Pehtori saattoi Harlow'in viheriään kamariin ja juoksi samassa
emäntäpiikaa hakemaan, koska vuoteesta puuttui makuuvaatteita.
Souvenir, joka oli kohdannut meidät etuhuoneessa ja oli yhdessä meidän
kanssamme pujahtanut viheriään huoneesen, rupesi samassa kimmurtelemaan
ja nauramaan Harlow'in edessä, joka miettiväisenä oli seisattunut
keskelle lattiaa, kädet hajallaan. Vettä vuoti hänestä yhä vieläkin.
-- "Ruostalainen! Ruostalainen, Harlow!" piipitti Souvenir, nauraen ja
pidellen sivujaan, "sinä mainio Harlow'in suvun suuri kanta-isä,
katsahda nyt alas jälkeiseesi! Miltä hän nyt näyttää? Voitko tunnustaa
hänet omaksesi! Ha-ha-ha! Teidän ylhäisyytenne, sallikaa minulle
kätösenne! Miksikäs teillä on mustat sormikkat käsissä?"
Minä aioin pidättää Souvenir'iä ja saattaa häntä häpeämään käytöstänsä,
mutta se oli mahdotonta.
-- "Minä muka olin ruotuvaivainen ja raukka! 'Ei ole muka sinulla omaa
kattoa pääsi päällä!' Mutta samanlainen ruotuvaivainen on hänestä nyt
tullut, kuin minustakin, vaivaisesta syntisestä. Nyt on Martin
Harlow'it ja maankulkijat Souvenir'it yhtä ja samaa! Armopaloilla pitä
Martin Petrovitsh'kin rupeaa elämään. Ottavat tuosta leivän kuoren,
jota koira on haistellut ja sitten siihen jättänyt, ottavat sen ja --
syö muka Martin Petrovitsh. Ha-ha-ha!"
Harlow seisoi edelleen maahan tuijottaen ja jalat sekä kädet
taarallaan.
-- "Martin Harlow!" jatkoi Souvenir, vikinätään. "Semmoinen mahtava
mies että pois tieltä! Älä muka tule herran tielle, paiskaan nurin! Ja
kun suuressa viisaudessansa rupesi omaisuuttansa jakelemaan, niin
silloinkos sitä paisuttiin vasta! Kiitollisuutta; muka kiitollisuutta!
Entäs minä! Miksikäs minä jäin ilman? Miks'eikäs minun osalleni
mitään tullut? Minä kukaties olisin osannut paremminkin kiittää! Ja
tottahan minä sanoinkin, että niin ajavatkin herran paljain jaloin
lumihankeen..."
-- "Souvenir!" kiljasin minä, mutta Souvenir ei huolinut mistään.
Harlow seisoi edelleen paikallaan. Näytti siltä kuin hän nyt vasta
olisi ruvennut tuntemaan kuinka märkä hän oli kantapäästä kiireesen ja
olisi odotellut milloinka muka hänen päältään riisutaan. Mutta pehtoria
ei kuulunut.
-- "Sotaherra vielä on olevinaan!" alkoi Souvenir jälleen. "Sotauroona
näet oli isänmaata suojelemassa! Miehuutta muka näytettiin! Sepä se:
kiskoa kohmettuneiden marodörien koivista housut pois -- kas sitä me
osaamme, mutta annas kun tytön heitukka meille jalkaa polkee, niin meni
miehuus housujen pohjaan."
-- "Souvenir!" huusin minä uudestaan.
Harlow vilkasi sivulta Souvenir'iin. Näytti siltä kuin ei hän tähän
hetkeen asti olisi huomannutkaan Souvenir'in läsnä-oloa ja olisi vasta
minun huudahdukseni jälkeen havainnut hänet.
--- "Kavahda", äänsi hän kumeasti, "varo, ett'ei kävisi sinun
huonosti."
Souvenir räjähti nauramaan.
