SUOMALAISIA NÄYTTELIJÖITÄ
Lapsuuden ja nuoruuden muistoja
Kirj.
AARNI KOUTA
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1911.
SISÄLLYS:
Esisanat.
Ida Aalberg.
Kaarola Avellan.
Emelie Stenberg.
Aurora Aspegren.
August Aspegren.
Taavi Pesonen.
Axel Ahlberg.
Adolf Lindfors.
Knut Weckman.
Katri Rautio.
Aleksis Rautio.
Iisakki Lattu.
Olga Poppius.
Kaarle Halme.
Esisana.
Ihaillessamme jotakin suurta ja jo täyden kasvuvoimansa saavuttanutta
puuta ei liene monenkaan meidän mieleemme juohtunut ne eri
kehityskaudet ja -muodot, jotka tämä puu on elänyt ja taistellut
muodostuessaan pienestä, tuskin maankamaraa ylemmästä idusta siksi
korkeaksi kasviksi, joka majaamme varjostaa. Me näemme ihastuksella
vain puun, joka työntää latvansa taivasta kohti, ojentaa oksansa ilman
tuulien tuuditeltaviksi, mutta emme ajattele pientä tainta, joka maan
uumenista kerran pyrki ja pääsi päivän valoon, juurrutti ja levitti
juurensa tahdon rantavoimalla syvälle mullan mustaan helmaan, mistä
sitten imi elämisen voiman ja tarmon. Ja lähemmin tarkastaessamme on
tässä alkutilassa ja alkukamppailussa yhtä paljon mieltäkiinnittävää
ja ihastuttavaa kuin myöhemmässä kypsyyden kaudessakin. Vieläpä tuon
taimen kehitysilmaisuja tutkistellessamme voimme nähdä viittauksia
vastaisuuteen, edellytyksiä, edellyttäviä luonteenominaisuuksia ja
hentoja yhdyssiteitä tulevaisuuteen.
Edellinen on sovitettavissa ihmiseenkin, varsinkin voimakkaammin ja
huomattavammin kehittyneeseen ja rakentuneeseen ihmiseen, joka on
pystynyt luomaan itsestään jotakin, kyennyt kohoamaan ja kasvamaan
johonkin tehtävään, joka on jättänyt jälkiä häntä ympäröivään elämään,
vieläpä antanut parhaimmassa tapauksessa uusia sysäyksiä kehityksen yhä
etenevään ja edistyvään kulkuun. —
— Nämä muutamat rivit vain sen sarjan esisanoiksi, jossa rupeemme
kertomaan vanhempien näyttämötaiteilijaimme lapsuuden ja nuoruuden
vaiheista ja muistoista sellaisina kuin ne haastattelujen muodossa
olemme heidän omilta huuliltaan kuulleet. Heidän taiteellisen työnsä
tulokset ovat jo täysin kypsinä meidän nähtävinämme ja arvioitavinamme;
heidän varhaisimmat sielunliikuntonsa ensimmäisistä itsetiedottomista
aavisteluista elämänuran ratkaisevaan ensi askeleeseen saakka ovat
meille tuntemattomampia, ainakin jo paljon etäisempiä asioita,
joihin kuitenkin kannattaa kerran vielä kääntää katseensa ja joiden
muistelemisesta voi koitua paljon iloa, vieläpä sangen suurta
mielenkiintoakin.
Helsingissä v. 1910.
_Aarni Kouta_.
Ida Aalberg.
Mainitessamme vapaaherratar _Ida Aalbergille_ aikeestamme ja
pyytäessämme häntä kertomaan meille lapsuutensa ja nuoruutensa
vaiheista, väitti hän, että niistä ei pitkältä puhetta riittäisi.
Hän muisti olleensa tavattoman paha lapsi, ainoa tyttö kolmen veljen
joukossa, joille hänen olisi tullut olla hyvänä esimerkkinä, mutta
muuttuikin joka kohdassa aina vain varoittavaksi esimerkiksi. Hänellä
oli ollut hyvin paljon mitä pahimpia vikoja. Ensimmäinen, ja ehkä
pahin, oli niistä tietysti ollut jokin vaarallisen itsetietoinen piirre
luonteessa, minkä ilmenemismuotoja oli ollut itsepäisyys, jonkinlainen
hallitsemishalu, tahto määräysten jakelemiseen. Myöskin oli ylpeyden
raskas peri- ja helmasynti päässyt juurtumaan hänen jo niin aikaisin
turmeltuneeseen luonteeseensa. Ei ollut voinut lainkaan pitää muita
pikku tyttöjä vertaisinaan ja leikkitovereikseen kelvollisina, tuskinpa
ikäisiään ja itseään vanhempia poikiakaan, joiden kanssa oli kuitenkin
jonkunverran paremmin viihtynyt. Heissä oli sentään ollut hiukan
voimakkaampaa ainesta, mutta sitäkin vain hiukan. Hyvinkin nuorena oli
vitsaa koetettu vääntää, eikä oltu myöskään vähemmän ahkerasti käytetty
tätä samannimistä pelottavaa asetta vääntökeinona. Mutta väännöstä ei
syntynyt käännöstä — parempaan päin. Kaukana siitä. Vuosi vuodelta
nämä huonot ominaisuudet yhä vain kasvoivat, vieläpä ilmestyi entisten
lisäksi uusiakin turman tuumia nuoreen mieleen. Kaikkein pahin niistä
oli mielikuvitus. Se oli pakottanut jättämään leikinlyönnin, unohtamaan
leikkitoverit kokonaan. Ypöyksin nuori tyttö oli kiertänyt metsiä ja
maita, koristellut itseään ruohoilla ja kukkasilla ja puhellut ääneen
itsekseen. Synkästi uskonnollisen äidin vitsa oli yhä uutterammasti
tehnyt työtään — olihan entisen itsepintaisuuden lisäksi nyt vielä
tullut paha maailmallinen mieli, mikä ilmeni päälle päätteeksi
muodossa, joka oli omiaan herättämään hämmästelyä ja naurua muissa
ihmisissä. Näin "pahaksi" lapseksi suurin näyttämötaiteilijattaremme
kuvasi itsensä, mutta lisäsi, että hän samalla oli ollut hyvin onneton.
Lapsuus oli onneton, nuoruus oli onneton. Se oli yhtä ainoata kaipuuta,
vaikka hän ei tiennyt kaipuun syytä eikä sen päämaalia. Yhtä ainoaa
kuvittelua se myöskin oli, vaikka nämä mielikuvat eivät voineet
milloinkaan kiteytyä miksikään selviksi näyiksi ja kuvasarjoiksi. Mutta
kaikesta huolimatta ne kuitenkin elivät elämäänsä, eikä vitsa voinut
niitä kuolettaa, yhtä vähän kuin hänen omat kärsimyksensäkään.
