Mitä tahtoi hän kuollessaan sanoa tyttärelleen, kyselin itseltäni,
kotiin ratsastaessani. Sinulle minä annan -- kiroukseni, vaiko:
anteeksiko? Satamaan rupesi jälleen, mutta minä ajoin käyntiä vain.
Mieleni teki olla kauemmin aikaa yksinäni: tahdoin häiritsemättä vaipua
mietteisini. Souvenir oli lähtenyt Kvitsinskin rattailla kotia. Niin
nuori ja kevytmielinen kuin olinkaan siihen aikaan, ei minuun
kumminkaan voinut olla koskematta tuo äkillinen, kaikinpuolinen (eikä
ainoastaan osittainen) uusi tunne, minkä jokainen ihminen tuntee
sydämmessään, nähtyään kuoleman, joko odottamattoman tahi odotetun
(yks' kaikki!). Minä olin vast'ikään nähnyt kuoleman kaikessa
juhlallisuudessaan, tärkeydessään, todellisuudessaan. Minä olin
hämmästynyt, mutta sen ohella minun säikähtynyt, lapsellinen silmäni
huomasi kumminkin heti sangen paljon. Minä huomasin, kuinka Sletkin
nopeasti ja arjistellen viskasi pois pyssynsä, niinkuin varastetun
kappaleen, kuinka kaikki samassa silmänräpäyksessä rupesivat vieromaan
häntä ja hänen vaimoansa, vaikk'ei kukaan puhunut sanaakaan; kuinka
ihmiset astuivat pois heidän läheisyydestään. Eulampia oli tosin syypää
yhtä paljon kuin hänen sisarensakin, mutta häneen tämä vierominen ei
ulottunut. Päin vastoin herätti hän jonkinlaista sääliä, langeten
kuolleen isänsä jalkain juureen. Mutta että hänkin oli syyllinen, sen
tunsivat kaikki.
-- "Pahoin tekivät ukolle", virkkoi muuan harmaapäinen talonpoika,
nojaten, kuni muinaisajan tuomari, käsillään ja parrallaan pitkään
sauvaan. "Teidän päällenne lankeaa tämä synti. Pahoin tekivät!"
Nämä sanat: "pahoin tekivät", hyväksyttiin koko joukossa
järkähtämättömänä tuomiona. Kansa julisti tuomionsa, sen ymmärsin heti.
Minä huomasin myös, ett'ei Sletkin ensi alussa rohjennut antaa käskyjä.
Ilman häntä nostettiin ruumis ylös ja kannettiin huoneesen. Häneltä
lupaa kysymättä läksi pappi käymään kirkosta tarpeellisia kapineita; ja
omin neuvoin kylän vanhinkin juoksi kylään hankkimaan hevosia
kaupungissa-käyntiä varten. Eipä ankara Anna Martinownakaan uskaltanut
tavallisella käskevällä äänellään määrätä veden kiehuttamista, jotta
olisi lämmintä vettä ruumiin pesemistä varten. Hänen käskynsä oli
pyynnön tapaista ja hänelle vastattiin tylysti...
Mielessäni pyöri aina vaan kysymys: mitä vainaja oikeastaan tahtoi
sanoa tyttärelleen. Tahtoiko hän kirota tyttärensä, vai anteeksiko
tahtoi antaa? Tulin vihdoin siihen päätökseen, että hän tahtoi antaa
anteeksi.
Kolmen neljän päivän perästä oli Martin Petrovitsh'in hautajaiset.
Hautauskulungit suoritti äitini, johon hänen kuolemansa oli koskenut
kipeästi ja joka antoi määräyksen, ett'ei hautajaisiksi saa sääliä
varoja. Itse hän ei tullut kirkkoon, sillä hän, kuten itse sanoi, ei
tahtonut nähdä noita kahta hävytöntä ihmistä eikä tuota inhoittavaa
juutalaista. Hän lähetti hautajaisiin Kvitsinskin, minut ja Shitkow'in,
jota hän tästä puolin ei muuksi ylistellytkään kuin ämmäksi.
Souvenir'iä ei hän sietänyt silmissäänkään ja oli vielä kauan
jälkeenkin päin suutuksissaan häneen, sanoen häntä ystävänsä
murhaajaksi. Tämä epäsuosio oli Souvenir'ille hyvin raskas. Hän kävellä
hiiviskeli alin-omaa varpaillaan äitini makuukammion viereisessä
huoneessa, osoitti jonkinlaista levotonta ja ilkeätä alakuloisuutta,
hätkähteli tuon tuostakin ja jupisi "siinpaikass'".