-- "Voi; arvoisa veli kuinka te säikäytitte minut! Kuinka te olette
hirmuinen kuitenkin! Olisitte toki edes tukka kultana kammanneet,
muutoin ne, taivas varjelkoon, kuivavat eikä niitä sitten
liottamallakaan saa selväksi." Äkkiä rupesi Souvenir pöyhistelemään.
"Vai vielä te nokkaanne nostelette? Keppikerjäläinen se tässä vielä
mahtailee. Sanokaas paremmin missä se teidän kotinne nyt on? Sillähän
te aina kerskailette. Minulla muka on katto pääni päällä, sinä muka
olet katoton ja koditon. Minulla muka on syntymäkoti minulla."
Pitihän näet vaan tämän sanan lähteä pyörimään hänen kielellään.
-- "Herra Bitshkow!" virkoin minä. "Ajatelkaa toki mitä te sanotte!"
Mutta hän räkätti yhä edelleen, hyppien ja kiemuroiden aivan Harlow'in
edessä... Ja pehtori emäntäpiian kanssa viipyi vaan.
Minua rupesi peloittamaan. Puhellessaan äitini kanssa oli Harlow
tyyntymistään tyyntynyt ja vihdoin kokonaan tyytynyt kohtaloonsa. Nyt
minä huomasin kuinka hän jälleen rupesi ärtymään. Hengitys alkoi käydä
kiivaammin, korvien alukset paisuivat äkisti, sormet rupesivat
liikkumaan, silmät jälleen välkähtelemään kasvojen lian alta.
-- "Souvenir! Souvenir!" huusin minä. "Lakatkaa jo tahikka kantelen
minä äidille."
Mutta piru näytti riivanneen Souvenir'in.
-- "Niin, niin, veikkonen", alkoi hän taas ilkeän piipityksensä.
"Tämmöisissä oloissa pitä nyt ollaan vaan! Mutta tyttäret ja vävy
armas, Wladimir Wasiljevitsh, nekös nyt teidän kattonne alla teitä
kylliksensä nauravat. Ja jospa edes olisitte kironneet heidät, niinkuin
uhkasitte! Ei teissä ollut miestä siihenkään. Ja mitäpäs te Wladimir
Wasiljevitsh'in rinnalle pyrkisittenkään? Wolodkaksi te häntä vaan
nimittelitte! Mikäpäs Wolodka hän teille olisi? Hän on Wladimir
Wasiljevitsh, herra Sletkin, tilanomistaja, hovinherra, entäs sinä --
kukapas sinä olet?"
Kauhea huuto keskeytti Souvenir'in puheen... Harlow oli vimmastunut.
Kädet puristuivat nyrkkiin ja kohosivat, kasvot lensivät sinisiksi,
vaahtoa kiehahti haljenneille huulille.
Hän vapisi raivoissaan.
-- "Kattoa! sinä sanoit" niin hän äänsi rämisevällä, rautaisella
äänellään. "Kironnut, niinkö sinä sanoit? Ei! En minä heitä kiroa...
Siitä he eivät välittäisi. Mutta katon, katon minä hävitän eikä pidä
heillä oleman kattoa päänsä päällä niinkuin ei minullakaan ole. Saavat
vielä tuta Martin Harlow'in! Ei ole vielä voimat minulta menneet!
Saavat tuta, ketä he ovat narranneet. Ei pidä heillä olemaan kattoa
päänsä päällä!"
Minä hämmästyin. En ole ikinä nähnyt noin ääretöntä vihaa. Villi peto
tuossa mun edessäni raivosi eikä ihminen. Minä hämmästyin, mutta
Souvenir oli säikäyksissään mennyt pöydän alle.
-- "Ei pidä olemaan," huusi Harlow viimeisen kerran ja syöksi ulos,
ollen vähällä kaataa kumoon pehtorin ja emäntäpiian, jotka tulivat
ovessa vastaan: Nuolena hän ryntäsi pihan poikki ja katosi portin
taakse.