"Mutta pahuudestani huolimatta", huomautti taiteilijatar leikillisesti,
"ovat ihmiset aina pitäneet hyvää huolta minusta, vieläpä minua
rakastaneetkin." — Täten hän esim. oli joutunut kotiseudullaan
siihen aikaan oleskelevan Minckwitzin perheen suojatiksi ja päässyt
heidän mukanaan Helsinkiin ja täällä oppilaaksi neiti Tavaststjernan
perustamaan ruotsalaiseen tyttökouluun, jonka koulun toiminta
ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Kovin pitkäaikaiseksi ei
taiteilijattaren kouluopillinen ura käynyt myöskään rouva Qvistin
täkäläisessä oppilaitoksessa; keskeytymisen syynä oli tällä kertaa
varojen puute, sillä kodin piti kustantaa etupäässä veljien kalliit
opinnot. Rouva Qvistin koulussa käynnin huomattavin tapaus on
mielestämme kuitenkin se, että siellä Ida Aalberg sai ensimmäisen
hänen taiteensa osalle tulleen tunnustuksen. Kevättutkinnossa olivat
oppilaat lausuneet runoja, heidän joukossaan myöskin Ida Aalberg
"_Adlercreutzin_" Vänrikki Stoolin tarinoista. Tutkinnossa oli ollut
läsnä rouva von Kothen, ja oli hän, silloisen Suomen kirjallisesti
ja taiteellisesti sivistynein nainen, lausunut julkisesti ihailunsa
mainitun runon lausumisen johdosta.
Tästä johduimme kysymään sitä kappaletta ja osaa, jossa taiteilijatar
oli ensi kerran esiintynyt. Maalla, kotipuolessa se oli tapahtunut.
Joululomaansa oli sinne tullut viettämään kuopiolaisia ylioppilaita,
jotka olivat panneet toimeen pienet juhlat kansakoulun hyväksi.
Siellä oli esitetty pieni näytelmäkappale "_Kassan avain_", jossa
emännöitsijän osassa oli esiintynyt Ida Aalberg, silloin nuori, tuskin
nelitoistavuotias tyttönen. Hän oli jo sitä ennen paljon uneksinut
teatterista. Ensimmäisen mielenkiinnon tähän taidelaitokseen herättivät
vanhat, äidin maitokamarin seiniin liisteröidyt ruotsinkieliset
sanomalehdet, joissa oli julkaistuina teatterien ohjelmat. Kovin
oli niissä kiihottanut mielikuvitusta se, että jonkin kuninkaan
tai kuningattaren nimeä oli seurannut tavallisen kuolevaisen nimi.
Kuningattarena kuolevainen ihminen jonakin iltana! Sellaiseksi hänkin
tahtoi, niin mahdotonta kuin se olikin, sillä pitihän jumalaa pelkäävä
koti teatteria synnillisimpänä, saastaisimpana ja turmiollisimpana
laitoksena maan päällä. Kun nyt nämä ylioppilaat tulivat
esiintymispyyntöineen, oli nuoren mielikuvittelijan ilo rajaton, mutta
— sitä ei saanut näyttää. Lavalle hän kuitenkin näin kotitanhuvilla
pääsi, mutta siihen sen piti pysähtyäkin.
Niin ei kuitenkaan käynyt, onneksi suomalaisen näyttämötaiteen.
Rippikoulun käytyään, nelitoistavuotiaana, Ida Aalberg näki ensi
kerran oikean teatterin Hämeenlinnassa, jonne Suomalaisen teatterin
henkilökunta oli saapunut antamaan vierailunäytäntöjä. Silloin hänen
päätöksensä kypsyi. Tämän jälkeen häntä ei voinut pidättää enää koti,
ei rakkaus vanhempiin eikä sisaruksiin, vaan hän karkasi heidän luotaan
eräänä kevättalvisena päivänä, joutui Helsinkiin ja pääsi Suomalaiseen
teatteriin. Ensi kerran hän esiintyi jonkun rakastavan tytön osassa
näytelmäkappaleessa "_Lemun rannalla_", ja sai senkin jälkeen esittää
yhä edelleen pieniä vaatimattomia tytönosia, sillä tohtori Bergbomin
mielestä Ida Aalberg oli luotu naiviksi näyttelijättäreksi. Mitään
riemuvoittoja naivi näyttelijättäremme ei voittanut, hänen ainoa ilonsa
oli pyrkimys eteenpäin, hänen ainoa murheensa se, ettei saanut oppia
kyllikseen uutta, ei tarpeeksi edistyä, päästä eteenpäin, ja ihmetteli,
kuinka toiset saattoivat olla niin levollisia, vaikka eivät olleet sen
onnellisemmassa asemassa kuin hänkään. Mutta varmasti vakuutettu hän
oli siitä, että eteenpäin hänen täytyi päästä, kaikista vastuksista
huolimatta.
Näihin aikoihin oli taiteilijattaren veli matkustanut Dresdeniin
opintojaan jatkamaan, ja kirjoitti sieltä usein sisarelleen ja kuvaili
joka kirjeessään etenkin mainitun kaupungin teatteria, joka oli hänen
mielestään maailman suurenmoisin taidelaitos. Sinne alkoi tietysti
sisarenkin halu palaa. Siellä jos missä hänkin saattoi edistyä ja oppia
jotakin uutta, ja saatuaan resetin Oulussa sekä hiukan yksityistä
avustusta, hän läksi ylpeänä matkalle kukkarossaan seitsemisen sataa
markkaa, mikä mahtava summa kestäisi tietysti vuosikausia. Mutta
pitkälle eivät sellaiset rahat riitä, niistä kun sai luovuttaa
jo opettajalleenkin 25 mk tunnista. Tästä samasta opettajasta,
rouva _Seebachista_ tuli kuitenkin taiteilijattaren suurin turva
ja opastaja tällä hänen ensimmäisellä ja suorastaan ratkaisevalla
opintomatkallaan. Rahat loppuivat tietenkin pian, mutta into ja tarmo
eivät loppuneet. Aivan pennittömänä, perin pohjin nälkäisenä hän vain
ponnisteli edelleen, vahvasti uskoen siihen, että kaikki käy hyvin,
kaikki onnistuu vielä kerran. Nälkä tuli lopulta ilmi, mutta samalla
myöskin taiteilijattaren suuret lahjat ja uupumaton tarmo, horjumaton
tahdon lujuus. Kotimaasta toimitti rouva Seebach rahaa, joten jatkuva
oleskelu ja opiskelu ulkomailla kävi mahdolliseksi ja hedelmöittäväksi.
— Lopuksi mainittakoon vielä, että samainen rouva Seebach oli
tohtori Bergbomille kirjoittanut kirjeen ja vakuuttanut, että tämä
erehtyi toivoessaan Ida Aalbergista naivia näyttelijätärtä, hän itse
oli huomannut tässä nuoressa naisessa piilevän syvät traagillisen
näyttämötaiteilijan lahjat. Kun Ida Aalberg palasi sitten kotimaahan,
oli tohtori Bergbom antanut hänelle koetteeksi osan Anzengruberin
"_Valapatosta_", josta muodostui taiteilijattaren ensimmäinen suuri
voitto. "Keväällä erosin naivista näyttelijättärestä, lokakuussa
kohtasin traagillisen taiteilijattaren", oli tohtori Bergbom esityksen
jälkeen huudahtanut.
Kaarola Avellan.
Käydessämme haastattelemassa neiti Kaarola Avellania, puuttui hän itse
ensinnä puheeseen. "Haastatella ei tulisi milloinkaan itse asianomaista
henkilöä, jos mieli päästä perille hänen luonteenomaisimmista
piirteistään", lausui taiteilijatar. "Tällaisia seikkoja olisi pikemmin
tiedusteltava omaisilta ja lähimmiltä ystäviltä, joilla on ollut
tilaisuus kaiken aikaa seurata toisen kehitystä ja tehdä huomioita sen
eri ilmenemismuodoista, kuitenkin aina tarpeellisen välimatkan päästä.
