-- "Mutta mitenkäs ne sinut ajoivat pois?" kysyi äitini Harlow'ilta,
heti kuin tämä oli vähän puhaltanut.
-- "Rouva kulta! Natalia Niholajewna!" alkoi hän ponnistuksella, ja
taas oudostutti minua hänen silmäinsä vilkkuminen, "toden sanon teille:
enimmän syypää olen minä itse."
-- "Sepä se. Et tahtonut silloin totella minua", virkkoi äitini,
laskeutuen nojatuoliin ja hiljaa viuhtoen hyvänhajuisella
nenäliinallaan: kovin läksi katkera löyhkä Harlow'ista ... rämeessä ei
haise niin kovasti.
-- "Ei se minun syyni siinä ole, hyvä rouva, vaan ylpeydessä se on.
Ylpeys se minut kukisti niinkuin kuninkaan Nebukadnetsarin. Minä
ajattelin: onhan taivaallinen Isä antanut minulle viisautta ja
ymmärrystä; minkä siis kerran päätin, niin siten sen olemankin pitää.
Mutta sitten tuli tuo kuoleman pelko ... ja silloin minä ihan suunnalta
pois. Annas muka kun vielä viimeisilläni näytän miehen voiman ja
mahdin! Minä annan heille lahjat ... ja heidän pitää hamaan hautaan
asti tunteman..." Harlow alkoi äkkiä liikkua rauhattomasti tuolillaan.
"Mutta kuni kopisen koiran he ajoivat minut pois kotoa. Siinä se
kiitollisuus."
-- "Mutta milläs tavalla..." yritti äitini puhua.
-- "Kasakkipojan Maksimkan ottivat minulta pois", keskeytti Harlow.
Hänen silmänsä vilkuivat edelleen, hänen istuessaan molemmat kädet
leuan alla, sormet ristissä. "Ajopelit ottivat pois, kuukausmuonat
vähensivät, säädettyä palkkaa eivät maksaneet, -- sanalla sanoen
pinnistivät joka taholta. Minä en puhunut mitään, kärsin vaan. Ja
kärsimiseenkin oli syynä ... voi sentään ... yhä vaan tuo ylpeys! Ei
pitänyt häjyjen vihamiesten päästä sanomaan, että kas muka kuinka nyt
vanhaa pöllöä kaduttaa. Ja varoitittehan tekin rouva hyvä minua:
kyynäspäätäs muka et saa purruksi! No niin, minä kärsin vaan... Mutta
tänään! Astun kamariini: se on jo otettu, vuoteenikin oli viety --
aittaan! Saatat sinä muka sielläkin maata. Armoilla sinä muutoinkin
elät, ja kamarisi on meille tarpeen. Ja tätä puhui minulle kuka?!
Wolodka Sletkin, roisto, perk..."
Harlow'in ääni katkesi.
-- "Entäs tyttäret? Entäs he?" kysäsi äitini.
-- "Minä yhä vaan kärsin", jatkoi Harlow kertomustaan. "Ja katkeralta
tuntui minusta, voi kuinka tuntuikaan katkeralta ... ja hävetti minua
kanssa. En olisi tahtonut Jumalan päivää nähdä. Siksipä minä, hyvä
rouva, en tahtonut teidänkään luokse tulla, juuri siitä syystä, ett'en
iljennyt, että hävetti. Voi rouva kulta! Kyllä minä koettelin jos
mitäkin: koettelin hyvällä, koettelin uhata, koettelin pyytää, ... niin
... kumartelinkin ... näin juuri kumartelin" (Harlow näytti). "Ja
kaikki turhaan! Ja kaikki minä vaan kärsin. Ensi alussa, ensimmäisessä
vimmassa oli mulla muutakin mielessä: otan, aattelin minä, viskaan
tässä kaikki nurin, nurin, kukistan ja tuhoan, niin ett'ei
siemenjyvästä jäämään pidä... Saavat nähdä ja tuta! Mutta -- hiljenin
sitten. Risti on minulle pantu, aattelin; kuolemaan pitää valmistua
minun ja tänään kuin koiran ajoivat ulos! Ja kuka? Wolodka! Entäs
tyttäret? kysytte te. Onkos heillä sitten mitään omaa tahtoa. Wolodkan
orjia he ovat eivätkä muuta mitään."
Äitini ihmettelemään.
-- "Annan suhteen saatan sen vielä käsittää, sillä hän on vaimo. Mutta
mitenkäs se toinen..."
-- "Eulampiako? -- Kahta hullumpi! Ihan kokonaan Wolodkan kynsissä.
Siitähän syystä se teidän sotamieskin rukkaset sai. Juuri Wolodkan
käskystä. Annan tietysti pitäisi tuosta loukkaantua, eikä hän sisartaan
muutoinkaan voi kärsiä, -- mutta ei puhu mitään! Niin on kuin olisi
noitunut, lempo! Ja Annan on näetsä hauska ajatella: ähä, muka,
Eulampia, ylpeä olet ikäsi kaiken ollut ja minkälainen sinusta nyt on
tullut! Voi ... voi! Voi Herra Jumala sentään!"
Äitini katsahti levottomasti minuun. Minä siirryin syrjemmäs, peljäten,
että minut kenties käsketään pois.
-- "Mieleni on hyvin paha, Martin Petrovitsh", puhui äitini, "että
entinen kasvattini on tuottanut sinulle niin paljon harmia ja on
näyttänyt olevansa niin kehno ihminen, mutta erehtynytpä minäkin olen
hänessä ... kukapa hänestä olisi semmoista luullut?"
