Minä tiedustelin posrednikalta Eulampia Martinownaa ja sain tietää,
ett'ei hänestä ole kuulunut mitään sen koommin kuin hän kotoa läksi ja
että hän luultavasti jo aikaa sitten on muuttanut manalan majoille.
Niin virkkoi posrednikka ... mutta minä olen vakuutettu siitä, että
minä näin Eulampian, että minä kohtasin hänet. Asia oli seuraava.
Kolme neljä vuotta sen jälkeen kuin olin tavannut Anna Martinownan,
muutin kesäksi Muurinaan, pieneen kylään lähellä Pietaria.
Keskisäätyiset Pietarilaiset tuntevat hyvin tämän kesäpaikan.
Metsästäminen Muurinan tienoilla kävi siihen aikaan jotenkin hyvin
päinsä ja minä samoelin pyssy olalla melkein päivät umpeen. Kumppalina
oli minulla muuan Wikulow, porvari, varsin älykäs ja hyväntahtoinen
mies, mutta oman puheensa mukaan aivan "rappiolle joutunut".
Kaikkialla hän oli ollut ja kaikkena hän oli ollut! Mikään ei häntä
ihmetyttänyt, sillä hän tiesi kaikki; ei hän muuta rakastanut kuin
metsästystä ja -- viinaa.
Kerran palasin hänen kanssansa Muurinaan. Tiemme kulki erään yksinäisen
korkealla ja tiheällä pisteellä ympäröidyn talon ohitse tien
risteyksissä. Olin nähnyt tämän talon jo monta kertaa ja aina se oli
herättänyt uteliaisuuttani. Siinä oli jotakin salaperäistä, umpinaista,
kolkonmykkää, jotakin mikä toi mieleen vankihuonetta tahi
sairashuonetta. Tiellä ei näkynyt muuta kuin sen jyrkkä, tummanpunainen
katto. Koko pisteessä oli ainoastaan yksi portti, ja sekin näkyi olevan
aina lukossa. Portin takana ei kuulunut koskaan ääntä. Ja kumminkin
tuntui että siellä varmaankin asuu joku: talo ei näyttänyt ensinkään
autiolta. Päin vastoin näytti siinä kaikki lujalta ja vahvalta, vaikka
piiritystä kestämään.
-- "Mikäs linna se tuo on?" kysyin minä kumppaniltani. "Tiedättekö?"
Wikulow sirristi silmiänsä viekkaasti.
-- "Eikös se ole ihmeellinen rakennus? Ispravnikalla täällä on siitä
hyvät tulot."
-- "Kuinka niin?"
-- "Niinpä niin. Oletteko kuulleet puhuttavan raskolnikkain lahosta,
niitten, jotka elävät ilman pappeja?"
-- "Olen."
-- "No tässä asuu juuri se heidän pää-emäntänsä."
-- "Nainenko?"
-- "No emäntä juuri elikkä neitsyt Maria, niinkuin he itse sanovat."
-- "Mitä te puhutte!"
-- "Puhdas tosi! Ankara kuuluu olevan semmoinen, kenrali oikein. Rahoja
liikuttelee tuhansia. Kyllä minä ottaisin nuo neitsyt Mariat ja...
Mutta mitäs tuosta!"
Hän kutsui Pegashkansa, ihmeellisen tarkkavainuisen koiran, jolle ei
kumminkaan ollut mitään käsitystä seisusta. Wikulow'in piti sitoa siltä
ylös toinen takajalka, jott'ei juoksisi niin kiivaasti.
Hänen sanansa painuivat mieleeni. Metsämatkoillani usein tahallanikin
käänsin tieni tuon salaperäisen talon ohitse. Kerrankin tulin sen
edustalle, niin -- kas ihmettä! -- pönkkä kolahti, avain vingahti
lukossa, portti aukeni hiljalleen ja sieltä näkyi suuren hevosen pää,
otsatukka palmikolla ja kirjavaksi maalattu luokka niskassa. Hiljaa,
hätäilemättä ajoi tielle vähäiset rattaat, sentapaiset, joissa
tavallisesti ajelevat kauppasaksat ja kulkukauppiaat. Nahkaisilla
patjoilla, minun puolellani rattaita, istui noin 30 vuoden ikäinen
mies, huomattavan kaunis ja solakka ulkomuodoltaan, siisti musta
ärmäkkä yllä ja musta syvään otsalle painettu lakki päässä. Somasti hän
ohjasi lihavaksi syötettyä, kiiltävää hepoa. Miehen vieressä, toisella
puolen istui kookas nainen suorana kuin kynttilä. Hänen päätänsä peitti
kallis musta saali; hänen yllään oli lyhyt olivinvehreä samettiröijy ja
tumman sininen merino-hame. Valkoiset kädet, soreasti ristissä
rinnalla, kannattivat toisiansa. Rattaat kääntyivät vasemmalle tielle,
ja minä näin tuon naisen kahden askelen päässä. Hän käänsi hieman
päätänsä ja minä tunsin hänessä -- Eulampia Harlow'in. Tunsin hänet
heti kohta, en epäillyt rahtuakaan, eikä siinä ollut epäilemistäkään.
Sellaisia silmiä kuin hänellä, ja erittäinkin sellaista huulten asua --
ylpeätä ja tunnokasta, en ollut nähnyt kellään. Hänen kasvonsa olivat
pitemmät ja laihemmat kuin ennen, iho tummempi, siellä täällä rypyissä.
Mutta kovin oli muuttunut näitten kasvojen muoto! Vaikea on sanoin
sanoa mikä itseensä luottamus, mikä ankaruus, mikä ylpeys niissä nyt
kuvastui. Ei ollut se pelkkää vallitsijan tyyneyttä, mikä asui
jok'ainoassa piirteessä, ei se ollut vallan nauttimista vaan; tuossa
huolettomassa katseessa, minkä hän minuun loi, ilmaantui entinen,
juurtunut tottumus: nähdä kunnioittavaa, vastustamatonta nöyryyttä.
Nähtävästikin oli tämä nainen, ei kumartajain, vaan orjain ympäröimänä;
hän oli ilmeisesti unohtanut, että mikään hänen käskyistään olisi
jäänyt täyttämättä. Minä lausuin ääneen hänen nimensä. Hieman hän
vavahti, katsahti toistamiseen minuun -- ei säikäyksellä, vaan
halveksivalla vihalla: ken se minua muka häiritsee, ja avaten huulensa
sanoi jotakin käskevästi. Hänen vieressään istuva mies säpsähti, lyödä
läimäytti ohjaksilla hevosta, joka läksi kiitämään eteenpäin kiivasta
ravia. Rattaat katosivat näkyvistäni. Sen koommin en enää kohdannut
Eulampiata. Millä tavoin hänestä oli tullut raskolnikkain neitsyt
Maria, sitä minä en voi käsittää. Mutta kenties hän perusti
opin-suunnan, joka saapi nimekseen tai jolla nytkin jo lienee nimi:
Eulampialaisuus? Kaikkia on ollut, kaikki on mahdollista.
* * * * *
"Niin, tämä se nyt oli, mitä aioin kertoa teille Lear kuninkaasta
aromaalla, hänen perheestään ja hänen elämästään." Kertoja vaikeni. Me
haastelimme kotvasen aikaa keskenämme ja läksimme sitten kukin
kotiamme.