Itse tulee usein vaienneeksi monesta asiasta, jotta ei vain tekisi
itserakkaan vaikutusta, usein taas tahtomattaankin ja itsetiedottomasti
hairahtuu lausumaan jonkin pienen epätotuuden, sillä ihminen on liian
lähellä omaa itseään." Myönsimme nämä mietteet suhteellisesti sangen
oikeiksikin, mutta väitimme vastaan, että toiselta puolen vaikenemiset,
toiselta pienet epätotuudet saattoivat nekin painaa osaltaan leimansa
luonnekuvaan, jonka silti ei tarvinnut lainkaan olla väärä. Itsestään
puhuessaan ihminen kaikesta huolimatta kuvastelee vain omaa sisintä
itseään, tavalla tai toisella, ja ehkä lopultakin aina sattuvammin ja
todemmin kuin syrjäinen.
"Itsetietoinen halu antautua taiteilijauralle heräsi minussa verrattain
myöhään", alotti taiteilijatar kuvauksensa. "Monet syyt aiheuttivat
sen. Olosuhteet ja kasvatus ennen kaikkea, mutta samassa määrin ehkä
myöskin sisäänpäin vetäytyvä luonne ja melkein voittamaton kainous."
Teatteri ainakin oli se viimeinen taidemuoto, jota neiti Avellan
ajatteli, ellemme sanoisi — vihdoin viimeinen. Koko nuoruus, silloiset
olosuhteet ja ankaran kristillismielinen kasvatus koettivat parhaansa
mukaan saada häntä loittonemaan tästä synnillisestä laitoksesta, kunnes
hän viimein kaikesta huolimatta heräsi Björnsonin "Kalastajatytön"
lailla uneksimaan naisesta, joka näyttäisi maailmalle "hvordan en
Kvinde er, naar hun er yndig, hvordan hun er, naar hun er syndig".
Pitkät, aavistuksettomat taipaleet erottavat kuitenkin lapsuuden ja
nuoruuden tästä heräämisestä, mutta itsetiedottomat sielunliikunnot
ja niiden eri ilmestysmuodot täyttävät sittenkin nämä taipaleet, ja
niitä nyt lähemmin tarkastellessamme ei suinkaan ole vaikea huomata,
että ne ovat suoranaisessa ja elimellisessä yhteydessä taiteilijattaren
myöhemmän elämänuran kanssa, ovat selviä ja suoranaisia viittauksia
siihen.
Ensimmäisenä kuvaavana ja edellyttävänä piirteenä mainitsi
taiteilijatar pukeutumishalunsa, tahdon esiintyä toisen henkilön
hahmossa. "Lapsethan yleensä tahtovat pukea ja laitella itseään", hän
sanoi, "mutta taiteilijanhan juuri täytyy olla lapsi, lapsi kehdosta
hautaan saakka, jos hänen mieli jotakin uutta ja suurta luoda." —
Ohimennen johtaa tämä ajatus mieleemme Nietzschen sanat: "Viattomuus
on lapsi ja unhoitus, uudestaan-alkaminen, leikki, itsestään pyörivä
pyörä, ensimmäinen liikunto, pyhä myöntäminen. Niin, luomisen leikkiin,
veljeni, tarvitaan pyhää myöntämistä." Siinä ehkä kaiken suuren taiteen
psykologia ja — lohdutus.
Tämä pukeutumishalu oli herännyt taiteilijattaressa jo varhain
ja herättänyt samalla mielikuvituksen rajattoman maailman eloon.
"Kalaretket isäni seurassa olivat tämän mieliteon ensimmäisenä
virikkeenä", virkkoi neiti Avellan. "Kesät vietimme aina Ahvenanmaan
saaristossa, jossa isäni ja hänen neljä tytärtään — minä yhtenä
niistä — viettivät usein vuorokausiakin kalaretkillä." Perheessä
ei ollut yhtään poikaa, senvuoksi tytöt puettiin kaikeksi kesäksi
pojanpukuun, sillä "hameet eivät saaneet alukseen astua". Näin
kului taiteilijattaren varhaisin lapsuus, kaksivuotiaasta aina
yhdenteentoista ikävuoteen saakka, kesät merellä, talvet luistin- ja
hiihtoretkillä Helsingin jäillä. Siis vapaata ja täyttä luonnonelämää,
missä mikään ei häirinnyt mielikuvitusta ja nuoren raikasta mieltä.
Mutta sitten tuli häiriö, vieläpä melkein naisluostarin muodossa.
Neiti Avellanin vanhempi sisar oli jo jonkun aikaa ollut Cecilie
Foyxellen pensioonissa Kalmarissa, ja sinne nyt lähetettiin kesken
purjehdus- ja luistinretkiä yksitoistavuotias Kaarolakin. Tässä
laitoksessa muuttui kaikki synniksi, mitä kuolevainen ihminen teki.
Kaunokirjallisuuden lukeminen oli syntiä, samoin jokainen oma
ajatus. Synnillistä oli seurustelu toisen sukupuolen kanssa, jota
syntiä kuitenkin harjoitettiin kaikessa viattomuudessa ja — pienten
vuoroserenaadien muodossa, sillä tämän "luostarin" läheisyydessä oli
maanviljelyskoulu, jonka oppilailla oli hyvä lauluääni. Kaikkein
suurin synti oli sittenkin teatteri. Neiti Avellan muisti, miten
hänkin oli ihmetellyt ja surrut ihmisten ääretöntä kevytmielisyyttä
kulkiessaan tämän taidelaitoksen ohi Kalmarissa ja kuullessaan sieltä
soiton säveliä. Muutoin oli hän taas itse puolestaan herättänyt paljon
surua ja murhetta kelpo johtajattarensa hyvässä sydämessä. Hänet
oli melkein joka päivä kutsuttu "ylös" nuhteita saamaan, "vaikka en
suinkaan ollut mikään paha lapsi, kuten vapaaherratar Ida Aalberg on
itsestään sanonut", lausui taiteilijatar. "Paha ehkä silloin, kun
minua pahalla koetettiin taivuttaa, mutta taipuvainen ja hellä kuin
vaha, silloin kun minua hyvyydellä Kohdeltiin." Tämän äärimmäisyydestä
toiseen liikahtelevan luonteenominaisuuden oli neiti Foyxellekin
huomannut, sillä eräässä kirjeessä neiti Avellanin vanhemmille hän oli
ihmetellyt tyttöstä, "jonka silmät toisena hetkenä saattoivat säkenöidä
kiivaudesta, toisena taas olla täynnä kyyneliä". "Luonteeni onkin aina
ollut äärimmäisyyksiä rakastava", lausui taiteilijatar. "Näyttelijänä
tahdoin ennen kaikkea esittää murtuvien osia, onnetonta rakkautta
j.n.e., mutta toiselta puolelta myöskin ihan keveitä ranskalaisia
salonkinäytelmiä. Ainoastaan jalojen ja tahrattomien luonteiden
esittämistä olen taiteessani aina kammonnut ja tahtonut niitä väistää —
silloisesta lapsellisuudestani huolimatta."
