Huomenna läksin jälleen pyssy olalla koiran kanssa, mutta ilman
Prokofia, Jeskovon koivikkoon. Päivä oli erin-omaisen ihana. Tuskinpa
syyskuussa semmoisia päiviä muualla onkaan kuin Venäjällä. Niin oli
tyyni, että sadan askelen päästä osasi kuulla kuinka orava hyppieli
kuivia lehtiä myöten, kuinka irtaantunut oksa putosi puusta, ensin
tarttuen alempiin oksiin, kunnes vihdoin putosi pehmoiseen ruohoon,
putosi ainiaksi, ei se siitä enää liikahdakaan, vaan hiljakseen
mätänee. Ilma ei ollut lämmin eikä viileä, vaan lemuisa ja ikäänkuin
hapahko; hennosti ja miellyttävästi se karvasteli silmiä ja poskia.
Pitkä hämähäkin kina, hieno kuin silkki ja valkoinen keränen keskellä
leijui sinne tänne ja tarttuen pyssyn piippuun oikaisihe suoraan
ilmassa -- se tiesi pysyvää lämmintä ilmaa. Aurinko paistoi, mutta niin
lempeästi kuin kuu. Kurppia kohtasin usean kerran, mutta niistä en
suuria välittänyt, minä kun tiesin että koivikkoa kestää melkein
Harlow'in kartanoon saakka, aina hänen puutarhansa aitaan. Sinnepäin
minä painuin, vaikk'en ymmärtänyt, kuinka minä pääsisin itse kartanoon.
Jopa rupesin epäilemään, sopikohan muka minun tunkeutua sinne, koska
äitini oli suuttunut uuteen isäntäväkeen.
Äkkiä olin kuulevinani ihmisääniä lähelläni. Minä kuuntelemaan... Joku
kulki metsässä, tullen suoraan minua kohti.
-- "Miks'etkös sitä sitten sanonut", kuului naisen ääni.
-- "Älä puhu joutavia", keskeytti toinen, miehen ääni. "Eihän sitä
kaikkia saata tehdä yhtä haavaa!"
Minä tunsin äänet. Siniset naisen vaatteet vilahtivat harvenneiden
pähkinäpensaiden välitse, sen vieressä näkyi tumma kauhtana. Vielä
silmänräpäys ja pienelle nurmikolle astuivat esiin, viiden askelen
päässä minusta, Sletkin ja Eulampia.
He hämmästyivät. Eulampia peräytyi samassa takaisin pensaisiin. Sletkin
mietti hetkisen ja lähestyi minua.
Hänen kasvoillaan ei ollut enää jälkeäkään tuosta teeskennellystä
nöyryydestä, joka niissä asui vielä neljä kuukautta sitten, jolloin
hän, astuskellen Harlow'in pihalla, hieroi ratsuni päitsiä, mutta enpä
siinä enää nähnyt tuota röyhkeää uhkeuttakaan, mikä niissä eilen oli
minut saattanut hämille äitini kamarin kynnyksellä. Kasvot olivat
valkoiset ja kauniit kuin ennenkin, mutta näyttivät tanakammilta ja
leveämmiltä.
-- "No, onko kuinkakin monta kurppaa ammuttu", kysäsi hän, nostaen
lakkiansa hymyillen ja pyyhkäisten kädellään mustia kiharoitansa. "Te
käytte linnustamassa meidän koivikossa. No olkaa niin hyvä; emme me
kiellä. Päinvastoin..."
-- "Tänään en ole ampunut mitään", virkoin minä, vastaten hänen
ensimmäiseen kysymykseensä; "ja teidän koivikostanne lähden minä tuossa
paikassa."
Sletkin pani kiireesti lakin päähänsä. "Älkää toki! Miksikäs niin?
Emmehän me aja teitä pois, -- olemme päinvastoin iloisia siitä. Samaa
sanoo Eulampia Martinownakin. Eulampia Martinowna, käykääs tänne. Minne
ihmeelle te olette lymynneet?" Eulampian pää pisti esille pensaista;
mutta itse hän ei tullut luoksemme. Hän oli tullut entistänsä
kauniimmaksi viime aikoina, näytti kuin olisi kasvanut ja lihonnut.
