X.

Kerran -- se oli kesäkuussa ja päivä läheni jo iltaa -- ilmoitti

palvelija Martin Petrovitsh'in tulon. Äitini ihmettelemään. Tosin emme

olleet häntä viikkokauteen nähneet, mutta ei hänen tapansa ollut

milloinkaan tulla meille näin myöhään.

-- "Jotakin on tapahtunut!" virkkoi äitini puoli-ääneen.

Martin Petrovitsh tultuaan sisään vaipui heti oven suussa olevalle

tuolille. Hänen kasvonsa olivat niin oudot, niin miettiväiset ja

kalpeat, että äitini ehdottomasti ja ääneen toisti äsköiset sanansa.

Martin Petrovitsh nosti häneen pienet silmänsä, oli kotvasen vaiti,

huokasi syvään, vaikeni jälleen ja vihdoin ilmoitti tulleensa eräälle

asialle ... joka oli ... sen laatuinen ... että ... koska...

Tämän sekavan puheen perästä hän äkkiä nousi pystyyn ja meni ulos.

Äiti soitti ja antoi sisään tulleelle lakeijalle käskyn, että Martin

Petrovitsh on paikalla saavutettava ja paluutettava, mutta Martin

Petrovitsh oli jo ennättänyt istua troskiinsa ja lähteä pois.

Harlow'in omituinen käytös ja hänen erin-omaisen oudot kasvonsa olivat

panneet äitini semmoiseen kummastukseen, jopa hämmästykseen, että hän

seuraavana aamuna oli juuri lähettämäisillään Harlow'in luokse

sanansaattajaa, kun ukko jälleen ilmaantui hänen eteensä.

Tällä kertaa hän näytti levollisemmalta.

-- "Puhu nyt, hyvä ystävä puhu", huudahti äitini nähtyänsä hänet,

"mitäs sinulle on tapahtunut? Ihan minä eilen illalla ajattelin: Herra

Jumala, ajattelin minä, eiköhän vaan ukko ole tullut päästään

piloille?"

-- "En ole tullut, hyvä rouva, päästäni piloille", vastasi Martin

Petrovitsh. "En ole minä semmoista sorttia. Mutta minun pitäisi kysyä

teiltä neuvoa."

-- "Mistä?"

-- "Epäilen vaan, tokko tämä teille mieluista lienee, siinä katsannossa

että..."

-- "Puhu, hyvä ystävä, puhu, mutta puhu yksinkertaisemmin. Älä minua

kiusaa. Mitäs tässä tarvitaan noita 'katsannioita' ja muita! Puhu

suoraan. Tai synkkämielisyyskö se taas on päällesi tullut?"

Harlow rypisti kulmakarvansa.

-- "Ei ole synkkämielisyys, -- se tulee silloin uuden kuun aikana.

Mutta sallikaa kysyäni, rouva hyvä, mitä te ajattelette kuolemasta?"

Äitini säpsähti.

-- "Mistä?"

-- "Kuolemasta? Voiko kuolema säästää ketään tässä maailmassa!"

-- "No mitäs sinä nyt taas olet saanut päähäsi, veikkonen? Kukas meistä

on kuolematon? Kyll' olet syntynyt jättiläiseksi, mutta loppu se

sinustakin tulee."

-- "Tulee, tulee niin!" toisti Harlow ja painoi päänsä alas. "Tässä

tuonoin näin unissani näyn", virkkoi hän viimein.

-- "Mitä sinä sanoit?"

-- "Näyn näin unissani", toisti Martin Petrovitsh. "Minä olen

unennäkijä."

-- "Sinäkö?"

-- "Minä. Ettekös sitä ole tienneet?" Harlow huokasi. "No niin. Kävin

tässä tuonoin, juuri Pietarin paaston alla, pitkälleni jälkeen puolisen

ja nukuin. Siinä sitten on tulevinaan huoneesen musta varsa, ja sekös

hyppimään ja hampaitaan irvistelemään. Niin oli musta kuin korppi."

Harlow vaikeni.

-- "No?" virkkoi äitini.

-- "Annahan kun sitte äkkiä tuo musta varsa kääntyy ja potkaisee minua

vasempaan kyynäspäähän, ihan tuohon suonen kohtaan! Minä heräsin: käsi

on hervotonna ja jalka samoin. Kas niin, ajattelin, halvaus.

Hieromisella se kumminkin antoi perää ja rupesi jälleen liikkumaan,

mutta kauan aikaa pani vielä niin kummallisesti nahan alla ja panee

vieläkin. Kun vaan aukaisen nyrkin, niin jo panee."

-- "Martin Petrovitsh, sinä makasit jollakin lailla pahasti kätesi."