Mielikuvitustaan sai taiteilijatar tässä pensioonissa kuitenkin
kehittää. Pukeutumishalu sai ensinnäkin tyydytyksensä voimistelutuntien
urheilupuvuista sekä laajempi mielikuvituksen viljeleminen niistä
pienistä juhlista, joita tytöt omin päinsä saivat panna toimeen. Niihin
sommitteli Kaarola aina ohjelman. Historian opetus ja luku aukaisi
hänen mielikuviensa maailmalle uusia ja tuntemattomia aloja. Hän
tutustui mieltäkiinnittäviin personallisuuksiin ja tapahtumiin, joissa
hänen silmänsä näki aina jotakin toimintaa ja käyntiä, ja joista hän
sitten muodosteli draamallisia kohtauksia ja sarjoja. Niitä esitettiin
laitoksen puistossa, vieläpä Kalmarin unioonin aikaisia tapauksia itse
Kalmarin historiallisessa linnassa. Parempaa näyttämöä ja ympäristöä
nuori kuvittelija ja luoja tuskin voi luomilleen toivoakaan. Tällaista
elämää kesti aina taiteilijattaren seitsemänteentoista ikävuoteen
saakka, jolloin hän palasi jälleen kotimaahan.
Täällä hän sitten ensi kerran elämässään kävi teatterissa, jotka
käynnit alkoivat yhä tiheämmin uusiintua. "Paratiisissa sitä
pienillä säästörahoilla istuttiin, sillä vanhemmat eivät siihen
aikaan antaneet lapsilleen niin runsaita käsirahoja kuin nykyään",
virkkoi taiteilijatar. — "Silloinko teissä heräsi halu antautua
taiteilijauralle?" kysyimme. — "Kaukana siitä. Näytelmätaidetta
ja näyttämötaiteilijoita kyllä rajattomasti ihailin, näin heissä
suorastaan yliluonnollisen korkeita olentoja, mikä mielikuva sitten
myöhemmin kyllä perinjuurin särkyi, mutta itse olin ihan liian nöyrä ja
häveliäs moista ajattelemaankin. Neiti Foyxelle oli myös ihan Ruotsiin
saakka kuullut näistä teatterissa käynneistäni ja sieltä hän kirjoitti
asian johdosta pitkän varoituskirjeen vanhemmilleni ja pyysi heitä
palauttamaan nuorta sielua pois synnin poluilta." — "Eihän sitäpaitsi
ollut vielä olemassa suomenkielistä näyttämöä, joka olisi ollut
ainoa, mihin minä olisin liittynyt, huolimatta siitä, että en osannut
sanaakaan tätä kieltä. Sellainen oli aika silloin", lisäsi neiti
Avellan.
Oli kuitenkin juuri siihen aikaan olemassa silloinen suomalainen
ooppera, jonka lavalla Kaarola Avellan ensi kerran esiintyi, tosin
vain muiden mukana kuorossa laulamassa. Hänen sisarensa, myöhemmin
rouva Aura Thuring, kuului tämän laitoksen esiintyviin taiteilijoihin,
ja tämän osat valmisti ja opetti hänelle aina Kaarola sisar. "Sain
kuitenkin elää taiteessa, vaikkakin vain toisen henkilön hahmossa; itse
olin liian arka, tässä oli minulle jo kylliksi. Siinä ehkä myöskin syyt
luonteeni pedagoogisiin ominaisuuksiin." —
Kaarola Avellanin ollessa yksikolmattavuotias, piti Aura sisaren lähteä
Tukholmaan lauluopinnoitaan jatkamaan ja Kaarolan seurata häntä sinne
kaunolukua opiskelemaan. Kihlaus pidätti kuitenkin sisaren kotimaahan,
ja Kaarola sai lähteä yksin matkalle. Opettajakseen hän sai rouva
Betzy Almlöfin, joka sittemmin, oppilaansa uutteruuteen ja tarmoon
sekä suuriin lahjoihin ihastuneena, tarjosi tälle paikan Tukholman
kuninkaallisessa teatterissa. "Elämäni suurin tragedia on se, etten
ottanut tätä tarjousta vastaan. Minun täytyi päästä suomenkieliselle
näyttämölle, ja oppia yht'aikaa — vieras kieli ja tekotavan suuret
vaikeudet!"
Seuraavaksi kesäksi asettui Kaarola Avellan ihan yksikseen Kangasalle,
missä sanakirja kädessä, pelkkien talonpoikien joukossa opetteli
suomea. Syksyllä hän sitten liittyi Suomalaiseen Teatteriin ja esiintyi
ensi kerran Aleksis Kiven Leana Hämeenlinnassa marraskuun 26 p:nä
1876. —
Mitään unelmia taiteilijattarellamme ei näyttelijäurasta ollut
milloinkaan ollut, sille jouduttuaan hän unelmoimatta ajatteli vain
työtään. Suurimmat taiteelliset ilonsa hän tunsi kotona osiaan
valmistellessaan ja niitä tutkistellessaan, lavalla hän ei koskaan
voinut täydellisesti antautua, ei päästää temperamenttiaan valloille;
vieraan kielen käyttö kytki kaiken rautakahleisiin. Kun neiti Avellan
sitten myöhemmin erosi teatterista, tarjosi toht. Bergbom hänelle heti
kaunoluvun opettajan toimen, "jossa toimessa sitten taas sain vapaasti
elää elämäni taiteessa, jota vailla kaikki olisikin tyhjää", lopetti
taiteilijatar haastattelun.
Emelie Stenberg.
— Mitä minun pitäisi teille nyt oikeastaan kertoa? alotti neiti
Stenberg haastattelun. Pelkäänpä melkein, että olette turhan tautta
matkustanut tänne maalle saakka kuulemaan niitä vähiä muistoja, mitä
minulla on lapsuudestani ja nuoruudestani. Syntynyt olen Turussa, jota
tapausta en muista, yhtä vähän kuin sitäkään, että jo vuoden vanhana
jouduin Poriin isoisäni ja -äitini silloin lapsettomaan perheeseen.
Syystalvella sinne vanhempani matkustivat ja jättivät minut sitten
sinne kovien pakkasten takia. Vuoden päästä kun palasivat noutamaan,
eivät minua enää saaneet, niin olivat vanhukset pienen tyttärensä
tyttären seuraan jo ehtineet kiintyä.
— Entäpä muistot tuosta uudesta lapsuuden kodista? koetimme udella.
— Muistoja ei mitään. Olin aina vain täysikasvuisten seurassa,
jossa hyvin viihdyinkin. Varsinaiset lapsuuden muistot liittynevät
leikkitovereihin, ja sellaisina minulla oli vain kotitalon kanat ja
kukot sekä naapurin koira.
— Minkä ikäisenä sitten aloitte ensi kerran teatteria ajatella?
— En sitä milloinkaan ole ajatellut. Ensikiintymykseni tähän
laitokseen sain niistä kiertävistä seurueista, jotka silloin tällöin
antoivat näytäntöjään Porissakin, ensi kiintymykseni ja ensimmäisen —
korvapuustin. Kävelin näet isoäidin kera eräänä päivänä kaupungilla,
ja vastaamme tuli muuan nuori näyttelijä, jonka esitystä olin juuri
jonakin iltana ihaillut, 'katsokaahan, isoäiti, tuota kaunista
näyttelijää', virkoin. 'Kauniin näyttelijän' palkaksi paukahti
korvapuusti. "Vai sellaisissa mietteissä nuoret tytöt kulkevat!"
— Kuinka sitten itse jouduitte ensi kerran näyttämölle?
— Porissa esitettiin usein seuranäytelmiä. Kun minua pyydettiin niihin
avustamaan, en milloinkaan kieltäytynyt. Noin yksikolmattavuotiaana
esiinnyin siellä ensi kerran näytellen Rebekan osaa Topeliuksen
kappaleessa "Ett skärgårdsäfventyr", ellen aivan väärin muista.
— Siitä pitäenkö ajattelitte näyttelijäuralle antautumista?
