Lokakuun keskivaiheilla, noin kolme viikkoa sen jälkeen kuin olin
kohdannut Martin Petrovitsh'in, seisoin huoneeni akkunassa, talomme
toisessa kerroksessa ja mitäkään erittäin mietiskelemättä, surumielin
katselin pihalle ja sen takana kulkevalle tielle. Ilma oli viidettä
päivää ollut aivan ilkeä; varpusetkin olivat vaienneet; peltovarikset
olivat jo aikaa sitten kadonneet. Tuuli vuoroin ulvahteli, vuoroin
huimasti vinkui; matala rumanvaalea taivas ilman mitäkään heleyttä
muuttelehti lyijynkarvaiseksi, vielä kolkommaksi ja sadetta tulla
pauhasi lakkaamatta; se koveni kovenemistaan, tullen yhä enemmän
vinosti, ja rapisevana virtana vuotaen pitkin akkunan ruutuja.
Puut olivat jo kokonaan paljaiksi raastetut ja käyneet harmaiksi
semmoisiksi; eihän niissä enää näkynyt olevan mitään ottamista, mutta
tuuli se vaan tuli, tuli ja -- alas taas niitä tuivertamaan. Kaikkialla
oli rapakoita, täynnä keltaisia lehtiä; ja niiden pinnalla pitivät isot
kuplat sitä iloa, haljeten ja uudestaan syntyen, hypähdellen ja
liukuen. Teillä oli likaa polvia myöten; vilu tunkeentui huoneisin,
vaatteiden alle, hamaan luihin asti; kylmän väreitä kulki pitkin
ruumista -- ja voi sentään kuinka ilkeältä tuntui sydämmessä. Niin
juuri, ilkeältä eikä surulliselta. Siltä vaan tuntui kuin ei maailmassa
enää milloinkaan tulisi päivänpaistetta eikä kimaltelua eikä värien
vaihteluja, vaan aina pysyisi tämä loka ja liete ja harmaa märkyys ja
ilkeä kosteus, aina vaan huikea tuuli ulvoisi ja vonkuisi!
Tuossa seisoin ajatuksissani akkunan ääressä ja muistan kuin
muistankin: pimeys tuli äkisti päälle, tuommoinen sinervä pimeys,
vaikk'ei kello näyttänyt enempää kuin kaksitoista. Äkkiä näytti
minusta, niinkuin pihan poikki portilta kuistille päin olisi juosta
vilaissut karhu, tosin ei nelinkontin, kulkena, vaan sellainen kuin
sitä kuvataan, kun se kohoaa takajaloilleen. En uskonut silmiäni.
Ellei se ollut karhu, niin ainakin se oli jotakin suurta, mustaa,
pörröistä... En ennättänyt vielä saada selville, mikä se mahtaisi olla,
kun alhaalla äkkiä kuului ankara kolina. Tuntui kuin olisi jotakin
aivan odottamatonta, jotakin kauheata rynnännyt taloon. Nousi hälinä ja
juoksu...
Minä läksin nopeasti alas ja riensin ruokasaliin.
Vierashuoneen ovessa, kasvot minuun, seisoi äitini kuin ukonnuolen
iskemänä; hänen takanaan näkyi muutamia säikähtyneitä naisten kasvoja.
Pehtori, kaksi lakeijaa, kasakkipoika tunkeilivat etuhuoneen ovessa,
hämmästyneinä ja suut auki; mutta keskellä ruokasalia seisoi polvillaan
äsköinen kummitus, jonka olin nähnyt rientävän pihan poikki: siinä se
seisoi likaisena ylt'yleensä, pörröisenä raastettuna ja märkänä, niin
märkänä, että höyrysi ja vesi virtana vuoti pitkin lattiaa; siinä se
seisoi raskaasti heiluen ja ikäänkuin henkitoreissaan. Ja kuka oli tämä
kummitus?
Harlow!