-- "Ei, hyvä rouva, ei se sitä ollut. Se oli varoitusta minulle. Se

tietää kuolemaa."

-- "Ja kaikkea vielä", yritti äitini sanomaan.

-- "Varoitusta se on. Se merkitsee: o ihminen, ole valmis! Ja sen

johdosta juuri minä nyt, armollinen rouva, tahtoisin teille, ilman

viivytystä, tehdä tiettäväksi kuin seuraa: Koska minä en tahdo", rupesi

hän äkkiä huutamaan, "että mainittu kuolema tulisi äkisti minun

päälleni, ennenkuin olen taloni toimittanut, niin olen minä mielessäni

tehnyt seuraavan päätöksen: ja'an omaisuuteni nyt jo, eläissäni, kahden

tyttäreni, Annan ja Eulampian, kesken sen mukaan kuin Jumala minun

ymmärrykseni valistaa."

Martin Petrovitsh vaikeni jälleen, huokasi ja lisäsi:

-- "Ilman yhtään viivytystä."

-- "No niin", sanoi äitini, "hyvä asiahan se onkin. Mutta etköhän sinä

nyt turhia hätäile?"

-- "Ja koska minun tahtoni on", jatkoi Harlow, yhä vieläkin korottaen

ääntänsä, "että kaikki asianmukaisessa järjestyksessä ja laillisuudessa

tapahtua taitaisi, niin nöyrimmästi pyydän teidän poikaanne, Dmitri

Semenovitshia -- teitä, hyvä rouva, minä en rohkene rasittaa -- pyydän

sanottua poikaanne, Dmitri Semenovitshia -- lankomiehelleni taas

Bitshkow'ille sen ilmeisenä velvollisuutena päälle panen -- siinä

toimituksessa läsnä olemaan, jossa minun molemmat tyttäreni, aviovaimo

Anna ja neitsykäinen Eulampia, laillisen säädöskirjan kautta

omaisuutensa haltuunsa ottavat; ja tulee tämä säädöskirjan kokoon

paneminen ja vahvistaminen tapahtumaan ylihuomenna, kello kaksitoista

päivällä, minun omistamallani Jeskovin tilalla, kuin myös Kosjulkinaksi

kutsutaan, esivallan virka- ja toimitusmiesten läsnä ollessa, jotka jo

sanottuun tilaisuuteen kutsutut ovat."

Tuskin jaksoi Martin Petrovitsh puhua loppuun asti tätä ilmeisestikin

ulkoa opittua ja useilla huokauksilla keskeytettyä puhettansa. Näytti

kuin ei hänellä olisi tarpeeksi ilmaa keuhkoissa; hänen kalveaksi

käyneet kasvonsa punehtuivat jälleen, ja usean kerran pyyhkäsi ukko

hikeä otsaltaan.

-- "Oletko sinä kirjoittanut jo jakokirjankin?", kysyi äitini.

"Milloinkas sinä sen kerkisit tehdä?"

-- "Kerkisinhän minä... Hohhoh! En syönyt enkä juonut välillä..."

-- "Itsekö sinä kirjoitit?"

-- "Wolodka auttoi ... hoh-hoh-jaa!"

-- "Oletkos hakemuksetkin pannut?"

-- "Panin hakemuksetkin. Korkea oikeus on ne vahvistanut,

kihlakunnan-oikeus on saanut asianomaisen käskyn ja ... hohhoijaa! ...

maalaisoikeuden väliaikainen osasto on käsketty läsnä olemaan."

Äitini naurahti.

-- "Olethan sinä sitten. Martin Petrovitsh, kaikki jo toimittanut ja

näin pian. Ei maar siinä rahaa säästetty?"

-- "Ei säästetty, rouva hyvä!"

-- "Sepä se! Ja vielä muka piti minulta neuvoa kysyttämän. No niin,

menköön Dmitri vain, päästän minä Souvenir'inkin, ja sanon

Kvitsinsk'ille... Entäs Gawrilo Fedulitsh, -- oletko sinä häntäkin

kutsunut?"

-- "Gawrilo Fedulitsh ... herra Shitkow ... on myöskin sanottuun

tilaisuuteen saapuville kutsuttu. Hänen pitää olla läsnä siihen katsoen

että hän on ylkä!"

Nyt oli Martin Petrovitsh'iltä nähtävästi kaunopuheliaisuuden varat

lopussa. Sitä paitsi näytti minusta asia siltä, ettei hän oikein

suosinut sulhasta, jonka äitini oli hänen tyttärelleen hankkinut: ukko

lienee odotellut edullisempiakin naimisia Eulampjushkalleen.

Martin Petrovitsh nousi tuolilta ja raapaisi jalkaa.

-- "Kiitoksia suostumuksestanne!"