— Kuten sanottu, en ole sitä koskaan ajatellutkaan. Eihän minua koirat
ja kanat sellaiseen voineet opettaa, eikä mokomaan ollut sitäpaitsi
aikaakaan, sillä kahdeksantoistavuotiaana, jolloin vanhempani kuolivat,
sain kaikki nuoremmat sisarukset hoidettavikseni.
— Mutta tästä kaikesta huolimatta jouduitte kuitenkin teatteriin. Mikä
sitten aiheutti tämän jyrkän käänteen elämässänne?
— Veljeni Elis Oskar Stenbergin sairastuminen. Syksyllä 1874 hän
kirjoitti minulle Helsingin klinikasta, jossa silloin makasi, ja pyysi
minua saapumaan sinne seurakseen. Minä saavuinkin, ja eräänä kauniina
päivänä Eos (= E.O.S.), kuten häntä toveripiirissä nimitettiin,
ilmoitti minulle päättäneensä toht. Bergbomin kanssa, että minun oli
liityttävä Suomalaiseen teatteriin. Suomalaiseen teatteriin — osaamatta
sanaakaan suomenkieltä, siitä nyt ei milloinkaan tule mitään! Mutta
siitä täytyi kuitenkin tulla jotakin, ja sitä mieltä olen aina ollut,
että kaikki käy, mitä ihminen vain lujasti tahtoo. — Ja lujasti siinä
täytyikin tahtoa, jatkoi taiteilijatar kertomustaan. Viisi viimeistä
elinkuukauttaan veljeni opetti minulle suomea, jonka kielen opinnot
hän itse oli alkanut sommittelemalla sanakirjojen avulla kokoon
yksinkertaisen, mutta sitten koko lyhyen elämänsä johtotähdeksi käyneen
lauseen: sinua rakastan, suloinen kieli. Ja se lause muuttui minunkin
elämäni johtotähdeksi. Kun veljeni sitten seuraavana keväänä kuoli,
matkustin yksin Hämeeseen kieliopinnoitani jatkamaan.
— Tiesikö veljenne sitten jo edeltäpäin näyttämölliset taipumuksenne?
kysäisimme.
— Ei hän niistä mitään tiennyt. Parooni Troil oli nähnyt minun
esiintyvän seuranäytelmissä Porissa ja toi siitä mieltymyksensä viestit
Helsinkiin toht. Bergbomille ja veljelleni.
— Milloin sitten liityitte varsinaisesti teatterin palvelukseen?
— Vuoden 1875 syyskesällä, heti Hämeestä palattuani. Elokuun 5 p:nä
matkustimme Ouluun ja siellä esiinnyin sitten ensi kerran Guldborgin
osassa "Sven Dyringin kodissa" nimisessä näytelmässä.
— Millaiseksi olitte uneksinut tämän uuden elämänuranne?
— Tietysti pidin sitä hyvin korkeana, mutta mitään unelmia minulla ei
siitä ollut. Olin näet jo kolmenneljättävuotias, siis iässä, jolloin
ihminen ei enää unelmoi, vaan ottaa tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.
— Entä ensimmäiset huolenne ja murheenne?
— Ei ollut ensimmäisiä eikä viimeisiäkään, sillä siinä iässä ei ihminen
myöskään enää huolehdi eikä murehdi, hän tekee vain työnsä. Kieli
tietysti oli haittana; usein sanoinkin, että työni teatterissa oli
kuin halonhakkuuta, mutta kernaasti sitä kuitenkin tein, sillä yleisö
oli minuun, kielitaitoni vajavaisuudesta huolimatta, tyytyväinen. Ja
saikin luvan olla, sillä ei ollut ketään, joka minun paikkani olisi
täyttänyt. Ja kun sellainen sitten 20 vuoden päästä ilmestyi, erosin
minä empimättä teatterista.
— Ensimmäistä suurempaa iloaniko tällä uralla vielä tiedustelette?
virkkoi taiteilijatar. Jotakin sentapaista tunsin teatterista
erotessani, en senvuoksi, etten siellä olisi viihtynyt, vaan siksi,
että silloin näin selvästi, kuinka tyytyväisiä kaikki olivat minuun ja
miten tyytyväinen itse olin kaikkeen. Ja nyt olen palannut jälleen,
kuten itsekin näette, takaisin lapsuuteni leikkitoverien, kukkojen,
kanojen ja koirien pariin. Ja samalla on myös lyhyt tarinanikin lopussa.
Ja ikäänkuin vahvistukseksi kiekahti pihamaalla ylväänä astuskeleva
kukko tähän komean kiekauksensa.
Aurora Aspegren.
— Elämäni on ollut hyvin kirjava ja vaiherikas, alkoi rouva Aspegren
häntä haastatellessamme kertoa, yhtä kirjava kuin minäkin tyytymätön.
Minä suorastaan kadun, että ollenkaan antauduin näyttelijäuralle,
toisissa olosuhteissa ja toisessa ympäristössä minusta olisi tullut
paljon onnellisempi ihminen. Mihin ikänä olen päässytkin asettumaan,
sieltä on heti kohta pitänyt siirtyä muualle. Jos jonkun päämaalin
saavuttaminen on ruvennut tuntumaan mahdolliselta, niin on suunta aina
ollut toisaalle käännettävä. Alati esteitä, yhäti vastuksia, milloin
missäkin muodossa.
— Mutta tahdon kuitenkin alkaa alusta, jatkoi taiteilijatar
kertomustaan. Syntynyt olen Helsingissä, vaikka ihmiset melkein
yksimielisesti väittävät, että asian laita ei niin olisi, ties
mistä syystä. Jotakuinkin suurella varmuudella ja nojautumalla
sangen päteviin todistuskappaleihin luulen kuitenkin itse olevani
lähinnä totuutta ja käytän nyt hyväkseni tilaisuutta tämän totuuden
julistamiseksi. Ollessani kahdeksanvuotias isäni muutti Sipooseen,
missä sain tietopuolisen sivistykseni rouva Olinin sikäläisessä
pensioonissa. Pääasiallisesti olen kuitenkin opiskellut kotona isäni
johdolla, sillä hän sai itse opettaa lapsensa varojen niukkuuden vuoksi.
— Joko elämässänne tällöin oli näyttäytynyt merkkejä, jotka olisivat
viitanneet tulevaan elämänuraanne? Tai ehkäpä jo itsetietoinen halu
antautua teatterialalle?
— Merkkejä mahdollisesti, jos sellaisina voi pitää lapsuuteni leikkejä.
Muistan hyvin, kuinka äitini aina päivitteli, että mikähän ihminen
tuostakin tytöstä tulee, joka alati vain kulkee ja kuvittelee olevansa
milloin kreivitär, milloin markiisitar, milloin mikäkin outo olento.
Itsetietoinen halu antautua näyttelijäuralle minussa heräsi vasta
kolmetoistavuotiaana, jolloin jälleen olimme asettuneet Helsinkiin,
asuttuamme sillä välin kuitenkin vielä Saimaan kanavalla. Helsingissä
sitten näin Ruotsalaisessa Teatterissa Schillerin "Kavaluuden ja
rakkauden", jonka Louisen osa tuli elämäni ensimmäiseksi ja suureksi
unelmaksi.
— Kuinka pian tämä unelmanne sitten toteutui?
— Tämäkin unelma kyllä toteutui, sillä kerran, vaikka paljon myöhemmin,
sain todella esittää Louisen osan, mutta unelmalla tarkoittanette kai
liittymistäni teatterin palvelukseen?