-- "Minun on todellakin mieleni hyvä", jatkoi Sletkin "että kohtasin
teidät. Te olette tosin nuori vielä, mutta ymmärrystä teillä on kyllä.
Äitinne suvaitsi eilen suuttua minuun, eikä ottanut kuullakseen mitään
selityksiä, vaikka minä, sen näkee taivaan Jumala, en ole syypää
mihinkään. Martin Petrovitsh'in kanssa ei voi enää muutoin
menetelläkään; hän on aivan kuin lapsi. Emmehän me, herrainen aika,
toki voi täyttää kaikkia hänen oikkujansa! Mutta arvossa me kyllä
pidämme, niinkuin tulee ja sopii. Kysykää vaikka Eulampia
Martinownalta."
Eulampia ei liikkunut. Tavallinen ylenkatseellinen hymy leijui hänen
huulillansa ja hellyyttä vailla oli kauniiden silmien katse.
-- "Mutta miksikäs te Wladimir Wasiljevitsh, möitte Martin
Petrovitsh'in hevosen?" (Minua kaiveli erittäinkin tuo hevonen, joka
nyt oli talonpojan omana.)
-- "Miksikö möimme hänen hevoisensa, niinkö? No mutta, ajatelkaahan
toki: minnekäs siitä olisi ollut? Heiniä vaan söi ilmaiseksi.
Talonpojalla se edes saattaa kyntää. Ja milloin Martin Petrovitsh vaan
haluaa lähteä ajelemaan jonnekin, niin ei hänen tarvitse muuta kuin
pyytää meiltä hevosta. Emme me sitä häneltä kiellä. Pyhäpäivinä,
jolloin hevosilla ei ole mitään työtä, -- vallan kernaasti!"
-- "Wladimir Wasiljevitsh!" virkkoi Eulampia kumeasti, ikäänkuin
kutsuen häntä pois, liikahtamatta kumminkaan paikaltansa. Hän
pyöritteli kädessään raatamokukkia ja katkoi niiltä päitä, lyöden niitä
vastatusten.
-- "Niin ja sitten tuo Maksimka, kasakkipoika", jatkoi Sletkin. "Martin
Petrovitsh valittaa miksikä muka me otimme pojan häneltä pois ja
panimme oppiin. Mutta sanokaas nyt itse: mitä kummia hän olisi tehnyt
Martin Petrovitsh'in luona? Tyhjää olisi toimittanut eikä muuta mitään.
Eikä hän osaa passarina olla kunnon lailla, sillä hän on niin tuhma ja
nuorikin. Nyt sen sijaan on poika satulantekijän opissa. Hänestä tulee
hyvä käsityöläinen; saapi hyötyä itselleen ja rupeaa meillekin veroa
maksamaan. Ja tämä on meidän pienessä taloudessa sangen tärkeä seikka.
Meidän pienessä taloudessa ei saa laimin lyödä mitään."
-- "Ja tämmöistä miestä sanoi Martin Petrovitsh räpäleeksi!" ajattelin
minä. "Mutta kukas nyt lukee Martin Petrovitsh'ille?" kysyin
Sletkin'iltä.
-- "Mitäpäs siellä olisi lukemista. Olihan siellä ennen yksi kirja
mutta onneksi sekin joutui pois, minne lienee joutunutkaan. Mitäs siitä
lukemisesta enää tuossa iässä?"
-- "Kukas häneltä partaa ajaa?" kysyin minä taas.
Sletkin naurahti, ikäänkuin hyväksyen minun leikinlaskuani. "Eipä
kukaan. Ensi alussa hän kärventeli partaansa kynttilässä, mutta nyt on
päästänyt kasvamaan. Ja kaunis parta onkin!"
-- "Wladimir Wasiljevitsh!" toisti Eulampia vaatimalla. "Wladimir
Wasiljevitsh, kuuletteko?"
Sletkin viittasi hänelle.
-- "Vaatteet hänellä on päällä, kengät on jalassa", jatkoi Sletkin,
"syöpi samaa kuin mekin. Mitäs hän vielä olisi vailla? Ja itsehän hän
vakuutti, ett'ei tahdo maailmassa enää pitää huolta muusta kuin
sielustansa. Jospa hän ottaisi huomatakseen edes sen, että kaikki on
nyt, tavalla tai toisella, meidän. Valittaa näet sitäkin, ett'emme
maksa hänelle palkkaa. Eihän meillä itselläkään ole aina rahoja
käsillä; ja mitä hän tekee rahoilla, koska hänellä on kaikki valmista.
