Harlow'in vävyn Wladimir Wasiljevitsh Sletkin'in tunsin varsin hyvin.
Hän oli orpo ja äitini kasvatti. Hänen isänsä oli ollut vähäinen
virkamies, äitini asian-ajaja. Ensinnäkin pantiin poika kihlakunnan
kouluun, tuli sitten hovin konttoriin, sen jälkeen kirjoitettiin hänet
virkamieheksi kunnan makasinin hoidossa ja naitettiin vihdoin Martin
Petrovitsh'in tyttären kanssa. Äitini sanoi häntä juutalaiseksi, ja
todellakin, kun katseli miehen kähärää tukkaa, mustia silmiä, aina
kosteita kuin keitetty luumu, kotkannenää ja isoa punaista suuta, niin
huomasi siinä juutalaisen tyypin, kasvojen väri hänellä vain oli
valkoinen. Yleensä hän ei ollut ruma mies. Luonteeltaan hän oli nöyrä,
ellei vaan kajottu hänen aineelliseen etuunsa, silloin hän joutui
suunnalta pois ahneudesta, pistipä itkuksikin usein. Jonkin joutavasta
rievusta oli hän valmis marmattamaan koko pitkäisen päivän, muistutti
tehdystä lupauksesta senkin seitsemän kertaa, ja pani pahakseen ja
vikisi, ellei sitä heti täytetty. Mielellään hän käveli pyssy alalla
kedoilla; ja jos milloin sattui saamaan jäniksen tahi sorsan, niin
pisti omituisella tunteella saaliin laukkuunsa puhellen: "äläpäs
veikkonen, äläpäs karkaa enää! Nyt sinä saat palvella minua!"
-- "Kelpo hevonen teillä onkin", virkkoi hän sopertavalla kielellään
auttaen minua satulaan. "Jospa minä saisin tuollaisen ratsun! Mutta
mitäpäs minusta! Ei ole suotu minulle semmoista onnea. Mitähän jos
pyytäisittä äitiänne ... muistuttaisitte..."
-- "Onko hän luvannut teille?"
-- "Jospa olisi luvannut! Ei. ei hän luvannut ole, mutta minä arvelen,
että hän joka on niin erinomaisen antelias..."
-- "Pyytäkää Martin Petrovitsh'iltä."
-- "Martin Petrovitsh'iltä!" toisti hän verkalleen. "Minusta hän
välittää juuri yhtä paljon kuin jostakin mitättömästä kasakkipojasta
Maksimkasta. Hän pitää meitä kuin päiväläisiä, eikä pienintäkään
palkintoa ole häneltä odotettavana kaikesta puuhasta ja vaivasta."
-- "Todellakin?"
-- "Jumaliste. Kun sanoo kerran pamauttaa: 'miehen sana seisoo', niin
se on kuin kirveellä lyöty. Pyydä tai ole pyytämättä -- yksi hyvä. Eikä
vaimollanikaan Anna Martinownalla ole hänen edessään semmoista
privilegiumia kuin Eulampia Martinownalla."
-- "No mutta hyväinen aika!" keskeytti hän äkkiä oman puheensa ja löi
epätoivossa kädet yhteen. "Katsokaas, mitä tuo nyt on! Joku pahantekijä
on leikannut tuosta saran päästä kauran, valkoisen kauran, meidän oman
kauran. Kylläpäs ovat raastaneet! Menepäs nyt ja elä tällaisten
rosvojen ja murhamiesten kanssa! Totta sanotaankin sananparressa, älä
usko Jeskov'ia, Beskov'ia, Jerinoita, Belinoita!" (Nämä olivat neljän
naapurikylän nimet.) "Voi kuitenkin, mitä ovatkaan tehneet! -- Tuossa
tuli vahinkoa puoleentoista ruplaan, hyvässä lykyssä kahteenkin!"
Sletkin'illä oli melkein itku kulkussa. Minä nykäisin hevostani ja
ajoin hänen luotansa pois.
Sletkinin voivotukset kuuluivat vielä korviini, kun äkisti tien
käänteessä, tuli vastaani Harlow'in nuorempi tytär Eulampia, jonka Anna
Martinowna oli sanonut menneen ruiskukan poimintaan. Paksu seppel
niistä kukista koristi hänen päätänsä. Ääneti kumarsimme toisillemme.
Eulampia oli sievän näköinen, niinkuin sisarensakin, vaikka hänen
sievyytensä oli toista laatua. Hän oli kookas, luja ruumiinen. Kaikki
oli hänessä isoa: pää ja jalat ja kädet ja hampaat, valkeat kuin lumi;
ja erittäinkin silmät, pulleat ja pyöreät sekä tumman siniset kuin
lasihelmet; kaikki oli hänessä niin sanoakseni muistopatsaan omaista
(ilmankos hän olikin Martin Petrovitsh'in tytär?) mutta samalla
kaunista. Paksua vaaleata palmikkoansa hän nähtävästi ei tiennyt mihin
panna ja oli kiertänyt sen kolmasti päälaelleen. Suu oli hänellä
viehättävä, tuores kuin ruusu, tummanpunainen, ja hänen puhuessaan
kohosi ylähuulen keskiosa sangen ihanasti ylöspäin. Mutta hänen suurten
silmäinsä katseessa oli jotakin vierasta, melkeinpä kolkkoa.
Huimapäisyyttä se oli, kasakin verta se oli; -- niin selitti Martin
Petrovitsh. Minua vähän peloitti tuo tyttö... Minusta tämä kookas
kaunotar muistutti isäänsä.
Olin ajanut hänestä kappaleen matkaa, kun kuulin hänen rupeavan
laulamaan tasaisella, kovalla, vähän räikeällä äänellä, ihan kuin
talonpoikaistytöt. Äkkiä hän taas vaikeni. Mäen päälle päästyäni
katsahdin taakseni ja näin hänen seisovan lankonsa vieressä leikatun
saran pientareella. Lanko se viittaili ja huitoi käsillänsä, mutta
tyttö ei liikahtanutkaan. Aurinko valaisi hänen kookasta vartaloansa ja
heleästi sinersi ruiskukka-seppele hänen päässään.