Näin minä heidät sentään.
Anna Martinownan kohtasin minä aivan omituisella tavalla. Tultuani
äitini kuoleman jälkeen meidän tilalle, jossa en ollut käynyt
viiteentoista vuoteen, sain minä posrednikalta (välitysmieheltä)
kutsumuksen neuvotteluun muitten naapurien kanssa tilanomistajan lesken
Anna Sletkinin kartanoon. (Siihen aikaan toimitettiin Venäjällä
maanjakoa, niinkuin vieläkin, hyvin vitkallisesti). Tuo tieto ett'ei
äiti-vainajani luumusilmäistä juutalaista enää ollut maailmassa, ei
minua ensinkään surettanut; se täytyy minun tunnustaa. Mielelläni sen
sijaan tahdoin nähdä hänen leskeänsä. Hän kuului olevan erin-omainen
emäntä. Ja todellakin: hänen talonsa ja tilansa, itse päärakennuskin
(minä katsahdin vasten tahtoanikin kattoon: se oli raudasta) -- kaikki
oli erin-omaisen hyvässä järjestyksessä, kaikki oli paikallaan, kaikki
oli siistiä ja puhdasta, kaikki oli maalattu, mikä maalattava on, -- ei
sitä saksalainenkaan emäntä parempaa järjestystä pidä. Anna Martinowna
itse oli tietysti vanhentunut; mutta tuo omituinen, kuiva ja ikäänkuin
häjy sulous, mikä minua ennen oli niin miellyttänyt, ei ollut vieläkään
kokonaan kadonnut hänestä. Hän puettu oli siihen tapaan kuin maalaiset,
mutta somasti. Hän otti meitä vastaan kohteliaasti -- hänestä ei
koskaan sopinut sanoa: ystävällisesti --. Nähtyään minut, tuon
hirmuisen tapauksen todistajan, ei hän edes räväyttänyt silmäänsäkään.
Ei hän maininnut sanaakaan äidistäni, ei isästään, ei sisarestaan, ei
miehestään, -- ei kenestäkään, niinkuin olisi ollut hänellä suu täynnä
vettä. Hänellä oli kaksi erittäin sievää solakkavartaloista tytärtä,
kumpaisellakin suloiset kasvot ja iloiset, ystävälliset mustat silmät.
Poika oli hänellä kanssa. Tämä näytti vähän tulevan isäänsä, mutta oli
sentään uljas poika! Tilanomistajain keskustellessa keskenään istui
Anna Martinowna rauhallisena, arvokkaana, osoittamatta sanottavaa
itsepäisyyttä eikä oman voiton pyyntiä. Mutta ei kukaan ymmärtänyt omia
etujansa niin hyvin kuin hän, eikä kukaan osannut niin hyvin tuoda
esiin vakuuttavia todistuksia oikeuksiensa puolustamiseksi. Kaikki
"tähän kuuluvat" lain pykälät, jopa ministeristön kiertokirjeetkin
tunsi hän tarkoin. Hän puhui vähän ja hiljaisella äänellä, mutta
jok'ainoa sana sattui kohdalleen.
Loppujen lopussa ilmoitimme me suostuvamme kaikkiin hänen
vaatimuksiinsa ja teimme niin paljon myönnytyksiä, että ihmeeksi kävi
itsemmekin. Paluumatkalla moniaat herrat tilan-omistajat oikein
rupesivat haukkumaan omaa itseänsä. Kaikki ähkivät ja pyörittelivät
päitään.
-- "Sepä viisas naikkonen, se!" sanoi yksi.
-- "Viekas kettu!" puuttui toinen, karkeampi mies puheesen. "Mesi
kielessä, myrkky mielessä --"
-- "Ja semmoinen saituri!" lisäsi kolmas. "Ryyppy ja palanen mätiä vaan
miestä päälle -- onkos tämä laitaa?"
-- "Mitäpäs semmoiselta parempaa odottaisi?" sanoa pöläytti muuan
tilan-omistaja, joka siihen saakka ei ollut puhunut mitään. "Tietäähän
sen joka ihminen, että hän myrkytti miehensä."
Ihmeekseni ei kukaan katsonut tarpeelliseksi vastustaa tuommoista,
varmaankin aivan perätöntä syytöstä. Tämä oli sitäkin ihmeellisempää,
kun kaikki, huolimatta moitepuheista, kumminkin tunsivat kunnioitusta
Anna Martinownaa kohtaan, yksin tuo karkeakin herra. Posrednikka se
taas oikein innostui.
-- "Korottakaa hänet valta-istuimelle!" huudahti hän, "niin siinä on
teille -- Semiramis tahi Katarina Toinen! Talonpoikain kuuliaisuus --
erin-omaista. Lasten kasvatus -- erin-omaista. Sitä älyä! Sitä
ymmärrystä!"
Jääkööt nyt Semiramis ja Toinen Katarina sikseen, -- se vaan on varma,
että Anna Martinowna eli hyvin onnellista elämää. Sisällinen ja
ulkonainen tyytyväisyys, sielun ja ruumiin terveys ja siitä seuraava
suloinen tyyneys, -- kaikki tuo tuli selvästi esiin hänessä itsessään,
hänen puheessaan, kaikissa hänen oloissaan. Missä määrin hän tätä onnea
ansaitsi on toinen asia.