RAUNI (yhä innostuneempana). Ja joka ryösti lappalaistyttäret ja vaimot
— —
PÄIVÖ. Juuri sen, joka tappoi lappalaislapset ja ne atriakseen söi
— — sen olin surmannut. Ja koko kansa palveli minua. Siinä seisoin.
Tuli miehiä ylämaista virtoja myöten, tuli miehiä suvannoilta sauvoen
pitkässä jonossa. Ja tyttöjä pihamailta kirjavin koltein ja naisia —
— äitini näköisiä. He kumarsivat kaikki ja hyvänä pitivät. Sillä — —
olinpa tehnyt teon, joka heidät oli vapahtanut pelosta ja vaivasta —
RAUNI (ihastuneena). Olet lapsi ja mies!
PÄIVÖ. Niin, nehän ovat sellaiset vain lapsien näkyjä. Niiden lisäksi
en ole tehnyt mitään, vain huokaillut turhaan — — (Katsoen käsiään,
katkerasti.) Ja ranteissa köysien jäljet kuin varkaalla.
RAUNI (jaksamatta enää itseään pidättää painautuu Päivön polvea vasten,
ottaa tämän kädet, suutelee niitä). Suutelen jäljet — suutelen ja — —
hoitelen —
PÄIVÖ (tuskan ja riemun välimailla). Rauni — — miksi tuletkin päivä
päivältä luokse ja päivä päivältä pakenet?
RAUNI (nostaen kasvonsa). Pelosta pakenin, sinun olen ollut.
PÄIVÖ. Minun — — totta jos olisi, en osaisi uskoa.
RAUNI (totisesti, lujasti). Minkä toista vihaan, sen sinua rakastan.
PÄIVÖ (ottaa Raunin syliinsä, nousee). Se toista — — toista ja vanno —
— Maarian nimessä!