Ihmiset riensivät Harlow'in luokse, vierittivät kurkihirren hänen
päältään ja käänsivät hänet seljälleen. Kasvot olivat hengettömät,
suupielissä näkyi verta. Hän ei hengittänyt.
-- "Henki meni!" jupisivat saapuville tulleet talonpojat. Juostiin
kaivolle vettä hakemaan, tuotiin koko sangollinen ja kaadettiin
Harlow'in päähän. Lika ja tomu läksi kasvoilta pois, mutta elottomat ne
olivat edelleen. Tuotiin penkki; asetettiin se seinän vierukselle,
jonka jälkeen Martin Petrovitsh'in ruumis suurella vaivalla nostettiin
ylös ja pantiin ylös, pää seinää vasten nojaan. Kasakkipoika Maksimka
läheni, laskeutui toiselle polvelleen ja pannen toisen jalkansa vähä
taaksepäin, rupesi pitelemään entisen isäntänsä kättä. Siinä oli
jotakin teatralista tuossa hänen asennossaan. Eulampia pysähtyi isänsä
eteen kalman vaaleana, ja katsoi järkähtämättä häneen suurilla
silmillään. Anna ja Sletkin eivät tulleet lähellekään.
Kaikki olivat vaiti, kaikki odottivat jotakin.
Vihdoin alkoi kuulua katkonnaisia korahtelevia ääniä Harlow'in kulkusta
... juuri kuin olisi hän läkähtymäisillään. Senjälkeen kohotti hän
hiljaa oikeata kättänsä (Maksimka kannatteli vasenta), avasi oikean
silmänsä ja verkalleen katsahtaen ympärinsä, ikäänkuin olisi juopuneena
johonkin kauhistavaan juopumukseen, päästi voivotuksen ja virkkoi:
"taisin koskettaa itseni". Senjälkeen näkyi hän vähän miettivän ja
lisäsi sitten: "siinä se nyt oli, se mus--ta var--sa!"
Sakea verivirta syöksähti hänen suustansa; koko ruumis rupesi
vavahtelemaan.
-- "Nyt on loppu!" ajattelin minä.
Mutta Harlow avasi vielä saman oikean silmänsä (vasen luomi oli
hervotonna, niinkuin vainajalla) ja katsoa tuijottaen Eulampiaan,
virkkoi tuskin kuuluvasti: "No niin, tytär: sinulle minä annan..."
Kvitsinski viittasi kiivaasti papille, joka yhä vielä seisoi toisen
rakennuksen portailla... Vanhus läheni, takertuen heikoilla polvillansa
ahtaasen kaapuun. Äkkiä viskahtivat Harlow'in jalat kovin oudosti,
vatsa elähti oudosti sekin; kasvoja myöten alhaalta ylöspäin kulki
suonenveto. Samoin vääntyivät ja värähtivät Eulampiankin kasvot.
Maksimka alkoi ristiä silmiänsä... Minua rupesi peloittamaan. Minä
riensin portille ja, taakseni katsahtamatta, painoin pääni sitä vasten.
Hetkisen kuluttua kuului kaikkien suusta takanani hiljainen äännähdys.
Minä ymmärsin että Martin Petrovitsh oli lähtenyt.