PÄIVÖ (saaden takaisin koko elämänvoimansa, pitäen Raunia kädestä).
Rauni, nyt tiedän: tästä alkaen olen päivisin näöltä nöyrä kuin
syksyinen lammas ja yöt — — kuulostan hirrenmalosta Maahisen ääntä,
sen, joka lupaa ihmeellisiä töitä, kun kauvan odottaa ja uskoo
mahdotonta.
RAUNI. Ja minä, itseäni varjelen sinulle. Olen illoin kylmä, tuntoa
vailla ja päivällä ruma ja raihnas. Vainajan sylinannosta iloitkoon — —
PÄIVÖ (vetäen Raunin lähemmäksi). Vainajat muille, koko kylälle kuin
korvesta tulleet hiljaiset haamut. Ja toisillemme: kuin raikuva joiku,
jota muut eivät kuule. (Seisovat lähekkäin, mutta eivät enää kädestä
pidellen, toisiaan katsoen riemukkain ilmein.)