Ja me kohtelemme häntä kuin omaista ainakin; totisesti. Esimerkiksi ne
huoneet, joissa hän asuu, ne nyt olisivat meille niin tarpeen, että...
Ei tahdo talossa kääntymään päästä. Mutta emmepäs puhu mitään, sallimme
hänen olla niissä. Koetammepa ukolle huvitustakin hankkia. Tuossa
äskönkin toin minä Pietarin päiviksi hänelle e-rin-o-maisia ongen
koukkuja kaupungista, oikein englantilaisia, kalliita onkia! Meillä on
lammessa ruutanoita. Siellähän hänen sopii aikaansa kuluttaa. Istuisi
siellä tunnin, mitäpä toisenkin, -- jopa päästiin keitolle. Se on
vanhoille miehille erittäin sopiva ajanvietto."
-- "Wladimir Wasiljevitsh!" sanoi päättävästi Eulampia kolmannen
kerran, viskaten kauas luotaan heinät, joita oli käsissään pyöritellyt.
"Minä lähden." Meidän katseemme kohtasivat toisiansa. "Minä lähden,
Wladimir Wasiljevitsh!" toisti hän ja katosi pensaitten taa.
-- "Heti paikalla, Eulampia Martinowna, heti paikalla!" huudahti
Sletkin. "Martin Petrovitsh itsekin hyväksyy käytöksemme", jatkoi hän,
kääntyen jälleen minuun. "Ensin hän tosin oli pahoillaan; jopa
valittikin, ennenkuin käsitti ja pääsi perille, ymmärrättehän. Hän oli,
kuten muistatte, tuommoinen kiivas, tulinen mies. -- Älä Herra saata!
-- mutta nyt on käynyt aivan hiljaiseksi, eikä kummakasin, kun on
huomannut mitä hänen rauhaansa sopii. Teidän äitinne vihastui minuun.
-- Herrainen aika, kuinka hän vihastui... No se on tietty: rouva ei
tahtoisi päästää valtaa käsistään, aivan kuin Martin Petrovitsh'kin
ennen vanhaan; mutta käykäähän te talossa, katsokaa miten asiat ovat
ja kertokaa sitten äidillenne, milloin puheeksi tulee. Natalia
Niholajewnan hyvät työt minä kyllä muistan; mutta pitäähän sitä elää
meidänkin."
-- "Mutta mitenkäs Shitkow sai rukkaset?" kysyin minä.
-- "Fedulitshko? Tuo lälläkö?" Sletkin kohautti olkapäitään. "Mutta,
hyvät ihmiset, mihinkäs hänestä olisi ollut? Ikänsä on ollut
sotamiehenä ja nyt olisi meininki ruveta isännöimään. Minä, sanoi,
osaan kyllä pitää talonpoikia kurissa. Minä, muka olen tottunut
antamaan vasten naamaa. Ei hän kelpaa siihenkään. Taidolla sitä pitää
vasten naamaakin antaa. Ja sitä paitsi Eulampia Martinowna se itse
antoi hänelle rukkaset. Eihän semmoisesta miehestä ole mihinkään.
Hunningolle olisi mennyt koko talous."
-- "Ho-hoi!" kuului Eulampian heleä ääni.
-- "Heti paikalla!" vastasi Sletkin.
Hän ojensi minulle kätensä. Minä puristin sitä, vaikka
vastenmielisesti.
-- "Jääkää hyvästi, Dmitri Semenovitsh", virkkoi Sletkin, paljastaen
valkoiset hampaansa. "Ampukaa vaan kurppia kylliksenne, se on liikkuva
lintu, ei ole kenenkään oma. Mutta jos jänis sattuisi, niin etteköhän
säästäisi sitä: se on meidän saaliitamme. Niin ja vielä yksi asia:
etteköhän te antaisi minulle pentua koirastanne? Olisin hyvin
kiitollinen."
-- "Ho-hoi!" kajahti uudestaan Eulampian ääni.
-- "Ho-hoi-hoi!" vastasi Sletkin ja riensi pensastoon.