat häntä miellyttävät." No niin, palasi sitten puheosasto Turusta,
ja esitettäväksi määrättiin Nummisuutarit, jossa minun tuli näytellä
Eskon osaa. Siitäkös Benjamin Leino vainaja synkistyi, ja riisti kuin
riistikin minulta osan. No, Iivarin tehtävä oli siihen saakka ollut
aina huonoissa käsissä, naiset olivat sitä vain näytelleet, ja sen
sain nyt minä, ja samalla siitä tuli ensimmäinen osa, jossa teatterin
palveluksessa esiinnyin helmikuulla 1879.
— Mainitsitte äsken, että ette pitänyt koomiliisista osista. Kumpiko
oli oikeassa, tekö vai tohtori Bergbom?
— Osittain hän, suurimmaksi osaksi minä itse kuitenkin. Ajatelkaahan,
vaikkakin olen esiintynyt enimmäkseen koomillisissa tehtävissä, ja
menestyksellä kylläkin, niin pidän kuitenkin enemmän vakavista osista.
Ensi kokeeni tällä alalla sain suorittaa Jaakkona Anzengruberin
"_Valapatossa_", ja onnistuin täydellisesti. Sanomalehdet ylistivät
minua maasta taivaaseen, niin oli asian laita, en sano sitä itseäni
kehuskellakseni. Elin niin syvästi ja täydellisesti tämän pienen osan,
että se herpaisi voimani niin kokonaan, jotta toivoin johtokunnan
jäsenetkin kauaksi luotani heidän käydessään minua kiittämässä. Ja tämä
osa on vieläkin lempiosiani, kuten on toiseksi _Nikitan_ osa "_Pimeyden
vallassa_" ja _prinssi Erikin_ osa Strindbergin "_Kustaa Vaasassa_".
Tietysti pidän koomillisistakin osistani, kuten Reviisorista y.m. mutta
en niin suuresti kuitenkaan kuin edellisistä.
— Millaiseksi sitten uneksitte näyttelijäuran, ja ovatko ne unelmanne
toteutuneet?
— Unelmat tietysti olivat suuret, mutta kyllä todellisuus tuli sitten
kuin korvapuusti. Aluksi arvostelu oli kovin ylevämielinen, pelkkää
kiitosta vain, joka ehkä onkin hyvä nuoren miehen kannustukseksi,
mutta vallan suhdatonta on se, että silloin kun mies itsetietoisesti
jo tekee työtä, tietää jotakin luovansa ja antavansa kunnollista,
niin saa tavan takaa lukea, että ei osaa puhua, ei kävellä, ei tehdä
eleitä, ei edes hengittääkään. Turha minun sittenkin on moittia,
sillä perin päivänpaisteinen on urani aina ollut, "Onnen Pekka" minä
todellisuudessakin olen ollut, en vain näyttämöllä. Ensimmäiset tosi
murheeni ovat tulleet — nyt vasta, kahtena viime vuotena, jolloin olen
saanut vain pari osaa näytellä. Tällainen työttömyys voi tehdä miehen
mielipuoleksi, ajatelkaahan vain, että teiltä kahdeksi vuodeksi, ja
mahdollisesti vieläkin pitemmäksi aikaa ehdottomasti riistettäisiin
kynä, eipä taitaisi niinkään hauskaa olla, lopetti taiteilija
haastattelun.
Katri Rautio.
— Minun elämäni, alkoi rouva Rautio haastattelun, on ollut sangen
köyhävaiheinen, sen vähäiset muistot tuskin tuottavat kenellekään iloa.
— Koettakaamme nyt kuitenkin, ehdotimme. Tokko muistatte, minkä
ikäisenä teissä heräsi halu antautua näyttelijäuralle?
