Ensimmäinen tieto, jolla kamaripalvelijani Prokofi (hän oli myös hovin
jahtimestari) tervehti minua, oli se, että kurppia oli tullut
suunnattomat parvet ja että Jeskovon (Harlow'in hovin) läheisessä
lehdossa niitä oikein kihisee. Päivällisiin asti oli vielä kolme
tuntia. Minä sieppasin pyssyn ja laukun sekä läksin Prokofin ja
lintukoiran kanssa kiireimmän kaupassa Jeskovon koivikkoon. Kurppia oli
siellä todellakin runsaasti. Tuhlattuamme noin kolmekymmentä laukausta,
saimme viisi kuusi kurppaa ammutuksi.
Rientäissäni kotia saaliineni, huomasin minä tien vieressä talonpojan
kyntämässä. Hänen hevosensa seisattui, ja mies, haukkuen itkevällä ja
häjyllä äänellä, nyki armottomasti ohjaksista hevosen sivulle
kääntynyttä päätä. Minä rupesin tarkastelemaan tuota onnetonta konia,
jolta kylkiluut melkein pyrkivät näkyviin ja jonka hiestä märjät kyljet
vapisivat ja kohoilivat epätasaisesti, niinkuin sepän palkeet. Siinähän
oli kuin olikin vanha huononpäiväinen tamma, arpi olkapäässä, sama
tamma, joka oli niin monta vuotta palvellut Martin Petrovitsh'ia.
-- "Elääkö herra Harlow vielä?" kysäsin minä Prokofilta. Metsästys oli
vallannut meidät kumpaisenkin mukanansa, niin ett'emme tähän saakka
olleet muusta puhuneetkaan.
-- "Elää kyllä. Kuinka niin?"
-- "Hänenhän se on tämä hevonen. Onkos hän myönyt sen?"
-- "Hevonen on totisesti herra Harlow'in, mutta myönyt hän sitä ei ole.
Se otettiin häneltä ja annettiin tuolle talonpojalle."
-- "Mitenkä otettiin? Hänenkö suostumuksellansa?"
-- "Hänen suostumustansa siihen ei ole kysytty. Niin", lisäsi Prokofi,
vähän naurahtaen minun hämmästyneesen katseeseni, "täällä on teidän
poissa-ollessanne kaikki muuttunut, niin että älä Herra saata. Nyt on
siellä Sletkin herrana ja valtiaana."
-- "Entäs Martin Petrovitsh?"
-- "Martin Petrovitsh'ista on tullut se vihoviimeinen mies talossa.
Niin ruokitaankin kuin ruotuvaivaista. Lopun tekivät herrasta kokonaan.
Kyllä ne hänet vielä maantiellekin ajavat."
Minä en voinut sulattaa tuota ajatusta, että moisen jättiläisen saisi
_ajetuksi_.
-- "Mitäs Shitkow sitten arvelee?" kysyin viimein. "Onhan hän nainut
toisen tyttären?"
-- "Nainut?" toisti Prokofi ja naurahti nyt suun täydeltä. "Eihän häntä
taloonkaan päästetä. Ei tarvita, muka; käännä muka rekesi toisapäin.
Niinkuin sanottu: Sletkin on nyt herrana ja isäntänä."
-- "Entäs morsian?"
-- "Eulampiako Martinowna? Voi, nuori herra, sanoisin minä teille ...
mutta kovin olette nuori vielä. Sepä se. Täss' on tapahtunut semmoista,
että heh, heh!... Kas! Diana näkyy seisovan!"
Koira seisoi todellakin liikahtamatta, tuuhean tammipensaan edessä,
joka kasvoi tien viereisen kuopan partaalla. Me riensimme koiran
luokse. Kurppa nousi pensaasta, me ammuimme kumpainenkin, mutta emme
osanneet kumpikaan. Kurppa siirtyi toisaalle, me perään.
Kotia palatessani oli soppa jo pöydällä. Äiti torumaan minua.
-- "Mitä tämä on?" sanoi hän närkästyneenä. "Ensimmäisenä päivänä jo
annat odottaa itseäsi."
Minä ojensin hänelle ammutut kurpat. Hän ei katsahtanutkaan niihin.
Paitsi häntä oli huoneessa vielä Souvenir, Kvitsinski ja Shitkow.
Virkaheitto majori istui kyyristyneenä melkein niinkuin kujeesta
tavattu koulupoika. Hänen kasvoillaan näkyi sekaisin hämmästys ja
harmi. Hänen silmänsä olivat tulleet punaisiksi.
Olisi luullut hänen vähän aikaa sitten itkeä lurauttaneen. Äitini oli
edelleen pahalla tuulella; minä huomasin helposti ett'ei myöhäinen
kotiatuloni ollut syynä siihen. Aterian aikana hän ei puhunut melkein
ensinkään; majori katsahteli silloin tällöin häneen hyvin surkeasti,
syöden kumminkin sen ohella tukevasti. Souvenir vapisi. Kvitsinski'llä
oli tavallinen itseensä luottava ryhti.
-- "Vikenti Osipitsh", kääntyi äitini hänen puoleensa, "lähettäkää
huomenna vaunut hakemaan Martin Petrovitsh'ia, koska minä olen kuullut,
ett'ei hänellä enää ole omia. Ja käskekää sanoa hänelle, että hänen
pitää välttämättömästi tulla, että minä tahdon nähdä häntä."
Kvitsinski oli vastata tuohon jotakin, mutta pidättihe.
-- "Ilmoittakaa Sletkin'illekin", jatkoi äitini, "että minä käsken
häntä luokseni. Kuuletteko? Minä käsken!"
-- "Joha ... ja juuri sitä lurjusta pitäisi..." niin alkoi puhua
puoliääneen Shitkow; mutta äitini loi häneen niin halveksivan katseen,
että toinen kääntyi pois ja vaikeni.
-- "Kuulitteko? Minä käsken!" toisti äitini.
-- "Kuulin", vastasi Kvitsinski nöyrästi, mutta samassa arvokkaasti.
-- "Ei se Martin Petrovitsh tänne tule", kuiskasi Souvenir minulle,
astuen minun kanssani ruokahuoneesta.
"Saatte nähdä mitenkä hänen on käynyt. Sitä ei voi käsittää! Minä
luulen ett'ei hän enää oikein ymmärrä ihmisten puhettakaan. Kylläpä
pistivät pihtiin miehen."
Ja Souvenir purskahti nauramaan onteloa nauruansa.