Harlow'in vanhinta tytärtä ei äitini suosinut; hän sanoi Anna
Martinownaa ylpeäksi rouvaksi. Anna Martinowna se tuskin koskaan kävi
äitiäni tervehtimässä ja käyttihe äitini läsnäollessa hyvin arvokkaasti
ja kylmästi, vaikka hän äitini avulla oli kouluunkin päässyt ja
naimisiinkin joutunut; olipa hääpäivänään saanut äidiltäni tuhannen
ruplaa pankossa sekä keltaisen turkin saalin, vähän jo pidetyn, se on
kyllä totta. Anna Martinowna oli keskinkertaista kokoa, laihanläntä,
hyvin vilkas ja nokkela liikunnoissaan; ruskeat, tuuheat hivukset,
kauniit mustaveriset kasvot, joissa vähän omituisina, mutta kumminkin
miellyttävinä esiintyi pari vaaleankeltaisia, pieniä silmiä; nenä suora
ja hieno; huulet hienot nekin ja leuka "kuin naskali". Ken vaan häneen
katsahti, virkkoi varmaankin itsekseen: "Kyllä sinua on hyvin viisas
ihminen ja -- äkäinen kanssa!" Ja kumminkin oli hänessä jotakin
luoksensa vetävää; yksin nuo luomatkin, joita oli tiheässä hänen
kasvoillansa, sopivat hänelle oikein hyvin ja lisäsivät hänen
miellyttäväisyyttänsä. Kädet rinnalla huivin alla katseli hän silloin
tällöin varkain minua ylhäältä alas (minä istuin, hän oli seisomassa):
pahansuova hymy leijui hänen huulillansa, poskillansa ja hänen pitkäin
silmäripsiensä siimeksessä.
-- "Sinä lellitelty lapsi!" niin tuntui minusta puhuvan tämä hymy.
Hänen hengittäessään laajenivat hänen sieramensa hieman -- vähän outo
seikka tuokin; mutta sittenkin tuntui minusta, että jos Anna Martinowna
rakastuisi minuun taikka jos hän vaan suutelisi minua hienoilla kovilla
huulillaan, niin olisin minä riemusta hypännyt hamaan lakeen. Tiesin
kyllä hänet ankaraksi ja vaativaksi, tiesin kylän akkojen ja tyttöjen
pelkäävän häntä kuin ruttoa, mitäpäs siitä! Anna Mnrtinowna kiihoitti
sittenkin mielikuvitustani... Totta kyllä että minä siihen aikaan
vastikään olin täyttänyt viisitoista vuotta, -- ja siinä iässä! --
Martin Petrovitsh kavahti jälleen.
-- "Anna!" huudahti hän, "Rämpyttäisit edes pianolla jotakin. Se
huvittaa nuoria herroja."
Katsahdin ympärilleni: huoneessa seisoi jonkunlainen pahanpäiväinen
pianon haahmo.
-- "Kyllä, isä hyvä", vastasi Anna Martinowna. "Mutta mitäpäs minä
soittaisin? Tuskinpa se on vieraasta hauskaa."
-- "No mitäs sinulle sitten siellä pinksionissa opetettiin?"
-- "Olen jo unohtanut melkein kaikki tyyni ... kielistäkin on useat
haljenneet."
Anna Martinownan ääni oli varsin miellyttävä, heleä, ikäänkuin
vaikeroiva ... siihen laatuun kuin on muutamilla petolinnuilla.
-- "No," virkkoi Martin Petrovitsh ja vaipui ajatuksiinsa. "Mutta",
äänsi hän jälleen, "kukaties tahtoisitte katsella huviksenne meidän
puimalavaa? Kyllä Wolodka tulee teille näyttämään. Wolodka, hoi!"
huusi hän vävyänsä, joka yhä vielä talutteli hevostani pihalla. --
"Saatapas nuori herra puimalavalle ja näytä ylipäänsä koko minun
talouteni. Minun pitää hieman nukahtaa! Kas niin! Voikaa hyvin!" Hän
läksi ulos ja minä perässä. Anna Martinowna rupesi nopeasti ja
ikäänkuin harmissaan korjaamaan pöydältä. Kynnyksellä käännyin ja
kumarsin hänelle, mutta hän ei ollut huomaavinaan kumarrustani,
myhähtihän vain entistä häjymmin.
Minä otin Harlow'in vävyltä hevoseni ja läksin taluttamaan sitä
päitsistä. Vävyn kanssa läksimme sitten puimalavalle, mutta siellä kun
emme mitään merkillistä havainneet, eikä hänkään osannut luulla minussa
nuoressa pojassa olevan erinomaista rakkautta talouden asioihin, niin
palasimme puutarhan kautta maantielle.