-- "Eulampiako? Tyttäresi? Mitenkä niin?"
-- "No ajatelkaas, hyvä rouva, niin oli kuin kivestä: patsas mikä
patsas! Eikös hänellä tunteita olekaan. Sisar Anna -- no se oli
niinkuin olla piti. Se on hieno ihminen. Mutta Eulampia -- jolle minä
-- mitäpäs sitä salaisin? -- olen suurempaa hellyyttä osoittanut! Eikös
hänen ole sääli minua? Tietysti ei laitani silloin enää ole hyvä,
tietystihän minä silloin tunnen, ett'ei minusta ole kauaksi, koskapa
kaikki luovutan heille. Ja sittenkin hän oli kuin kivestä! Ei siunattua
sanaa sanonut. Kumarrukset teki, mutta ei sanaakaan kiitosta."
-- "Maltahan", virkkoi äiti, "jahka naitamme hänet Gawrilo
Fedulitsh'ille ... kyllä pehmenee."
Martin Petrovitsh vilkaisi jälleen kulmainsa alta äitiini.
-- "No niin, Gawrilo Fedulitsh! Te luotatte siis häneen?"
-- "Luotan."
-- "No niin, tehän sen ymmärrätte paremmin. Mutta Eulampialla,
tietäkääs, on luonne aivan sama kuin minullakin. Kasakin verta ja sydän
taas kuin hehkuva hiili."
-- "Onkos sulla, veikkonen, sitten semmoinen sydän?"
Harlow ei vastannut mitään. Oltiin kotvasen aikaa ääneti.
-- "Kuinkas sinä, Martin Petrovitsh", alkoi äitini jälleen, "olet
tuuminut sielusi pelastamista? Mitrofanin luostarissako sinä aiot käydä
vai Kiew'issä asti? Vai lähtenet Optinan erämaahan, kosk' on lähellä?
Siellä kuuluu nyt olevan semmoinen pyhä erakko -- Makari-isäksi sanovat
häntä -- ett'ei sellaista ole ollut miesmuistiin! Niin lukee synnit
kaikki kuin kirjasta."
-- "Jos hän todellakin näyttää olevansa kiittämätöin tytär", virkkoi
Harlow käheällä äänellä, "niin helpompi olisi minun tappaa hänet omalla
kädelläni."
-- "Herranen aika mitä sinä puhut! Ajattelehan toki!" huudahti äitini.
"Mitäs puheita nuo tuollaiset ovat! Katsos siinäpä se nyt on. Olisit
totellut minua tuonoin, kun kävit neuvoani kysymässä. Nyt sitä vastoin
rupeat itseäsi vaivaamaan, sen sijaan kuin sinun pitäisi ajatella
sielusi asioita. Rupeat itseäsi vaivaamaan, etkä sinä kyynärpäätäs saa
sittenkään puraistuksi. Niin! nyt sinä valitat ja pelkäät..."
Tämä nuhde näkyi pistäneen Harlow'ia hamaan sydämmeen. Aaltona hyökäsi
häneen koko hänen entinen ylpeytensä. Hän puisti päätänsä ja ojensi
leukansa eteenpäin.
-- "Ei ole tämä mies sitä laatua, armollinen rouva Natalia Niholajewna,
että rupeaisi valittelemaan tahi pelkäämään", puhui hän tuimana. "Olen
vaan teille, joka olette hyväntekijäni ja jota minä pidän arvossa,
tahtonut puhua, mitä minä tunnen. Mutta sen tietää Herra Jumala" (tässä
hän kohotti kätensä) "että pikemmin maanpallo sirpaleiksi särkyy,
ennenkuin minä sanani syön tahi rupeaisin" (tässä hän oikein pyrskähti)
"rupeaisin pelkäämään tahi katumaan tekojani! Koska niin tein, niin oli
mulla siihen syyt. Ja tyttäreni eivät lakkaa minua tottelemasta
iankaikkisesti, amen!"
Äitini peitti kasvot käsillään.
-- "No mutta, veikkonen, niinhän sinä pauhaat kuin pasuna! Jos sinä
todellakin luotat omaisiisi niin täydellisesti, niin kiitä Jumalaa!
Pääni ihan panit pyörälle."
Martin Petrovitsh pyysi anteeksi, huokasi pari kertaa ja oli vaiti.
Äitini mainitsi taas Kiew'istä, Optinan erämaasta, Makari-isästä...
Harlow myönsi, puhellen: "kyllä pitäisi mennä ... pitäisi mennä ...
sielukulta näet..." eikä muuta.
Alakuloinen hän oli hamaan lähtöönsä asti, välistä puristaen ja avaten
nyrkkiänsä ja katsellen kämmentään sekä puhellen kuinka häntä
kauhistaa, jos pitäisi kuolla ilman katumusta, halvaukseen. Hän sanoi
myös tehneensä lupauksen, olla suuttumatta, koskapa suuttumus vaan
pilaa veren ja nostaa sitä päähän. Ja koska hän nyt muutoinkin oli
luopunut kaikesta, niin mitäpäs olisi hänen tarvis suuttuakaan?
Vaivatkoot itseänsä nyt muut vuorostansa ja pilatkoot vertansa.
Ottaessaan jäähyväisiä katsoi hän äitiini niin kummallisesti:
miettiväisesti ja kysyväisesti, ja siepattuaan äkisti taskustansa
"Lepäävän Työntekijän", pisti sen äitini käteen.
-- "Mitäs tämä on?" kysyi äitini.
-- "Lukekaahan tuo paikka tuossa", virkkoi Martin Petrovitsh
kiireisesti, "tuossa missä kolkka on taivutettu. Siinä puhutaan
kuolemasta. Niin minusta tuntuu, että se on mainion hyvin sanottu,
mutta ymmärtää minä vaan en sitä voi. Etteköhän te, hyvä ystävä,
selittäisi tuota minulle? Ensikerran kuin tulen, niin silloin
selittäisitte."
Näin sanottuaan läksi Martin Petrovitsh pois.
-- "Ei ole laita oikein, ei ole oikein!" virkkoi äitini hänen mentyänsä
ja rupesi lukemaan "Työntekijää". Harlow'in merkitsemässä paikassa
seisoi näin:
"Kuolema on yksi tärkeä ja suuri luonnon työ. Ei se ole muuta mitän
kuin että hengi, kuin on keveämbi, hienombi ja ohuembi niitä
elementtejä, kuin sitä valdansa alla pitänet ovat, vaan myöskin itse
elektron-voimaa, kemillisellä tavalla puhdistu ja riendä haman siihen
asti kuin se löytä senkaltaisen paikan, jonga hengi on yhdenkaldainen
kuin se itsekin on..." j.n.e.
Äitini luki tämän kohdan kaksi kertaa, huudahti sitten "hyi!" ja heitti
kirjan nurkkaan.
Parin päivän perästä sai äitini sanoman, että hänen sisarensa mies oli
kuollut. Hän otti minut mukaansa ja läksi sisarensa luokse. Aikomus oli
ensi alussa olla siellä kuukauden päivät, mutta jäimmekin sinne
myöhäiseen syksyyn asti. Vasta syyskuun lopulla palasimme kotia.