Seuraavana päivänä tuli Martin Petrovitsh meille päivällisille. Äitini
toivotti hänelle onnea hyvin päätetyn toimen johdosta.
-- "Nythän sinä olet vapaa mies", sanoi äiti, "ja helpolle mahtaa
tuntuakin."
-- "Kyllähän se niin on", vastasi Martin Petrovitsh. Ei hänen
kasvoistaan sentään olisi osannut sanoa että hänestä todellakin tuntui
helpolta. "Nyt sopii ajatella sielunkin asioita ja valmistautua
kuolinhetkeen, niinkuin tulee ja sopii."
-- "Vieläkös sitä kättä niin kummallisesti panee?" kysäsi äitini,
Harlow pani vasemman kätensä nyrkkiin ja avasi jälleen, kahdesti
perättäin.
-- "Kyllä se panee, hyvä rouva. Niin ja tietäkääs, että aina kun rupean
nukkumaan, niin joku huutaa korvissani: katso vaan, katso vaan."
-- "Se nyt on hermoissa vaan", arveli äitini ja käänsi puheen
eilispäivän tapauksiin, viitaten muutamiin seikkoihin, jotka olivat
seuranneet pesänjakoa.
-- "No niin, niin", keskeytti hänet Harlow. "Olihan siellä vähän
joutavaa semmoista. Mutta yksi asia on", lisäsi hän, puhuen verkalleen,
"josta tekisi mieleni teille mainita. Näettehän, ei minua
hämmästyttänyt eilen Souvenir'in joutava jaaritus, eikä viskalikaan
minua hämmästyttänyt, vaikka hän onkin hyvin säntillinen ihminen, ei
hänkään, mutta hämille minut sai..."
Harlow'ilta jäi ääni kulkkuun.
-- "Kuka?" kysyi äitini.