Minä tulin sivulta päin enkä nähnyt hänen kasvojansa vaan sen sijaan
hänen päänsä, jota hän piteli kiinni, likistäen kämmeniään lialla
tahrattua tukkaa vasten. Hän hengitti raskaasti, suonenvetoisesti;
kuului oikein pulputusta hänen rinnastaan -- eikä koko tuossa
tahratussa kasassa muuta voinut selvästi eroittaa kuin pikkaraiset,
oudosti vilkuilevat silmät. Hän oli kauhea! Mieleeni muistui se korkea
virkamies, jonka suun hän oli tukkinut, kun toinen oli tehnyt
vertauksia mastodanttiin. Tuonnäköinen mahtoi tuo vedenpaisumuksen
takainen eläin todellakin olla, vast'ikään pelastuneena toisen
väkevämmän eläimen kynsistä, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt
alkuaikaisten rämetten ikuisissa lietteissä.
-- "Martin Petrovitsh!" huudahti vihdoin äitini, lyöden käsiään yhteen.
"Sinäkö se olet? Herra Jumala kuitenkin!"
-- "Minä ... minä..." kuului katkonainen ääni, lausuen jokaisen sanan
ikäänkuin vaivalla ja ponnistuksella. "Voi sentään! Minä tässä olen!"
-- "Mutta kuinkas sinun on laitasi, Herra siunatkoon!"
-- "Natalia Niholow ... na ... minä tulin teille ... suoraan kotoa
juoksujalassa..."
-- "Tämmöisessä liassa! Ethän sinä ole ihmisen näköinenkään. Nousehan
ja istu toki... Ja te", käski hän sisäpiikoja, "juoskaa joutuun hakemaan
pyyhkimiä. Ja eikös olisi kuivia vaatteita?" kysyi hän pehtorilta.
Pehtori osoitti kädellään että mistäpäs, muka, ne vaatteet otti noin
suuret.
-- "Voishan sitä sentään tuoda peitteen", ilmoitti hän; -- "tahikka on
meillä uusi hevosloimi."
-- "Mutta nousehan sinä, Martin Petrovitsh, ja käy istumaan", toisti
äitini toistamistaan.
-- "Pois on minut ajettu, rouva kulta", voivotti vihdoin Harlow,
heittäen päänsä taaksepäin ja ojentaen kädet eteen. "Pois on ajettu,
Natalia Niholajewna! Omat tyttäret omasta kodistani..."
Äidiltäni pääsi huudahdus.
-- "Mitä sinä sanot? Poisko ajettu. Voi syntiä ja häpeää!" (Hän risti
silmänsä.) "Mutta nousehan sinä Martin Petrovitsh, tee nyt se hyvä
työ."
Kaksi sisäpiikaa tuli huoneesen ja seisattuivat pyyhkimet kädessä
Harlow'in eteen. He eivät nähtävästi voineet käsittää, miltä puolen
heidän piti käydä käsiksi tuommoiseen likakasaan.
-- "Pois minut ajoivat, rouva hyvä, pois ajoivat", kertoeli sillä välin
Harlow.
Pehtori tuli takaisin tuoden mukanaan suuren villaisen peitteen. Hänkin
pysähtyi neuvotonna. Souvenir'in pää pilkisti ovesta ja katosi jälleen.
-- "Martin Petrovitsh! nouse nyt ja istu, ja kerro kaikki
järjestyksessä!" komensi äitini päättävästi.
Harlow nousi... Pehtori tahtoi auttaa häntä, mutta likasi vaan kätensä
ja peräytyi ovelle, sormiaan puistellen. Horjahdellen sekä heiluen
puoleen ja toiseen pääsi Harlow vihdoin tuolin ääreen ja istui siihen.
Sisäpiiat tulivat jälleen hänen luoksensa pyyhkimineen, mutta hän
poisti heidät luotaan käden viittauksella eikä huolinut peitteestäkään.
Äitinikään ei ruvennut vaatimaan: Harlow'ia oli ilmeisesti mahdoton
saada kuivaksi. Lattialle jääneet jäljet vaan pyyhkäistä hotaistiin.