— Ei se minussa varsin lapsena herännyt, sillä siihen aikaan ei lapsia
päästetty milloinkaan teatteriin, he eivät edes saaneet kuullakaan
mitään tuosta laitoksesta. Vallan hitaasti ja sangen myöhään minä
pääsin selville tulevasta elämänurastani. Varhaisimman lapsuuteni
ajoilta en tiedä ainoatakaan merkkiä, mikä viittaisi näyttämöllisiin
taipumuksiin. Satukirjoja tosin luin hyvin suurella innolla, mutta
sitähän tekevät tietääkseni melkein kaikki lapset; ei siinä siis mitään
erikoista.
— Lukevatpa tietenkin, eikä lähimainkaan kaikista tule —
näyttämötaiteilijoita. Mutta mitkä vaiheet sitten johtivat tienne
teatteriin?
— Ensi aiheena on kai pidettävä siirtymistäni Pietarista, jossa
olen syntynyt ja kasvanut. Äitipuoleni kuoltua muutin sieltä noin
kaksitoistavuotiaana tätini luo Hämeenlinnaan, jonka kaupungin
tyttökoulussa sain myös jatkaa Pietarin kirkkokoulussa alottamiani
opinnoita. Tulevaisuudelleni tärkeintä oli kuitenkin se, että tätini
luona asui samoihin aikoihin herrasväki Aspegren. Rouva Aspegrenilta
sain eräänä päivänä lipun teatteriin, jonne tätikin minut laski, sillä
olinhan jo kolmetoistavuotias tyttö, enkä siis mikään lapsi enää.
Silloin näyteltiin Birch-Pfeifferin kappale Sirkka, johon, samoinkuin
teatteriin yleensäkin, innostuin niin rajattomasti, että varmasti
päätin kaikin voimin pyrkiä kohti tätä elämänmaalia.
— Tämä päämaali ei tietenkään nuoruutenne takia ollut vielä suinkaan
lähellä?
— Ei lähellä, mutta ei niin perin kaukanakaan, sillä jouduin
harvinaisen nuorena teatterin palvelukseen. Mutta paljon kovia sain
kokea tällä väliajalla. Masentavimmin minuun vaikutti se ankara
silmätauti, jota näistä ajoista alkaen sain potea noin kaksi vuotta ja
joka uhkasi viedä minulta näön. Koulua en voinut käydä, viisi luokkaa
olin juuri ennättänyt suorittaa, mutta suurin suruni oli kuitenkin se,
etten sokeaksi tultuani tietysti voinut ajatellakaan näyttelijäuralle
antautumista, jota aikomusta kunnon tätini muutoinkin murheekseni
ankarasti vastusti.
— Kaikki nämä vaikeudet ja vastukset kuitenkin voititte.
— Viisitoistavuotiaana paranin tuosta vaikeasta silmävammastani, ja
silloin sain myös tätini taipumaan ja kirjoittamaan rouva Aspegrenille,
joka kutsuikin minut Helsinkiin toht. Bergbomin tutkittavaksi. Kaikki
muutoin hyvin, mutta olin ihan liian nuori, enkä osannut sitäpaitsi
niin nimeksikään suomenkieltä, ja sain palata suoraapäätä takaisin
Hämeenlinnaan, jossa sitten jatkoin vuodenpäivät lukuja ja opinnoita,
tällä kertaa yksityisopetusta nauttien.
— Mitä sitten sattui vuoden päästä?
— Sattuipa tulemaan kirje rouva Aspegrenilta, joka ilmoitti, että
Suomalainen teatteri aikoi näytellä _Tuhkimo_ nimisen kappaleen, jonka
tekijää en muista, mutta jossa esiintyi paljon nuoria tyttöjä ja Ida
Aalberg pääosassa. Tässä kappaleessa, kirjoitti rva Aspegren, saisin
minäkin kokeeksi esiintyä, jos voisin Helsinkiin matkustaa. Sen teinkin
ja kuusitoistavuotiaana esiinnyin siis ensi kerran teatterissa tuossa
samaisessa Tuhkimo kappaleessa.
— Oliko tämä kappale ensimmäinen, jossa eläissänne esiinnyitte?