Määrättynä päivänä ajoivat portaittemme eteen meidän suuret
neljän-istuttavat perhevaunut, kuusi tummanruskeata hevosta edessä, ja
harmaapartainen paksu "hovikuski" Alekseitsh ohjaksissa. Toimen
tärkeys, johon Harlow nyt aikoi ryhtyä, ja hänen juhlalliset kutsunsa
olivat vaikuttaneet äitiini. Hän oli itse määrännyt otettavaksi juuri
nämä ainoastaan erin-omaisissa tiloissa käytetyt vaunut ja käski
Souvenir'in ja minun pukeutua juhlapukuun: hän tahtoi nähtävästi
kunnioittaa suosikkiansa. Kvitsinski -- hän kävi muutoinkin aina
frakissa ja valkoisessa kaulaliinassa.
Souvenir räkätti koko matkan kuin harakka, nauraa kihitteli väliin ja
puheli siitä tokko lanko muka hänelle mitään antaa, samassa sanoen
häntä tontuksi ja marakatiksi. Kvitsinskiltä, totiselta ja äkäiseltä
mieheltä, loppui viimein kärsimys.
-- "Että te kehtaatte", sanoi hän selvällä puolalaisella murteellaan,
"puhua tuommoista joutavaa? Ja onko sitä nyt aivan mahdoton istua
hiljaa ilman tuollaisia 'peräti sangen tarpeettomia' (hänen
lempisanansa) jaarituksia?"
-- "No siinpaikaspa te nyt rupesittekin", jupisi Souvenir harmissaan ja
käänsi kierot silmänsä vaunujen akkunaan.
Ei kulunut neljännestuntiakaan, tasan vetävät hevoset olivat tuskin
käyneet märjiksi uusien hienojen valjashihnain alta, niin jo näkyi
Harlow'in hovi. Selkäseljälleen avatusta portista ajoivat vaunumme
pihaan: pikkurainen eturatsastaja, jonka jalat tuskin ulottuivat
puoliväliin hevosen kylkiä, huudahti vielä kerran lapsen-äänellä,
hypähtäen pehmoisella satulalla, vanhan Alekseitsh'in kyynärpäät
vetäytyivät taaksepäin ja samassa kohosivat, kuului vakainen tpruu, ja
vaunut pysähtyivät. Koiria ei tullut haukunnalla meitä vastaan: minne
lienevät joutuneet pihalta paksuvatsaiset pojatkaan, paitaressut.
Harlow'in vävy odotteli meitä kynnyksellä. Muistan vielä kuinka
juhlallisilta näyttivät koivut, joita oli pistetty kahden puolen
kuistia, juuri kuin helluntaina.
-- "Jubileratkaamme!" rupesi Souvenir hyräilemään nenäänsä,
ensimmäisenä astuen ulos vaunuista.
Ja juhlallisuutta näkyi todellakin kaikkialla. Sletkin'in kaulassa oli
plyysinen liina, atlasi-rosetti keskellä: yllään oli hänellä tavattoman
kaitainen frakki. Hänen selkänsä takaa pujahti näkyviin Maksimka, jonka
hivukset olivat niin perinpohjin kastellut sahdilla, että oikein niistä
tipahteli.
Astuimme vierashuoneesen ja näimme Martin Petrovitsh'in liikkumatta
kohoilevan -- niin, kohoilevan juuri -- keskellä lattiata. Mitä
lienevätkään Kvitsinski ja Souvenir tunteneet, nähdessään hänen
kookkaan vartalonsa, sitä en tiedä, mutta minä tunsin jotakin nöyrän
kunnioituksen tapaista. Martin Petrovitsh oli pukenut päällensä vanhan
kaiketikin 12:nen vuoden nostoväkeen kuuluvan, kasakinin, mustan
pystykauluksen kanssa. Pronssi-metali oli hänen rinnassaan ja miekka
kupeellaan. Vasen käsi lepäsi miekan kahvalla, oikeallaan hän nojautui
pöytään, joka oli peitetty punaisella veralla. Kaksi täyteen
kirjoitettua paperiarkkia oli tällä pöydällä. Harlow ei liikkunut, ei
pukissutkaan. Mikä arvokkaisuus hänen ryhdissään, mikä luottamus
itseensä, rajattomaan ja järkähtämättömään valtaansa! Tuskin nyykäytti
hän päätänsä meille ja virkkaen käheästi "olkaa hyvä", viittasi
vasemman käden etusormella rinnatusten asetettuja tuoleja.
