Aimola tulee ulkoa.
AIMOLA (jo tullessaan). Päämies — — metsä liikkuu, karjalaiset tulevat.
PÄIVÖ. Parhaiksi tulevat. Järjestä miehet. Kohta olen siellä. (Aimolan
poistuessa, Niklaalle.) Saat lähteä, ja muista: sanani mukaan tehtäväsi
täytä.
NIKLAS (surulla). Lähden. Olen tarpeeksi nähnyt. Olit ennen herkkä
ja hyvä. Ja nyt? Kätevästi on elämä leiponut sinun sydämeesi kiven.
Ei koske siihen taattomme kuolema, ei sisaremme murhe. Ja niin olet
silmäsi sokaissut, ettet ymmärrä veljesi mieltä. Hän jätti tien
ylämaihin auki, vaikka olisi voinut katkaista jokaisen tolan. Mitä
varten? Hän kauhistuu veljessurmaa. (Hiljaisesti.) Hän rakastaa
veljeänsä. "Minä vihaan ja rakastan", mumisi hän eilen illalla
itsekseen, ja hänen leukansa tärähti.
PÄIVÖ. Mitä auttaa meitä, vaikka voivottelisi vuorten uumenissa sydän
ja tuska, kun koemme kourin vain paatisen kyljen ja rinnan, joka
murskaa meidät alleen. (Kysyvästi.) Ketä auttoi sinun nöyrtymisesi
viinaan ja humalaan? Sinuako, osattomiako?
NIKLAS. Ei auttanut liene. Ymmärtämään vain opettivat omat synnit,
ymmärtämään erheitä muissa. Ja — — sehän ei liene rahtuista enempi.
PÄIVÖ (tuskalla, kiihkeästi). Näytä minulle, väitä edes, että tein
väärin noustessani heikkojen turvaksi. Sen jos näytät, pakenen täältä
enkä mitään vaadi!
NIKLAS (syvällä vakaumuksella). Sitä en voi — — en kuolinvuoteella
vielä. Rauha sinulle. (Poistuu ulko-ovesta.)
PÄIVÖ (itsekseen). Niin, rauha — — sillä nyt tunnen taas — olen ollut
ja — olen sydämeltä puhdas. (Kääntyen Sarren puoleen, varmoin mielin.)
Sarre, sinuun luotan enemmän kuin isään ja veljeen. Jätän hoiviisi
Raunin ja haltuusi pojan. Muista sanani. (Poistuu kohti oviaukkoa.)