Kirkossa ja surusaaton kestäessä olin huomaavinani että Sletkin oli
jälleen elementissään. Hän puuhasi ja hääräsi kuten ennenkin, ahnaasti
pitäen huolta, ett'ei kopekkaakaan kuluisi liikaa, vaikk'ei rahat
lähteneetkään hänen taskustansa. Maksimka oli puettuna uuteen, äitini
lahjoittamaan kasakiniin ja veteli kirkossa lauluparvelta niin kimeitä
nuotteja, ett'ei hänen rakkauttansa vainajata kohtaan voinut tietysti
kukaan epäillä! Sisaret olivat asianmukaisesti mustissaan kumpainenkin,
mutta näyttivät enemmän hämmästyneiltä kuin murheellisilta, semminkin
Eulampia. Anna oli ottanut päällensä nöyrän, paastoisen muodon. Hän ei
kumminkaan pakoittanut kyyneleitä silmistänsä; pyyhkäisihän vaan usein
hivuksiansa ja poskeansa kauniilla, laihalla kädellään. Eulampia oli
ajatuksissaan. Tuon yleisen järkähtämättömän vieromisen, moitteen,
minkä olin huomannut Harlow'in kuolinpäivänä, olin nytkin näkevinäni
kaikkien kirkossa-olijain kasvoilla, kaikissa heidän liikkeissään,
heidän katseissaan, mutta vielä hiljaisempana, vielä kylmempänä. Näytti
siltä kuin kaikki nämä ihmiset olisivat tienneet, että synti, johon
Harlow'in perhe oli itsensä vikapääksi tehnyt, että tuo suuri synti nyt
oli sen Tuomarin edessä, joka oikein tuomitsee: heidän niin muodoin ei
enää tarvinnut olla levotonna, ei tarvinnut olla närkästynyt. He
rukoilivat hartaasti vainajan sielun edestä, vainajan, jota he hänen
eläissään eivät suuresti rakastaneet, jota he pelkäsivät. Kovin äkisti
oli kuolema tullutkin.
-- "Ja jos näet olisi ollut mies viinaan menevä", puhui kirkossa
talonpoika naapurilleen.
-- "Kyllähän sitä juomattakin päihtyy", vastasi toinen. "Se on näet
miten sattuu."
-- "Pahoin tekivät", toisti ensimmäinen mies ratkaisevan sanan.
-- "Pahoin tekivät", virkkoivat muut.
-- "Kovahan se oli teille, se vainaja", virkoin minä eräälle miehelle,
jota tunnustelin Harlow'in talonpojaksi.
-- "Ka, tietty se, herrahan se oli", vastasi mies, "mutta pahoin ne
tekivät sittenkin."
-- "Pahoin tekivät", kuului jälleen joukosta. Haudallakin seisoi
Eulampia aivan kuin tympeytyneenä. Ajatukset häntä vaivasivat ...
raskaat ajatukset. Minä huomasin, että hän kohteli Sletkiniä, joka
useampia kertoja koetti ruveta puheisin hänen kanssaan, aivan kuin
ennen muinoin oli kohdellut Shitkow'ia, jopa pahemminkin.
Muutamia päiviä tämän jälkeen, levisi meidän tienoilla huhu, että
Eulampia Martinowna Harlow oli ainaiseksi lähtenyt kotitalostaan,
jättäen sisarelleen ja langolleen kaiken oman osansa ja otettuaan
ainoastaan muutaman sadan ruplia ...
-- "Anna on, näen mä, ostanut itsensä vapaaksi", virkkoi äitini, "mutta
sinulla, veikkonen, ja minulla", lisäsi hän Shitkow'ille, jonka kanssa
pelasi pikettiä (Shitkow oli astunut Souvenir'in sijaan) "sinulla ja
minulla on kädet tarmoa vailla."
Shitkow katsahti surumielisesti aimoisiin kouriinsa.
-- "Ettäkö ei näissä olisi tarmoa", näkyi hän ajattelevan.
Pian tämän jälkeen muutin minä äitini kanssa Moskowaan asumaan, ja
monta vuotta kului, ennenkuin minun oli tilaisuus nähdä Martin
Petrovitsh'in tyttäriä.