-- "Rouva hyvä!" vaikeroi Harlow ja löi rintaansa. "Minä en voi kestää
tyttärieni kiittämättömyyttä! En voi! Minähän annoin heille kaikki,
ihan kaikki tyyni. Ja omatunto se minusta ihan lopun tekee. Voi
sentään, kuinka paljon minä olen ajatellut tuolla lammen rannalla,
kaloja onkiessani! Jos edes olisit mitä hyötyä tehnyt maailmassa
kellekään! niin minä mietiskelin. Jos edes olisit köyhiä hoitanut, jos
olisit edes talonpoikiasi päästänyt vapaiksi, koska olet heitä koko
ikäsi nylkenyt! Sinunhan pitää heistä tili tehdä Jumalan edessä! Katso
nyt, heidän itkunsa pitää tuleman sinun päällesi. Ja minkälainen on nyt
heidän kohtalonsa? Syvä oli kuoppa minun aikanani -- mitäpäs siitä
salaamista -- mutta nyt ei pohjaakaan näy! Kaikki nämä synnit minä otin
päälleni, uhrasin omantuntoni lapsilleni, ja mitä mä siitä sain? Pois
talosta minut ajoivat kuin koiran."
-- "Älähän nyt enää tuota ajattele, Martin Petrovitsh!" virkkoi äitini.
-- "Ja senkuin hän sanoi minulle, tuo teidän Wolodkan hyväkäs", jatkoi
Harlow jälleen voimalla, "senkuin hän sanoi minulle, ett'ei minulla
enää ole -- sijaa huoneessani -- ja siinä huoneessa on jok'ikinen hirsi
omilla käsilläni pantu! -- senkuin hän sanoi minulle tuon, niin Jumala
ties mitä minulle silloin tapahtui! Silmissäni pieneni kaikki tyyni ja
sydämmeen pisti kuin puukolla! Joko minä hänet tapan tuohon paikkaan
taikka lähden talosta pois. Ja niin läksin juoksemaan tänne teidän
luoksenne, hyvä Natalia Niholajewna ... ja minnepä minä pääni
kallistaisinkaan? Ja semmoinen sade ja loka... Lankesinkin näet
parikymmentä kertaa! Ja nyt tämmöisessä siivossa..."
Harlow katsahti itseensä ja alkoi liikkua niinkuin olisi tahtonut
nousta.
-- "Älä huoli, Martin Petrovitsh, ensinkään", sanoi äitini kiireesti.
"Mitäs tuosta? Ettäkö lattian likasit? Jopa nyt! Mutta minä teen nyt
tämmöisen ehdoituksen. Kuulehan nyt. Sinä viedään nyt eri huoneesen,
siellä saat puhtaan vuoteen, riisu, pese, käy maata ja nuku..."
-- "Voi Natalia Niholajewna kulta! Ei tule nyt unta silmään", virkkoi
Harlow surumielisesti. "Päässä humisee niinkuin vasaroilla kolhisi!
Minuthan näet kuin luontokappaleen..."
-- "Käy maata ja nuku!" vaati äitini itsepintaisesti. "Sitten juot
teetä ja sitten haastellaan. Älä sure, vanha ystävä! Jos sinut on
ajettu pois _sinun_ talostasi, niin on sulla aina suoja _minun_
talossani. En ole unohtanut sitä, että sinä se henkeni pelastit."
-- "Armas rouva!" voivotti Harlow ja kätki kasvot käsiinsä.
"Pelastakaat _te_ nyt minut!"
Tämä rukous sai äitini melkein itkemään.
-- "Mielelläni minä autan sinua, Martin Petrovitsh, minkä suinkin voin.
Mutta sinun täytyy luvata minulle, ettäs tästä puolin aina tottelet
minua ja panet pahat ajatukset mielestäsi pois."
Harlow otti kädet kasvoiltaan.
"Jos niin on tarvis", virkkoi hän, "olen minä valmis anteeksikin
antamaan."
Äitini nyykäytti rohkaisevasti päätänsä.
-- "Erittäin hauska minun on nähdä sinusta tuollaista tosikristillistä
henkeä, Martin Petrovitsh, Mutta siitä saamme puhua sittemmin. Laitahan
nyt siksi itsesi järjestykseen ja nuku ennen kaikkea. Saata Martin
Petrovitsh, herra vainajan viheriäiseen kamariin", virkkoi hän sitten
pehtorille, "ja mitä hän vaan vaatii, toimita samassa. Käske kuivata ja
puhdistaa hänen vaatteensa ja antakoon emäntäpiika liinavaatteet mitä
tarvitaan, -- ymmärrätkö?"
-- "Ymmärrän", vastasi pehtori.
-- "Ja kun herra on herännyt, niin käske räätäli sinne ottamaan mittaa.
Parta on kanssa ajettava. Ei nyt, mutta sitten."
-- "Ymmärrän", toisti pehtori. "Martin Petrovitsh, olkaa niin hyvä."
Harlow nousi, katsahti äitiäni, yritti mennä hänen luokseen, mutta
pysähtyi, kumarsi syvään, risti kolmesti silmänsä Jumalan kuvaa kohti
ja läksi pehtorin jälkeen.
Hänen jälkeensä luikahdin minäkin huoneesta ulos.