Oikeanpuolisen seinän vieressä seisoivat Harlow'in tyttäret,
juhlapuvuissa nekin: Anna viheriänsinervässä, kahteen väriin
vivahtavassa leningissä, keltainen vyö ympärillä; Eulampia
ruusunkarvaisessa tulipunaisilla nauhoilla koristetussa leningissä.
Heidän vieressään jörrötti Shitkow uudessa uniformussa, typerän
näköisenä kuin ainakin, silmässä ahnas odottaminen ja karvaisilla
kasvoilla tavallista enemmän hikihelmiä.
Vasemmalla puolen vierashuonetta istui pappi, vanha mies, karkeat
ruskeat nivukset päässä ja yllään nukkavieru tupakan karvainen kaapu.
Tuo tukka ja sameat murheelliset silmät sekä suuret päivettyneet kädet,
jotka näyttivät häntä rasittavan ja taakkana lepäsivät hänen
polvellaan, samoin kaavun alta esiinpistävät rasvanahkaiset saappaat --
kaikki tiesi raskasta ilotonta elämää: hänen seurakuntansa olikin
köyhä. Hänen vieressään istui ispravnikka, lihavanläntä,
kalpeakasvoinen, epäsiisti herrasmies lyhyet paksut kädet ja jalat,
mustat silmät, mustat tasaiseksi leikatut viikset ja alinomainen,
iloinen mutta iljettävä hymy huulilla: hän oli tunnettu suurena
lahjakoirana jopa tyrannina, niinkuin siihen aikaan oli tapana sanoa.
Mutta häneen olivat tottuneet niin herrat kuin talonpojatkin ja mies
oli yleensä rakastettu. Huolettomasti ja vähän pilkallisesti hän
katseli ympärilleen; tämä prosessi näytti häntä huvittavan. Oikeastaan
häntä huvitti vain viinaryypyt ja haukattavat, mitkä odottelevissa
olivat. Hänen vieressään istui piiriviskali, laiha pitkäkasvoinen mies,
kapeat poskiparrat korvista nenään, niinkuin tapana oli Aleksander
Newskin aikana. Tämä päinvastoin otti kaikesta sydämmestänsä osaa
Martin Petrovits'in aiottuun toimeen eikä kääntänyt hänestä
suuria, vakavia silmiänsä. Kovin ponnistetusta tarkkuudesta ja
myötätuntoisuudesta liikutti hän huuliaan ja mommelsi alin-omaan,
ottamatta suutaan kumminkaan auki. Souvenir meni hänen luoksensa ja
rupesi sopattamalla puhelemaan hänen kanssaan, ilmoitettuaan minulle
ensinnä, että tämä mies on suurin vapamuurari koko läänissä.
Maakuntaoikeuden väliaikaiseen osastoon kuuluu, kuten tietty,
ispravnikka, viskali ja stanovoi, mutta stanovoita joka ei ollut
saapuvilla ensinkään tahi oli hän niin piiloittunut muitten taakse,
ett'en minä häntä huomannutkaan. Yleensä oli hän tunnettu meidän
kihlakunnassa liikanimellä "olematon".
Minä istahdin Souvenir'in viereen, Kvitsinski minun sivulleni.
Käytännöllisen Puolalaisen kasvoilla asui ilmeinen harmi tästä "peräti
sangen tarpeettomasta" mutkasta ja turhanpäiväisestä ajan hukasta.
-- "Venäläisiä herrasväen metkuja!" Niin hän näkyi puhelevan itsekseen.
"Noita Venäläisiä!..."