— Sitä tarkoitimme.
— Pitkät ajat kului senkin unelman toteutumiseen. Muutimme Helsingistä
parin vuoden päästä Hämeenlinnaan, sieltä takaisin Helsinkiin 1856,
ja toiminpa vielä kotiopettajanakin Kuortaneella, missä oppilaanani
oli neiti Eva Vettberg, maisteri Heikki Klemetin tuleva äiti. Vasta
vuonna 1862 pääsin silloiseen Ruotsalaiseen teatterikouluun, joka
kuitenkin paloi seuraavan vuoden toukokuussa, ja siihen myös loppuivat
ensimmäiset teatteriyritykseni.
— Joko teillä tähän mennessä oli milloinkaan ollut tilaisuutta esiintyä
näyttämöllä?
— Juuri tämän koulun oppilaana esiinnyin ensi kerran talvella 1863
kappaleessa "De små fåglarna" näytellen siinä kamarineitsyen osaa.
— Olitteko sitten kokonaan ulkopuolella teatterielämän, kunnes
suomalainen näyttämömme perustettiin?
— En ihan. Vuotta ennen Suomalaisen Teatterin perustamista liityin
oppilaana Westermarkin ruotsalais-suomalaiseen käytännölliseen
teatterikouluun, ja siellä ollessani esiinnyin ensi kerran Turussa
1872 Malinin osassa näytelmässä "Eevan sisaret". Samana vuonna tohtori
Bergbom perusti sitten kansallisen näyttämömme, ja minä allekirjoitin
ensimmäisenä naisnäyttelijänä näyttelijävälikirjan tähän teatteriin.
Ensimmäinen kappale, jonka sitten esitimme, oli nimeltään "Kukka
kultain kuusistossa" ja siinä minä näyttelin nimiosan. Ja tämän
teatterin palveluksessa sitten pysyin, kunnes mieheni näyttelijä August
Aspegrenin kanssa yhdessä perustimme oman teatterimme.
— Kysytte vielä unelmiani näyttelijäurasta. Nehän olivat tietysti
minulla, kuten kaikilla muillakin, hyvin korkeat, mutta pettymykset
sitten olivat vain sitä suuremmat. Mainitsinhan jo alussa, että olen
aina ollut kovin tyytymätön — ja etupäässä omaan itseeni. Esiripun
laskettua rupesin heti miettimään, miksi tein niin, miksi en näin,
vaikka sen nyt aivan selvästi huomasin. Minulla oli ihan liian suuri
itsekritiikki voidakseni iloisesti antautua tehtävääni, melkeinpä
ainoana ilonani oli "Daniel Hjortissa" Katrin osa, jonka näyttelin
sellaisella inspiratsioonilla, että en ennättänyt esitykseni vikoja
mietiskelemään. Tyytymätön olin alussa myöskin osiini, sillä minä
sain näytellä pelkkiä suloisia pikku tytön osia, ja kun siitä valitin
toht. Bergbomille ja pyysin jotakin luonnetehtävää, hän vain naurellen
selitti, että olin ihan mahdoton sellaiseen, olin kerta kaikkiaan vain
suloinen pikku tyttö. Koetteeksi sain kuitenkin pitkien pyyntöjen
perästä Johannan osan näytelmässä "Työväen elämästä", ja siinä
osassa sain myöskin ensi kerran osoittaa mihin kykenin. Tyytymätön
olen myöskin siihen, että en sitten myöhemmin enää voinut lainkaan
kehittää taiteellisia lahjojani, sillä omassa teatterissamme oli minun
hartioillani kaikki käytännölliset hommat mieheni ohjatessa näyttämön
taiteellista puolta ja harjoittaessa kappaleet näyteltäviksi.
— Täydellisyyden vuoksi tahdon vielä mainita, että olen tehnyt kerran
viisi kuukautta kestäneen opintomatkan Parisiin, lopetti taiteilijatar
haastattelun.
August Aspegren.
Lukijamme ovat varmasti huolestuneina tehneet sen huomion, että eivät
ole lehdessämme [Haastattelut ovat alkujaan julaistut Helsingin Kaiku
nimisessä kuvallisessa viikkolehdessä] nähneet koko elo- ja syyskuun
aikana haastattelua ainoastakaan näyttämötaiteilijasta. Viivästyksen
syitä ei ole kuitenkaan sälytettävä lehden toimituksen eikä
allekirjoittaneen niskoille, vaan ovat ne paljon kauempaa etsittävissä
— aina Vaasan tuolta puolen. Kesäkuun alussa saimme sieltä näet
seuraavat rivit:
"Maksamaa, Tottesund Kesäk. 7 p:nä 1910.
K. Herra Aarni Kouta, Helsinki.
Tunnustaen saaneeni vastaanottaa arvoisan kirjeenne kuin myös kaksi
numeroa "Helsingin Kaikua", tahdon ilmoittaa että huomenna lähden
pitemmälle matkalle joka ulottuu aina Helsinkiin asti.
Tultuani sinne, mikä tapahtuu noin 15 p. tienoilla, tahdon heti antaa
tietoja itsestäni eli itse käydä luonanne.
Kunnioittaen
Aug. Aspegren."
Runsaampia tietoja ei herra Aspegren kuitenkaan ole tahtonut meille
itsestään antaa, sillä ei ainakaan toistaiseksi ole valjennut vielä
sitä 15:ttä päivää, jolloin hän olisi meitä käynnillään kunnioittanut.
Myöhemmin kesällä koetimme sitten kirjeellisesti häneltä urkkia
uupuvia sanoja kirjoitustamme varten, mutta emme ole sanaakaan saaneet
siihen vastaukseksi. Onpa siis käytävä tässä vain veikaten venehen
veistäntään, kuten ennen muinoin vaka vanhan Väinämöisen, jonka
pelkällä laulun mahdilla täytyi sotapursi suoria ja se käsin koskematta
vesille viedä. Mutta pari, kolme sanaa puuttui meiltäkin, kuten
tietäjältä iän ikuiselta ennen, ja niitä sitten läksimme etsimään, emme
juuri Tuonelasta ja vanhan Antero Vipusen vatsasta, vaan — Yliopiston
kirjastosta ja lehtemme julkaisijalta, joka on herra Aspegrenin vanhoja
ystäviä.
Hänen luokseen saapuessamme saimme kuulla m.m. seuraavaa:
"August Alfred Aspegren syntyi Uudessakaarlepyyssä ruotsalaisista
vanhemmista ja sai myöskin kasvatuksensa tällä kielellä. Palveltuaan
ensin aliupseerina ruotuväessä hän liittyi 1871 viisikolmattavuotiaana
Westermarkin teatteriseurueeseen, joka laitos on jo ennen mainittu
rouva Aspegrenin haastattelun yhteydessä. Täällä hän näytteli
pääasiallisesti ruotsalaisia kappaleita, mutta kokeili toisinaan
myöskin suomenkielisissä, josta myöhemmin oli sitten tuleva hänen
yksinomainen näyttämökielensä. Seuraavana vuonna Aspegren siirtyi vasta
perustettuun Suomalaiseen Teatteriin, jossa toimi vuoteen 1887, jolloin
perusti vaimonsa kanssa Suomalaisen Kansanteatterin. Tämä aie oli
Aspegrenissa jo kauan kytenyt. Yhdessä hän sitä oli pohtinut näyttelijä
Vilhon kanssa, mutta tämän kuolema ja hänen oma sairautensa estivät
aatteen aikaisemman toteuttamisen."
