Asia oli tämä: Souvenir, joka aivan aamiaisen alusta oli juonut yhtä
mittaa, nousi nyt äkkiä ylös tuoliltansa, punaisena kuin kukko ja
osoittaen sormellaan Martin Petrovitsh'ia, räjähti nauramaan hataraa
ilkeätä nauruansa.
-- "Jalomielinen! Jalomielinen!" väkätti hän. "Saadaanpas nähdä, miltä
tuo jalomielisyys hänestä itsestään on tuntuva, kun ajavat hänet,
jalomielisen herran, paljain jaloin -- lumihankeen."
-- "Mitä sinä valehtelet, pöllö!" virkkoi Harlow ylönkatseellisesti.
-- "Pöllö! Pöllö!" toisti Souvenir. "Yksin Jumala tietää, kumpainenko
meistä se oikea pöllö onkaan. Niin, veikkonen, vaimonne, minun siskoni,
te saitte päiviltä pois, siksipä nyt omaa itseännekin halvensitte ...
ha-ha-ha!"
-- "Kuinka te uskallatte loukata meidän kunnioitettavaa
hyväntekijäämme?" piipitti Sletkin, heittäen irti Martin Petrovitsh'in
olkapään, jota oli mennyt suutelemaan, ja syösten Souvenir'in päälle.
"Tietäkää, että jos meidän hyväntekijämme tahtoo, niin me voimme ihan
tässä silmänräpäyksessä repiä koko lahjakirjan rikki."
-- "Ja sittenkin te ajatte hänet paljain jaloin lumihankeen", virkkoi
Souvenir, piiloittuen Kvitsinskin taakse.
-- "Suu kiinni!" jupisi Harlow. "Jos minä läimäytän sinua, niin ei jää
märkää paikkaakaan sinusta jäljelle. Ja ole sinäkin vaiti, penikka!"
lisäsi hän Sletkin'ille. "Älä tuppaile mihin ei sinua pyydetä! Jos
minä, Martin Petrow Harlow, kerran päätin tehdä tämän jakokirjan, niin
kuka sen voi tyhjäksi tehdä? Kuka uskaltaa tehdä minun tahtoani
vastaan? Missä olisi maailmassa sellainen voima?"
-- "Martin Petrovitsh!" puuttui mehevällä bassollaan puheesen viskali.
Hänkin oli juonut paljon, mutta siitä oli vaan kasvanut hänen
arvokkaisuutensa. "Entäpäs, jos herra tilan-omistaja olisi suvainnut
lausua totuuden? Kyllähän te teitte suuren työn, vaan mitäpäs ...
Jumala siitä sentään varjelkoon ... mitäpäs, jos kiitollisuuden sijaan
ilmaantuu jonkunlainen kontroversi?"
Minä vilkasin salaa Martin Petrovitsh'in tyttäriin. Anna oli iskenyt
silmänsä puhujaan, enkä minä koskaan ollut nähnyt häjympiä, enemmän
kärmeen-omaisia ja kaikessa häjyydessäänkin kauniimpia kasvoja!
Eulampia oli kääntynyt pois ja seisoi kädet ristissä; ylenkatseellinen
hymy oli enemmän kuin koskaan ennen kutistanut hänen täyteläiset
ruusuiset huulensa.
Harlow nousi tuoliltansa, avasi suunsa, mutta kieli nähtävästi petti
hänet. Yht'äkkiä löi hän nyrkkinsä pöytään, niin että kaikki kapineet,
mitä huoneessa oli, hypähtivät ja tärähtivät.
-- "Isä kulta", virkkoi Anna hätäisesti. "He eivät tunne meitä ja siksi
ymmärtävät meidät väärin. Älkää vihastuko, se ei ole terveellistä
teille. Kasvonne ovat nytkin jo vääristyneet."
Harlow katsahti Eulampiaan. Tämä ei liikahtanut paikaltaankaan, vaikka
hänen vieressään istuva Shitkow tyrkkikin häntä kylkeen.
-- "Kiitos, minun tyttäreni Anna", virkkoi Harlow kumeasti, "sinä olet
kiltti. Sinuun minä luotan ja mieheesi kanssa."
Sletkin vingahti taas. Shitkow pullisti jo rintaansa ja polkaisi
jalkaansa hiljaa maahan, mutta tätä harrasta mieltä ei Harlow
huomannut.
-- "Tuo tyhjäntoimittaja", jatkoi hän viitaten leuallaan Souvenir'iin,
"tahtoisi aina kiusata minua; mutta teidän, hyvä herra", näin kääntyi
hän viskaliin, "teidän ei sovi arvostella Martin Harlow'in tekoja ja
toimia; teiltä puuttuu siihen kykyä. Virkamies te kyllä olette, mutta
puhutte pelkkää roskaa. Ja ylipäänsä tehty mikä tehty, päätöstäni en
muuta... Ja voikaa hyvin nyt. Minä lähden pois. En minä ole enää isäntä
täällä; vieras minä olen. Anna, emännöi sinä niinkuin tahdot; minä
lähden omaan huoneeseni. Piisaa jo!"
Martin Petrovitsh käänsi meille selkänsä, eikä sanonut sanaakaan enää,
vaan verkalleen astui huoneesta ulos.
Isännän äkillinen lähtö tietysti hajoitti seurankin, varsinkin koska
molemmat emännätkin katosivat. Sletkin koetteli turhaan meitä pidättää.
Ispravnikka ei malttanut olla nuhtelematta viskalia hänen
sopimattomasta suoruudestansa.
-- "Mitäs tehdä!" vastasi toinen, "omatunto käski!"
-- "Johan minä sanoin, että hän on vapaamuurari", kuiskasi minulle
Souvenir.
-- "Omatunto", vastasi ispravnikka. "Tiedän minä sen teidän
omantuntonne. Taskussa se istuu teillä, niinkuin meillä muillakin
syntisillä ihmisillä."
Pappi, joka jo oli noussut seisomaan ja aavisti aterian pikaista
loppua, pisteli kiireimmiten suuhunsa palan palan perästä.
-- "Teillähän on erin-omainen ruokahalu, näen mä", sanoi Sletkin
röyhkeästi hänelle.
-- "Evääksi panen", vastasi toinen nöyrällä viittauksella. Monen ajan
takainen nälkä kuului tässä vastauksessa.
Vaunut kolisemaan... Me läksimme.
Kotimatkalla sai Souvenir kenenkään häiritsemättä kiemuroida ja
lörpötellä, sillä Kvitsinski, sanottuaan ettei hän kehtaa nähdä noita
"peräti sangen tarpeettomia" metkuja, oli jo ennen meitä lähtenyt kotia
jalkaisin. Hänen sijaansa tuli vaunuihimme Shitkow. Entinen majori
näytti sangen tyytymättömältä ja liikutteli alinomaa viiksiänsä,
niinkuin torakka.
-- "Mitäs nyt sanotte, herra majori", jaaritteli Souvenir: "Sotakurin
taisi käydä vähän niin ja näin. Malttakaas, saatte vielä pahempaakin
nähdä. Vielä ne antavat kuranssia teillekin. No on sitä teitäkin ylkä,
yh-hyh!"
Souvenir nauroi minkä jaksoi; mutta majori parka ei osannut muuta kuin
viiksiänsä liikutella.
Kotia tultuani kerroin äidilleni kaikki, mitä olin nähnyt. Hän kuunteli
minua loppuun asti, muutaman kerran pyörittäen päätään.
-- "Ei tuosta hyvää tule", virkkoi hän, "ei nuo uudet temput minua
yhtään miellytä."