-- "Minnekäs sinulla on kiire?" kysyi äitini. "Istu nyt! minä käsken

vähän haukattavaa."

-- "Suuri kiitos", vastasi Harlow. "En minä jaksa nauttia mitään.

Hoh-hoo. Täytyy lähteä kotia."

Hän peräytyi ja oli tapansa mukaan painumaisillaan alas kylki edellä.

-- "Maltas nyt malta", jatkoi äitini, "oikeinko sinä annat kaikki tyyni

tyttärille, etkä pidätä itsellesi yhtään mitään?"

-- "Se on tietty, kaikki tyyni."

-- "Entäs sinä itse ... missäs sinä itse aiot asua?"

Harlow oikein käsillään huitomaan.

-- "Missäkö? Tietysti kotonani; missä tähän saakka olen asunut, siellä

vast'edeskin asun. Mitenkäs se asia voisi muuttua?"

-- "Ja sinä luotat niin kokonaan tyttäriisi ja vävyysi?"

-- "Wolodkaan -- sitäkö te tarkoitatte? Tuohon riepuunko? No hänet minä

tyrkkään juuri minne minä tahdon ... tuonne noin tai tänne näin. Mitä

hänellä olisi sanomista? Tyttäret taas, se on tietty, antavat minulle

ruoan ja juoman ja vaatteen ja verhon kuolinhetkeeni asti ... sehän

toki on heidän velvollisuutensa! Enhän minä enää kauan ole heidän

vastuksinaan. Ei se kuolema kylässä ole, omalla, kynnyksellä se istuu."

-- "Kuolema on Herran kädessä", vastasi äitini, "ja kyllähän se heidän

velvollisuutensa on. Mutta suo anteeksi, Martin Petrovitsh, jos sanon

suoraan: vanhin tyttäresi Anna on ylpeä rouva, se on tunnettu asia, ja

sutenapa tuo katsoo nuorempikin..."

-- "Natalia Niholajewna!" keskeytti Harlow. "Johan te nyt! Ettäkö

he?... Minun tyttäreni?... Ja ettäkö minä... Ettäkö he eivät olisi

kuuliaisia? Eiväthän he ole unissaankaan... Vastaan panna, niinkö? Ja

ketä?... Omaa isäänsä... Sitäkö uskallettaisi? Entäs isän kirous?

Pianhan se on tehty! Koko elämän ikänsä ovat eläneet pelvossa ja

vavistuksessa ja nyt yht'äkkiä!... Herra Jumala!"

Harlow rupesi yskimään ja kähisemään.

-- "No no", kiirehti äitini lohduttamaan, "minä näet en vaan ymmärrä

sitä, miksikä sinä nyt jo aiot jakaa pesän. Saisivathan he sen

perästäkin päin. Synkkämielisyyden puuskaa lienee koko homma."

-- "Hyvä rouva!" vastasi vähän närkästyneenä Harlow. "Kylläpä tuli

teille tuosta synkkämielisyydestäkin koko keppihevonen. Tässä on

kukaties korkeammat voimat vaikuttamassa, mutta te vaan sitä

synkkämielisyyttä jankutatte. Siitä syystä olen minä kaiken tämän

päättänyt, että jo eläissäni tahdon säätää kelle mitäkin tulee, ja

minkä minä kullekin lahjoitan, sen päälle se olkoon isäntä, ja olkoon

kiitollinen ja tehköön tehtävänsä, ja niinkuin isä ja hyväntekijä sen

määrännyt on, niin hänen suuresta armostansa..."

Ääni katkesi Harlow'ilta jälleen.

-- "No älähän nyt kiivastu hänestä, veikkonen", keskeytti hänet äiti;

"muutoin saattaa se musta varsa todellakin tulla --"

-- "Voi voi, Natalia Niholajewna, älkää te puhuko minulle siitä

varsasta!" huokasi Harlow. "Kuolema se minua kutsumassa kävi. Jääkää

hyvästi! Teitä, nuori herra, on minulla kunnia odottaa meille

ylihuomenna."

Martin Petrovitsh läksi ulos. Äitini katsoi hänen jälkeensä ja pyöritti

merkitsevästi päätänsä.

-- "Ei tuo tiedä hyvää", jupisi hän, "ei tiedä hyvää! Huomasitkos",

virkkoi hän sitten, kääntyen minuun, "huomasitkos kuinka hän puhuessaan

sirristeli silmiään niinkuin aurinkoon olisi katsonut. Tuo on huono

merkki, muista se. Semmoisella ihmisellä on huoli sydämmessä ja huono

onni häntä uhkaa. Lähde nyt ylihuomenna sinne ja ota mukaasi Vikenti

Osipovitsh ja Souvenir."