"Missähän osassa herra Aspegren mahtoi ensi kerran esiintyä?"
"Sitä en todellakaan tiedä. Mutta sen muistan varsin hyvin, että
hän itse esiintyi oman teatterinsa avajaisnäytöksessä Tampereella
syysk. 11 p:nä 1887 Topeliuksen kappaleessa 'Sotavanhuksen joulu'.
Mitä hänen näyttelemiseensä muutoin tulee, niin saattoi todella sanoa
häntä näyttelijäksi 'jumalan armosta'. Hänen osansa eivät olleet juuri
koskaan harkinnan ja tarkkojen erittelyjen tuloksia eivätkä todistaneet
myöskään suurempaa kouliintumista, mutta ne kumpusivat suorastaan ja
välittömästi luontaisista lahjoista, ja varsinkin koomillisella alalla
hän saavutti ennätyksiä, joiden yli meillä ei hevin ammuta. Hyvin
tyypillisenä mainitsisin ennen kaikkea hänen juopon Sakeri enonsa
Nummisuutareissa. — Myöskin oopperassa Aspegren esitti aikoinaan
pienempiä sivuosia."
Pyysimme sitten vielä jonkinlaista luonnekuvaa.
"Ennen kaikkea oli August Aspegren tarmokas mies. Teatterinsa hän
perusti pelkästä harrastuksesta, hänen tulonsa siitä eivät vastanneet
edes sitä pientä kuukausipalkkaa, jonka hän sai Suomalaisesta
teatterista. Omin voimin, ilman valtionapua hän piti sitä pystyssä
ja levitti siten taiteenrakkautta kansan keskuuteen. — Muistuu tässä
sivumennen mieleeni pieni kasku, joka on omiaan sekin todistamaan
Aspegrenin tarmoa ja sitkeyttä. Teatteri oli saapunut Kuopioon ja
harjoitteli parhaillaan esitettäviä kappaleita. Silloin johtaja katoo
äkkiä eikä edes näyttäydy kahteen päivään. Kiireelliset harjoitukset
keskeytyvät. Miestä etsitään kaikkialta, ravintoloista, tuttavista,
mutta turhaan. Vihdoin viimein hänet tavataan erään seppämestarin
luota, jossa hän kiihtyneenä pelaa nakkia. Oli mies alussa hävinnyt
siksi paljon, että oli uhallakin päättänyt voittaa rahansa takaisin.
— Näyttelijöitään kohtaan Aspegren oli ankara, vieläpä toisinaan
tyrannimainenkin, mutta ken pinnan alle pääsi tunkeutumaan, hän löysi
sieltä hyvän sydämen, kuten asian laita yleensä on ihmisten joukossa."
Sen mekin kernaasti uskomme, vaikka hän meitä näin karusti kohteli
haastatteluasiassa.
Taavi Pesonen.
— Tiedättekö vieläkö lakitieteen professori Lang elää? kysäisi
meiltä hra Pesonen hiukan aikaa istuttuamme ja Helsingin terveisiä
lueteltuamme hänen pienoisessa huoneessaan Kirkkonummella.
— Prof. Lang oli siis tuttavianne?
— Oli kuin olikin. No niin, elääpä tai ei, sehän ei kuulu teidän
tiedonhakuihinne, mutta minun alkuvaiheisiini tuo samainen professori
kuuluu sangen läheisesti. Häntä saan suorastaan kiittää siitä, että
jouduin sille uralle, johon aina olen ollut hyvin tyytyväinen.
— Kertokaahan nyt enemmän tuosta professorista! pyysimme.
— Ka miksei, sehän on tarkoituksenikin. — Vuonna 1863 pääsin Kuopion
lukioon, josta minun kuitenkin täytyi erota jo seuraavana vuonna
varojen puutteesta. Elätin sitten itseäni kotiopettajana, ensin
eräässä Schwartzin perheessä, myöhemmin piirilääkäri Ringbomin luona
Hollolassa, jonne edellämainittu perhe oli minua suosittanut. No niin,
tässä ammatissa eleskelin sitten armon kesään 1874, jolloin silloisessa
Lahden kauppalassa oli jonkinlaiset juhlat tai mitkä näyttelyt ne nyt
olivat. Sinne tietysti minäkin. Illalla meitä sitten oli koolla eräs
pienempi seurue, jossa saman totipöydän ääressä istui paitsi minua
m.m. ruununvouti Palmgren ja jo mainitsemani prof. Lang. Siellä seuran
ratoksi rupesin sitten lausuilemaan runoja ja esitin m.m. Frithiofin
sadusta laulun Frithiof på sin faders hög. En tuota pitkää runoa
kokonaisuudessaan muistanut ulkoa, mutta se ei ollutkaan esitykseni
päätarkoitus, tahdoin vain humoristisesti matkia erään entisen
opettajani deklamoimista, jota tämä suuresti harrasti. No, seurani
mieltyi pikku karrikatyyriini niin kovin, että alkoivat heti toimittaa
minua teatteriin, minkä seikan onnistumista suuresti helpotti se, että
prof. Lang tunsi mieskohtaisesti toht. Bergbomin. Hän kirjoitti asiasta
tohtorille, joka käski minun saapumaan Helsinkiin kokeilemaan. Silloin
olin kahdeksankolmattavuotias.
— Ettekö sitä ennen ollut milloinkaan itse ajatellut näyttelijäksi
antautumista?
— En. Minulla nähkääs on itsekritiikki aina ollut tavattoman suuri,
jopa haitallisenkin suuri. Arvostelin alati itseäni, vieläpä liiankin
ankarasti, ja se tietysti etupäässä oli omiaan tukahuttamaan noita
halujani. Sitäpaitsi minua vaivasi hirvittävästi n.s. "ramppikuume",
josta en milloinkaan päässyt vapaaksi, en edes viime vuosinanikaan. Ja
se sairaus kesti esityksen alusta ihan loppuun saakka.
— Olettehan sanomalehdistä lukenut, että tuo tauti julmasti kidutti
itse suurta Josef Kainziakin.
— Niinpä niinkin, ja olen sitäpaitsi kuullut erään etevän saksalaisen
väittävän, että ilman tuota kuumetta ei synny yhtään suurta taideluomaa
näyttämöllä. Mutta minä tunnen monta hyvin hyvää näyttelijää, jotka
eivät ole poteneet tuota tautia milloinkaan. Siis ei sääntöä ilman
poikkeusta, kuten on tapana sanoa.
— Entäs jos nyt taas lähtisimme teatterimatkallenne.
— Lähdemme, lähdemme. Niin, sille minä sitten todellakin läksin
syksyllä 1874. Tohtori Bergbom otti minut ystävällisesti vastaan
ja antoi minun lukea ääneen kappaleen Yökausi Lahdella ja oli hän
esitykseeni varsin tyytyväinen. "Onko teillä lauluääntä?" hän sitten
kysäisi. — "Onpa tietenkin." — "No koetamme, koetamme." Ja niin sitä
sitten pianon ääressä koetettiin ja kelvolliseksi havaittiin, ja minä
pääsin kuin pääsinkin — oopperaan.
— Ettekö sitten toiminut aluksi lainkaan puheosastolla?
— En lainkaan, ennenkuin ooppera lakkasi 1878. Silloin tietysti
siirryin suoraan puheosastolle, vaikkakaan se ei viehättänyt minua
milloinkaan siihen määrin kuin ooppera. Lauluopintojani olisin
kernaasti jatkanutkin, mutta ei vain ollut varoja kalliisiin
ulkomaanmatkoihin.
— Mikä sitten oli ensimmäinen osa, jonka oopperassa ollessanne esititte?
— Se oli _Fiorillon_ osa Sevillan parturissa, puheosaston jäsenenä
taas esitin ensi kerran ruukinpatruunaa kappaleessa _Hän ei ole
mustasukkainen_. Silloin oli seurueemme Turussa ja armon vuosi 1878 oli
kulumassa.
— Ettekö esiintynyt milloinkaan muualla ennen teatteriin liittymistänne?
— Näyttelinhän minä muutamia osia konventissa lukiota käydessäni.
Ensimmäinen niistä oli vanginvartijan osa kappaleessa _Riita—asia_.
— Mutta Kuopion lukiohan oli ruotsinkielinen oppilaitos, miten siellä
suomenkielisiä kappaleita esitettiin?
— Ruotsalainenhan se lukio oli, kuten minäkin, mutta siihen aikaan
nähkääs oltiin paljon suvaitsevampia kieliasioissa kuin nykyään.
Kenessäkään ei herättänyt pahaa verta se, että ruotsalaisessa
oppikoulussa suomenkieltä harrastettiin. Esitimme tietysti
ruotsinkielisiäkin kappaleita, mutta niiden nimiä en nyt enää muista;
Riita-asia oli joka tapauksessa ensimmäinen.
— No, ettekö lapsuutenne ajoilta muista mitään merkkejä tai
luonteenominaisuuksia, jotka olisivat viitanneet tulevaan elämänuraanne?
— Enpä juuri, ellei sellaisena voi pitää pappina esiintymistäni.
Lapsena lukea paukutin vanhemmilleni postillasta esiliina hartioilla.
Jouduinpa sitten kerran aikamiehenä ihan kirkkoonkin saarnaamaan, mutta
unohdin seurakunnan närkästykseksi isämeitästä pois jokapäiväisen
leivän. Lukioaikana taas tulin huomatuksi humorististen taipumusteni
vuoksi.
— Tiedustelisin vielä, millaiseksi näyttelijäuran uneksitte.
— No unelmathan ovat kaikilla suuret ja korkeat, ja minulla ne kyllä
täyttyivätkin. Vastuksia ei milloinkaan ollut, ei ainakaan suurempia.
Päinvastoin. Palkka oli alusta alkaen suhteellisesti hyvä, menestykset
sangen nopeat ja ilahuttavat, kuten esim. oopperassa esittäessäni
Papagenon osaa Taikahuilussa ja nimiosaa oopperassa Pasquale.
Ääniasteikkoni laajuutta etenkin ihmeteltiin, sillä minä kykenin
esittämään sekä tenori- että basso-osia. Se vain on murheeni, että en
ollut tilaisuudessa jatkamaan rakkaita lauluopintojani.
Axel Ahlberg.
— Lapsuudestaniko kertoa? alotti Axel Ahlberg haastattelun. Sehän on
mahdotonta, sillä minä olen yhä vielä sama lapsi kuin vuosikymmeniä
sitten. Eilen illalla istuin kauan keskustellen Kaarle Halmeen kanssa,
ja hän ihmetteli moneen kertaan sitä, että en milloinkaan vanhene ja
viisastu, pysyn aina vain lapsena, joka kulkee silmät ummessa muulle
maailmalle.
— Mutta lapsuudessakin on eri asteita ja kehityskausia, koetimme
lepytellä. Tahtoisimme kuulla lapsuutenne varhaisimmista vuosista,
niistä, jolloin kaikki alkoi käydä, ensimmäiset liikunnot väreillä
sielussa ja siitä edelleen kehittyä.
— Onnellisilla kansoilla ei ole milloinkaan mitään historiaa, keskeytti
taiteilija jyrkästi.
— Olette siis urallanne ollut hyvin onnellinen?
— Olen tietysti aina ollut kuin orpo piru helvetissä, saanut kulkea
rataani ihan yksin, mutta en kadu sittenkään. Äidilleni, joka jyrkästi
vastusti teatteriin liittymistäni, sanoin aina: Me olemme kuin
vallihautaan viskattavia risukimppuja, mutta näin me autamme kuitenkin
tulevaisuuden peitsenkantajat rajan toiselle puolen. — Onnellinenhan
minä olen ollut, sillä onnellista on näyttämöllä hetkeksi unhoittaa
koko muu maailma, unhoittaa ja antaa. Antaa ja yhä vain antaa, siinä
taiteilijan ainoa elämänmäärä ja onni. Harvat minua tietysti ovat
täysin ymmärtäneet, mutta ken aikansa parhaille elää, hän elää myös
tulevaisuudelle.
Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: "Älkää nyt kuitenkaan minua
enempää kiusatko menneen muistelemisella, sillä nykyinen aika on
niin harmaa ja ruma, että ei tee mieli enää kadonneeseen kauniiseen
katsettaan kääntää.. Kaikki suuri ja kaunis käy perikatoaan kohti,
lyriikka kuolee, jota vailla elämä on tyhjä ja alaston. Lyriikkahan
yksin on se oikea, oleellinen elämä, ken sen sanomatonta, kummallista
kieltä vain tajuaa. Tai oikeammin elämän kuva, hento, harsotettu elämä,
joiden harsojen sisässä se suuri tuntematon asuu."
— Minkä tunnustähtien alla ensimmäisen huomattavan näyttämöllisen
voittonne voititte? uskalsimme vielä pikku-viekkaasti kysyä.
— Tietysti romantiikan. Victor Hugon "Angelon" Rodolfon osan
esitettyäni tunsin yleisön ensi kerran päässeen minua lähemmäksi.
Romantiikan päivät näyttävät nyt muutoin olevan laskullaan, mutta
ne valkenevat vielä kerran uudelleen, uskokaa minua. — Minun
lapsuudenaikani yllä liihottelivat romantiikan hyvät henget kokonaan,
lämpeni taiteilija sitten kertomaan. Tiedättehän nuo vanhat
länsisuomalaiset herraskartanot ja sen gustavianisen hengen, mikä
niissä asui. Isoisäni esimerkiksi oli ollut niin lähellä sen hengen
alkuhetteitä, että hän, tosin viisitoistavuotiaana nuorukaisena, oli
mukana niissä "mustissa naamiaisissa", joissa Kustaa III kuolettavasti
haavoitettiin. Äitini äiti oli hänkin kasvatettu eräässä Tukholman
hienoimmassa pensioonissa, ja häntä saan kiittää siitä rakkaudesta
sanotun sanan selkeää ja kirkasta lausumista kohtaan, minkä hän jo
hamasta lapsuudesta kylvi sydämeeni. Kieli tosin oli ruotsinkieltä,
mutta ihan samahan se on, mikä kieli on ollut kasvattamassa
kunnioituksen sanaa kohtaan, jonka avulla kaikki inhimilliset tunteet
ja tunnelmat soitellaan. Jokainen huolimattomasti ja rumasti lausuttu
sana ja ajatus tuotti varman tukkapöllyn. Ennenkuin opin lukemaan,
sain myös jo oppia ulkoa runoja, etenkin Anna Maria Lenngreniä, jota
sitten koko lapsuuteni laususkelin. Osaan vieläkin ne runot. Sitten
lukemaan opittuani sain olla koko talon esilukijana, vanhemmistani aina
palkkapiikoihin saakka; ei minua siis, hyvä kyllä, ole sanankäytöstä
koskaan säästetty.